2. tammi, 2020

Entä jos kirkko uudistuisi – unelma uudesta kirkosta. Kuvauksin.

Vuosikymmenen vaihtuessa pähkin kirkkoa enemmän kuin aikoihin. Yksi kimmoke on toimintani Vihdin seurakunnan tulevaisuustyön vetäjänä. Toinen ajatusten virittäjä on kirkolliskokousehdokkuuteni. Sekä ennen kaikkea: tänään 3.1.20 tulee kuluneeksi 50 vuotta siitä, kun minut vihittiin Suomen luterilaisen kirkon papiksi. 

Seuraavassa on muutamia teesisiksi muotoiltuja virikkeitä. 

Kursiivilla kirjoitetut kohdat ovat jatkomietteitäni, taustoittamista, ehdotuksia, haastamista kyseisen kohdan tarkempaan selvittämiseen. Ajatuksiani en ole viimeistellyt tiiviiksi argumentaatioksi, joten altistan itseni helpolle kritiikille. Kirkolla tarkoitan Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa.

1. Unelmieni kirkko on uskollinen missiolleen. Maailman kaikkien hyvien organisaatioiden joukossa kirkon olemassaolon oikeutus on siinä, että se välittää sanomaa ja tekee tekoja, jotka alun perin kumpusivat Jeesuksesta. Evankeliumi on kaikkina aikoina välitettävä siten, että kunkin ajan ihmiset saavat mahdollisuuden kokea sen omakseen. Kirkon on jatkuvasti tuoreutettava viestinsä, jotta sen alkuperäisen merkityksen voi tunnistaa. Jos kirkko polkee paikallaan, se jää pahasti jälkeen ja hukkaa missionsa. 

Monet kristillisen julistuksen sanat ovat rakkaita kirkon uskollisille jäsenille, mutta julistuksen puheenparret, kielikuvat ja eetos ovat syntyneet aikana, joka oli täysin toisenlaisen kuin nykyinen. 

Raamattua ei tarvitse eikä pidä kirjoittaa uusiksi, mutta sen radikaali viesti Jumalan armosta, lähimmäisrakkaudesta ja oikeudenmukaisuudesta on välitettävä ymmärrettävällä ja koettavallla tavalla. Digiajan ihmisen on vaikea ymmärtää maatalousyhteiskunnan ja esimodernin ajan ajatusmaleja, ja puhe taivaan korkeudessa olevasta Jumalan valtaistuimesta tuskin avautuu elämänsä tarkoitusta pohtivalle etsijälle.

Monet teologit ja kirkon elämästä kiinnostuneet pohtivat kuumeisesti näitä teemoja, mutta totutut uskomukset ja ilmaisut elävät vahvoina. Sen huomaa esimerkiksi monien oppineidenkin ateistien argumenteista. He torjuvat kristinuskoksi nimittämänsä lapsellisen irvikuvan, koska he eivät ole tutustuneet aikuisen kypsään uskonymmärrykseen.

Mitä on usko, joka ottaa todesta Jeesuksen, Uuden testamentin ja reformaation radikaalin sanoman? Mitä on kirkko, joka välittää sen ymmärrettävällä, tuoreella ja elämyksellisellä tavalla tämän hetken ajatteleville etsijöille? Näitä teemoja kirkon piirissä on pohdittava vielä intensiivisemmin kuin ennen.

2. Tulevaisuuden kirkkoni antaa relevantin vastauksen ihmisen suuriin kysymyksiin. Sellaisia ovat elämän tarkoitus ja yksilöiden merkityksellisyyden kokemus, elämän jatkuminen ja hyvä elämä, kuolema, oikeudenmukaisuus, pahan ongelma, rakkaus, yksinäisyys. Jeesus oli ihmisten rinnalla, kun he kävivät läpi omia suuria kysymyksiään. Kirkon tulee vaatia itseltään sen ymmärtämistä, mikä ihmisiä ahdistaa ja mistä he unelmoivat. Kirkon tulee tunnistaa ihmisten monimuotoisen hengellinen etsintä sekä elää jäsenissään vahvaa ja rikasta hengellistä elämää.

Lähetystyössä on jo kauan sitten opittu, että länsimainen rationaalinen tapa ilmaista kristinuskoa ei toimi esimerkiksi Afrikan tai Aasian kulttuureissa. On alettu puhua evankeliumin kontekstuaalisuudesta, liittymisestä paikalliseen elämään ja tapoihin. Pitemmälle menevissä malleissa on sovellettu inkulturalisaation ideaa, jossa kirkko asettuu avoimeen vuorovaikutukseen paikalliseen kulttuurin kanssa ja jossa yhdessä luodaan uskon ajattelua, teologiaa, kieltä, musiikkia, elämyksiä ja rituaaleja. Sellaista, joka on uskollinen Jeesus-sanomalle ja joka samalla tunnistetaan ”meidän omaksi uskoksemme”. Tällä hetkellä kirkko toimii myös länsimaissa mitä suurimmassa määrin uusien kulttuurien parissa.

Jeesus toimi kontekstuaalisesti. Siinä missä fariseusten ja uskonnollisten opettajien valtajoukko yritti opettaa kansalle isien perinnäissääntöjä ja tapoja, Jeesus puhutteli suoraan tavallista köyhää kansaa. Hän rohkaisi, paransi, antoi ruokaa, loi toivoa ja opasti. ”Hän ymmärtää meitä ja hän puhuu meille”, oli ihmisten aito kokemus. Siksi he uskoivat enemmän Jeesusta kuin uskonnollisia johtajiaan.

Suomen vanhojen herätysliikkeiden saarnaajat ymmärsivät aikoinaan tämän. Virallista kirkkoa se ärsytti, ja heidät yritettiin vaientaa. Valtaa pitävän kirkon on ollut vaikea nöyrtyä ajattelemaan itseään uusiksi. 

Usein todellinen uudistus lähtee alhaalta, esimerkkeinä vapautuksen teologia ja Emerging churches -liike, erilaiset karismaattiset yhteisöt kirkkojen sisällä, hiljaisuuden retriitit ja Suomessa vaikka Tuomasmessut, jotka ovat tuoneet uusia malleja jumalanpalvelukseen. Hierarkian ulkopuolella tapahtuvaa kokeilua kirkon kannattaa kannustaa täysin sydämin. Samalla mietin, onko kirkon rakenteissa piirteitä, jotka jarruttavat ennakkoluulottomia kokeiluja. Mielestäni niitä on, jotkut todellisia, jotkut ehkä vain mielikuvia.

3. Unelmoin kirkon joustavista rakenteista, jotka auttavat reagoimaan muutoksiin reaaliajassa. Vuosisatojen varrella kirkko on luonut hallinnolliset käytännöt, jotka korostavat pysyvyyttä, valtaa, auktoriteettia ja tarvetta olla oikeassa. Kirkon johtajien, erityisesti piispojen, toivon osallistuvan aktiivisesti julkiseen keskusteluun. Mielellään pohtivasti ja erehtyvästikin, rinnalla kulkien, ei aina kirkon virallisina kannanottoina. Heidän ei myöskään tarvitse pyrkiä olemaan kaikille mieliksi. Samaa keskustelevuutta toivon seurakuntien kaikkeen julistukseen.

Rakenteilla ajattelen ensiksikin kirkolliskokouksen määräenemmistösäädöstä, kirkon keskushallinnon vahvaa roolia sekä paikallisseurakuntien toiminnan siiloutumista varsin itsenäisiin toimialoihin. 

Kirkon johtamisrakenne ja -kulttuuri poikkeaa siitä, mitä maallisissa organisaatioissa on pidetty hyvänä hallintona. Varsinkin suurissa yrityksissä yhtenä ydinteemana on vastuuhenkilöiden tilivelvollisuus jollekulle ”ylemmälle” taholle. Esimerkiksi toimitusjohtaja on tilivelvollinen hallitukselle ja käytännön arjessa hallitusta edustavalle puheenjohtajalle. Kirkon malli on toinen eikä välttämättä kovin läpinäkyvä. Esimerkiksi piispalla ei ole yläpuolellaan hänestä riippumatonta elintä. Hän itse on hiippakuntansa tuomiokapitulin puheenjohtaja. Arkkipiispa on sekä kirkolliskokouksen että kirkkohallituksen puheenjohtaja. 

Tällainen oli luontevaa vuosisataisessa perinteessä, jossa valta keskittyi johtajalle. Terveen hallinnon kannalta olisi luontevaa, että kirkon kaikkien keskeisten elinten puheenjohtaja olisi kyvykäs hallintoa ymmärtävä maallikko. Samaan ajattelutapaan sopisi, että seurakuntaneuvoston puheenjohtaja olisi luottamushenkilö, ei kirkkoherra.

Asiat toimivat näinkin, varsinkin jos säästytään ongelma- ja ristiriitatilanteilta. Mutta hallinnon sisäisen ja ulkoisen uskottavuuden kannalta olisi petrattava toiminnallisen ja parlamentaarisen vallan tasapainoa. Ymmärrän, että asiaan liittyy teologisia pohdintoja, jotka koskevat piispuutta ja pappeutta, mutta vähintäänkin tutkimisen arvoinen on kirkon hallinnon rakenteen perusteellinen uudistus.

Keskusjohtoinen hallintomalli määräenemmistöineen oli aikoinaan perusteltu, kun kirkon piti suojautua harhaopeilta ja myllerryksiltä. Nyt nämä rakenteet kääntyvät itseään vastaan.

Päätöksenteon sujuvuutta ja laadukkuutta korostaisi, jos erilaisissa hallintoelimissä ja valiokunnissa luovuttaisiin alueellisen edustuksellisuuden vaatimuksesta tai ylipäänsä edustuksellisuudesta. Tai ainakin sitä vähennettäisiin ja painotettaisiin enemmän kokoonpanon monipuolista asiantuntemusta. Eri vaiheissa tarvitaan erilaista osaamista. Huomiota herättävää on, että kirkkohallituksen kokoonpanossa varsinaisia talousoppineita on vähän. Tähän esimerkiksi Ahti Hirvonen on kiinnittänyt huomiota. 

Samalla kun keskushallinnolle jätettäisiin kokonaisuuden kannalta olennaisimmat tehtävät, hiippakuntien roolia ja itsenäisyyttä tulisi painottaa. Näin hallinto olisi lähempänä ruohonjuuritasoa ja seurakuntien arkea. Samalla hiippakunnat profiloituisivat omien alueidensa tarpeiden mukaan.

Hallinnon pääasiallinen tehtävä on huolehtia siitä, että sovitut asiat kyetään toteuttamaan ja että johtaminen ja toiminta noudattaa hyviä eettisiä periaatteita. Plus että kaikkien toimijoiden kohtuulliset oikeudet turvataan.

4. Toivon kirkon ja seurakunnan olevan vähemmän työntekijävetoinen ja tarjoavan henkisen tilan, jossa erilaiset seurakuntalaiset kantavat vastuuta, tekevät aloitteita, ja synnyttävät luovalla tavalla uutta. Papit ja muut työntekijät ovat ennen kaikkea valmentajia ja mahdollistajia. Ihmisten seurakunta on parhaimmillaan yhteisö (ja joukko yhteisöjä), jossa erotuksetta jokainen tuntee olevansa tervetullut olemaan ja toimimaan.

Monet tuntemani seurakuntien työntekijät valittavat kiirettä. Seurakunnissa tosiaankin tapahtuu valtavasti asioita, lapsi- ja nuorisotyössä, diakonian piirissä, kasvatuksessa, kerhoissa, ikääntyneiden parissa, messuissa, musiikkityössä, kiinteistöjen ja talouden hoidossa jne. Seurakuntien työntekijät ovat hyvin koulutettuja ja sitoutuneita. Suuri arvonanto heille.

Samalla tunnistan, että seurakunnissa on paljon ihmisiä, tavallisia seurakuntalaisia, jotka olisivat valmiit jakamaan aikaansa ja osaamistaan seurakunnalle, kantamaan vastuuta. Monet heistä ovat halukkaita oppimaan lisää esimerkiksi kristinuskon perusteista ja käyttämään oppimaansa muiden hyväksi.

Seurakunta koetaan pitkälti työntekijöiden seurakuntana. Tiedän monien työntekijöiden aprikoivan, että ”tohtiiko noita vapaaehtoisia vaivata, kun heillä on paljon muutakin tekemistä – helpompi hoitaa tehtävät itse”. Samalla jotkut maallikot tuntevat, että heihin ehkei luoteta. Joillakin työntekijöillä puolestaan saattaa olla tarve puolustaa omaa tuttua reviiriään.

Tämä kaikki on ääneen lausumatonta hiljaista epävarmuutta, totuttua toimintatapaa, jolle ei tunnu löytyvän vaihtoehtoa.

Miksei voitaisi pyrkiä siihen, että muut kuin työntekijät hoitaisivat suuren osan työstä, joka nyt lankeaa palkatuille henkilöille. Työntekijän tärkein tehtävä on toimia seurakuntalaisten valmentajana, tukihenkilönä ja sparraajana. Kaikki tärkeä tehtäisiin yhdessä, tasavertaisen kumppanuuden hengessä.

Pappien tehtävistä osan voisi siirtää ”avustaville papeille”, jotka saisivat riittävät teologiset ja käytännölliset perustiedot voidakseen saada vihkimyksen joihinkin papillisiin tehtäviin, esimerkiksi ryhmien ohjaamiseen, sielunhoitotyöhön, kasteiden ja jumalanpalvelusten toimittamiseen, diakonisiin tehtäviin jne. Jyrkkä jako työntekijöihin ja seurakuntalaisiin hälvenisi, ihmiset tuntisivat tekevänsä seurakunnassa jotain tärkeää ja arvotettua. Samalla työntekijät voisivat keskittyä vaativimpiin erityisosaamista vaativiin tehtäviin ja muiden ohjaamiseen.

5. Tulevaisuuden kirkkoni on rohkea avausten tekijä, edelläkävijä ja yhteiskunnallinen uudistaja. Raamatun kielellä sitä voisi kutsua profeetalliseksi. Kirkko tunnistaa väärän vallankäytön, valheen, alistamisen, syrjinnän ja muun vääryyden, nostaa ne esille ja vaatii asioiden korjaamista. Sekä näyttää itse esimerkkiä. Unelmieni kirkko on inhimillisen haavoittuva, eikä sen tarvitse olla suuri ja mahtava. Mutta se on sitäkin varteenotettavampi ja profeetallisella tavalla kuuluvampi.

Valitettavan yleinen mielikuva kirkosta on, että se pyrkii ennen kaikkea säilyttämään status quon ja jarruttamaan muutoksia, jotka väistämättä tapahtuvat yhteiskunnassa. Tilanne voisi olla päinvastainen. Juuri kirkko voisi olla uusien aloitteiden kokeilukenttä, ensimmäinen uusiksi ajattelija, visionäärinen mahdollisuuksien näkijä yhteiskunnassa. Kirkko, johon yhteiskunta ottaa kantaa.

Raamatun profeetat ja Jeesus olivat esimerkki näkijyydestä. Heillä oli kyky nähdä syvälle pinnan alle ja esittää havaintonsa ja näkemyksensä rohkeasti ja kuuluvasti. Tällä hetkellä maailmaa ravistelevia voimia ovat ilmastonmuutos, globaalisuus, kaupungistuminen, teknologian murros, erityisesti digitalisaatio ja robotisaatio, jo pitkään jatkut yhteiskunnan taloudellistumien ja työelämän kovat vaatimukset sekä yhteiskuntien jakaantuminen kahtia voittajiin ja häviäjiin.

Kirkolla on ehkä eniten ollut annettavaa globaalissa dialogissa, ihmisoikeuskysymyksissä, kulttuurien ja uskontojen ymmärtämisessä ja esimerkiksi maahanmuutto- ja monikulttuurisuuskysymyksissä sekä pakolaisten auttamisessa. Kirkko on kiitettävällä tavalla tukenut perheitä ja yksinäisiä sekä auttanut väliinputoajia ja syrjäytyneitä. Myös ilmastonmuutoskeskustelussa kirkko on ollut aktiivinen ja aloitteellinen.

Sen sijaan teknologian murroksessa, johtamisen, talouden ja työelämän ydinteemoissa sekä yhteiskunnan rakenteellisten ongelmien korjaamisessa kirkon ääni on ollut hiljainen ja ponneton. Osin jopa ymmärtämätön. Sama pätee osin kaupungistumiseen. Nämä ilmiöt kuitenkin muokkaavat kulttuuria voimakkaasti. Työelämän osalta kirkolla on ollut annettavaa ihmisten kohtelussa, vaikka kirkko voisikin vaikuttaa työpaikoilla näkyvämmin. Etiikasta kirkko osaa puhua, varsinkin käsitteiden tasolla. Sen sijaan työelämän, johtamisen ja organisaatioiden rakenteita koskevat aloitteet eivät ole olleet kirkon agendalla.

Uskon ja tieteen välistä dialogia toivon kirkon harjoittavan vielä enemmän kuin mitä nykyään tehdään. Ylipäänsä aikuisen ajattelevan ihmisen on joskus hankala löytää seurakunnasta paikka,  jossa voi arvostavassa hengessä käydä pohtivaa dialogia ajankohtaisista ja mieltä askarruttavista teemoista.

6. Kirkko tarvitsee osallistavalla tavalla luodun ja jatkuvasti päivitettävän strategian. Oikean strategian, joka tuntuu arjen valinnoissa. Siinä kirkko samalla kertaa sekä tarttuu mahdollisuuksiin että varautuu riskeihin. Tarvittaessa kirkko ajattelee totuttuja toimintatapojaan kokonaan uusiksi, toimii verkostomaisesti ja kannustaa korkean riskin kokeiluihin sekä samalla tiedostaa raadollisen realistisesti edessä olevat uhat.  Mitä aikaisemmin valmistaudutaan väistämättömiin muutoksiin esimerkiksi taloudessa, sitä paremmin uhatkin kääntyvät mahdollisuuksiksi.

Strateginen ajattelu ja suunnittelu ei ole ollut kirkon vahvuuksia. Kokonaiskirkon strategiat ovat sisältäneet hyvin muotoiltuja ilmaisuja ja iskulauseita enemmän kuin oikeasti ohjaavia linjauksia. Strategiaan kuuluu olennaisesti se, mihin aiotaan panostaa, mutta myös se, mistä luovutaan. Sotien jälkeen kirkon hallinto on paisunut. Uudet työmuodot ovat tulleet vanhojen päälle, ei tilalle. Käytännössä se on merkinnyt fokusoinnin puutetta. Kirkko ei ole oikein osannut päättää, mikä sille on tärkeintä.

Strategiset valinnat ovat erityisen kriittisiä murrosvaiheessa, jota nyt eletään. Kirkon talous ei mitenkään kanna kaikkea sitä, mitä nyt tehdään. Jostain on luovuttava. Johonkin puolestaan on panostettava entistä vahvemmin ja äärimmäisen määrätietoisesti. 

Nykyajattelun mukaan strategian luominen on jatkuva prosessi, jossa on osallisena suuri joukko sidosryhmiä, henkilökuntaa, jäseniä ja muita tahoja. Hyvä strategia elää kussakin hetkessä ja antaa mahdollisuuden tarvittaessa nopeisiinkin muutoksiin. Se on jokaisella tasolla toimivien päättäjien tärkein työkalu.

Kirkon strategia, sellaisena kuin se näyttäytyy, on vaikuttanut enemmän sopeutumistaistelulta kuin ponnekkaalta tulevaisuuden haltuun ottamiselta. Mallia voisi ottaa yritysmaailmassa vallitsevista uusista strategia-ajatuksista, joista erinomaisena esimerkkinä ovat Elävä strategia -malli, Ketterä strategia ja Strategisen ajattelun mallit (Timo Ritokallio, Timo  O.Vuori, Mikko Kosonen, Timo Santalainen).

7. Tulevaisuuden messu on moni-ilmeinen. On vaikuttavia juhlamessuja, seurakuntaa kokoavia ylevöittäviä tapahtumia. Ja on eri kohderyhmien kanssa toteutettuja teemamessuja, jotka heijastavat seurakuntalaisten erilaisia taustoja. Unelmieni messussa on iloa, tunnetta, paljon musiikkia, ihmisten kohtaamista ja puhutteleva saarna. Jokainen messu valmistellaan ryhmätyönä, ja seurakuntalaisilla on niissä vahva rooli myös toteuttajina. Jos mahdollista, kirkkotilat on muokattu paikoiksi, jotka mahdollistavat ihmisten välisen vuorovaikutuksen.

Asuessani Ruotsissa 70-luvun puolivälistä 80-luvun alkuun koin messuherätyksen. Suomen silloiset messut olin kokenut jäykiksi ja tunneköyhiksi. Noina avuosina tunsin olevani maailmassa, jossa minkään tyyppisten messujen toteutusta ei jätetty puolitiehen. Seurakunnan päämessuissa olivat kulkueet ja komeat kuorot. Samalla eri puolilla tehtiin kokeiluja, joissa messun elementit purettiin luovilla tavoilla nykymuotoon, ja olin monissa niissäkin mukana. Korkeakirkollinen liturgia ja kontekstuaalinen tarpeisiin vastaaminen elivät rinnakkain. Niinä ja seuraavina vuosina minulla oli mahdollisuus osallistua koskettaviin messuihin eri puolilla maailmaa.

Suomeen muutettuamme en päässyt rauhaan noiden vuosien kokemuksista ja aloin puhua niistä. Kirjoitin aiheesta muutaman artikkelin ja aloin yhdessä innostuneen porukan kanssa toteuttaa Virkkalassa iltapäiväkirkkoja, eräänlaista kokeilevaa ja osallistavaa toimintaa, joka saavutti melkoista suosiota. Aloin myös tehdä teologista tutkimusta teemasta ”Jumalanpalvelus ja elämänkysymykset” eli messun traditio ja kontekstuaalisuus. Joitain kenttätutkimuksia ja jonkin opintomatkan tein teemaan liittyen. Sain myös mahdollisuuden usean vuoden ajan ohjata seurakuntatyöhön valmistuvien opiskelijoiden liturgia- ja saarnaharjoituksia. Se oli kasvattavaa varmasti sekä opiskelijoille että minulle. Jatko-opintoni jäivät kesken siirryttyäni yrittäjäksi ja johtamisen kehittäjäksi. 

Yrittäjävuosieni aikana seurasin kirkossa tapahtunutta jumalanpalvelusuudistusta. Taakse jäivät vuodet aktiivisena kuorolaulajana ja messujen toteuttajana. Intensiiviset työviikot veivät energiani, ja osallistuin kirkonmenoihin vain harvakseltaan. Sain näkökulmaa messuun tavallisen maallikon näkökulmasta. Usein saarna puhutteli, ja messu antoi voimaa. Joskus olin harmissani, jos saarna oli hätäisesti valmistettu, veisuu latteaa ja musiikki yliyrittämistä. Tunsin itseni usein messun vieraaksi, en osalliseksi. Tiedän, vika oli minussa. Mutta samalla jäin miettimään, miten sekin messu olisi voinut paremmin imaista minut mukaan.

Messu ei ratkaise läheskään kaikkea. Mutta messussa voi jossain muodossa toteutua kaikki se, mitä edellä olen mietiskellyt. Messu on kirkon suuri mahdollisuus, jota mielestäni voisi rikastuttaa vielä rohkeammin kuin mitä laajassa mittakaavassa on tehty

 

Tulevaisuuden kirkko välittää enemmän kuin pönöttää, keskustelee enemmän kuin väittää, kuuntelee enemmän kuin puhuu, yhdistää enemmän kuin erottaa, sulkee sisäänsä enemmän kuin torjuu, tekee enemmän kuin hallinnoi, tarjoaa kokemuksia enemmän kuin selityksiä, kulkee rinnalla enemmän kuin neuvoo, rukoilee enemmän kuin touhuaa. Sekä rakastaa ihmisiä enemmän kuin dogmeja. 

Kyse on pitkälti kirkon toimintakulttuurista, jolla on pitkä historia ja jota on vaikea muuttaa. Muutos on kuitenkin mahdollinen, kunhan se toteutetaan määrätietoisesti ja sopivan mittaisin askelin. Työssäni työelämän ja johtamisen kehittäjänä sain mahdollisuuden seurata kirkkoa hieman sivummalta. Kirkolta odotetaan paljon, mutta se koetaan turhan virallisena ja etäisenä.

Sanomattakin on selvää, että kirkon tulee pikaisesti kyetä ratkaisemaan avoinna olevat ristiriidat kestävällä tavalla, jossa jokainen osapuoli kokee saavansa oikeutta. Odotan, että se tapahtuu seuraavassa kirkolliskokouksessa. Samaa sukupuolta olevien avioliitto tunnustetaan kristilliseksi liitoksi. Tilanteen ratkaisu edellyttää, että papeille sallitaan tässäkin asiassa omantunnonvapaus (mikä heillä faktisesti jo onkin). Ratkaisun jälkeen kirkko pääsee keskittymään kutsumuksensa mukaisten monien tärkeiden ja kiireellisten avausten tekemiseen.

Miten kirkko onnistuu tässä? Helppo tie se ei ole. Siihen tarvitaan näkemystä ja johtajuutta. Kirkko on ennenkin uudistunut, miksei siis nyt.

Reformaation tärkeä ajatus oli, että seurakuntaa on jatkuvasti uudistettava.