4. huhti, 2019

Olen isä - olen olemassa

Olen kolmen tytön isä, Elinan, Ilonan ja Emilian. Olen ylpeä isä. Nyt kun tyttäret ovat jo kypsässä aikuisuudessa ja äitejä, he ovat minulle ystäviä, joiden kanssa voin vaihtaa ajatuksia ja joilta opin paljon. Samalla olen heille koko ajan isä.

Esikoiseni Elinan synnyttyä olin niin hurmiossa, että ajoin sata kilometriä harhaan matkalla Turusta Helsinkiin katsomaan vastasyntynyttä. Toisen lapseni Ilonan kanssa matka oli lyhempi, sillä olimme samaan aikaan Turun keskussairaalassa, minä nielurisaleikkauksessa, hän toipumassa syntymisestä. Kuopustani Emiliaa olin sitten jo itse ottamassa vastaan, kun hän tuli maailmaan Uppsalan Akademiskassa.

Luulen, että olin pikku tytöille kekseliäs isä. Hassuttelimme, peuhasimme, leikimme, askartelimme, kävimme uimassa ja baarissa mehulla, tarinoimme. Luin Narniaa ja muita kirjoja. Kerroin itse sepittämiäni satuja. Yksi niistä julkaistiin sittemmin satukirjana ”Prinsessa Kiharaisen seikkailut Suoramaassa”.

Lasteni äidin nimi on Riitta. Hänen kanssaan pyrimme löytämään suunnilleen yhtenäisen linjan siitä, miten toimisimme kasvattajina. Melko kivuttomasti linja löytyi. Osasimme puhua niistä asioista. Arjen elämässä lapset tietenkin oppivat käyttämään hyväkseen vanhempiensa luonteiden eroja. Jälkeenpäin olen kuullut, että minulta sai esimerkiksi helpommin rahaa. 

Isänä olemiseen liittyy iloja, uteliasta etsimistä ja löytämistä ja kaikenlaista arkitouhua. Olen sukupolvea, jossa miehetkin alkoivat varovasti ottaa vastuuta lasten päivittäishoitamisesta. Elämääni tuli yöllisiä heräämisiä, hyssyttelyjä, syöttöjä, vaippoja, kylvetystä, koko skaala. Vielä silloin useimmat kummastelivat tapaani olla isä.

Mitä tekisin toisin

Isyyteeni liittyy syyllisyydentunnetta. Työhöni pappina ja järjestöjohtajana Suomessa ja Ruotsissa kuului reissaamista. Matkapäiviä oli pitkälti toista sataa vuodessa. Lisäksi työni painottui iltaan ja viikonloppuihin. Reissun päällä mieleen hiipi kipeä ajatus perheen laiminlyönnistä.

Pidin työstäni. Olen aina pitänyt siitä, mitä kulloinkin olen tehnyt. Kaiken lisäksi työni on aina ollut jonkinlaista maailman parantamista. Uskoin, että puhuin ja toimin hyvän puolesta. Minuun otettiin yhteyttä, kun tarvittiin sparraajaa tai sielunhoitajaa. Niin tärkeille asioille oli vaikea sanoa ei.

Yritimme tasapainottaa tilannetta siten, että kotona ollessani olin paljon lasten kanssa. Silloin tällöin, ehkä kerran kuussa, järjestimme ohjelmallisen koti-illan, jota odotettiin ja valmisteltiin yhdessä tai pienryhmissä. Oli leikkejä, pelejä, kivaa ruokaa ja joskus jonkinlaisia perheen sisäisiä kehityskeskusteluja ja yhteisten arvojen miettimistä. 

Melko aikaisessa vaiheessa opin ottamaan jonkun arkipäivän vapaapäiväksi. Silloin teimme perheen kanssa piknikin tai menimme muuten puhelimen ulottumattomiin, mikä oli helppoa, kun kännyköistä ei edes haaveiltu. Joten yritystä minulla oli ja onnistumisen kokemuksia.

Siitä huolimatta - jos eläisin nuo vuodet uudelleen sen tiedon ja kokemuksen varassa, joka minulla on nyt 74-vuotiaana isoisänä, järjestäisin elämäni ja aikani toisella tavalla. 

Niin ainakin kuvittelen. Tositilanteessa asiat ehkä menisivät sittenkin samalla tavalla. Elämässä eletään kukin vaihe silloin, kun se tulee vastaan. Se on elämän kiehtovia puolia. Kolmekymppinen ei elä seitsemänkymppisen ajatusten, kokemusten ja valintojen mukaan. 

Silti tämä kaivertaa mieltäni. Onko se elämään kuuluvaa haikailua, suomalaisen surumielistä itsensä vähättelyä? Tai onko isyyden ihanne pantu niin korkealle, että minun sukupolveni isät jäävät automaattisesti keskeneräisiksi?

Miten isä muistetaan

Tunsiko minunkin isäni näin? Isä oli lähes aina poissa. Hän teki päivätyötään Kansaneläkelaitoksessa, oli illat Porin kunnallisissa luottamustehtävissä ja sosiaalisen luonteen omaavana piti yhteyttä laajaan ystäväjoukkoon. Pikkupojan elämäni kohokohtia olivat sunnuntaiaamut, kun sai pomppia isän mahan päällä. Joskus isä soitti viulua, ja katselin hänen vahvojen sormiensa vibraattoa. Muistan isän tilanteista, joissa hän oli kuluneine lompakkoineen kaupassa, kun piti hankkia jotain ja minä seurasin vieressä ja hän piti yllä leppoisaa juttua.

Parhaiten muistan kesät Somerniemen mökillä. Silloin vanhempani, minä ja viisi nuorempaa sisarustani vietimme muutaman viikon kalastellen, uiden, urheillen, pelaten, heinätöitä tehden ja sukulaisia tapaillen. Se oli oikeaa elämää. Silloin isä oli väkevästi läsnä kaikessa. Tai ainakin hän oli koko ajan siinä ulottuvilla.

Minun oma perheeni vietti sekin kesät Somerniemellä. Mahtavatko tyttäreni muistaa minut erityisesti siltä ajalta, pohdiskelen. Ei ole koskaan tullut puheeksi. Kysyn sitä vielä joskus. Veikkaan, että lähinnä leikit serkkujen kanssa valtasivat heidän mielensä.

Millaisena he ylipäänsä muistavat minut noilta lapsuuden vuosiltaan? Yhden hämmästyttävän asian kuulin jo Elinalta. Olin kuulemma loistava askartelija ja leikkikodin kalusteiden tekijä. Joko aika kultaa lasten muistot tai olen elämän myöhempinä aikoina jättänyt käyttämättä arvokasta lahjaani.

Kannustuksen loukku

Yritin olla kannustava isä. Luullakseni kehuin tyttäriäni aina, kun siihen oli vähänkin aihetta. Arkiymmärrykseni on opettanut minulle, että ihmisen itsearvostus vahvistuu positiivisesta palautteesta. Kannustusta oli helppo antaa, sillä tyttäreni olivat – nyt tulee se kaikkien vanhempien lempiajatus – niin lahjakkaita. Mielestäni heistä voisi tulla mitä tahansa, mihin he vain ryhtyisivät.

Tietenkin kannustamiseen liittyi myös ohjausta. Opetin hiukan esimerkiksi piirtämistä ja kai jotain muutakin. Varsinkin tyttärieni aikuistuttua olen joskus käynyt heidän kanssaan pitkiä sparraavia keskusteluja. 

Kasvatusfilosofiani joutui uudelleen arvioitavaksi, kun Ilona piti minulle puhuttelun. Hän oli jo päässyt koulusta ja lähtenyt opintielle. Suorasukaiseen tapaansa hän sanoi: ”Isä, olet kannustanut meitä liikaa. Olet antanut meidän kuvitella, että onnistuisimme kaikessa.” Hän oli kokenut kannustuksen ainakin osittain vaatimuksena, että aina piti pärjätä.

Silloin se kirpaisi. Jälkeenpäin olen ajatellut, että hyvä kun tuli puheeksi. Vahvat uskomukseni rapisivat edes hieman, tosin vain hieman, ehkä saivat uusia vivahteita.

Selvittelin keskustelua mielessäni seuraavina kuukausina. Minun oli pakko pelastaa kasvoni omissa silmissäni, säilyttää kasvattajan itsekunnioitus. Jokaisella kasvattajalla ovat varjonsa. Lapseni etsii minusta myös jotain, jota vastaan hän voi taistella. Elämä on läheisyyden ja etäisyyden välistä kamppailua, liittymistä ja irtautumista, symbioosia ja itsenäistymistä. 

Isyyden monet tarinat

Vapauttavaa tässä ajatuksessa on, että isänä olemisessa ei ole yhtä suurta totuutta tai tarinaa, joka automaattisesti toisi ikuisen onnen. Sellaisen etsiminen on kuin sateenkaaren alkupään tavoittelua.

Lapsen elämä on niin voimakas, että huonostakin kasvatuksesta hän löytää useimmiten eväät, joiden varassa hän selviää. Toisaalta hyväkin kasvatus – mitä se sitten onkaan – voi joskus aiheuttaa elämänmittaisia ahdistuksia.

Joku voisi kutsua tällaista isyyden hahmottamista jonkinlaiseksi postmoderniksi tarinaksi. Suurten mallien tilalle on tullut elämä kaikessa moninaisuudessaan juuri niin arvaamattomana kuin se kulloinkin esiintyy. Valmiita yhden koon ratkaisuja ei oikeasti ole. Jokaisen isän on löydettävä oma mallinsa monien vaihtoehtojen ja muutosten viidakosta. 

Silti en kiistä hyvien kasvatusoppien enkä kantavien periaatteiden tarpeellisuutta. Tiedän ja uskon, että rakastaminen on parempaa kuin vihaaminen ja kiinnostuksen osoittaminen palkitsevampaa kuin välinpitämättömyys. 

Hyvä elämä ja hyvä kasvatus liikkuu varmaankin jossain oppien ja kaaoksen välimaastossa tai pikemminkin niiden välisessä jännitteessä. Orjallisesti noudatettavat hyvät periaatteet voivat olla kylmiä ja ahdistavia. Kaoottinen vapaus ilman aikuisen ohjausta voi tuntua turvattomalta. Niiden välistä oikeaa tai yleispätevää sekoitussuhdetta tuskin on olemassa. Viime kädessä on tunnusteltava, opittava, erehdyttävä ja luotettava elettävän elämän voimaan. Tämä minulle on jäänyt käteen isänä olemisesta.

Joten kanssaisät, älkää ruoskiko itseänne liikaa. Olkaa itseänne kohtaan kohtuullisia ja armollisia. Olette luultavasti tehneet parhaanne oman ymmärryksenne mukaan. Niin olen tehnyt minäkin. Elämä jatkuu siitä.

Syyllisyydessä ei sinänsä ole mitään pahaa. Se kertoo, että minulla on tunteet, omatunto ja kyky tuntea vastuuta. Jossain vaiheessa syyllisyys lakkaa kuitenkin olemasta rakentava voima. Ohjaamisen sijasta se alkaa nakertaa elämäniloa.

Tätä ajatusta kristinusko on käsitellyt loistavalla tavalla. Jos minun olisi pakko nimetä yksi asia, miksi arvostan luterilaisuuttani, se olisi ajatus armosta ja anteeksisaamisesta. Tulee kohta, jolloin voin jättää menneet taakse ja alkaa elää tätä hetkeä ja katsoa tulevaisuuteen.

Tuli murrosikä

Jokainen tytär tuli vuorollaan murrosikään, kukin omalla tavallaan. Silloin olin neuvoton. En näin jälkeenpäinkään oikein hahmota, mikä rooli minulla silloin oli heidän elämässään. Nuoruutensa intiimit asiat he tuntuivat puhuvan äidilleen. Minä autoin heitä, kun piti miettiä piirustuksen perspektiivin rakennetta, matematiikkaan liittyvää yksityiskohtaa, ehkä jotain musiikkiasiaa joskus tai mahdollisesti opiskelusuunnitelmia. Autolla kuskaajaa tarvittiin aina. Siihen olin valmis, vaikka bussitkin kulkivat.

Perheessämme oli noina vuosina neljä naista ja minä. Äidillä ja tyttärillä olivat omat salaisuudet, kuiskuttelut ja sopimukset. Vasta jälkeenpäin minulle on selvinnyt asioita, jotka minun olisi pitänyt tietää silloin, jos olisin ollut valppaampi tai paremmin läsnä. En tiennyt esimerkiksi, että tytärtä kiusattiin koulussa, koska hänen vanhempansa olivat pappeja.

Oli helppo nähdä, kuka ”ei kuulunut joukkoon”. En minä missään itsesäälissä rypenyt, mutta hienoinen ulkopuolisuuden kokemus vaivasi minua noina vuosina. Näin tyttärieni varttuvan tyylikkäiksi naisiksi, joilla alkoi olla oma elämänsä. Joskus isän mielipidettä kysyttiin, kun piti miettiä, mikä vaate oli sopivin siihen ja siihen tilanteeseen. En usko, että mielipiteelläni oli merkitystä. Se oli oikeastaan paljon tärkeämpää vaihdantaa. Nuori nainen etsi naiseuttaan ja tarvitsi siihen keskustelua miehen kanssa.

Tosin miehiä – tai poikia – tyttärien elämään alkoi ilmaantua vuosien varrella. En ollut enää heidän Elämänsä Mies.

Ensimmäisiin sulhaskandidaatteihin loin tuttavalliset suhteet. Suhteen päätyttyä ikävöin nuorta miestä ehkä enemmän kuin tyttäreni konsanaan. Vähitellen opin olemaan etäisempi läsnäolija – varjelin itseäni sydänsuruilta. 

Kevätkauden 1988 olin yksinhuoltaja kymmenvuotiaalle Emilialle. Perheen muut jäsenet olivat Amerikassa. Olen myöhemmin selannut noiden vuosien päiväkirjojani, ja huomaan kokeneeni vastuun painavana. Samalla oli suuri lahja tutustua tyttären arjen asioihin ja yrittää täyttää äidinkin paikka.

Tuli ero

Suuri kriisi lasteni kanssa syntyi, kun heidän Riitta-äitinsä ja minun tieni erosivat. Ero sinänsä on raskas kokemus, aina. Minulle siihen liittyi vielä ammatillinen kriisi, sillä papin ja näkyvän hengellisen vaikuttajan ei sopinut erota. Varsinkaan sillä tavalla kuin minulle kävi. Olin rakastunut toiseen naiseen, Pirkkoon, joka myös oli naimisissa.

Siitä tuli skandaali niissä piireissä. Eroni jälkeen asuin Kallion yksiössä, maalasin tauluja ja mietin, mikä minusta tulisi isona. 53-vuotiaana olin aikuisen elämäni suurimmassa käännekohdassa. Annoin vanhojen unelmieni nousta pintaan ja lähdin uudelle tielle.

Se oli rankka kokemus tyttärilleni. Jälkeenpäin he tosin ovat sanoneet, että kyllähän te äidin kanssa olitte niin erilaisia ja että ei se teidän liittonne tosiaankaan mikään helppo ollut, näin oli sittenkin paras.

Jokainen tyttäristäni purki omalla tavallaan tunteensa. Samaan hengenvetoon he olivat minulle lojaaleja ystäviä. Isä oli pulassa. He auttoivat löytämään verhot kämppään, kävivät joskus päivittelemässä sekasotkua ja auttoivat siistimään paikkoja. Erityisen mukavaa oli, että Ilona toi joskus kaverinsakin luokseni käymään. Tunsin melkein olevani yksi noista kavereista, siis melkein. Isäksi en tuntenut itseäni silloin.

Luulen tuon puolentoista vuoden ajan olevan esimakua siitä, mitä mahdollisesti tulee eteeni, kun olen vanha, sairas ja hoidettava – jos sellainen vaihe minulle tulee. Vanhemmista tulee kuin lapsia, seuraava polvi ottaa vanhemman roolin.  Näin ainakin minusta näyttää, kun katselen ympärilleni.

Tyttäreni säilyivät ystävinäni. Eroni ei ollut eroa heistä. Se oli lähes ainoa pysyvä osa elämääni noina aikoina – Pirkon lisäksi.

Irtautuminen ja liittyminen

Pirkon ja minun avioiduttua kului pari vuotta ajoittaisessa jännityksessä. Koska pamahtaa? Yritin olla diplomaattinen ja sovitteleva, selittää jokaiselle osapuolelle kaiken parhain päin. Pirkko oli vaimoni, jota kohtaan olin lojaali. Tyttäreni olivat minulle tärkeitä ja minä heille. Sitten kuvaan tulivat vielä lastenlapset ja haluni olla menettämättä mitään suhteessani heihin.

Vähitellen tilanne tasaantui. Tyttäreni ja Pirkko löysivät toisensa. Viidelle lastenlapselleni Pirkko-mummi on tärkeä henkilö. Oikeastaan emme puhu minun lapsenlapsistani tai Pirkon. Puhumme meidän lastenlapsistamme. Yhteensä heitä on kahdeksan.

Oli vaihe, jolloin tyttäreni kävivät läpi omia elämänprosessejaan. Kuulin asioita, jotka pakottivat minut näkemään totuuksia itsestäni. Ne tuntuivat kipeiltä. Jotkut tunnistin oikeiksi – juuri noin olin toiminut, tuoltako se näytti, miksen osannut paremmin? Lasten suusta totuus. Jotkut sanat satuttivat, enkä voinut muuta kuin niellä ja miettiä, mitä voisin vielä oppia. Olen puolivakavissani kutsunut tätä vaihetta isänmurhaksi. Lasten kuuluu irtautua vanhemmistaan, myös vanhempiin liittyvistä taakoista.

Kirjoitin tyttärilleni kirjeenkin, jota en koskaan lähettänyt. Löytäisinkö sen vielä?

Tilanne tasaantui. Kävimme kukin läpi omia prosessejamme, jotka avasivat meille kaikille jotain uutta.

Suhteessani tyttäriini näiden vaiheiden kokemus on ollut osa teemaa ”irtautuminen ja liittyminen”. Tuli aika, jolloin heidän kuului irtautua minusta. Sitten tuli minun aikani irtautua heistä, osana minun aikuistumisprosessiani. Tajusin olevani itsenäinen ihminen, en joku joka elää lastensa kautta. Ymmärsin senkin, että lapseni elävät omaa elämäänsä, johon enimmäkseen sisältyy paljon muuta kuin isän elämän miettiminen. 

Näiden vaiheiden seurauksena tapahtui uusi liittyminen. Tunnen olevani tyttärilleni läheinen. Jotain aiemmasta sentimentaalisuudestani on kadonnut. Olen olemassa, jos he tarvitsevat apuani. Soittelen heille silloin tällöin. Tapaamme, kyläilemme ja olemme toisillemme läheisiä aikuisia ihmisiä.

Pappana olemisen hurma

Isän roolin rinnalle tuli isoisän rooli, pappuus. Olen monen ainutlaatuisen pojan pappa. Pienet tytöt silloin kymmeniä vuosia sitten kirvoittivat minussa esiin feminiinisiä puoliani, kotileikkejä, prinsessasatuja ja hellyyttä. Pienet pojat vetävät minusta esiin pikkupojan. Olen alkanut toteuttaa pojan unelmia. Kerran hommasin kaksi kauko-ohjattavaa sähköautoa. ”Niiden kanssa on kiva kesällä ajella, kun pojat tulevat käymään”, perustelin Pirkolle. Hän taisi ymmärtää yskän, eikä ole pannut pahakseen, kun hurmion vallassa ajelin niillä ympäri huushollia ja pakotin kylässä käyneet miehet kanssani autokilpailuun.

Poikien kanssa meillä on ollut yhteisiä kokemuksia, urheilua, musiikkia, puheenaiheita. 

Turha väittää, että maailman nopein kädenliike on, kun mummut vetävät laukustaan lastenlasten kuvat. Samalla nopeudella lastenlapset saavat isoisien huomion. Pienet pojat ovat vilpittömän iloisia, kun menemme käymään heille tai kun he isoina poikina tulevat meille ilman vanhempiaan. Olla tärkeä jollekulle, sen takia kannattaa elää.

Kun pojat ovat kasvaneet, minusta on tullut heille mentori, jonka kanssa voi pohtia elämää laajalti laidasta laitaan.

Ennen isovanhemmat elivät siinä samassa perhepiirissä. Työ ja vapaa-aika olivat yhtä ja samaa. Nyt monet meistä ovat aktiivisessa työelämässä, poissa perhepiiristä. Niin minäkin olin yli seitsemänkymppiseksi. Kouluttajan ja konsultin työ tuppasi välillä täyttämään ajatukset silloinkin, kun olisi voinut jo vetää henkeä. 

Lähipiirini on ollut vapauttajani. Olen kokenut kotini, tyttärieni ja lastenlasteni kutsun niin voimakkaana, että olen oppinut irtautumaan työstäni ja vastuistani aiempaa paremmin. Tätä pohdiskelen, kun ajattelen elämääni nyt. En haluaisi kuolinvuoteellani sanoa, että töitä tehtiin ja läheiset unohtuivat. Haluaisin, että joku joskus muistelisi minua henkilönä, joka osasi rakastaa.

Kohtaamisia

Tyttäret toivat elämääni miehiä, vävyjä ja poikia. Pirkkokin toi vielä pojan. Nyt elämässäni on Karri, Roger, Verneri, Ville, Samuli, Taneli, Saska, Luka, Ensti, Eemil, Viktor ja Oskar. Vielä muutama vuosi sitten järjestimme koko laajalle katraalle avointen ovien päiviä, jolloin kaikki halukkaat voivat tulla yhtä aikaa. Näiden klaanipäivien suosio yllätti meidätkin, järjestävän osapuolen. Pitkän pöydän ympärille mahtui tarinaa, naurua, väittelyä ja touhua. 

Nyt emme enää jaksa hoitaa noin suuria operaatioita, ainakaan usein.

Tyttärien kanssa oleminen on eniten sitä, että olemme tilanteissa, joissa on mukana monia muita perhepiirin jäseniä. Sitä mukavampi on joskus, liian harvoin, saada hetki, jolloin voin jutella heidän kanssaan kunnolla, ilman muita ihmisiä. En tarkoita nyt niitä pikaisia ”mitä kuuluu” -puheluita tai ohimeneviä päivittelyjä ”on ollut vähän kiirettä” tai ”voitko auttaa vähän – täällä Afrikassa tarvitaan kunnon aurinkolasit”.

Tarkoitan hetkiä, jolloin on mahdollisuus kohdata Elina, Ilona ja Emilia kahdenkeskisessä keskustelussa. Niissä kohtaamisissa on vivahteita. Olemme yhä isä ja tytär, mutta uudessa merkityksessä, ihmisiä jotka ovat tärkeitä toisilleen. Siitä ei tarvitse erikseen puhua, vaikka kyllä he sen kauniisti ilmaisevatkin. 

Rakkaus on läsnä, kun puhutaan meidän kunkin tulevaisuuden suunnitelmista, opiskeluista, työstä, ystävistä tai kivuista. Sellaiseen elämän pienten asioiden käsittelyyn, jonka naiset osaavat keskenään niin kadehdittavasti, en pääse heidän kanssaan. Mutta minä olenkin mies.

Isätön maailma

Kauan sitten luin Hans-Rudolf Muller-Schwefen kirjan Isätön maailma. Se puhuu maailmasta, jossa ei enää arvosteta isyyttä, siis isyyttä sanan laajassa merkityksessä.

Arvostamme tasavertaisuutta, kaveruutta, demokratiaa ja muita hyviä länsimaisia arvoja. Samalla kaipaamme isähahmoja. Tässä merkityksessä tämä sana ei ole sidottu sukupuoleen. 

Kaipaamme isähahmoja. Odotamme, että joku tarvittaessa vetää rajan. Joku kantaa vastuun. Joku uskaltaa olla esimerkkinä. Joku on aikuinen. Joku ohjaa meitä tarvittaessa.

Jos näin ei käy, seuraukset näkyvät poliisin tilastoissa, päihteiden käytössä, mielenterveystoimistoissa ja työterveyshuollossa. Turvallisuuden tarve on ihmisen syvimpiä tarpeita. Sen järkkyminen voi saada elämän raiteiltaan. Siksi isällistä otetta kaivataan. Lapset tarvitsevat sitä ja usein me aikuisetkin, lähipiirissä, työpaikoilla ja yhteiskunnassa

Tällaista Isätön maailma -kirja viritti minut miettimään silloin joskus. Postmoderni maailma ei välttämättä suosi vanhemmuutta. Matalien organisaatioiden itseohjautuvissa yhteisössä jokainen on oma pomonsa, isänsä, alaisensa ja lapsensa. Mutta isällekin on tilausta.

En kaipaa vanhoja isäkäsityksiä, käskytystä, pompottamista tai sukupuolisyrjintää. Mutta mielestäni heilurinliike voisi kulkea muutaman heilahduksen verran kohti kadonnutta isyyttä.

Vaikutamme toisiimme

Isänä oleminen on vastuullinen rooli. Vaikutamme lastemme elämään. 

Rohkene kantaa vastuuta, neuvon nuorta isää. Samalla neuvon suhtautumaan vastuuseen iloisesti ja heittäytymällä. Yliyrittäminen voi johtaa alionnistumiseen. Olet sitä mitä olet. Anna sen näkyä.

Vanhemmalle, elämää jo taakse päin tarkastelevalle isälle ja isoisälle mieleni tekee korostaa armoa ja armollisuutta. Elämme tätä päivää. Menneet peittää armo. Tulevaisuudessa meitä tarvitaan tasapainottavina viisaina, jotka pitävät näkyvillä laajaa perspektiiviä ja muistuttavat, mikä tässä elämässä oikein on tärkeää.

Isän roolini ei ole kadonnut. Minulta tarvitaan neuvoja, sparrausta, sponsoritukea erilaisiin hankkeisiin ja ennen kaikkea ehkä sitä, että olen olemassa täällä jossakin.

Olla olemassa. Ei huonompi kutsumus.

 

Tämän tekstin aiempi versio on julkaistu kirjassa Rohkeutta, isä (toim. Hannu Penttinen, Kustannus Oy Majakka, 2004).