Tarinani ja teemani

4. huhti, 2019

Olen kolmen tytön isä, Elinan, Ilonan ja Emilian. Olen ylpeä isä. Nyt kun tyttäret ovat jo kypsässä aikuisuudessa ja äitejä, he ovat minulle ystäviä, joiden kanssa voin vaihtaa ajatuksia ja joilta opin paljon. Samalla olen heille koko ajan isä.

Esikoiseni Elinan synnyttyä olin niin hurmiossa, että ajoin sata kilometriä harhaan matkalla Turusta Helsinkiin katsomaan vastasyntynyttä. Toisen lapseni Ilonan kanssa matka oli lyhempi, sillä olimme samaan aikaan Turun keskussairaalassa, minä nielurisaleikkauksessa, hän toipumassa syntymisestä. Kuopustani Emiliaa olin sitten jo itse ottamassa vastaan, kun hän tuli maailmaan Uppsalan Akademiskassa.

Luulen, että olin pikku tytöille kekseliäs isä. Hassuttelimme, peuhasimme, leikimme, askartelimme, kävimme uimassa ja baarissa mehulla, tarinoimme. Luin Narniaa ja muita kirjoja. Kerroin itse sepittämiäni satuja. Yksi niistä julkaistiin sittemmin satukirjana ”Prinsessa Kiharaisen seikkailut Suoramaassa”.

Lasteni äidin nimi on Riitta. Hänen kanssaan pyrimme löytämään suunnilleen yhtenäisen linjan siitä, miten toimisimme kasvattajina. Melko kivuttomasti linja löytyi. Osasimme puhua niistä asioista. Arjen elämässä lapset tietenkin oppivat käyttämään hyväkseen vanhempiensa luonteiden eroja. Jälkeenpäin olen kuullut, että minulta sai esimerkiksi helpommin rahaa. 

Isänä olemiseen liittyy iloja, uteliasta etsimistä ja löytämistä ja kaikenlaista arkitouhua. Olen sukupolvea, jossa miehetkin alkoivat varovasti ottaa vastuuta lasten päivittäishoitamisesta. Elämääni tuli yöllisiä heräämisiä, hyssyttelyjä, syöttöjä, vaippoja, kylvetystä, koko skaala. Vielä silloin useimmat kummastelivat tapaani olla isä.

Mitä tekisin toisin

Isyyteeni liittyy syyllisyydentunnetta. Työhöni pappina ja järjestöjohtajana Suomessa ja Ruotsissa kuului reissaamista. Matkapäiviä oli pitkälti toista sataa vuodessa. Lisäksi työni painottui iltaan ja viikonloppuihin. Reissun päällä mieleen hiipi kipeä ajatus perheen laiminlyönnistä.

Pidin työstäni. Olen aina pitänyt siitä, mitä kulloinkin olen tehnyt. Kaiken lisäksi työni on aina ollut jonkinlaista maailman parantamista. Uskoin, että puhuin ja toimin hyvän puolesta. Minuun otettiin yhteyttä, kun tarvittiin sparraajaa tai sielunhoitajaa. Niin tärkeille asioille oli vaikea sanoa ei.

Yritimme tasapainottaa tilannetta siten, että kotona ollessani olin paljon lasten kanssa. Silloin tällöin, ehkä kerran kuussa, järjestimme ohjelmallisen koti-illan, jota odotettiin ja valmisteltiin yhdessä tai pienryhmissä. Oli leikkejä, pelejä, kivaa ruokaa ja joskus jonkinlaisia perheen sisäisiä kehityskeskusteluja ja yhteisten arvojen miettimistä. 

Melko aikaisessa vaiheessa opin ottamaan jonkun arkipäivän vapaapäiväksi. Silloin teimme perheen kanssa piknikin tai menimme muuten puhelimen ulottumattomiin, mikä oli helppoa, kun kännyköistä ei edes haaveiltu. Joten yritystä minulla oli ja onnistumisen kokemuksia.

Siitä huolimatta - jos eläisin nuo vuodet uudelleen sen tiedon ja kokemuksen varassa, joka minulla on nyt 74-vuotiaana isoisänä, järjestäisin elämäni ja aikani toisella tavalla. 

Niin ainakin kuvittelen. Tositilanteessa asiat ehkä menisivät sittenkin samalla tavalla. Elämässä eletään kukin vaihe silloin, kun se tulee vastaan. Se on elämän kiehtovia puolia. Kolmekymppinen ei elä seitsemänkymppisen ajatusten, kokemusten ja valintojen mukaan. 

Silti tämä kaivertaa mieltäni. Onko se elämään kuuluvaa haikailua, suomalaisen surumielistä itsensä vähättelyä? Tai onko isyyden ihanne pantu niin korkealle, että minun sukupolveni isät jäävät automaattisesti keskeneräisiksi?

Miten isä muistetaan

Tunsiko minunkin isäni näin? Isä oli lähes aina poissa. Hän teki päivätyötään Kansaneläkelaitoksessa, oli illat Porin kunnallisissa luottamustehtävissä ja sosiaalisen luonteen omaavana piti yhteyttä laajaan ystäväjoukkoon. Pikkupojan elämäni kohokohtia olivat sunnuntaiaamut, kun sai pomppia isän mahan päällä. Joskus isä soitti viulua, ja katselin hänen vahvojen sormiensa vibraattoa. Muistan isän tilanteista, joissa hän oli kuluneine lompakkoineen kaupassa, kun piti hankkia jotain ja minä seurasin vieressä ja hän piti yllä leppoisaa juttua.

Parhaiten muistan kesät Somerniemen mökillä. Silloin vanhempani, minä ja viisi nuorempaa sisarustani vietimme muutaman viikon kalastellen, uiden, urheillen, pelaten, heinätöitä tehden ja sukulaisia tapaillen. Se oli oikeaa elämää. Silloin isä oli väkevästi läsnä kaikessa. Tai ainakin hän oli koko ajan siinä ulottuvilla.

Minun oma perheeni vietti sekin kesät Somerniemellä. Mahtavatko tyttäreni muistaa minut erityisesti siltä ajalta, pohdiskelen. Ei ole koskaan tullut puheeksi. Kysyn sitä vielä joskus. Veikkaan, että lähinnä leikit serkkujen kanssa valtasivat heidän mielensä.

Millaisena he ylipäänsä muistavat minut noilta lapsuuden vuosiltaan? Yhden hämmästyttävän asian kuulin jo Elinalta. Olin kuulemma loistava askartelija ja leikkikodin kalusteiden tekijä. Joko aika kultaa lasten muistot tai olen elämän myöhempinä aikoina jättänyt käyttämättä arvokasta lahjaani.

Kannustuksen loukku

Yritin olla kannustava isä. Luullakseni kehuin tyttäriäni aina, kun siihen oli vähänkin aihetta. Arkiymmärrykseni on opettanut minulle, että ihmisen itsearvostus vahvistuu positiivisesta palautteesta. Kannustusta oli helppo antaa, sillä tyttäreni olivat – nyt tulee se kaikkien vanhempien lempiajatus – niin lahjakkaita. Mielestäni heistä voisi tulla mitä tahansa, mihin he vain ryhtyisivät.

Tietenkin kannustamiseen liittyi myös ohjausta. Opetin hiukan esimerkiksi piirtämistä ja kai jotain muutakin. Varsinkin tyttärieni aikuistuttua olen joskus käynyt heidän kanssaan pitkiä sparraavia keskusteluja. 

Kasvatusfilosofiani joutui uudelleen arvioitavaksi, kun Ilona piti minulle puhuttelun. Hän oli jo päässyt koulusta ja lähtenyt opintielle. Suorasukaiseen tapaansa hän sanoi: ”Isä, olet kannustanut meitä liikaa. Olet antanut meidän kuvitella, että onnistuisimme kaikessa.” Hän oli kokenut kannustuksen ainakin osittain vaatimuksena, että aina piti pärjätä.

Silloin se kirpaisi. Jälkeenpäin olen ajatellut, että hyvä kun tuli puheeksi. Vahvat uskomukseni rapisivat edes hieman, tosin vain hieman, ehkä saivat uusia vivahteita.

Selvittelin keskustelua mielessäni seuraavina kuukausina. Minun oli pakko pelastaa kasvoni omissa silmissäni, säilyttää kasvattajan itsekunnioitus. Jokaisella kasvattajalla ovat varjonsa. Lapseni etsii minusta myös jotain, jota vastaan hän voi taistella. Elämä on läheisyyden ja etäisyyden välistä kamppailua, liittymistä ja irtautumista, symbioosia ja itsenäistymistä. 

Isyyden monet tarinat

Vapauttavaa tässä ajatuksessa on, että isänä olemisessa ei ole yhtä suurta totuutta tai tarinaa, joka automaattisesti toisi ikuisen onnen. Sellaisen etsiminen on kuin sateenkaaren alkupään tavoittelua.

Lapsen elämä on niin voimakas, että huonostakin kasvatuksesta hän löytää useimmiten eväät, joiden varassa hän selviää. Toisaalta hyväkin kasvatus – mitä se sitten onkaan – voi joskus aiheuttaa elämänmittaisia ahdistuksia.

Joku voisi kutsua tällaista isyyden hahmottamista jonkinlaiseksi postmoderniksi tarinaksi. Suurten mallien tilalle on tullut elämä kaikessa moninaisuudessaan juuri niin arvaamattomana kuin se kulloinkin esiintyy. Valmiita yhden koon ratkaisuja ei oikeasti ole. Jokaisen isän on löydettävä oma mallinsa monien vaihtoehtojen ja muutosten viidakosta. 

Silti en kiistä hyvien kasvatusoppien enkä kantavien periaatteiden tarpeellisuutta. Tiedän ja uskon, että rakastaminen on parempaa kuin vihaaminen ja kiinnostuksen osoittaminen palkitsevampaa kuin välinpitämättömyys. 

Hyvä elämä ja hyvä kasvatus liikkuu varmaankin jossain oppien ja kaaoksen välimaastossa tai pikemminkin niiden välisessä jännitteessä. Orjallisesti noudatettavat hyvät periaatteet voivat olla kylmiä ja ahdistavia. Kaoottinen vapaus ilman aikuisen ohjausta voi tuntua turvattomalta. Niiden välistä oikeaa tai yleispätevää sekoitussuhdetta tuskin on olemassa. Viime kädessä on tunnusteltava, opittava, erehdyttävä ja luotettava elettävän elämän voimaan. Tämä minulle on jäänyt käteen isänä olemisesta.

Joten kanssaisät, älkää ruoskiko itseänne liikaa. Olkaa itseänne kohtaan kohtuullisia ja armollisia. Olette luultavasti tehneet parhaanne oman ymmärryksenne mukaan. Niin olen tehnyt minäkin. Elämä jatkuu siitä.

Syyllisyydessä ei sinänsä ole mitään pahaa. Se kertoo, että minulla on tunteet, omatunto ja kyky tuntea vastuuta. Jossain vaiheessa syyllisyys lakkaa kuitenkin olemasta rakentava voima. Ohjaamisen sijasta se alkaa nakertaa elämäniloa.

Tätä ajatusta kristinusko on käsitellyt loistavalla tavalla. Jos minun olisi pakko nimetä yksi asia, miksi arvostan luterilaisuuttani, se olisi ajatus armosta ja anteeksisaamisesta. Tulee kohta, jolloin voin jättää menneet taakse ja alkaa elää tätä hetkeä ja katsoa tulevaisuuteen.

Tuli murrosikä

Jokainen tytär tuli vuorollaan murrosikään, kukin omalla tavallaan. Silloin olin neuvoton. En näin jälkeenpäinkään oikein hahmota, mikä rooli minulla silloin oli heidän elämässään. Nuoruutensa intiimit asiat he tuntuivat puhuvan äidilleen. Minä autoin heitä, kun piti miettiä piirustuksen perspektiivin rakennetta, matematiikkaan liittyvää yksityiskohtaa, ehkä jotain musiikkiasiaa joskus tai mahdollisesti opiskelusuunnitelmia. Autolla kuskaajaa tarvittiin aina. Siihen olin valmis, vaikka bussitkin kulkivat.

Perheessämme oli noina vuosina neljä naista ja minä. Äidillä ja tyttärillä olivat omat salaisuudet, kuiskuttelut ja sopimukset. Vasta jälkeenpäin minulle on selvinnyt asioita, jotka minun olisi pitänyt tietää silloin, jos olisin ollut valppaampi tai paremmin läsnä. En tiennyt esimerkiksi, että tytärtä kiusattiin koulussa, koska hänen vanhempansa olivat pappeja.

Oli helppo nähdä, kuka ”ei kuulunut joukkoon”. En minä missään itsesäälissä rypenyt, mutta hienoinen ulkopuolisuuden kokemus vaivasi minua noina vuosina. Näin tyttärieni varttuvan tyylikkäiksi naisiksi, joilla alkoi olla oma elämänsä. Joskus isän mielipidettä kysyttiin, kun piti miettiä, mikä vaate oli sopivin siihen ja siihen tilanteeseen. En usko, että mielipiteelläni oli merkitystä. Se oli oikeastaan paljon tärkeämpää vaihdantaa. Nuori nainen etsi naiseuttaan ja tarvitsi siihen keskustelua miehen kanssa.

Tosin miehiä – tai poikia – tyttärien elämään alkoi ilmaantua vuosien varrella. En ollut enää heidän Elämänsä Mies.

Ensimmäisiin sulhaskandidaatteihin loin tuttavalliset suhteet. Suhteen päätyttyä ikävöin nuorta miestä ehkä enemmän kuin tyttäreni konsanaan. Vähitellen opin olemaan etäisempi läsnäolija – varjelin itseäni sydänsuruilta. 

Kevätkauden 1988 olin yksinhuoltaja kymmenvuotiaalle Emilialle. Perheen muut jäsenet olivat Amerikassa. Olen myöhemmin selannut noiden vuosien päiväkirjojani, ja huomaan kokeneeni vastuun painavana. Samalla oli suuri lahja tutustua tyttären arjen asioihin ja yrittää täyttää äidinkin paikka.

Tuli ero

Suuri kriisi lasteni kanssa syntyi, kun heidän Riitta-äitinsä ja minun tieni erosivat. Ero sinänsä on raskas kokemus, aina. Minulle siihen liittyi vielä ammatillinen kriisi, sillä papin ja näkyvän hengellisen vaikuttajan ei sopinut erota. Varsinkaan sillä tavalla kuin minulle kävi. Olin rakastunut toiseen naiseen, Pirkkoon, joka myös oli naimisissa.

Siitä tuli skandaali niissä piireissä. Eroni jälkeen asuin Kallion yksiössä, maalasin tauluja ja mietin, mikä minusta tulisi isona. 53-vuotiaana olin aikuisen elämäni suurimmassa käännekohdassa. Annoin vanhojen unelmieni nousta pintaan ja lähdin uudelle tielle.

Se oli rankka kokemus tyttärilleni. Jälkeenpäin he tosin ovat sanoneet, että kyllähän te äidin kanssa olitte niin erilaisia ja että ei se teidän liittonne tosiaankaan mikään helppo ollut, näin oli sittenkin paras.

Jokainen tyttäristäni purki omalla tavallaan tunteensa. Samaan hengenvetoon he olivat minulle lojaaleja ystäviä. Isä oli pulassa. He auttoivat löytämään verhot kämppään, kävivät joskus päivittelemässä sekasotkua ja auttoivat siistimään paikkoja. Erityisen mukavaa oli, että Ilona toi joskus kaverinsakin luokseni käymään. Tunsin melkein olevani yksi noista kavereista, siis melkein. Isäksi en tuntenut itseäni silloin.

Luulen tuon puolentoista vuoden ajan olevan esimakua siitä, mitä mahdollisesti tulee eteeni, kun olen vanha, sairas ja hoidettava – jos sellainen vaihe minulle tulee. Vanhemmista tulee kuin lapsia, seuraava polvi ottaa vanhemman roolin.  Näin ainakin minusta näyttää, kun katselen ympärilleni.

Tyttäreni säilyivät ystävinäni. Eroni ei ollut eroa heistä. Se oli lähes ainoa pysyvä osa elämääni noina aikoina – Pirkon lisäksi.

Irtautuminen ja liittyminen

Pirkon ja minun avioiduttua kului pari vuotta ajoittaisessa jännityksessä. Koska pamahtaa? Yritin olla diplomaattinen ja sovitteleva, selittää jokaiselle osapuolelle kaiken parhain päin. Pirkko oli vaimoni, jota kohtaan olin lojaali. Tyttäreni olivat minulle tärkeitä ja minä heille. Sitten kuvaan tulivat vielä lastenlapset ja haluni olla menettämättä mitään suhteessani heihin.

Vähitellen tilanne tasaantui. Tyttäreni ja Pirkko löysivät toisensa. Viidelle lastenlapselleni Pirkko-mummi on tärkeä henkilö. Oikeastaan emme puhu minun lapsenlapsistani tai Pirkon. Puhumme meidän lastenlapsistamme. Yhteensä heitä on kahdeksan.

Oli vaihe, jolloin tyttäreni kävivät läpi omia elämänprosessejaan. Kuulin asioita, jotka pakottivat minut näkemään totuuksia itsestäni. Ne tuntuivat kipeiltä. Jotkut tunnistin oikeiksi – juuri noin olin toiminut, tuoltako se näytti, miksen osannut paremmin? Lasten suusta totuus. Jotkut sanat satuttivat, enkä voinut muuta kuin niellä ja miettiä, mitä voisin vielä oppia. Olen puolivakavissani kutsunut tätä vaihetta isänmurhaksi. Lasten kuuluu irtautua vanhemmistaan, myös vanhempiin liittyvistä taakoista.

Kirjoitin tyttärilleni kirjeenkin, jota en koskaan lähettänyt. Löytäisinkö sen vielä?

Tilanne tasaantui. Kävimme kukin läpi omia prosessejamme, jotka avasivat meille kaikille jotain uutta.

Suhteessani tyttäriini näiden vaiheiden kokemus on ollut osa teemaa ”irtautuminen ja liittyminen”. Tuli aika, jolloin heidän kuului irtautua minusta. Sitten tuli minun aikani irtautua heistä, osana minun aikuistumisprosessiani. Tajusin olevani itsenäinen ihminen, en joku joka elää lastensa kautta. Ymmärsin senkin, että lapseni elävät omaa elämäänsä, johon enimmäkseen sisältyy paljon muuta kuin isän elämän miettiminen. 

Näiden vaiheiden seurauksena tapahtui uusi liittyminen. Tunnen olevani tyttärilleni läheinen. Jotain aiemmasta sentimentaalisuudestani on kadonnut. Olen olemassa, jos he tarvitsevat apuani. Soittelen heille silloin tällöin. Tapaamme, kyläilemme ja olemme toisillemme läheisiä aikuisia ihmisiä.

Pappana olemisen hurma

Isän roolin rinnalle tuli isoisän rooli, pappuus. Olen monen ainutlaatuisen pojan pappa. Pienet tytöt silloin kymmeniä vuosia sitten kirvoittivat minussa esiin feminiinisiä puoliani, kotileikkejä, prinsessasatuja ja hellyyttä. Pienet pojat vetävät minusta esiin pikkupojan. Olen alkanut toteuttaa pojan unelmia. Kerran hommasin kaksi kauko-ohjattavaa sähköautoa. ”Niiden kanssa on kiva kesällä ajella, kun pojat tulevat käymään”, perustelin Pirkolle. Hän taisi ymmärtää yskän, eikä ole pannut pahakseen, kun hurmion vallassa ajelin niillä ympäri huushollia ja pakotin kylässä käyneet miehet kanssani autokilpailuun.

Poikien kanssa meillä on ollut yhteisiä kokemuksia, urheilua, musiikkia, puheenaiheita. 

Turha väittää, että maailman nopein kädenliike on, kun mummut vetävät laukustaan lastenlasten kuvat. Samalla nopeudella lastenlapset saavat isoisien huomion. Pienet pojat ovat vilpittömän iloisia, kun menemme käymään heille tai kun he isoina poikina tulevat meille ilman vanhempiaan. Olla tärkeä jollekulle, sen takia kannattaa elää.

Kun pojat ovat kasvaneet, minusta on tullut heille mentori, jonka kanssa voi pohtia elämää laajalti laidasta laitaan.

Ennen isovanhemmat elivät siinä samassa perhepiirissä. Työ ja vapaa-aika olivat yhtä ja samaa. Nyt monet meistä ovat aktiivisessa työelämässä, poissa perhepiiristä. Niin minäkin olin yli seitsemänkymppiseksi. Kouluttajan ja konsultin työ tuppasi välillä täyttämään ajatukset silloinkin, kun olisi voinut jo vetää henkeä. 

Lähipiirini on ollut vapauttajani. Olen kokenut kotini, tyttärieni ja lastenlasteni kutsun niin voimakkaana, että olen oppinut irtautumaan työstäni ja vastuistani aiempaa paremmin. Tätä pohdiskelen, kun ajattelen elämääni nyt. En haluaisi kuolinvuoteellani sanoa, että töitä tehtiin ja läheiset unohtuivat. Haluaisin, että joku joskus muistelisi minua henkilönä, joka osasi rakastaa.

Kohtaamisia

Tyttäret toivat elämääni miehiä, vävyjä ja poikia. Pirkkokin toi vielä pojan. Nyt elämässäni on Karri, Roger, Verneri, Ville, Samuli, Taneli, Saska, Luka, Ensti, Eemil, Viktor ja Oskar. Vielä muutama vuosi sitten järjestimme koko laajalle katraalle avointen ovien päiviä, jolloin kaikki halukkaat voivat tulla yhtä aikaa. Näiden klaanipäivien suosio yllätti meidätkin, järjestävän osapuolen. Pitkän pöydän ympärille mahtui tarinaa, naurua, väittelyä ja touhua. 

Nyt emme enää jaksa hoitaa noin suuria operaatioita, ainakaan usein.

Tyttärien kanssa oleminen on eniten sitä, että olemme tilanteissa, joissa on mukana monia muita perhepiirin jäseniä. Sitä mukavampi on joskus, liian harvoin, saada hetki, jolloin voin jutella heidän kanssaan kunnolla, ilman muita ihmisiä. En tarkoita nyt niitä pikaisia ”mitä kuuluu” -puheluita tai ohimeneviä päivittelyjä ”on ollut vähän kiirettä” tai ”voitko auttaa vähän – täällä Afrikassa tarvitaan kunnon aurinkolasit”.

Tarkoitan hetkiä, jolloin on mahdollisuus kohdata Elina, Ilona ja Emilia kahdenkeskisessä keskustelussa. Niissä kohtaamisissa on vivahteita. Olemme yhä isä ja tytär, mutta uudessa merkityksessä, ihmisiä jotka ovat tärkeitä toisilleen. Siitä ei tarvitse erikseen puhua, vaikka kyllä he sen kauniisti ilmaisevatkin. 

Rakkaus on läsnä, kun puhutaan meidän kunkin tulevaisuuden suunnitelmista, opiskeluista, työstä, ystävistä tai kivuista. Sellaiseen elämän pienten asioiden käsittelyyn, jonka naiset osaavat keskenään niin kadehdittavasti, en pääse heidän kanssaan. Mutta minä olenkin mies.

Isätön maailma

Kauan sitten luin Hans-Rudolf Muller-Schwefen kirjan Isätön maailma. Se puhuu maailmasta, jossa ei enää arvosteta isyyttä, siis isyyttä sanan laajassa merkityksessä.

Arvostamme tasavertaisuutta, kaveruutta, demokratiaa ja muita hyviä länsimaisia arvoja. Samalla kaipaamme isähahmoja. Tässä merkityksessä tämä sana ei ole sidottu sukupuoleen. 

Kaipaamme isähahmoja. Odotamme, että joku tarvittaessa vetää rajan. Joku kantaa vastuun. Joku uskaltaa olla esimerkkinä. Joku on aikuinen. Joku ohjaa meitä tarvittaessa.

Jos näin ei käy, seuraukset näkyvät poliisin tilastoissa, päihteiden käytössä, mielenterveystoimistoissa ja työterveyshuollossa. Turvallisuuden tarve on ihmisen syvimpiä tarpeita. Sen järkkyminen voi saada elämän raiteiltaan. Siksi isällistä otetta kaivataan. Lapset tarvitsevat sitä ja usein me aikuisetkin, lähipiirissä, työpaikoilla ja yhteiskunnassa

Tällaista Isätön maailma -kirja viritti minut miettimään silloin joskus. Postmoderni maailma ei välttämättä suosi vanhemmuutta. Matalien organisaatioiden itseohjautuvissa yhteisössä jokainen on oma pomonsa, isänsä, alaisensa ja lapsensa. Mutta isällekin on tilausta.

En kaipaa vanhoja isäkäsityksiä, käskytystä, pompottamista tai sukupuolisyrjintää. Mutta mielestäni heilurinliike voisi kulkea muutaman heilahduksen verran kohti kadonnutta isyyttä.

Vaikutamme toisiimme

Isänä oleminen on vastuullinen rooli. Vaikutamme lastemme elämään. 

Rohkene kantaa vastuuta, neuvon nuorta isää. Samalla neuvon suhtautumaan vastuuseen iloisesti ja heittäytymällä. Yliyrittäminen voi johtaa alionnistumiseen. Olet sitä mitä olet. Anna sen näkyä.

Vanhemmalle, elämää jo taakse päin tarkastelevalle isälle ja isoisälle mieleni tekee korostaa armoa ja armollisuutta. Elämme tätä päivää. Menneet peittää armo. Tulevaisuudessa meitä tarvitaan tasapainottavina viisaina, jotka pitävät näkyvillä laajaa perspektiiviä ja muistuttavat, mikä tässä elämässä oikein on tärkeää.

Isän roolini ei ole kadonnut. Minulta tarvitaan neuvoja, sparrausta, sponsoritukea erilaisiin hankkeisiin ja ennen kaikkea ehkä sitä, että olen olemassa täällä jossakin.

Olla olemassa. Ei huonompi kutsumus.

 

Tämän tekstin aiempi versio on julkaistu kirjassa Rohkeutta, isä (toim. Hannu Penttinen, Kustannus Oy Majakka, 2004).

17. joulu, 2018

Joulut ovat läpi elämäni olleet minulle tärkeitä. Nyt vanhemmiten joulun hohto on alkanut kaikota. Erityisen mukavaa on muistella vanhoja jouluja.

Ensimmäisistä jouluistani Porin Torikadulla (nykyinen Gallen-Kallelankatu) muistan vain puisen kuorma-auton ja nuken. Vaikka olin poika, tykkäsin leikkiä nukeilla, kunnes opin, että pojat eivät leiki nukeilla.

Kiertokadun jouluihin (ikävuodet 5-15) liittyy jo väkeviä muistoja. Näin paljon vaivaa antaakseni hyvät lahjat kaikille perheenjäsenille, joita lisäkseni oli seitsemän. Porin ehdottomasti paras länahjojen ostopaikka oli Yrjönkadun ja Liisankadun kulmassa sijaitseva kauppa osuvalta nimeltään Muovikauppa. Muovi oli silloin uutta ja hienoa. Rahavarani olivat rajalliset, suoritin perusteellista harkintaa ja kävin kaupassa useita kertoja hipelöimässä tavaroita ja laskeskelemassa lanttejani.

Omista lahjoistani muistan parhaiten virtaviivaisen sinisen vauhtipyöräauton, joka yhdellä nykäyksellä kulki vauhdilla läpi eteisaulamme.

Toinen lahjamuistoni on hieman ristiriitaisempi, ruskea nahkatakkini. Siitä voit lukea tarkemmin blogissani Siihen jouluun liittyi unelma, joka särkyi mutta elää.

Viidennen kerroksen kotimme ikkunat olivat joulun alla täynnä punaisia tonttuja ja valkoisia paperisia pitsitähtiä, joita me lapset leikkasimme koulussa ja varmaan kotonakin. Äiti halusi laittaa kaikki taideteoksemme näytille. 

Jouluaattona isä lähti meidän lasten kanssa kaupungille kävelylle. Jotain piti kuulemma vielä ostaa. Todellinen syy oli, että sillä aikaa äiti koristeli kuusen ja valmisti muutenkin joulun. Niiden parin tunnin aikana kotimme koki täydellisen metamorfoosin. Tosin myöhempinä vuosina, kun me lapset olimme isompia, kuusi koristeltiin kimpassa. Taisin isonveljen ominaisuudessa kaapata siinä hiukan päällikön asemaa.

Musan omakotitalossamme otin jo muutenkin seremoniamestarin roolia. Joulupöydässämme oli iso paksurasvainen kinkku, graavia siikaa, laatikoita ja lihakääryleitä, joiden ympärillä oli ompelulankaa. Isän herkkua olivat kinkun silavat. Niitä lankoja hän manaili.

Itse aterioinnin jo ollessa lopuillaan haastattelin isää – nuorempien sisarusten valistukseksi. Isä kertoi lapsuudenjouluistaan 1910-luvulla. Ensin ruokittiin eläimet, sitten alkoi ihmisten joulu. Tuvassa olivat tuoreet pahnat. Lahjat oli valmisteltu itse ja kääritty sanomalehtipaperiin. Isä oli taitava kertoja. Päivällä olimme kuunnelleet Taata Sillanpään joulupakinan. 

Tässä on esimerkki Taatan pakinoista. Televisiota ei vielä silloin ollut, eli Taataa kuunneltiin radiosta. Isälle se oli pyhä hetki.

Joulukirkossa emme käyneet, mutta joulun henki oli keskellämme vahva. Lukioaikana kirkkokin kuului jouluuni, kun minusta tuli seurakunta-aktiivi. Isä liittyi kirkkokuoroon, ja esiintyi joulukirkoissa.

Lukiossa alkoi myös monta vuosikymmentä säilynyt tapani kirjoittaa päiväkirjaa jouluyönä, kun talo nukkui ja oli hiljaista. Nyt tapa on jäänyt, en jaksa enää valvoa niin pitkään.

Sitten myöhemmin omassakin ydinperheessäni panostimme jouluun. Aattona oli jouluhartaus, jonka meidän perheemme usein hoiti Virkkalan kirkossa. Tytötkin esiintyivät, ilmeisesti puolipakotettuina, kuten myöhemmin olen ymmärtänyt.

Kun lapset olivat pieniä ja vanhempani elivät Somerniemen eläkekodissaan, vietimme kerran Ellin ja Jukan jälkeläisten joulua siellä maalla. Jotenkin mahduimme sinne. Tehtäväni oli toimia joulupukkina. Naamioiduin huolellisesti. Jälkeenpäin Joonas (vai oliko se Jenni – Hämäläisiä molemmat) totesi, että pukki oli Tapsa. Olin äimänä, olin naamioitunut tarkasti ja muuttanut äänenikin. Yksi kuitenkin unohtui, hanskat. Poikki mennyt etusormeni paljasti minut tarkkaavaisille lapsineroille. 

Muitakin poikkeuksellisia jouluja on matkalle mahtunut. Yksi sellainen oli, kun toimin KRS:n toiminnanjohtajana ja vuokrasimme koko punaisen Viking-laivan, ja matkatoimiston kanssa järjestimme jouluristeilyn Tukholmaan. Se oli valtaisa menestys. Laiva oli täynnä, ja taloudellista voittoakin tuli. Musiikillinen aattohartaus vedettiin läpi kahteen kertaan. Meidän perhe esiintyi Petri Laaksosen kanssa Petrin hienoin sovituksin. Kalevi Lehtinen saarnasi ja meikä oli yleisjuontaja. Homma oli alun perin ystäväni Olavi Räsäsen idea. Olli oli SYP:n markkinointijohtaja, ja hänellä oli aina suuria ideoita. Hänen esimiehensä Ahti Hirvonen kutsui häntä ideageneraattoriksi.

Nykyjoulut ovat vaihtelevia, joskus yhdessä klaanimme kanssa, joskus pienellä joukolla. Ennen joulua yleensä järkkäämme kokoontumisen. Kirjoittelen tätä runsas viikko ennen joulua 2018. Huomenna tapaamme klaanimme eli lastemme ja lastenlastemme kanssa. Ainakin laulamme paljon, ja ehkä joillakin on mukana instrumenttejakin. 

Eilen maa muuttui valkoiseksi. Illalla ja yöllä sanoi lunta niin pieninä hiutaleina, ettei sitä edes lumisateeksi tunnistanut. Ehkä pääsen sittenkin joulun tunnelmaan.

13. marras, 2018

Näin eläkeläisenä tulee kelatuksi mennyttä elämää. Ei sillä, etteikö elämää olisi vielä edessä. Toivottavasti on. Ja toivottavasti löytyy vielä paljon uutta.

Olen naputellut ajatuksiani muutamista teemoista, jotka ovat tavalla tai toisella liittyneet julkiseen elämääni. Olen kirjoitellut ennen kaikkea kokemuksistani. Tai tarkemmin sanottuna linkittänyt ajatuksiani kokemuksiini. Ehkä ainakin joku kolmesta tyttärestäni tai joku lastenlapsistamme saattaa joskus haluta vilkaista, mitä olen puuhaillut ja mietiskellyt.

Olisi tietenkin herkullisempaa käsitellä elämän privaattipuolta, kuten rakastumisia, avioliiton hienouksia ja hankaluuksia, suhteita lapsiin ja lastenlapsiin, ystäviä ja muita ihmissuhteita, kohtaamiani persoonia, enimmäkseen upeita sekä niitä harvoja hankalia. Sen puolen jätän kuitenkin päiväkirjani sivuille. Tai jos joskus sorrun retostelemaan ihmisiä, niin tietäkää minun tulleen vanhuudenhöperöksi. 

Julkinen elämäni käsittää ammatilliset roolini sekä kaksi tärkeintä harrastustani, jotka nekin ovat olleet osin ammatillisia. Olen lähtenyt liikkeelle teemoista Minä teologina ja pappina, johtajana ja johtamisen kehittäjänä, kirjoittajana, puhujana, laulajana sekä yrittäjänä.

Ammatillisuus tarkoittaa sitä, että olen tehnyt noita asioita joko päätyönäni tai julkisena sivutyönäni, ja olen opiskellut niitä varsin perusteellisesti plus saanut niistä myös hieman tuloja. Muutaman lantin sain myös joistakin maalaamistani tauluista, mutta sitä puolta en kelpuuta noiden muiden joukkoon.

Olen yleismies Jantunen. Minulla on aina ollut monia kiinnostuksen kohteita. Joskus pidin puutteena tätä epäfokusoituneisuuttani, mutta myöhemmin olen alkanut pitää sitä osana identiteettiäni. Elämänsä ja uransa voi rakentaa monella tavalla. Eri asiat hedelmöittävät toisiaan.

Isäni Jukka Aaltonen oli tahtoihminen, joka vei eteenpäin yhteiskunnallisia asioita. Äitini Elli os. Sainisalo oli herkkä taitelijasielu, joka oivalsi elämän vivahteita. 

Itsessäni näen molempia heistä. Osa minua on taistelija, johtaja, vaikuttaja, uuden aloittaja. Toinen puoli minua on taiteilija, joka katsoo elämää herkemmällä silmällä. Vuorotellen nämä kaksi minää ovat olleet voitolla tai vastaavasti alas painettuina. Aina ne ovat pyrkineet ottamaan tilansa.

Johtajuuspuoli on ollut työurani dominantti. Olen halunnut vaikuttaa asioihin. Taiteilijaminä on sekin ollut iso osa elämääni ja on luultavasti hedelmöittänyt myös varsinaista työuraani. Pappeuteen ne molemmat liittyvät saumattomasti.

Taiteilijuuteni on purkautunut erityisesti kirjoittamisessa ja musiikissa, varsinkin laulussa. Yhdessä vaiheessa maalasin intohimoisesti, ja vieläkin haikailen sen puolen aktivoimista jollain tavalla. Monia tekemisiäni lähestyn taiteen avulla – taide laajasti tulkittuna.

Joku on sanonut, että ”oletpa monipuolinen”. Tietenkään en ole. Ilmennän vain yhtä ja samaa minuutta erilaisin ilmaisukeinoin.

Myös tutkimus on kiinnostanut minua. Teologian opiskelun rinnalla opiskelin jossain vaiheessa päätoimisesti psykologiaa ja osin myös filosofiaa ja ajattelin siirtyä suoraan jatko-opiskeluihin. Kaksi eri kertaa osallistuin aktiivisesti tutkijaseminaareihin ja kolmannessa roikun vieläkin listoilla, mutta aina mielenkiintoni loppujen lopuksi meni käytännön työhön ja vaikuttamiseen. 

Ystäväni, tutkija ja silloinen Kirkon tutkimuskeskuksen johtaja Harri Heino sanoi: ”Tee sinä kirkkohistoriaa, minä sitten tutkin sitä.” Niin sovimme. Minussa asuva pieni tutkija on kaiken aikaa kuitenkin ollut innostunut kahlaamaan läpi muiden tutkimuksia, ja pari stipendein tuettua opintomatkaakin olen tehnyt. Sekä jonkun pienimuotoisen artikkelin.

Harri oli poikavuosista saakka läheisistä läheisin ystäväni. Hän kuoli sydämensiirto-operaation jälkeen hiukan yli 50-vuotiaana. 

Läpi elämäni olen ollut innostunut myös urheilusta, sekä penkillä että kentillä ja saleilla. Jalkapallo oli nuoruuteni intohimo, ja seuraan sitä yhä. Jääkiekko kiihottaa aina mieltäni. Liikuntaa harrastan monilla tavoilla. Ensimmäisen maratonini juoksin 65-vuotiaana, joten siinä suhteessa olen myöhäisherännyt. Shakkia on tullut harrastetuksi sen verran, että olen opettanut jokaisen tyttärenpoikani pelaamaan sitä. Melkein kaikilta olen saanut jo köniin.

Kai olen myös pohdiskelijatyyppi. Reflektiopäiväkirjaa olen kirjoitellut läpi elämäni ja muutenkin tykkään aloittaa päiväni rauhallisella mietiskelyhetkellä. Hyvä keskustelu innoittaa minua ja joskus myös kunnon väittely, varsinkin nuorena.

Järjestötyössä olen ollut mukana aika paljon, myös päätyökseni. Vapaaehtoispuolella erityisesti sosiaaliset teemat ovat olleet minulle tärkeitä. 

 

Entä nyt? Liitän tähän yhden kirjoittamani tekstin, yhden tunnelmatuokion, jonka kirjoitin heinäkuisessa reflektiohetkessäni. Jostain syystä kirjoitin otsikon ruotsiksi. Jätän sen siihen muotoon.

 

Mina 48 år i arbetslivet

Olen kokenut luultavasti viimeisen työelämäirtautumiseni. Enää en ole kiinnittynyt mihinkään vakituiseen. Joissain hankkeissa varmaan olen jatkossakin, saa nähdä.

Elän murrosvaihetta. Jotain on takana. Edessä on – ehkei mitään. Olen alkanut pala palalta katkoa siteitä menneeseen, joskus suunnitellusti, joskus sattumalta. 

En ajattele, että menneisyydestä pitäisi irtautua. Pikemminkin teen tiliä menneen kanssa. Kirjoittelen päiväkirjaa ja reppuvihkoa, mietiskelen asioita lenkkipoluilla. Välillä tulee ajatus, että sen ja senkin kokemuksen voisi jättää taka-alalle. Tai että mitä jos panostaisin siihen ja siihen. Usein ne ovat ajatuskokeita, joskus vakavampia.

Aikoinaan kesti monta vuotta tulla sinuksi KRS-irtautumisen takia – 28 vuotta oli kelpo rupeama. Tosin siitä ajasta olin kuusi vuotta lainassa Ruotsissa ja kansainvälisissä tehtävissä.  Ne 28 vuotta onneksi rytmittyivät viiteen eri rooliin, ensimmäinen eli opiskelijatyön kuvio kaiken lisäksi kahteen erilaiseen tehtävään.

Tämän luopumisen jälkeen löysin tasapainon. Se otti aikaa vuoden pari.

Nyt prosessoin Novetos-vuosiani. Ne 20 vuotta sisälsivät paljon. Ihan alkuun sekä innostusta uudesta että ajoittaista epävarmuutta ja pelkoa. Kontaktointia, tapaamisia, ideointia, luentoja, uusien teemojen valmistamista, kasvua, onnistumisia, kriisejä. Järkyttävä määrä työtä.

Nyt olen miettinyt, mikä minua oikein draivasi. Olin idealisti ja uskoin voivani vaikuttaa työelämään. 90-luvun lopulla puhe hyvinvoinnista, ihmisistä ja varsinkin etiikasta oli eksoottista huuhaata, joten perusteluja piti löytää. Tunsin tekeväni jotain merkittävää.

Oli vuosia, jolloin viikon jokaisena päivänä oli yhdestä kahteen (joskus kolme) asiakastilannetta. Nyt en ymmärrä, miten pääni pysyi kasassa ja miten jaksoin. Siinä sivussa tein muutaman kirjan, järkkäilin seminaareja yhteistyökumppanien kanssa sekä touhusin HENRY Ryn hallituksessa. Toimitusjohtajana olin viisi vuotta, kunnes Petri Lehtipuu tuli jatkamaan. Tj-hommista en saanut palkkaa.

Novetos kasvoi. Upeita ihmisiä, kohtaamisia, kolhuja, eroamisia, uusia alkuja. Oli pitkä nousukiito. Sitten iski lama ja tiukemmat vuodet. Jotkut ristiriidat olivat rankkoja, mutta ne piti hoitaa.

Vähitellen jäin sivuun vastuista, mutta edelleen tunsin olevani jonkinlainen henkinen johtaja, jonka sana painoi luultavasti liiankin paljon. Alkoi lopullinen irtautumiseni reppumatkoineen.

Sitten olin omillani vuoden 2017 joulukuun alusta. Takana 48 vuotta päätoimista työelämää, johtamista, palavereja ja vastuuta.

Eri vaiheissa elin uuden luomisen hurmaa. Tykkäsin synnyttää uutta. Ne 20 vuotta antoivat minulle paljon.

Nyt elän lähes puolivuosisataisen työurani jälkimasennusta, jolle olen antanut nimen posttraumaattinen työelämämasennus. Tiedän, etten ole yksin tuntemuksieni kanssa. Kysyn itseltäni, mitä tämä kaikki kannatti. Sain toimeentulon ja pärjäsin. Ihmiset kehuivat, kiittelivät ja taputtelivat. Usein. Yhden julkisen tunnustuksenkin sain, Pro Oeconomia -palkinnon, mikä merkitsi minulle paljon.

Jälkimasennuksessa asiat näyttävät enemmän tappioilta kuin voitoilta. Kykeninkö tekemään sen, mitä halusin? Tuliko Novetoksesta se, mitä joskus kuvittelin?

Ymmärrän nyt näiden kysymysteni mielekkyyden. Vanhemman on irtauduttava lapsistaan, ja se tapahtuu jonkinlaisen kriisin myötä. Ja lasten on irtauduttava vanhemmistaan, tehtävä isänmurha. Sen kaiken on tapahduttava, jotta elämä voisi jatkua ja jotta jotain uutta syntyisi eri osapuolille.

Vielä ensimmäisinä kuukausina lopullisen eläköitymisen jälkeen tunsin olevani jollain lailla osa Novetosta. Olin mukana muutamissa projekteissa. Seurailin tapahtumien kulkua. Oli kiva suunnitella puhetta Larille ja Petrille, mennä vielä yhteen Akatemiaan ja pitää vielä yksi puhe. 

Sen päivän ja varsinkin puheeni jälkeen jäin hämmentyneisiin mietteisiin. Minun ei enää kuulu ottaa roolia perustamassani yrityksessä. Jollain merkillisellä tavalla tunsin joidenkin minussa olleiden siteiden katkenneen. Ensin se ahdisti, sitten se alkoi tuntua vapauttavalta.

En ole puhunut näistä tämän hetken fiiliksistäni kenenkään kanssa. Kirjoittelen siis. Se on ennenkin auttanut minua.

Tilinteko omien vaiheiden kanssa johtaa todennäköisesti uuteen tasapainoon. Alan nähdä positiivisella tavalla, mitä mahdollisesti olen saanut aikaan, tehnyt jotain, joka on jättänyt jäljen joihinkin ihmisiin, tuttuihin ja tuntemattomiinkin. Olla ylpeä siitä, mitä on ollut.

Vaikka tunnistan kokevani masennuksen hetkiä, niin toivoa on. Uskon uuteen, mitä ikinä se onkaan. Haluan yhä vaikuttaa – työelämään, kirkkoon, ihmisiin. Haluan olla osa jotain yhteisöä, joka on minulle tärkeä.

Juuri nyt en tunne kuuluvani mihinkään. Perhe on tietenkin eri juttu, mutta nyt sekin on siinä vaiheessa, että vastuut ovat muilla. Jeesailen ja vietän hienoja yhteisiä hetkiä.

Kuluneina 48 vuotena elin niin voimakkaasti niille yhteisöille, joissa olin mukana, että syvästi koetuille ravitseville muille yhteisöille ei ollut tarpeeksi aikaa. Verkottunut olin ja olen edelleen, mutta se on eri juttu. Yhteisöllä tarkoitan jotain sellaista, jossa voin olla avoin, oma itseni, antaa itsestäni ja saada tukea viimeisen päälle.

Yhteisö on jotain, jonka kanssa voi nauraa ja itkeä. Ehkä haastavin kriteeri on, että voi itkeä.

Novetoksessa en muista itkeneeni kertaakaan kenenkään kuullen. En ole osannut. Monien itkuja olen kuunnellut, työssä ja vapaa-ajalla, ja tunnen olleeni etuoikeutettu saadessani osakseni luottamusta.

Nyt minua itkettää. Tekisi mieli huutaa ilmoille kymmenien vuosien tuska. Purkaa posttraumaattinen työstressini.  Avata se, mistä olen joutunut vaikenemaan, kun olen ollut vastuunkantaja ja usein viimeinen perälauta, jonka ainakin tulee kestää.

Olen ollut ja olen edelleen monissa tilanteissa neuvonantaja, johtaja, puheenjohtaja, uskottu konsultti, isä, isoisä, isoveli, suuren suvun jonkinlainen päämies. 

Vuosien varrella minulla on ollut kohtaamisia, joissa olen voinut keventää taakkaani. Silti aina jokin minussa on tuntenut, että on oltava vahva. Minä ainakaan en voi romahtaa.

Kai olenkin ollut vahva. Minulla on ollut kyky nähdä uusia mahdollisuuksia ja rohkaista ihmisiä jatkamaan. Mutta juuri nyt tunnen, että kaiken sen keskellä olen sittenkin ollut yksin, enemmän kuin mitä olen ymmärtänyt.

Nyt ajattelin romahtaa, regressoitua. En lopullisesti, mutta tutustuakseni heikkouteeni. Saadakseni hetken helpotuksen siitä, että kannan harteillani muuta maailmaa.

Kirjoitettu Nummelassa 4.7.2018

 

Nyt eläkkeellä, lähes kokonaan

Nyt viikkojen jälkeen katselen tuota tekstiä jo kevyesti hymyillen. Tuntuuhan se ryöpsähdykseltä, sen hetken tunnelmakuvalta. Mutta jollei muuta, niin se kuvaa ainakin sitä, että olen tehnyt kaiken tosissani, en vasemmalla kädellä. Sitoutunut tehtävääni ja omistautunut heille, joiden kanssa olen tehnyt työni.

 

 

 

Minä teologina ja pappina

Johtaja ja johtamisen kehittäjä

Kirjani plus muita kirjoittajakokemuksiani

Minä puhujana                                         

Laulua henkeen ja vereen

Yrittäjä ja myyjä

 

Pakko myöntää, että olen alkanut leikitellä kunnianhimoisemmankin kirjallisen ajatuksen kanssa. Mutta ainakin tässä vaiheessa olen lähinnä roiskinut ajatuksiani ruudulle.

 

Relevantteja linkkejä

Repun hukkaaminen ja siitä seurannut havahtuminen. Osa 1

Reppuvihko, jonka avulla aloin harjoitella luopumista. Osa 2

Entä jos olisin uhkarohkeasti omanlainen – se varjoisampi CV:ni

Isä – mitä olisin halunnut kysyä sinulta?

Licence to Age – vanhenemisen sisältö ja taito

Entä jos keksisin itseni uudelleen

Suden hetki, kun harhaiset ajatukset kiertävät kehää

Tekeekö ikä meidät viisaammiksi? Vai hullummiksi?

 

XXXXXXX

16. loka, 2018

Tämä on kevyellä otteella kirjoitettu vakava tutkielma yrittäjyydestä ja myyntikokemuksistani plus vinkkejä heille, jotka tuntevat tarvitsevansa niitä.

Yrittäjyyden alkukuukausina ajattelin, että vaikeinta olisi myynti. ”En ole myyjä”, kuului sisäinen puheeni, jota jatkoin pitkään. Sitten tein dramaattisen muutoksen puheessani. Aloin kertoa itselleni, että olin myyjä.

Myydä voi monella tavalla, ulkoa opitulla ja matkitulla tai sitten omalla tyylillä. Päätin yrittää omalla tavallani.

Aluksi tein muistion siitä, mitä ja miten olin elämäni aikana myynyt. Pikkupoikana tienasin fillarit ja ne harvat muuta tarpeelliset vekottimet myymällä kevätmerkkejä. Lampsin Porin kahviloihin ja sain paikalla roikkuvat ihmiset ostamaan merkkini. Työväen vappujuhliin Isomäelle menin aina puoli tuntia ennen muita merkinmyyjiä ja paalutin parhaan paikan. Tein hyvät tilit. 

Avaimena oli usko siihen, että kauppa syntyisi joka kerta, kun sitä ehdotin.

Sitten siirryin pavelubisnekseen: mainosten jakoa, tsupparitoimintaa, kesätöitä ym. Aina löytyi jotain hommaa, kun etsiytyi oikean henkilön puheille ja kertoi suosittelijan nimen. Hyödynsin verkostoani, mikä oli kai sen vaiheen avain. Tärkein verkostoni oli isäni Jukka Aaltonen. Sekä Niemelän veljekset Markku ja Pekka, jotka olivat olleet kukkakaupan tsuppareina ja suosittelivat minuakin sinne.

Suuren idean kauppias

Valmistuttuani pyrin opiskelijapapiksi Turkuun. Ongelmana oli, että tulevalla työnantajallani ei ollut rahaa palkata minua. Kysyin, että sopisiko että hommaisin siihen rahat. Otin yhteyttä muutamiin kymmeniin tuttuihin ja puolituttuihin ja kerroin opiskelijoiden olevan tulevaisuuden johtajia. ”Nyt ratkaistaan tulevaisuutemme.” 

Koska kaikilla ei ollut mahdollisuutta lähteä vaikuttamaan opiskelijoihin ja maailman tulevaisuuteen, ilmaisin halukkuuteni lähteä siihen tehtävään muiden puolesta. Ihmisten tarvitsisi vain osallistua kustannuksiin. Mukaan kuukausittaisiin taloudellisiin talkoisiin ilmoittautui satakunta henkeä. Siitä kertyi riittävästi rahavirtaa, jotta sain opiskelijapapin paikan. Vaimoni Riitta tuli työkaverikseni, ja hän sai ystävämme avaaman hänelle räätälöidyn työpaikan, joka liittyi kiinteästi Turun opiskelijatyöhömme.

Hankkeemme menestyi luultavasti siksi, että meidän onnistui myydä itse case, ei siis varsinaisesti itseämme. Tein kotikutoisen esitteenkin, joka luultavasti on jossain arkistojeni kätköissä. 

Aloimme kaupata Suurta Ideaa, evankeliumia, purkkaa jauhaville riparijätkille ja korkeakouluissa opiskeleville tulevaisuuden vaikuttajille. Se oli samalla hyvää harjoitusta kaikkia tulevia tehtäviäni varten. 

Tosi paljon opin muutamilta kansanpuhujilta, joilla oli uskomaton taito puhua ihmisten tavallisista asioista, tunteista ja elämästä ja höystää puheensa mukavalla huumorilla.

Huumoria kehiin

Varsinkin ripareilla huumori oli tärkeää, arvokkaasti toteutetut villakoirien hautajaiset, iltaohjelmien ja oppituntien sketsit ja vitsit, jotka loppujen lopuksi olivat puujalkavitsejä kuten oppituntitarinani, joka päätyi kysymykseen: ”Äiti, miks’ toi Tarzan roikkuu plusmerkillä?” Hehheh. 

Opiskelijailloissa taas tärkeää oli fiilis. Vedin yhteislauluja kuin oikea kapellimestari sillä erotuksella, että tein aina ylimääräisiä temponvaihteluja ja varsinkin ylipitkiä fermaatteja. Se nauratti porukkaa.

Tietenkin se kaikki oli vakavaa puuhaa, puhetta oikeista asioista, elämän tarkoituksesta, uskosta ja muista suurista kysymyksistä. Aloitimme laajan solu- eli pienryhmätoiminnan sekä systemaattisen koutsauksen. Väkeä noina vuosina oli mukana satamäärin. Meidän tavaramerkkimme oli vakavuus yhdistettynä hyvään fiilikseen.

Meitä krässäläisiä (sanasta KRS eli Kansan Raamattuseura) syytettiin kepeydestä, mutta ainakin osin se oli kateellisten murinaa. Sillä me halusimme tosissaan tehdä maailmaa paremmaksi. Kuuluimme kansainväliseen liikkeeseen, jonka tunnuslause oli ”Come help change the world”.

Miten tämä liittyy myyntiin? Myynti ei onnistu, jos se on piukkapipoista ja mekaanista. On helppo myydä asiaa, jonka elää todeksi ja jonka tuntee oikeutetuksi. Tietenkään kaikki eivät ostaneet. Mutta mukana oli valtavasti opiskelijoita, jotka myöhemmin olivat avainasemissa erilaisissa organisaatioissa. Se on auttanut pari kertaa yrittäjäkontaktien luomisessa.

Huolehdi verkostostasi

Ruotsiin menimme kokonaan vapaaehtoisen lähettäjätuen varassa. Siihen tarvittiin 300 hengen postituslista, kuukausittainen kirje, jonka sisällä oli tilillepanokortti. Kirje oli uutiskirjeemme, joka piti työmme jatkuvasti tukijoideni mielessä. Tämä lähettäjäpiiri oli meillä yhteensä 22 vuotta, ja Riitta jatkoi sitä vielä eromme jälkeen. 

Monistettuja 2-4 sivun kirjeitä tuli väsättyä 264 kertaa. Niistä koostuisi kolme normaalipaksuista kirjaa. Ainakin tuli harjoiteltua tekstin suoltamista. Tuona aikana postimerkkejä tuli nuoltua noin 80 000. Viimeksi mainittuun tehtävään tosin käytin joskus ruhtinaallisesti palkattua lapsityövoimaa. 

Tämän vaiheen myyntiopeista tärkein on: Pidä huolta verkostostasi. Plus älä kaihda pientenkään asioiden hoitamista.

Lähesty loivasti – spokesman-strategia

Skandinavian ja varsinkin Ruotsin työni vuosien kuninkaallisin myyntioivallukseni on seuraavassa. Sitä oppia sovelsin myös Novetoksen alkuvuosina.

Tehtävämme oli synnyttää pohjoismaihin kansanliike. Olimme tuntemattomia, osin ulkomaalaisia. Työmme lähti etenemään hyvin, etten sanoisi loistavasti. Toteutin vaistomaisesti strategiaa, jolla ei silloin ollut nimeä, mutta jota nyt voisi kutsua vaikka spokesman-strategiaksi. Menin mukaan kaikenlaisiin kuvioihin, joilla ei ollut välitöntä tekemistä työmme kanssa: suomenkielisen opetuksen kehittämiseen, siirtolaispaneelehin, bisnestapaamisiin, kirkollisiin tapahtumiin. Aina löytyi joku, joka kyseli, mitä tein. ”Vad intressant. Jag måste berätta om dig till vännen som har intresse just till…” Niin se eteni. Kaikenlaisia hyödyllisiä kontakteja syntyi.

Muotoilin filosofiani jotenkin siihen tapaan, että asiaa kannatti lähestyä ensin hieman asian vierestä, epäsuorasti. Hevonenkaan ei kesyynny sillä, että hypätään sen selkään suoraan. Sitä täytyy ensin kesytellä. Keskustelukumppani ei päädy tilanteeseen, jossa hän joutuu esimerkiksi torjumaan ehdotukseni. Sopivassa tilanteessa heitin pallon tyyliin: ”Mitä jos keräisit teiltä pienen porukan, niin tulisin juttelemaan?” 

Työmme sai positiivista julkisuutta. Göteborgin ”Jag fann det” -kampanjamme oli laajuudessaan ja tuloksissaan ainutlaatuinen. Tukholmakin oli haarukassa, mutta kaatui lopulta joidenkin vastustukseen, vaikka ylin johto tuki hanketta. Gävle sen sijaan oli menestys.

Tässä välissä on todettava, että suurin kiitos kuuluu kollegoilleni. Monet onnistumiset tapahtuivat minusta huolimatta. Päätehtäväni oli huolehtia tiimin toimivuudesta ja hengestä. Tosin monissa hankkeissa olin myös isosti aloitteellinen. Ja luterilainen pappistaustani oli hyvä jäänsärkijä Ruotsin kirkon kanssa aloitetuissa hankkeissa. Sitä tuki Riitan teologiprofiili.

Ole cool – ihmiset kerjäävät apuasi

Novetoksen alkukuukausina ja -vuosina liikuin paljon erilaisissa piireissä. ”Novetos? En ole kuullut. Mitä teette?” Kertoilin, mutten liian innokkaasti. On aina hyvä olla hieman cool, se vahvistaa keskustelukumppanin uteliaisuutta. Minua ovat aina säälittäneet myyjät, joiden häntä heiluu ja kieli roikkuu kuin koiralla, kun he ovat niin innokkaasti tarjoamassa palveluja, joita en tarvitse. Myynnissä pitää olla annos aristokratiaa, yhdistettynä mutkattoman rentoon läsnäoloon. Ainakin minuun se puree.

Verkostoihin ei kannata mennä myymään. Ennen kaikkea ne ovat oppimista ja tutustumista varten, ellei toisin ole sovittu. Kovin innokkaat myyjät ärsyttävät verkostokumppaneita. Verkostot kuitenkin avaavat ovia ja poikivat hedelmällisiä tapaamisia.

Mitä tästä voisi oppia? Kannattaa uskoa palveluunsa niin intohimoisesti, että ihmiset pyytävät apuasi.

Palvelujen myynnissä isoin juttu on siinä, että mahdolliset asiakkaani ostavat minut, kiinnostuvat siitä, kuka olen ja mitä edustan. Jos he kokevat minut ihmiseksi, joka on aidosti kiinnostunut heistä, heissä syntyy luottamus. Aina kannattaa kuunnella enemmän kuin puhua.

Tavallaan en myynyt mitään ja kuitenkin myin. Olen käyttänyt siitä ilmaisua: ”Myy myymättä.”

Mielestäni se muistuttaa etäisesti nykyistä inbound-markkinoinnin ideaa. Luukutuksen tilalla on hyvien ajatusten tarjoaminen, kiinnostuksen herättäminen. Sitten asiakkaat lähestyvät sinua.

Asemoi itsesi

Markkinoinnissa on puhuttu asemoinnista – voi olla, että puhutaan vieläkin (olen kumma kyllä seurannut markkinointialaa yrittäjänä ollessani vähemmän kuin ennen yrittäjyyttä). Asemoinnin idea on, että asiakkaiden mielissä meille syntyy positio tyyliin: ”Niiltä voi tilata sitä ja sitä.” ”Se ei taida olla niiden juttu.” ”Ne ovat siinä asiassa parempia kuin…” ”Kansainvälisissä kuvioissa ne eivät…” ”Ne ovat tämän alan uudistajia.” ”Niillä näyttää olevan tuore tulokulma.” Ja niin edelleen.

Siihen aikaan (70-90 -luvuilla) myynnin ja markkinoinnin guru oli David Ogilvy, jota kutsutaan markkinoinnin isäksi. Hänen ajatuksensa innoittivat minua erityisesti. ”Tee tuotteestasi sankari.”Minua viehätti Novetos-aikana ajatus, että parhaat asiakkaat osasivat asemoida meidät suunnilleen toivomallamme tavalla, mutta varsinaisille markkinoille olimme osittain mysteeri. Meitä ei osattu suoraan verrata mihinkään eikä myöskään paketoida. 

Kukaan ei pääse halutuimmaksi kumppaniksi pelkästään viilaamalla ja trimmaamalla itseään lähes täydellisiksi, koska muutkin tekevät sitä samaa. Toisaalta: halutuimmaksi ei pääse myöskään, jos ei trimmaa itseään riittävän tehokkaaksi.

Varsinainen juju on yllätyksessä. Tulemme suunnalta, josta meidän ei odoteta tulevan. Toimimme tavalla, joka poikkeaa totutusta.

Yllätä - yllätyt itsekin 

Tällaista yllätyksellisyyttä edusti oululainen taksikuski, jolle annoin luottokorttini ja jonka hän palautti 10 sekunnin jälkeen. ”Entä allekirjoitukseni?” ”Niitä ei kukaan kuitenkaan lue”, hän naureskeli. Niinhän se on. Siitä saakka olen vetänyt noihin kiiltäväpintaisiin paperisuikaleisiin pelkän vaakasuoran viivan. Ainakaan vielä kukaan ei ole ryöstänyt tiliäni. Harmi vain, että oululainen kuski oli lajissaan ainoa. 

Minkä tarpeettoman kuvion voisin jättää kokonaan pois? Mitä kokonaan uutta voisin ottaa tilalle? Se on askarruttanut minua pitkin yrittäjäuraani. Vanhan toisto ja kaikkein ilmeisimmät ratkaisut johdattavat korkeintaan keskinkertaisuuteen. 

Mitä sellaista tekisimme toteutuksissamme, myynnissämme ja markkinoinnissamme tavalla, joka ei ole vielä yleinen tapa? Enkä puhu nyt siitä, että myyntitilanteessa tarjotaan kossua tai että kouluttajat alkaisivat käyttää vappuviuhkaa myös silloin kun ei ole vappu. 

Jippoilut sikseen. Rohkeus, luovuus, ennakointi ja näkemyksellisyys olisi saatava kunniaan.

Tavoitteet korkealle ja seurattaviksi

Entä tavoitteet? Niiden pitää olla korkealla, konkreettisia ja mielikuvitusta kiihottavia, ajattelen. 

Voisivatko ne olla saman oloisia kuin Tom Morrisin johtaman Clevelandin orkesterin tavoitteet vuonna 1987. Hallitus oli sanonut uudelle kapellimestarilleen, että ”tee meistä Yhdysvaltain paras orkesteri”. Orkesterilla meni silloin huonosti. Morris otti haasteen vastaan, mutta kysyi samalla itseltään ja tiimiltään: ”Mistä tiedämme, että olemme paras?” 

Vastaukseksi hahmottui usean konkreettisen evidenssin lista. ”Kuusi kertaa seisovat aplodit kauden aikana; kutsu Salzburgin musiikkijuhlille plus uusintakutsu; muut orkesterit matkivat ohjelmistoamme.” Nämä esimerkit kirjasin muistinvaraisesti, mutta pointti ehkä kirkastui. Jokainen tavoite/evidenssi/indikaattori saavutettiin.

En tarkoita, että onnistumisemme riippuisi meille seisaallaan annettujen aplodien määrästä ja pituudesta. Mutta myyntitavoitteet voivat olla hauskempia ja haastavampia kuin pelkkiä kuivia numeroita ja monitulkintaisia lauseita.

Clevelandin orkesterista kirjoitti Jim Collins: ”On oikeastaan yhdentekevää, pystytkö mittaamaan tuloksiasi. Sillä on merkitystä, että keräät tinkimättömästi tavoitteiden saavuttamisen todistusaineistoa– määrällistä ja laadullista – pystyäksesi seuraamaan edistystäsi.”  

Nämä olivat minun eväitäni yrittäjyyteen ja myyntiin. Ne eivät sulje pois näissä rooleissa tarvittavia käytännön oppeja, tietoja ja taitoja. Niitä olen itsekin opiskellut jatkuvasti ja yrittänyt soveltaa. Mutta olen tarvinnut myös ikiomia henkisiä suuntaviittojani.

Yrittäjyys tarvitsee henkeä. Se on mahdollista vain, että yrittäjä pitää huolta itsestään. Sitä varten muotoilin yrittäjävaiheeni ensimmäiselle asiakkaalleni vuoden 1997 tammikuussa sloganin:

”Tärkein asiakkaasi olet Sinä itse.”

 

En muista mihin tilanteeseen tarkalleen ottaen aikoinaan kirjoitin tämän. Se oli viesti Novetos-kollegoilleni joskus vuoden 2005 nurkilla. Olen päivittänyt sitä Tarinani ja teemani -tekstiä varten.

Muita Tarinani ja teemani -tekstejä

Mietin, mitä on tullut tehdyksi ja mitä olen ajatellut

Minä teologina ja pappina

Johtaja ja johtamisen kehittäjä

Kirjojani ja muita julkaisuja plus kirjoittajakokemuksiani

Minä puhujana                                          

Laulua henkeen ja vereen

Yrittäjä

Encyclopedia Tapsa

21. syys, 2018

Laulu on ollut tärkeä osa elämään lukiovuosista lähtien. Ja jo ennenkin. Siitä ehkä olisi voinut tulla jonkinlainen ammattinikin, jos olisin sillä alalla luottanut hieman enemmän itseeni. Mutta yleensä jossittelut ovat turhia.

Laulamisessa olen amatööri, mutta olen opiskellut laulua huippuopettajien johdolla, esiintynyt usein ammattilaisten kanssa sekä ennen kaikkea rakastanut laulumusiikkia ja laulamista. Amatööri tarkoittaa harrastajaa. Sanan taustalla on latinan verbi amare, rakastaa. 

Amatööriä ei lähtökohtaisesti kannata verrata ammattilaiseen. Parhaimmillaan amatööri voi tehdä hienon suorituksen silloin tällöin, kun taas ammattilainen pääsee samaan joka kerta, jos hän on hyvä ammattilainen. Valitettavasti kaikilla aloilla on myös leipääntyneitä ammattilaisia, jotka ovat jättäneet kehittymisensä hunningolle. Heillä on harvoin edes niitä huippuhetkiä.

Olen naimisissa laulun ammattilaisen kanssa. Pirkko Talola on oopperalaulaja ja laulupedagogi. Häntä ja monia laulajia seuratessani olen huomannut, että kyseessä on rankka ammatti. Esiintymisajat ovat hankalia, pienikin terveysongelma heijastuu äänihuuliin, yleisö on vaativaa, koko ajan on treenattava uutta, jokainen esiintyminen on ainutkertainen, pienikin keikka vaatii saman latautumisen kuin pitempi konsertti. Ammattilaisella ei ole läpihuutokeikkoja. Ainakaan Pirkolla ei näytä olevan.

Työn vaativuus pätee jokaiseen kunnianhimoiseen laulajaan, genrestä riippumatta. Tyttärestäni Elina Vettenrannasta tuli tangokuningatar vuonna 2006. Seurasin hänen elämäänsä seuraavien kiireisten vuosien ajan. Ajamista läpi Suomen, esiintymistä väsyneenäkin, aina valmiina keskustelemaan yleisön kanssa. Sitten hän siirtyi konserttiesiintymisten puolelle.

Läheisiä muusikkoja minulla on muitakin perhepiirissä, kuten vävyni jazztrumpetisti Verneri Pohjola ja viulisti Karri Perälä, siskontyttäreni sellistisisarukset Anna-Maaria Varonen ja Iida-Vilhelmiina Sinivalo sekä sellisti Olli Varonen. 

Kaikki tyttäreni ovat erinomaisia laulajia. Elinan pojat Samuli ja Taneli Vettenranta säveltävät taidokasta musiikkia intohimoisesti. Samaa on alkanut tehdä Ilonan poika Luka, jonka ensimmäiset Youtube-julkaisut kolahtavat sieluun. Samuli on jo saanut kannuksia esiintyjänä, TV:tä myöten. Timo-veljeni on hieno trubaduuri. Pirkon poika Ville on täysiverinen bändimuusikko. Laulu ja musiikki yleensäkin on porukoillemme iso asia, myös tyttärieni serkusten ja heidän jälkikasvunsa parissa sekä muualla suvussamme.

Olen siis amatööri, joka tietää yhtä ja toista laulamisesta ja ennen kaikkea rakastaa laulua.

Aluksi kerron hieman siitä, mitä erityisesti arvostan tästä musiikin lajista, jota olen harrastanut. Sitten kuvailen hieman laulajan polkuani, jos vaikka jotakuta jälkeläisistäni se sattuisi kiinnostamaan. Ainakin kirjoitan itseäni varten. 

Laulun esikuviani

Suurin laulajaihanteeni läpi elämäni on ollut baritoni Dietrich Fischer-Dieskau. Hänellä on vivahteikas ääni, jonka käytön hän on kehittänyt huippuunsa. Hän laulaa täysin pakotteettomasti. Hän on monipuolinen, musikaalinen, älykäs ja kaikessa tekemisessään tinkimätön. Mielestäni hänen ainoa ongelmansa on hänen täydellisyytensä, lauluun kun sopii myös jokin särö tai vaikka tilannekohtainen improvisaatio, jollaista varsinkin italialaiset tenorit harrastavat. 

Dieskau pitää rytmin (paitsi jos säveltäjä on merkannut muuta), ei harrasta liukumista äänestä toiseen (paitsi jos säveltäjä on sellaisen merkannut). Sanat hän lausuu pikkutarkan selvästi. Hän osaa hienon pianissimon ja vahvan forten. Aina hän on sen palveluksessa, mitä runoilija ja säveltäjä pyrkivät välittämään. Häntä jaksaisin kuunnella loputtomiin.

Laulajasuuruuksia maailmassa on paljon. Baritoneista arvostukseni kohteita ovat olleet myös Hermann Prey, Gerard Souzay, Thomas Hampton, Håkan Hagegård ja Jorma Hynninen. Hienoja baritoneja Suomessa on ollut ja on monia, jotkut hyviä ystäviäni, kuten Jorma Elorinne ja Esa Ruuttunen. Jälkipolvikin on turvattu. Mieleeni tulee esimerkiksi Aarne Pelkonen.

Luonnollisesti minua kaikkein lähimpänä ovat lyyriset baritonit, koska oma fakkini on sellainen.

Tenoreitakin olen seurannut tiiviisti. Nuorempana minusta tehtiin tenoria, mutta sittemmin päädyin siihen, että olen mieluummin baritoni, jolla on hyvät ylä-äänet, kuin tenori, jolla on huonot ylä-äänet.

Tenorien joukossa minulle yksi ylitse muiden on Jussi Björling. En voi kuin ihmetellä hänen äänentuottonsa helppoutta ja hänen intensiteettiään, jollainen aina kuuluu hyvälle tenorille. Ikinä hän ei möykkää eikä purista ääntään. Tietenkin tykkään muistakin suurista tenoreista, kuten ikonit Pavarotti, Carreras ja Domingo sekä nuorempi stara Jonas Kaufmann. Ja onhan heitä ollut Suomessakin, kuten Veikko Tyrväinen ja Peter Lindroos.

Muiden fakkien esiintyjiä en rupea luettelemaan. Maailma on täynnä hienoja laulajia. Nuorempana kuuntelin paljon sopraano Elisabeth Schwarzkopfia. Martti Talvelan basson monipuolisuudesta olen aina tykännyt.

Vaimoni Pirkko Talola (sopraano, oopperalaulaja, laulupedagogi ja Pitäjänmäen musiikkiopiston rehtori) on ollut paras opastajani laulun maailmaan. Hänen esimerkkinsä avulla olen sisäistänyt, mitä tarkoittaa italialainen bel canto, kaunis laulu. Itse hän on siitä täydellinen esimerkki. Tässä näyte hänen laulustaan: Bach-Gounod:n Ave Maria ja Tuonne, tuonne kaipaan.

Myös muilla kuin klassisen laulun saroilla minulla on suosikkeja. Nuorena poikana ihailin Elvis Presleytä, eikä arvostukseni ole vähentynyt vuosien saatossa. Hänen intohimoinen otteensa ja äänensä rikkaus on ylittämätön. Frank Sinatran ääni ehkei ole niitä kaikkein karismaattisimpia, mutta hänen otteensa on karulla tavalla koskettavan miehinen.

Laulajilla on myös piirteitä, jotka ärsyttävät minua. Erityisesti monet heidän virsimöykkänsä. Monien oopperalaulajien virrenveisuissa ei ole ripaustakaan tulkintaa. Säkeistöt vedetään samalla paatoksella alusta loppuun, ikään kuin komean äänen näyttäminen olisi esityksen pääasia. Soile Isokoski on tästä ilahduttava poikkeus, samoin Topi Lehtipuu.

Mitä on hyvä laulu – minulle

Bel canto -laulun ihanne on äänenkäytön vapautuneisuus. Ääntä ei pidä tuottaa teennäisesti, ei pakottaa esille, ei puskea, prässätä eikä työntää. Laulajalla on tunne pikemminkin siitä, että hän imee ääntä jostain otsansa yläpuolelta.

Melkein kaikkien laulunopettajieni vakiorepliikki on ollut aina joku näistä: älä paina, älä työnnä, älä puske. Joskus myös: älä kiristä – anna tulla vaan vapaasti.

Laulaja itse kuvittelee, että kun puskee ja puristaa ääntä ulos, niin se myös kantaa kauas. Äänen kantavuus tulee resonanssista. Kun resonanssi on kohdallaan, niin pienikin äänentuotto kantaa. Mikrofonilaulun kanssa tilanne on tietysti toinen.

Toinen opettajieni kielto on kuulunut: Älä laula kurkusta. Kurkusta laulaminen on ehkä suomalaisten perisynti. Jotkut syyttävät siitä takavokaalista kieltämme, jossa annamme etumatkaa esimerkiksi italialaisille tai jenkeille. Tiedä häntä.

Resonanssin tärkeimmät paikat ovat poski- ja otsaontelot. Ääni pitää saada soimaan edessä ja ylhäällä. Niin laulavat mestarit. 

Tiedän, että muitakin koulukuntia on, aika monimutkaisiakin. Eri reittejä pitkin päästään ehkä suunnilleen samaan tulokseen. Tai valitettavasti myös huonoihin ja teennäisiin tuloksiin. On laulajia, jotka ovat jo melko nuorina menettäneet äänensä. Heillä on ollut kehnoja opettajia, joiden metodit ovat olleet monimutkaisia ja luonnottomia. Tai sitten he ovat liian nuorina alkaneet esittää raskasta ohjelmistoa, johon he eivät ole olleet kypsiä.

Ääni kypsyy hitaasti, useimmilla.

Resonanssin rinnalla on toinen tärkeä seikka: tuki. Se liittyy hengitykseen, ja se tulee olla alhaalla. Kim Borgin teesi oli ”mulkusta kulkkuun”. Jalkojen pitää levätä maassa, pallean alaosan pitää olla jäntevästi paikallaan tai elastisesti liikkeessä. Isot lihakset tekevät työtä, pienet äänihuulet ovat ilmavirran läpikulkupaikka.

Ilman pitää kulkea hallitusti ja säädellysti, ankkuroituneena alas ja suuntautuneena ylös. 

Tätä kaikkea harjoitellaan ääniharjoituksin, jotka totuttavat tuen käyttämiseen ja resonanssin etisyyteen.

Tämä kuulostaa helpolta. Käytännössä se on kuitenkin haastavaa. Ääniharjoitukset saattavat mennä kohdalleen, mutta monimutkaisuus lisääntyy, kun mukaan otetaan teksti, eri vokaalit ja konsonantit, äänenkuljetuksen lukemattomat muunnelmat riippuen melodiasta, musiikin vaihtelut, äärikorkeudet ja -mataluudet, runon tunnetilat sekä sitten lopuksi vielä esiintymispaikan akustiikka, säestys, yleisö ja laulajan senhetkinen kunto. 

Äänen laatu on keskeinen osa laulua. Mutta yhtä tärkeää tai jopa tärkeämpää on musiikillisuus: sävelpuhtaus, kyky fraseerata eli esittää laulun jokainen osa siten että se tukee kokonaisuutta, rytmin hallinta vaihteluineen, sävelkielen ymmärtäminen plus paljon muuta.

Monista laulunopettajistani erityisesti Pirkko on jatkuvasti korostanut runon sisäistämistä. Sävel ja laulu välittävät tarinan, runon, tekstin. Laulun voi hoilottaa läpi ajattelematta runoa, mutta hyvässä laulussa välittyy runo. ”Ajattele, mitä laulat.”

Tulkinta on erityisen mielenkiintoista. Säveltäjät kirjoittavat tulkintaohjeita, jotka antavat osviittaa. Mutta loppujen lopuksi laulajan on itse sisäistettävä, mitä hän haluaa sanoa. Joskus tulkinta voi mennä liian alleviivaavaksi. Itse pidän laulajista (ja näyttelijöistä), jotka kykenevät pienilläkin vihjeillä ilmaisemaan suuria tunteita.

Pedagogit sanovat usein, että lavalle ei mennä tunteilemaan. Tunteet on tunteiltava kotona, jossa ne jäävät lihasmuistiin. Esitystilanteessa tunne on mukana eräänlaisena perusvireenä, mutta päähuomion joutuu usein suuntaamaan esityksen tekniseen laatuun sekä läsnäoloon yleisön edessä.

Pieneenkin lauluun siis liittyy kymmeniä samanaikaisia pieniä yksityiskohtia. Siksi laulu edellyttää harjoittelua. Yksi ainoa laulu voi joskus vaatia kymmeniä ja ehkä satoja toistoja ennen esitystä. Sitä paitsi vasta esiintyminen lopulta kypsyttää laulun

Olla huippulaulaja, se on yhtä haastavaa kuin olla huippupianisti, -tennispelaaja, -jalkapalloilija tai vaikka -kirurgi. Todellisia huippuja on lopulta vain vähän, ihmisiä, joiden osaaminen perustuu sekä lahjakkuuteen että kovaan ja fiksuun työhön.

Sellaisesta olen kaukana. Mutta silti rakastan laulamista. 

 

Musiikillinen nuoruuteni

Isä soitti viulua, nuorempana tanssiorkesterissa, sodan aikana Aunuksen radiossa Pekka Tiilikaisen ohjelmissa. Eläkkeellä ollessaan hän perusti pelimanniorkesterin Somerolle. Lapsena ihailin isän paksujen sormien tuottamaa vibraattoa viulun kielillä. Hän soitti aina korvakuulolta ilman sen kummempia haparointeja.

Olisin lapsena halunnut itselleni jonkin soittimen ja mennä soittotunnille. Isä sanoi, että hän itsekin opetteli ilman opettajaa, Hurstisen viulukoulun mukaan. Rahat olivat tiukalla meidän kuusilapsessa perheessämme. Kun käteni suinkin ylettivät, vinguttelin isän viulua ja tein sillä muutamia sävellyksiäkin. Viulistia minusta ei tullut.

Omat tyttäremme ohjasimme Lohjan musiikkiopistoon, Elina soitti huilua, Ilona oboeta ja Emilia alttoviulua. Pianokin tuli heille tutuksi.

Lauluun sain lopullisen sysäyksen siitä, kun seurakuntaan perustettiin nuorten kuoro. Huomasin laulamisen olevan kivaa ja osaavani laulaa melko hyvin. Siitä paikasta hakeuduin Porin musiikkiopistoon (nykyinen Palmgren-konservatorio). Laulunopettajakseni sain Hely Williamsin, joka entisenä Jolanda di Maria Petriksen oppilaana tunsi bel canto -laulamisen idean. Kolmannen laulutunnin aikana hoksasin pääsoinnin merkityksen. Melkein pelästyin huomatessani, millainen ääni minusta voi lähteä.

Siinä laulettiin Vaccait ja Excelsior! -kirjan kappaleet ja kahlattiin kokoelmaa Yksinlauluja nuorisolle. Sain palautteen opettajaltani sekä rehtori Yrjölältä, että minulla oli harvinaisen hyvät kuviot ja trillit. Ne ovat sittemminkin olleet minulle aina helppoja. 

Musiikkiopiston kamarikuorossa sain teho-opin kuorolauluun ja kuoron johtamiseen. Erityisesti hinkkasimme Piae Cantiones -lauluja. Siitä oli hyötyä, kun minut pyydettiin Länsi-Porin seurakunnan nuortenkuoron sekä Porin seurakuntien yhteisen nuortenkuoron johtajaksi. 

Ohjelmaani tuli joitakin soolo- ja duettoesityksiä sekä kaksi kvartettia, sekakvartetti ja mieskvartetti. Molemmissa olin jonkinlaisena päsmärinä. Ne olivat erinomaisia yhtyeitä, ainakin silloin tuntui siltä. Pekka Niemelä oli molemmissa bassona, ja musisoimme hänen kanssaan muutenkin paljon. Oli suuri menetys, kun hänen ohjaamansa pienkone syöksyi maahan jouduttuaan ukkosmyrskyyn Etelä-Ruotsissa. Pekan siunaaminen Keski-Porin täydessä kirkossa oli nuorelle papille kova pala, ensimmäinen siunaamiseni. 

Armeijan aika

Kiivas lauluhommani jatkui sekä AUK:ssa Korialla että RUK:ssa Haminassa. Molemmissa toimin oppilaskunnan kuoron johtajana. RUK:n kuoro tuntui positiivisen haastavalta. Siihen oli karsinnat. Tulijoita oli paljon, koska treenit olivat perinteisesti lauantaisin siivouksen aikana. Meitä taisi olla noin 40, tasaisesti kaikissa äänissä, joukossa useampi kokenut kuorolaulajia.

Pianosta sain irti lähinnä vain stemmat eli kunkin neljän äänen oman sävelkulun. Säestää en osannut. Jokaiselle äänelle valittiin oma äänenjohtaja, jonka kanssa harjoiteltiin stemmat ainakin alustavasti. Minulla oli luontainen korva tajuta nuottikuvan ja kuulemisen perusteella, miten äänten piti kulkea, joten ohjaaminen varsinaisissa harjoituksissa oli helppoa. Paljon kiinnitin huomiota laulamisen vapautuneisuuteen ja harmoniaan. 

Esiintymisiä meillä oli paljon. Haminan seurakunta kirkkoherra ”sotapappi” Hjalmar ”Jammu” Ansténin suulla pyysi meitä usein keikalle, joten hengelliset laulut olivat vakiokauraamme. Muutama vuosi sitten kurssin 118 tapaamisessamme kyselin kavereilta, ärsyttivätkö lauluvalintani. Eivät kuulemma ärsyttäneet. Sain lisäksi palautteen, että olin samaan aikaan ollut kuoronjohtajana sekä rento että vaativa.

Päätäni ei siihen aikaa palellut. Kurssijuhlan numeroksi valitsin Wagnerin Pyhiinvaeltajien kuoron Tannhauser -oopperasta. Sen alkupuoli on varsin kromaattista, ja sen selvitimme hienosti. Lopussa sitten annettiin tulla komeasti tuutin täydeltä.

Tähän esitykseen liittyy huvittavia muistoja. Musiikkijaoksen puheenjohtaja Paavo Castrén oli ”esimieheni”. Varmistin häneltä, että Pyhiinvaeltajien kuoro sopisi esityskappaleeksemme. Hyvin sopi. Paljon myöhemmin kuulin, että oppilaskunnan puheenjohtaja pappi Jaakko Launikari oli pannut hanttiin ja kieltänyt juuri sen laulun esittämisen, syistä joita vain arvailen. Paavo oli pannut asemansa peliin ja vaatinut ehdotukseni hyväksymistä. Laulu esitettiin.

Kuulijoiden joukossa oli ollut myöhempi kirkkolaulun opettajani Tarmo Nuotio (Fuga-musiikkiliikkeen perustaja). Hän oli ylistänyt esitystämme. Paavo varmaan kertoi sen silloin välittömästi, mutten rekisteröinyt sitä, koska en siinä vaiheessa tuntenut Nuotiota. Muutama vuosikymmen myöhemmin kuulin tarinan uudestaan.

Minua esitys jäi sapettamaan. Paavo pyöritti minulle pari päivää myöhemmin esityksemme äänitteen. Kun tultiin muhkeaan loppunousuun, niin meno senkun kiihtyi. Kuuntelin äänitettä häpeissäni. Nuori maestro oli innostunut saadessaan kerrankin repiä kuorosta irti kaikki, mikä lähtee. 

Kerroin myöhemmin arvostamalleni muusikolle tästä kommelluksesta. Hänellä oli sielunhoidollista pelisilmää, kun hän sanoi, että ”tuollaisessa kohdassa on luonnollista lisätä tempoa”.

Jaakko Launikarin kanssa ystävystyimme myöhemmin, kun olimme samaan aikaan Ruotsissa. Paavo Castrén on tehnyt mittavan akateemisen uran antiikin tutkijana. Luin juuri hänen kirjansa Antiikin myytit.

Tuplakvartettiakin vedin, paria serenadikeikkaa varten. Toinen oli muistaakseni vapunaattona koulunjohtajan ikkunan alla. Vai onko muistini romantisoinut tapahtumaa? Muistelen musisointimme olleen melko tasokasta – kaikki olivat hyviä laulajia, yhtenä joukossa Georg Dolivo, joka samalla RUK 118 -kurssilla perusti Kivikasvot-yhtyeen yhdessä Matti Fredi Siitosen, Ismo Sajakorven ja Ilkka Lähteenmäen alias Hemmingin kanssa.

Kurssin klassisen laulun kilpailun voitin kappaleella, jonka olin opetellut edellisenä päivänä (kun tutuista kappaleista ei löytynyt sopivaa). Fredi voitti kevyen puolen kilpailun.

Kurssikirjassa kerrottiin, että olin ”laulumies henkeen ja vereen”.

Opiskeluajat

Aloitin teologian opiskelut. Samaan aikaan perustettiin Kansan Raamattuseuran opiskelijatyö, jonka piirissä oli valtava määrä laulajia ja muita muusikoita. Koko toiminta rakentui alkuun musiikin ympärille. Seuran toiminnanjohtaja Mauri Tiilikainen oli musiikkimies jokaista soluaan myöten, pianisti, basso ja kuoromies.

Musiikkihommaa riitti.

  • Logos-kuoro, jossa lauloin tenoria, kuoron johtajana Matti Kolehmainen.
  • Logos-kvartetti, jossa olin kakkostenori. 
  • George de Godzinskyn ympärille koottu Logos-kuoron iskuryhmä, jonka kanssa tehtiin äänite. Yksi esiintyminen oli ainakin Haminassa RUK:n isossa tapahtumassa.
  • Logos-sekakvartetti.
  • Satakuntalaisen osakunnan kuoron johtaminen.
  • Yksinlauluesityksiä.
  • Laula kanssamme -tilanteiden juontoa ja laulunjohtoa.
  • Intensiivistä laulun opiskelua.

Nuorena ehtii ja jaksaa. Hoidin opiskelut vauhdilla, toimin Kansan Raamattuseuran opiskelijatyön aktivistina, seurustelin ja avioiduin, hankin tuloja Paloheinän seurakunnan nuorisotyöntekijänä sekä viimeisenä vuonna uskonnon maikkana Hyvinkään Uudessa yhteiskoulussa. 

Kolmena kesänä sain kuukausipalkkaakin laulajana. Teimme Logos-kvartettien kanssa kiertueita ympäri Suomea. Niinä kesinä laulajakavereitani kahdessa eli kokoonpanossa olivat Ilkka Taristo, Erkki Helminen, Ensiko Klemi ja Raimo Nisonen. Vastuullamme oli paitsi esiintymiset, välillä myös jättisuuren juhlateltan pystyttäminen ja purku yhdessä talkooporukan kanssa. Keikkoja oli hengellisillä festareilla, Sana-laivalla, sairaaloissa ja muualla. Kerran esiinnyimme kuuroille. Se oli kivalla tavalla mieleenpainuva tapahtuma. Kahden kesän ajan kokoonpanomme oli mieskvartetti ja yhtenä kesänä sekakvartetti (Nisoset ja Aaltoset). 

Voitte arvata, että tapahtumia ja tarinoita riitti. Kuljimme ikivanhalla Letukalla, tila-autolla, joka kuulemma oli entinen Dallasin lentokentän poliisiauto ja joka oli nähnyt parhaat päivänsä jo kauan aikaisemmin. Bensaa se söi melkein 20 satasella, varsinkin kun poikien kanssa pidettiin reipasta matkavauhtia. Kamreeri Irja Virtanen piti aina silloin tällöin meille puhuttelun asiasta.

Klemin Enska oli joukkomme ainoa, jolla ei ollut vakituista tyttöystävää. Teimme parhaamme järkätäksemme hänelle sellaisen, erilaisin keinoin. Mikään ei auttanut. Enska hoiti homman sitten myöhemmin itse, ilman apuamme, tosin samoista opiskelijapiireistä.

Majapaikat olivat oma lukunsa. Pahin oli leirikeskuksen tunkkainen vintti, jossa vietetyn yön jälkeen kurkku oli niin pölyinen, että laulu oli pelkkää pihinää. Kerran saimme moneksi päiväksi haltuumme kauniin yksityisasunnon, josta aika pian tuli sekainen leiri kasseineen ja tuolin karmien päälle heitettyine vaatteineen. Luulen, että emme osanneet siivota kunnolla jälkiämme. Jälkeenpäin hävettää.

Kommelluksia tietenkin sattui, ja niistä saatiin jutun juurta myöhemmiksikin vuosiksi. Kerran lauloimme vakavahenkisessä tilaisuudessa laulua, jonka kertosäkeen alun piti kuulua ”Soi silloin kiitoslaulu sielussain”. Aloin laulaa ”Soi silloin sielussain…”, mutta huomasin virheeni viime hetkellä, jolloin tekstiksi tuli ”Soi silloin siitoslaulu sielussain…”. Matkaväsyneinä nuorina miehinä puhkesimme nauramaan eikä laulusta tullut mitään. Vakavahenkinen yleisö katseli meitä paheksuvasti.

Kuten sanoin, Meriksen (KRS:n opiskelijoiden iso tila, Meritullinkatu 1) porukoissa oli aina musiikkia. Olimme edelläkävijöiden joukkoa uuden gospelin aallossa. Kritiikkiä saimme siitä, että musiikkimme oli liian kevyttä, siitä huolimatta, että varsinkin kuoroissa lauloimme paljon klassista. Olimme kuulemma pinnallisia ja jenkkityylisiä. 60-luvulla amerikkalaisuus oli haukkumasana, paitsi politiikassa myös kirkollisissa kuvioissa.

Joukossamme oli monia pitkälle päässeitä laulun harrastajia, ja monet ammatikseen laulua opiskelevat kävivät esiintymässä tilaisuuksissamme. Monien kavereiden rinnalla tunsin pienoista alemmuutta laulajana. En osaa sanoa, oliko meillä kilpailua. Ainakin porukka haastoi kehittymään.

Hyvää oppia se aika oli. Varsinkin Logos-kvartetti opetti yhtyelaulua. Koko ajan piti kuulla tarkasti, mitä muut tekivät, puhtaudessa pyrimme äärimmäiseen tarkkuuteen. Niinä vuosina lauloimme aina a cappella, ilman säestystä.

Yksinlaulua opiskelin läpi opiskeluaikani Oiva Ruhasen johdolla. Jotkut meistä kävivät Jolandalla, jotkut Oivalla. Molempien perusidea oli sama, mutta metodit hiukan erilaisia. Ruhanen alkoi heti puhua tulevasta yksinlaulukonsertistani, hän tuppasi olemaan ylioptimistinen. Kaikki kaikessa oli laulun keveys. Pallean piti pomppia ja äänen sijoittua ”niin ylös, niin ylös”. Hän oli alun perin opiskellut viulistiksi, mutta menetti sodassa molemmat kätensä kyynärpäästä lähtien.

Joukostamme yksi eli Nisosen Rami kävi lauluopissa Heikki Teittisellä, jonka menetelmät poikkesivat meidän muiden opettajien systeemeistä. Keskustelua ja ehkä hieman väittelyäkin syntyi siitä, mikä menetelmä olisi paras. Teittisen tunnetuin oppilas oli Kim Borg.

Noina vuosina opettelin mm. Schubertin Winterreise-sarjan, jolla siitä lähtien on ollut iso paikka sydämessäni. Brahmsin Vier ernste Gesänge jätti minuun myös syvän muistijäljen. Tietenkin oli paljon kaikkea muuta.

Asuin Harri Heinon kämppäkaverina. Tein päivittäiset ääniharjoitukseni kämpällä, missäpä muualla, ja Harri luki samalla tehokkaasti väittäen, etteivät äänekkäät harjoitukseni häirinneet. Ehkä se oli totta, päätelleen Harrin tuloksekkaasta opiskelusta ja myöhemmistä akateemisista meriiteistä.

Opiskelijapappina Turussa ja Helsingissä

Vuoden 1970 alusta siirryin opiskelijapapiksi Turkuun. Sinä aikana en opiskellut lainkaan laulua, mutta laulamisen kanssa touhusin aktiivisesti. Teen monia omia biisejä, joita esitin kitaran kanssa. Ensimmäinen oli nimeltään Elää tahdon, ja siitä tuli jonkinlainen hitti. Tällaisia omien laulujen tekijöitä ei gospelpiireissä vielä ollut kovin monia, toisin kuin myöhempinä vuosina. Lauluja syntyi omiin runoihini ja erityisesti Erkki Lemisen teksteihin. Riitta-vaimoni kanssa esitimme niitä duettona.

Niinä vuosina perustimme Successores-yhtyeen. Sen ajan muodin mukaan se oli kitara-basso -pohjainen akustinen bändi. Laulu oli välillä soololaulua ja välillä harmoniaan perustuvaa yhtyelaulua. Hemmon Jarmo teki sovitukset. Yhden singlen äänitimme, ja keikkaa teimme paljon.

Neljän vuoden jälkeen muutimme takaisin Helsinkiin, kun minusta oli tullut KRS:n opiskelijatyön pääsihteeri. Siellä perustimme Te Deum -yhtyeen. Meitä oli monta, hyviä laulajia ja soittajia. Kosketinsoitinkin tuli mukaan. Se oli jo aika väkevää musisointia omine konsertteineen.

Aloin taas laulunopiskelut, nyt Helsingin konservatoriossa, opettajanani Mikko Pasanen, joka oli myös erinomainen pianisti. Erityisesti muistan Beethovenin Gellert-sarjan sekä joitakin Hugo Wolfin lauluja, joiden älykkäänä tulkitsijana Pasanen oli saavuttanut kansainvälistä mainetta. Joitakin asioita tehtiin aiempaan oppimiseeni nähden lähes päinvastoin. 

Uppsalan vuodet

Sitten tulivat Ruotsin vuodet. Alkuvuosista tärkeimmäksi muistoksi jäi tutustuminen Kari Tikkaan, joka oli Tukholman oopperan kapellimestari. Ensimmäisenä kesänä meillä oli Keski-Ruotsin Rimforsassa Raamattukurssi, jossa Kari sävelsi legendaarisen Armolaulun. Heti sävellyspäivänä esitimme sen illanvietossa, joka oli meidän suomalaisten vastuulla. Olin solistina ja muut suomalaiset muodostivat kuoron. Muistelen, että se oli ulkoilmatilaisuus aurinkoisessa illassa. Kyseistä laulua tuli seuraavina vuosina esitettyä paljon.

Kari alkoi tuottaa runsaasti hengellistä musiikkia, suomeksi ja ruotsiksi. Monista niistä sain upeita esityskappaleita. 1.Kor.13 -laulua esitin muutaman kerran vihkiessäni pareja.

Kuorohommiakin tein. Meillä oli suomalaisen seurakuntatyön piirissä pieni kuoro, jonka kanssa saatiin kokoon esityksiä tapahtumiin. Oli kiva taas toimia kuoronjohtajana. Uppsalassa käydessään kanttori Matti Heroja sparrasi minua hieman kuoronjohdon viittomistekniikassa. Olin ollut oikeilla jäljillä, mutta pari hyvää vinkkiä tuli. ”Muista jojopallo.”

Laulunopettajakseni sain Stina ”Ki” Lunnerin. Hän oli jo vanha lady, joka ei itse enää voinut laulaa, sopraano, rakastettava persoona ja loistava opettaja. Silloin löysin äänenkäytön vapautuneisuuden täysin uudella tavalla. Ohjelmistoni siirtyi enemmän lyyrisen tenorin lauluihin. Adamin Jouluyö meni mukavasti D-duurissa loppuhuipennuksineen. Monia ruotsalaisia lauluja harjoitin, ja opin samalla ne pienet eroavaisuudet, jotka ääntämisessä erottivat suomenruotsin ja riikinruotsin. Yksi ero on monikon -er -päätteen vokaalin ääntäminen, suomalaisella puolella selkeä ä, riikinruotsissa enemmän ö:n suuntaan.

Takaisin Suomeen

80-luvun alussa asuinpaikaksemme tuli Lohjan Virkkala. Laulamista jatkoin muutamalla kesäkurssilla, joissa yhdessä olin Matti Tuloiselan oppilaana. Vakinaisen opettajan sain ystävästäni Matti Kolehmaisesta, jonka kanssa esiinnyimme usein yhdessä. Taitavana pianistina ja urkurina Matti teki laulutunneista hauskoja.

Matti Kolehmainen, Pekka ”Hämppä” Hämäläinen, Jussi Tuominen ja minä viritimme myös vanhan Logos-kvartetin, nyt jo aikamiesporukan, uudistetuin ohjelmin. Matti istui pianon takana ja lauloi ykköstenoria, Pekan kanssa vaihdeltiin väliääniä (olin enimmäkseen kakkostenori) ja Jussi oli karismaattinen syvä basso. Sooloja lauloimme vuorotellen. Ohjelmisto oli gospelia, spirituaaleja ja serenadeja.

Tässä esimerkki esiintymisestämme Graham-missiossa Olympiastadionilla vuonna 1987 (spirituaali Swing low alussa sekä Psalmi 8 kohdassa 21 minuuttia – toimin myös juontajana noissa tilaisuuksissa). Pari iltaa myöhemmin olin solistina Karin Tikan johtamassa Armolaulun esityksessä samassa paikassa (klipin alusta 20 minuuttia). Edellä esiintyivät Jukka Leppilampi, Mikko Kuustonen et al. 30 vuotta on kypsyttänyt meitä kaikkia.

Billy Grahamin Helsinki Missiossa oli kvartettimme ylivoimaisesti suurin yleisö, lähes 30 000. Esityksestä tehtyä videota kuulemma pyöritettiin paljon myös TV:ssä Yhdysvalloissa. 

Ulkomaisia esiintymisiä kvartetilla oli Ruotsin lisäksi myös Aurinkorannikolla, jossa vanha ystävämme Veli-Pekka Toiviainen oli Pedro-pappina, konsertteja seurakuntasaleissa ja ravintoloissa. Kaksi äänitettä teimmme niinä aikoina Bruno Korpelan ja muiden muusikoiden kanssa.

Toinen noiden vuosien yhtyeemme oli Kari Tikan johtama Carissimi-kuoro, pitkälle päässeiden laulajien kombinaatio. Kuoron nimi tuli Giaccamo Carissimista, jonka Jefta-oratorio oli ensimmäinen suuri tehtävämme. Meitä oli pari kymmentä. Konsertteja oli tasaisin väliajoin. Yksi vaativimpia oli Kari Tikan Tuhlaajapoika-oratorio Finlandiatalossa.

Uusi vaihe Pirkon johdolla

80-luvun lopulla siirryin Pirkko Talolan oppilaaksi. Se oli sikäli kohtalokas siirto, että meistä tuli rakastavaiset ja sittemmin aviopari. Liittoamme on tätä kirjoittaessani kestänyt 21 vuotta.

Pirkko oli tehnyt uran oopperalaulajana, koloratuurisopraanona. Laulupedagogina hänellä oli jo pitkä kokemus. Jolanda di Maria Petriksen oppilaana hän oli perehtynyt jo kuvaamani italialaiseen bel canto -laulun tekniikkaan.

Pirkon johdolla sain uuden vaihteen laulamiseeni. Löysin uudelleen helppoutta plus volyymiä ja runon tulkintaa. Noina vuosina laulu täytti elämäni ehkä isommin kuin koskaan ennen. Harjoittelin aina kun mahdollista, kävellessäni kaduilla, yksinäisissä puistoissa, autossa (laulujen sanoja) ja tietenkin kotona. On uskomatonta, että kun jotain haluaa oppia, niin aikaa löytyy aina jostain, vaikka työni toiminnanjohtajana ja päätoimittajana veivät periaatteessa kaiken aikani.

Konsertteja pidin Logos-kvartetin kanssa, Pirkon kanssa sekä yksin. Esiinnyin kirkoissa ja erilaisissa pippaloissa. Useamman kerran vierailin Tallinnassa, jossa minulle järjestettiin omia konsertteja sekä yhteiskonsertteja sikäläisten oopperalaulajien kanssa. Sain arvostusta, jollaista en ollut aiemmin kokenut. Puuhamiehenä oli säveltäjä ja kirjailija Ottniel Jürissaar, entinen Viron metsäveli. Harmi, etten ole säilyttänyt konserttiohjelmia enkä paikallisen päivälehden artikkelia.

Yhden nolon epäonnistumisenkin koin. Avioeroni oli juuri päällä ja olin henkisesti sekaisin. Minut pyydettiin pitämään Savonlinnan oopperajuhliin kuuluva gospel-konsertti parin muun esiintyjän kanssa. Bändin kanssa en päässyt etukäteen treenaamaan, ja esitys meni jotenkin poskelleen. Lehtiarvostelu oli masentava. Se riipaisi, mutta oma syyni.

Hienoimpia vuosia noilta ajoilta olivat Nummelalaisen Ravintola Ulla-Sofian monet perjantai-illat. Esiinnyimme usein Pirkon kanssa ja järkkäsimme mukaan huippuesiintyjiä. Musiikki ja gurmeeruoka olivat loistava yhdistelmä. Väkeä riitti, ja hienoja tuttavuuksia syntyi. Toimin seremoniamestarina, rooli josta tykkäsin.

Ehdottomasti kohottavin hetkeni laulajana oli, kun lauloin Barcelonassa ystäväni Joseph ”José Monellsin juhlassa katalonialaisen Lintujen laulun. Olin opetellut se ulkoa paikallisella kielellä. Laulu on katalaanien kulttilaulu, ei vähiten siksi, että Pau Casalls oli esittänyt sen sellolla YK:ssa ja laulu oli saanut kansainvälistä tunnettuutta. Ääneni kulki kuin unelma, olin haltioissani, ja yleisö antoi muutaman minuutin mittaiset seisovat taputukset. Kyseisen laulun olen Suomessa esittänyt vain kerran, yhdessä joulunajan kirkkokonsertissa Helsingin Vanhassa kirkossa.

Hieno muisto oli myös, kun pääsin mukaan Kari Tikan säveltämään ja johtamaan Frieda-opperaan (1995) yhdeksi solistiksi. Sooloja minulla oli muutama rivi. Lyhin numeroni oli huudahdus ”Kitty”. Kuorossa tietenkin olin koko ajan, ja musiikki oli paikoin rytmillisesti vaativaa. Oli upeaa nähdä ja kokea sisältä päin, miten ooppera syntyy ja millaista on olla lavalla, osana suurta koneistoa, siirtymisineen, sisääntuloinen, monitoreineen, rekvisiittoineen. Porukka oli mukavaa ja solmin muutamia hienoja ystävyyksiä.

Lohjallla olin mukana parissa Martti Tschokkisen ohjaamassa musiikkinäytelmässä. Jääkärin morsiamessa minulla oli ensirakastaja Martin rooli. Harjoituksia oli paljon ja laulamista muutama lyyrinen kappale plus köörilaulut. Ensi-illan aamuna hoksasin, että minulla oli laryngitis, ja ääneni oli pelkkää pihinää. Pelastukseksi tuli Pirkko, joka juuri ennen esitystä taikoi minulle muutaman ääniharjoituksen ja kuin ihmeen kaupalla sain ääneni toimimaan, kun lauloin varovasti ilman minkäänlaista prässiä ja hiljaa.

Mietin pitkään, oliko papin sopiva mennä tällaiseen tehtävään. Tai paremminkin: mitä kuraa saisin niskaani? Vapauttavat sanat sanoi ortodoksipappi isä Lisitsin, joka totesi, että hengellisen elämän kannalta on joskus hyvä tehdä jotain muuta kuin perinteistä hengellistä, mennä vaikka teatteriin esiintymään. No, tulihan kuraakin, mutta vähemmän kuin olin odottanut.

Kokonaan oman puolivirallisen konsertinkin pidin. Olin juuri suorittanut ison ykkösen ja oli aika kokeilla siipiään pitkän ohjelman kanssa. Konserttiin valmistautumisen aikaan tein päätöksen, että lakkaan olemasta tenori. Aloin siirtyä baritonin rooliin. Paikallinen aviisi Länskäri tietenkin kehui konserttini, niin kuin paikallislehtien kuuluu tehdä, mutta vasta seuraavina vuosina aloin löytää ääneni oikein kunnolla. Noina siirtymäkausina tein oman äänitteenikin, Rauhaa-nimisen. Niiltä vuosilta, kun omasta mielestäni olin parhaassa iskussa, minulla ei harmi kyllä ole minkäänlaista äänitettä.

Kirkkokonserteissa pianistinani oli usein Jouni Somero, Johanna Taipale (Tähkäpää) ja Sirkka Penttilä-Ganzauge sekä pari kertaa säveltäjä Kimmo Hakola. Useimmiten pianon ääressä istui Hilpi Leino-Kantola, varsinkin kun esiinnyimme yhdessä Pirkon kanssa. 

Muutaman kerran Pirkko ja minä konsertoimme yhdessä Risto Laurialan, Seppo Laamasen ja Hannu Kiisken kanssa. Lauloin usein Merikantoa, Sibeliuksen Ristilukkia, Tostin Idealea, Niedermeyerin kirkoaariaa Mua Herra armahda, suomalaista gospelia sekä useita spirituaaleja, jotka ovat hienoa laulumusiikkia. Televisioitu Lahja elämälle -konserttikin oli ohjelmassa, Pertti ”Purtsi” Purhosen Kriisipalvelun hyväksi, yhdessä eri artistien ja oopperalaulajien kanssa. Vastaavia yhteiskonsertteja oli Finlandia-talossa ja Tampere-talossa.

Tähän ehkä sopii vielä pieni tietoisku laulutunneista. Joskus kuvitellaan, että pari kolme laulutuntia tekisi henkilöstä laulajan. Eivät tee. Laulun opiskelun tulee olla pitkäjänteistä ja säännöllistä. Tunnit ovat usein viikottaisia. Suurin työ tapahtuu laulutuntien välillä, harjoittelemalla huolellisesti opettajalta saatujen neuvojen mukaan. Ohjelmistoa kannattaa ottaa mukaan vähitellen. Viisas opettaja antaa aluksi helppoja tehtäviä. Sitten tehtävät vaikeutuvat oppilaan kehittymisen mukaan.

Mistä sitten löytää hyvin laulunopettajan? Tämän neuvon olen oppinut Pirkolta: Valitse opettaja, jonka oma laulu miellyttää sinua.

Yrittäjyys rokotti

90-luvun lopulla siirryin yrittäjäksi. Uuden yrityksen perustaminen ja alkuvuosien kipuilut tekivät sen, että laulaminen sai jäädä taka-alalle lukuun ottamatta muutamaa improvisoitua esitystä. O sole mio tuli Pirkon ja minun bravuuriksi, jota lauloimme aina kun pyydettiin ja alkuvuosina ehkä pyytämättäkin. Viimeisen kertosäkeen lauloimme kaksiäänisesti, ja loppunousun ja päätöksen jälkeen yleisö räjähti aina pitkiin taputuksiin. Olemme tehneet sen pariin kertaan jossain Karaokeillassakin ystävien yllytyksestä ja Venetsiassa Esa Saarisen seminaarissa. Plus tietenkin häissä ja synttäreillä. 

Logos-kvartetti jäi taakse, kun bassomme Jussi kuoli täytettyään 50. Hautajaisissa Porissa oli mukana Savonlinnan oopperakuoro, jonka kantavia voimia Jussi oli ollut. Uutta bassoa emme enää lähteneet hankkimaan.

Muutama sellainen esiintyminen oli yrittäjäuran aikana, että oli pakko hioa itsensä laulukuntoon muutaman kuukauden tehokuurin avulla. Yksi sellainen oli Sveitsissä suomalaisten tapahtumassa, jossa Pirkko ja minä esiinnyimme yhdessä Erkki Korhosen kanssa. Siitä ja hienot muistot.

Vuosien laulamattomuuden jälkeen aloin jälleen tehdä paluuta laulun piiriin. Novetos-firmassamme perustimme bändin Boulevard Boys, silloisen osoitteemme mukaan. Meitä oli 6-8 eli täysikokoinen bändi. Hoidimme muutaman Tuomasmessun musiikin sekä esiinnyimme firmamme inhouse-bändinä. Kohokohtana oli koko illan tanssiorkesterina toimiminen Laatukeskuksen tapahtumassa Hämeenlinnassa. Opettelin monta tangoa sekä erilaisia iskelmiä. Onneksi en ollut ainoa solisti, vaikka kannoin suurimman taakan. Finlandersin perustajiin kuulunut Aku Toivonen oli silloin työkaverimme ja bändimme sparraaja. Varsinaisen liiderinä toimi Pentti Martiskainen. Fonisti tuli firmamme ulkopuolelta.

Kun ihmiset siirtyivät muihin kuvioihin, perustimme Petri Lehtipuun ja Markus Pessin kanssa vielä pienen akustisen trion, jonka kanssa tehtiin muutama hauska esiintyminen. Jonkun klassisen keikan olemme viime aikoina tehneet Pirkon ja Hilpin kanssa. Bravuurikseni on tullut Oskar Merikannon Elämälle. Siinä saa kivasti revitellä.

Tässäpä tätä tuli, sen mukaan mitä muistojen kätköistä pulpahti esiin. Vielä tekisi mieli tehdä jotain, jonka takia täytyy nähdä vaivaa, siis lauluun liittyvää. Saa nähdä.

Lopuksi lyhyt kooste julkaisuistani, lähinnä muistinvaraisesti.

 

Musiikkijulkaisuja 

 

  • Lauluja olen tehnyt 40-50, enimmäkseen hengellisiä mutta myös joitakin kansanlaulumaisia. Niitä on julkaistu muutamissa äänitteissä ja laulukokoelmissa (mm. Suuri toivelaulukirja 20, Viisikielinen, Lapin lauluja ym.). 
  • Laulusävellyksistäni suurin osa on tehty Erkki Lemisen tai omiin runoihin
Näitä lauluja on EP- ja LP-levyillä, kaseteilla ja CD-äänitteillä (mm. Logos-kuoro, Rauhaa, Armon meri, Hannu Huhtalan ja Janne Narvion äänitteet). Äänitettyjä laulujani ovat esimerkiksi: Elää tahdon, Huudan ja kuuntelen, Ken maan ja taivaan loi, Betesda, Saarikon valssi, Oma kuva, Psalmi 8, Tule tyhjästä pois, Rauha teille, Rakkautta vailla, Luulin että voisin.

  • Äänitteet: o Logos-kuoron kanssa kaksi äänitettä (ensimmäinen Matti Kolehmaisen johdolla, toisessa sovittajana ja johtajana George de Godzinsky), 60-luvun loppu. o Successores: Elää tahdon, 70-luvun alku (ainakin meno oli kovaa; kannen suunnittelu Pekka Hämäläinen). o Erkki Lemisen runoihin ja omiin sävellyksiin perustuva EP (& Merjariitta ja Pekka Hämäläinen, Osmo Vänskän sovitukset ja johto), 70-luku.
o Riitta ja Tapio -LP: Hän rakastaa (Osmo Vänskän sovitus ja orkesterinjohto, pianistina Juha Kela, Anssin isö), 70-luvun puoliväli. o Ainoa vastaus (LP:n toinen puoli nimimerkillä Jukka Tapio), 70-luvun loppupuoli.
o Logos-kvartetin kanssa kaksi äänitettä, 80-luku. 
o Yksinlauluäänite Rauhaa (sovittajana Bruno Korpela, soittajina mm. Hillel Tokazier ja Aale Lindgren), 1991. 

Musiikkituotoksistani löydän vain osan varastoistani. Täytyy ruveta penkomaan. Lauluistani Teoston listoilla ovat ne, jotka on äänitetty tai julkaistu muuten. Muista minulla ei ole luetteloa, irrallisia nuotteja kylläkin. Lauluja on vuosien varrella esitetty päätellen siitä, että viime vuosiin saakka olen kuitannut korvauksia Teostolta. Rikastumaan niillä en kuitenkaan ole onnistunut.

Sen verran aloin lämmitellä vanhaa lauluntekoharrastustani, että muutama kuukausi sitten kypsyttelin oman versioni Herran siunaukseen. Olen pari kertaa käyttänyt sitä Tuomasmessussa. 

"Ehkä vielä joskus", mietiskelen, kun omaksi huvikseni lämmittelen vanhoja lauluja. Saa yhä tyydytystä laulun tuottamisesta, vaikka ikä asettaakin jo rajoituksiansa. 

 

 

Tässä yksi esimerkki laulutuotannostani: Huudan ja kuuntelen (sävelsin Erkki Lemisen runoon, Pirkko Talola esittää, sovittajana Bruno Korpela). 

 

Muita Elämäni ja teemani -tekstejä

Mietin, mitä on tullut tehdyksi ja mitä olen ajatellut

Minä teologina ja pappina

Johtaja ja johtamisen kehittäjä

Kirjani plus muita kirjoittajakokemuksiani

Minä puhujana                                      

Laulua henkeen ja vereen