Tarinani ja teemani

2. tammi, 2020

Vuosikymmenen vaihtuessa pähkin kirkkoa enemmän kuin aikoihin. Yksi kimmoke on toimintani Vihdin seurakunnan tulevaisuustyön vetäjänä. Toinen ajatusten virittäjä on kirkolliskokousehdokkuuteni. Sekä ennen kaikkea: tänään 3.1.20 tulee kuluneeksi 50 vuotta siitä, kun minut vihittiin Suomen luterilaisen kirkon papiksi. 

Seuraavassa on muutamia teesisiksi muotoiltuja virikkeitä. 

Kursiivilla kirjoitetut kohdat ovat jatkomietteitäni, taustoittamista, ehdotuksia, haastamista kyseisen kohdan tarkempaan selvittämiseen. Ajatuksiani en ole viimeistellyt tiiviiksi argumentaatioksi, joten altistan itseni helpolle kritiikille. Kirkolla tarkoitan Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa.

1. Unelmieni kirkko on uskollinen missiolleen. Maailman kaikkien hyvien organisaatioiden joukossa kirkon olemassaolon oikeutus on siinä, että se välittää sanomaa ja tekee tekoja, jotka alun perin kumpusivat Jeesuksesta. Evankeliumi on kaikkina aikoina välitettävä siten, että kunkin ajan ihmiset saavat mahdollisuuden kokea sen omakseen. Kirkon on jatkuvasti tuoreutettava viestinsä, jotta sen alkuperäisen merkityksen voi tunnistaa. Jos kirkko polkee paikallaan, se jää pahasti jälkeen ja hukkaa missionsa. 

Monet kristillisen julistuksen sanat ovat rakkaita kirkon uskollisille jäsenille, mutta julistuksen puheenparret, kielikuvat ja eetos ovat syntyneet aikana, joka oli täysin toisenlaisen kuin nykyinen. 

Raamattua ei tarvitse eikä pidä kirjoittaa uusiksi, mutta sen radikaali viesti Jumalan armosta, lähimmäisrakkaudesta ja oikeudenmukaisuudesta on välitettävä ymmärrettävällä ja koettavallla tavalla. Digiajan ihmisen on vaikea ymmärtää maatalousyhteiskunnan ja esimodernin ajan ajatusmaleja, ja puhe taivaan korkeudessa olevasta Jumalan valtaistuimesta tuskin avautuu elämänsä tarkoitusta pohtivalle etsijälle.

Monet teologit ja kirkon elämästä kiinnostuneet pohtivat kuumeisesti näitä teemoja, mutta totutut uskomukset ja ilmaisut elävät vahvoina. Sen huomaa esimerkiksi monien oppineidenkin ateistien argumenteista. He torjuvat kristinuskoksi nimittämänsä lapsellisen irvikuvan, koska he eivät ole tutustuneet aikuisen kypsään uskonymmärrykseen.

Mitä on usko, joka ottaa todesta Jeesuksen, Uuden testamentin ja reformaation radikaalin sanoman? Mitä on kirkko, joka välittää sen ymmärrettävällä, tuoreella ja elämyksellisellä tavalla tämän hetken ajatteleville etsijöille? Näitä teemoja kirkon piirissä on pohdittava vielä intensiivisemmin kuin ennen.

2. Tulevaisuuden kirkkoni antaa relevantin vastauksen ihmisen suuriin kysymyksiin. Sellaisia ovat elämän tarkoitus ja yksilöiden merkityksellisyyden kokemus, elämän jatkuminen ja hyvä elämä, kuolema, oikeudenmukaisuus, pahan ongelma, rakkaus, yksinäisyys. Jeesus oli ihmisten rinnalla, kun he kävivät läpi omia suuria kysymyksiään. Kirkon tulee vaatia itseltään sen ymmärtämistä, mikä ihmisiä ahdistaa ja mistä he unelmoivat. Kirkon tulee tunnistaa ihmisten monimuotoisen hengellinen etsintä sekä elää jäsenissään vahvaa ja rikasta hengellistä elämää.

Lähetystyössä on jo kauan sitten opittu, että länsimainen rationaalinen tapa ilmaista kristinuskoa ei toimi esimerkiksi Afrikan tai Aasian kulttuureissa. On alettu puhua evankeliumin kontekstuaalisuudesta, liittymisestä paikalliseen elämään ja tapoihin. Pitemmälle menevissä malleissa on sovellettu inkulturalisaation ideaa, jossa kirkko asettuu avoimeen vuorovaikutukseen paikalliseen kulttuurin kanssa ja jossa yhdessä luodaan uskon ajattelua, teologiaa, kieltä, musiikkia, elämyksiä ja rituaaleja. Sellaista, joka on uskollinen Jeesus-sanomalle ja joka samalla tunnistetaan ”meidän omaksi uskoksemme”. Tällä hetkellä kirkko toimii myös länsimaissa mitä suurimmassa määrin uusien kulttuurien parissa.

Jeesus toimi kontekstuaalisesti. Siinä missä fariseusten ja uskonnollisten opettajien valtajoukko yritti opettaa kansalle isien perinnäissääntöjä ja tapoja, Jeesus puhutteli suoraan tavallista köyhää kansaa. Hän rohkaisi, paransi, antoi ruokaa, loi toivoa ja opasti. ”Hän ymmärtää meitä ja hän puhuu meille”, oli ihmisten aito kokemus. Siksi he uskoivat enemmän Jeesusta kuin uskonnollisia johtajiaan.

Suomen vanhojen herätysliikkeiden saarnaajat ymmärsivät aikoinaan tämän. Virallista kirkkoa se ärsytti, ja heidät yritettiin vaientaa. Valtaa pitävän kirkon on ollut vaikea nöyrtyä ajattelemaan itseään uusiksi. 

Usein todellinen uudistus lähtee alhaalta, esimerkkeinä vapautuksen teologia ja Emerging churches -liike, erilaiset karismaattiset yhteisöt kirkkojen sisällä, hiljaisuuden retriitit ja Suomessa vaikka Tuomasmessut, jotka ovat tuoneet uusia malleja jumalanpalvelukseen. Hierarkian ulkopuolella tapahtuvaa kokeilua kirkon kannattaa kannustaa täysin sydämin. Samalla mietin, onko kirkon rakenteissa piirteitä, jotka jarruttavat ennakkoluulottomia kokeiluja. Mielestäni niitä on, jotkut todellisia, jotkut ehkä vain mielikuvia.

3. Unelmoin kirkon joustavista rakenteista, jotka auttavat reagoimaan muutoksiin reaaliajassa. Vuosisatojen varrella kirkko on luonut hallinnolliset käytännöt, jotka korostavat pysyvyyttä, valtaa, auktoriteettia ja tarvetta olla oikeassa. Kirkon johtajien, erityisesti piispojen, toivon osallistuvan aktiivisesti julkiseen keskusteluun. Mielellään pohtivasti ja erehtyvästikin, rinnalla kulkien, ei aina kirkon virallisina kannanottoina. Heidän ei myöskään tarvitse pyrkiä olemaan kaikille mieliksi. Samaa keskustelevuutta toivon seurakuntien kaikkeen julistukseen.

Rakenteilla ajattelen ensiksikin kirkolliskokouksen määräenemmistösäädöstä, kirkon keskushallinnon vahvaa roolia sekä paikallisseurakuntien toiminnan siiloutumista varsin itsenäisiin toimialoihin. 

Kirkon johtamisrakenne ja -kulttuuri poikkeaa siitä, mitä maallisissa organisaatioissa on pidetty hyvänä hallintona. Varsinkin suurissa yrityksissä yhtenä ydinteemana on vastuuhenkilöiden tilivelvollisuus jollekulle ”ylemmälle” taholle. Esimerkiksi toimitusjohtaja on tilivelvollinen hallitukselle ja käytännön arjessa hallitusta edustavalle puheenjohtajalle. Kirkon malli on toinen eikä välttämättä kovin läpinäkyvä. Esimerkiksi piispalla ei ole yläpuolellaan hänestä riippumatonta elintä. Hän itse on hiippakuntansa tuomiokapitulin puheenjohtaja. Arkkipiispa on sekä kirkolliskokouksen että kirkkohallituksen puheenjohtaja. 

Tällainen oli luontevaa vuosisataisessa perinteessä, jossa valta keskittyi johtajalle. Terveen hallinnon kannalta olisi luontevaa, että kirkon kaikkien keskeisten elinten puheenjohtaja olisi kyvykäs hallintoa ymmärtävä maallikko. Samaan ajattelutapaan sopisi, että seurakuntaneuvoston puheenjohtaja olisi luottamushenkilö, ei kirkkoherra.

Asiat toimivat näinkin, varsinkin jos säästytään ongelma- ja ristiriitatilanteilta. Mutta hallinnon sisäisen ja ulkoisen uskottavuuden kannalta olisi petrattava toiminnallisen ja parlamentaarisen vallan tasapainoa. Ymmärrän, että asiaan liittyy teologisia pohdintoja, jotka koskevat piispuutta ja pappeutta, mutta vähintäänkin tutkimisen arvoinen on kirkon hallinnon rakenteen perusteellinen uudistus.

Keskusjohtoinen hallintomalli määräenemmistöineen oli aikoinaan perusteltu, kun kirkon piti suojautua harhaopeilta ja myllerryksiltä. Nyt nämä rakenteet kääntyvät itseään vastaan.

Päätöksenteon sujuvuutta ja laadukkuutta korostaisi, jos erilaisissa hallintoelimissä ja valiokunnissa luovuttaisiin alueellisen edustuksellisuuden vaatimuksesta tai ylipäänsä edustuksellisuudesta. Tai ainakin sitä vähennettäisiin ja painotettaisiin enemmän kokoonpanon monipuolista asiantuntemusta. Eri vaiheissa tarvitaan erilaista osaamista. Huomiota herättävää on, että kirkkohallituksen kokoonpanossa varsinaisia talousoppineita on vähän. Tähän esimerkiksi Ahti Hirvonen on kiinnittänyt huomiota. 

Samalla kun keskushallinnolle jätettäisiin kokonaisuuden kannalta olennaisimmat tehtävät, hiippakuntien roolia ja itsenäisyyttä tulisi painottaa. Näin hallinto olisi lähempänä ruohonjuuritasoa ja seurakuntien arkea. Samalla hiippakunnat profiloituisivat omien alueidensa tarpeiden mukaan.

Hallinnon pääasiallinen tehtävä on huolehtia siitä, että sovitut asiat kyetään toteuttamaan ja että johtaminen ja toiminta noudattaa hyviä eettisiä periaatteita. Plus että kaikkien toimijoiden kohtuulliset oikeudet turvataan.

4. Toivon kirkon ja seurakunnan olevan vähemmän työntekijävetoinen ja tarjoavan henkisen tilan, jossa erilaiset seurakuntalaiset kantavat vastuuta, tekevät aloitteita, ja synnyttävät luovalla tavalla uutta. Papit ja muut työntekijät ovat ennen kaikkea valmentajia ja mahdollistajia. Ihmisten seurakunta on parhaimmillaan yhteisö (ja joukko yhteisöjä), jossa erotuksetta jokainen tuntee olevansa tervetullut olemaan ja toimimaan.

Monet tuntemani seurakuntien työntekijät valittavat kiirettä. Seurakunnissa tosiaankin tapahtuu valtavasti asioita, lapsi- ja nuorisotyössä, diakonian piirissä, kasvatuksessa, kerhoissa, ikääntyneiden parissa, messuissa, musiikkityössä, kiinteistöjen ja talouden hoidossa jne. Seurakuntien työntekijät ovat hyvin koulutettuja ja sitoutuneita. Suuri arvonanto heille.

Samalla tunnistan, että seurakunnissa on paljon ihmisiä, tavallisia seurakuntalaisia, jotka olisivat valmiit jakamaan aikaansa ja osaamistaan seurakunnalle, kantamaan vastuuta. Monet heistä ovat halukkaita oppimaan lisää esimerkiksi kristinuskon perusteista ja käyttämään oppimaansa muiden hyväksi.

Seurakunta koetaan pitkälti työntekijöiden seurakuntana. Tiedän monien työntekijöiden aprikoivan, että ”tohtiiko noita vapaaehtoisia vaivata, kun heillä on paljon muutakin tekemistä – helpompi hoitaa tehtävät itse”. Samalla jotkut maallikot tuntevat, että heihin ehkei luoteta. Joillakin työntekijöillä puolestaan saattaa olla tarve puolustaa omaa tuttua reviiriään.

Tämä kaikki on ääneen lausumatonta hiljaista epävarmuutta, totuttua toimintatapaa, jolle ei tunnu löytyvän vaihtoehtoa.

Miksei voitaisi pyrkiä siihen, että muut kuin työntekijät hoitaisivat suuren osan työstä, joka nyt lankeaa palkatuille henkilöille. Työntekijän tärkein tehtävä on toimia seurakuntalaisten valmentajana, tukihenkilönä ja sparraajana. Kaikki tärkeä tehtäisiin yhdessä, tasavertaisen kumppanuuden hengessä.

Pappien tehtävistä osan voisi siirtää ”avustaville papeille”, jotka saisivat riittävät teologiset ja käytännölliset perustiedot voidakseen saada vihkimyksen joihinkin papillisiin tehtäviin, esimerkiksi ryhmien ohjaamiseen, sielunhoitotyöhön, kasteiden ja jumalanpalvelusten toimittamiseen, diakonisiin tehtäviin jne. Jyrkkä jako työntekijöihin ja seurakuntalaisiin hälvenisi, ihmiset tuntisivat tekevänsä seurakunnassa jotain tärkeää ja arvotettua. Samalla työntekijät voisivat keskittyä vaativimpiin erityisosaamista vaativiin tehtäviin ja muiden ohjaamiseen.

5. Tulevaisuuden kirkkoni on rohkea avausten tekijä, edelläkävijä ja yhteiskunnallinen uudistaja. Raamatun kielellä sitä voisi kutsua profeetalliseksi. Kirkko tunnistaa väärän vallankäytön, valheen, alistamisen, syrjinnän ja muun vääryyden, nostaa ne esille ja vaatii asioiden korjaamista. Sekä näyttää itse esimerkkiä. Unelmieni kirkko on inhimillisen haavoittuva, eikä sen tarvitse olla suuri ja mahtava. Mutta se on sitäkin varteenotettavampi ja profeetallisella tavalla kuuluvampi.

Valitettavan yleinen mielikuva kirkosta on, että se pyrkii ennen kaikkea säilyttämään status quon ja jarruttamaan muutoksia, jotka väistämättä tapahtuvat yhteiskunnassa. Tilanne voisi olla päinvastainen. Juuri kirkko voisi olla uusien aloitteiden kokeilukenttä, ensimmäinen uusiksi ajattelija, visionäärinen mahdollisuuksien näkijä yhteiskunnassa. Kirkko, johon yhteiskunta ottaa kantaa.

Raamatun profeetat ja Jeesus olivat esimerkki näkijyydestä. Heillä oli kyky nähdä syvälle pinnan alle ja esittää havaintonsa ja näkemyksensä rohkeasti ja kuuluvasti. Tällä hetkellä maailmaa ravistelevia voimia ovat ilmastonmuutos, globaalisuus, kaupungistuminen, teknologian murros, erityisesti digitalisaatio ja robotisaatio, jo pitkään jatkut yhteiskunnan taloudellistumien ja työelämän kovat vaatimukset sekä yhteiskuntien jakaantuminen kahtia voittajiin ja häviäjiin.

Kirkolla on ehkä eniten ollut annettavaa globaalissa dialogissa, ihmisoikeuskysymyksissä, kulttuurien ja uskontojen ymmärtämisessä ja esimerkiksi maahanmuutto- ja monikulttuurisuuskysymyksissä sekä pakolaisten auttamisessa. Kirkko on kiitettävällä tavalla tukenut perheitä ja yksinäisiä sekä auttanut väliinputoajia ja syrjäytyneitä. Myös ilmastonmuutoskeskustelussa kirkko on ollut aktiivinen ja aloitteellinen.

Sen sijaan teknologian murroksessa, johtamisen, talouden ja työelämän ydinteemoissa sekä yhteiskunnan rakenteellisten ongelmien korjaamisessa kirkon ääni on ollut hiljainen ja ponneton. Osin jopa ymmärtämätön. Sama pätee osin kaupungistumiseen. Nämä ilmiöt kuitenkin muokkaavat kulttuuria voimakkaasti. Työelämän osalta kirkolla on ollut annettavaa ihmisten kohtelussa, vaikka kirkko voisikin vaikuttaa työpaikoilla näkyvämmin. Etiikasta kirkko osaa puhua, varsinkin käsitteiden tasolla. Sen sijaan työelämän, johtamisen ja organisaatioiden rakenteita koskevat aloitteet eivät ole olleet kirkon agendalla.

Uskon ja tieteen välistä dialogia toivon kirkon harjoittavan vielä enemmän kuin mitä nykyään tehdään. Ylipäänsä aikuisen ajattelevan ihmisen on joskus hankala löytää seurakunnasta paikka,  jossa voi arvostavassa hengessä käydä pohtivaa dialogia ajankohtaisista ja mieltä askarruttavista teemoista.

6. Kirkko tarvitsee osallistavalla tavalla luodun ja jatkuvasti päivitettävän strategian. Oikean strategian, joka tuntuu arjen valinnoissa. Siinä kirkko samalla kertaa sekä tarttuu mahdollisuuksiin että varautuu riskeihin. Tarvittaessa kirkko ajattelee totuttuja toimintatapojaan kokonaan uusiksi, toimii verkostomaisesti ja kannustaa korkean riskin kokeiluihin sekä samalla tiedostaa raadollisen realistisesti edessä olevat uhat.  Mitä aikaisemmin valmistaudutaan väistämättömiin muutoksiin esimerkiksi taloudessa, sitä paremmin uhatkin kääntyvät mahdollisuuksiksi.

Strateginen ajattelu ja suunnittelu ei ole ollut kirkon vahvuuksia. Kokonaiskirkon strategiat ovat sisältäneet hyvin muotoiltuja ilmaisuja ja iskulauseita enemmän kuin oikeasti ohjaavia linjauksia. Strategiaan kuuluu olennaisesti se, mihin aiotaan panostaa, mutta myös se, mistä luovutaan. Sotien jälkeen kirkon hallinto on paisunut. Uudet työmuodot ovat tulleet vanhojen päälle, ei tilalle. Käytännössä se on merkinnyt fokusoinnin puutetta. Kirkko ei ole oikein osannut päättää, mikä sille on tärkeintä.

Strategiset valinnat ovat erityisen kriittisiä murrosvaiheessa, jota nyt eletään. Kirkon talous ei mitenkään kanna kaikkea sitä, mitä nyt tehdään. Jostain on luovuttava. Johonkin puolestaan on panostettava entistä vahvemmin ja äärimmäisen määrätietoisesti. 

Nykyajattelun mukaan strategian luominen on jatkuva prosessi, jossa on osallisena suuri joukko sidosryhmiä, henkilökuntaa, jäseniä ja muita tahoja. Hyvä strategia elää kussakin hetkessä ja antaa mahdollisuuden tarvittaessa nopeisiinkin muutoksiin. Se on jokaisella tasolla toimivien päättäjien tärkein työkalu.

Kirkon strategia, sellaisena kuin se näyttäytyy, on vaikuttanut enemmän sopeutumistaistelulta kuin ponnekkaalta tulevaisuuden haltuun ottamiselta. Mallia voisi ottaa yritysmaailmassa vallitsevista uusista strategia-ajatuksista, joista erinomaisena esimerkkinä ovat Elävä strategia -malli, Ketterä strategia ja Strategisen ajattelun mallit (Timo Ritokallio, Timo  O.Vuori, Mikko Kosonen, Timo Santalainen).

7. Tulevaisuuden messu on moni-ilmeinen. On vaikuttavia juhlamessuja, seurakuntaa kokoavia ylevöittäviä tapahtumia. Ja on eri kohderyhmien kanssa toteutettuja teemamessuja, jotka heijastavat seurakuntalaisten erilaisia taustoja. Unelmieni messussa on iloa, tunnetta, paljon musiikkia, ihmisten kohtaamista ja puhutteleva saarna. Jokainen messu valmistellaan ryhmätyönä, ja seurakuntalaisilla on niissä vahva rooli myös toteuttajina. Jos mahdollista, kirkkotilat on muokattu paikoiksi, jotka mahdollistavat ihmisten välisen vuorovaikutuksen.

Asuessani Ruotsissa 70-luvun puolivälistä 80-luvun alkuun koin messuherätyksen. Suomen silloiset messut olin kokenut jäykiksi ja tunneköyhiksi. Noina avuosina tunsin olevani maailmassa, jossa minkään tyyppisten messujen toteutusta ei jätetty puolitiehen. Seurakunnan päämessuissa olivat kulkueet ja komeat kuorot. Samalla eri puolilla tehtiin kokeiluja, joissa messun elementit purettiin luovilla tavoilla nykymuotoon, ja olin monissa niissäkin mukana. Korkeakirkollinen liturgia ja kontekstuaalinen tarpeisiin vastaaminen elivät rinnakkain. Niinä ja seuraavina vuosina minulla oli mahdollisuus osallistua koskettaviin messuihin eri puolilla maailmaa.

Suomeen muutettuamme en päässyt rauhaan noiden vuosien kokemuksista ja aloin puhua niistä. Kirjoitin aiheesta muutaman artikkelin ja aloin yhdessä innostuneen porukan kanssa toteuttaa Virkkalassa iltapäiväkirkkoja, eräänlaista kokeilevaa ja osallistavaa toimintaa, joka saavutti melkoista suosiota. Aloin myös tehdä teologista tutkimusta teemasta ”Jumalanpalvelus ja elämänkysymykset” eli messun traditio ja kontekstuaalisuus. Joitain kenttätutkimuksia ja jonkin opintomatkan tein teemaan liittyen. Sain myös mahdollisuuden usean vuoden ajan ohjata seurakuntatyöhön valmistuvien opiskelijoiden liturgia- ja saarnaharjoituksia. Se oli kasvattavaa varmasti sekä opiskelijoille että minulle. Jatko-opintoni jäivät kesken siirryttyäni yrittäjäksi ja johtamisen kehittäjäksi. 

Yrittäjävuosieni aikana seurasin kirkossa tapahtunutta jumalanpalvelusuudistusta. Taakse jäivät vuodet aktiivisena kuorolaulajana ja messujen toteuttajana. Intensiiviset työviikot veivät energiani, ja osallistuin kirkonmenoihin vain harvakseltaan. Sain näkökulmaa messuun tavallisen maallikon näkökulmasta. Usein saarna puhutteli, ja messu antoi voimaa. Joskus olin harmissani, jos saarna oli hätäisesti valmistettu, veisuu latteaa ja musiikki yliyrittämistä. Tunsin itseni usein messun vieraaksi, en osalliseksi. Tiedän, vika oli minussa. Mutta samalla jäin miettimään, miten sekin messu olisi voinut paremmin imaista minut mukaan.

Messu ei ratkaise läheskään kaikkea. Mutta messussa voi jossain muodossa toteutua kaikki se, mitä edellä olen mietiskellyt. Messu on kirkon suuri mahdollisuus, jota mielestäni voisi rikastuttaa vielä rohkeammin kuin mitä laajassa mittakaavassa on tehty

 

Tulevaisuuden kirkko välittää enemmän kuin pönöttää, keskustelee enemmän kuin väittää, kuuntelee enemmän kuin puhuu, yhdistää enemmän kuin erottaa, sulkee sisäänsä enemmän kuin torjuu, tekee enemmän kuin hallinnoi, tarjoaa kokemuksia enemmän kuin selityksiä, kulkee rinnalla enemmän kuin neuvoo, rukoilee enemmän kuin touhuaa. Sekä rakastaa ihmisiä enemmän kuin dogmeja. 

Kyse on pitkälti kirkon toimintakulttuurista, jolla on pitkä historia ja jota on vaikea muuttaa. Muutos on kuitenkin mahdollinen, kunhan se toteutetaan määrätietoisesti ja sopivan mittaisin askelin. Työssäni työelämän ja johtamisen kehittäjänä sain mahdollisuuden seurata kirkkoa hieman sivummalta. Kirkolta odotetaan paljon, mutta se koetaan turhan virallisena ja etäisenä.

Sanomattakin on selvää, että kirkon tulee pikaisesti kyetä ratkaisemaan avoinna olevat ristiriidat kestävällä tavalla, jossa jokainen osapuoli kokee saavansa oikeutta. Odotan, että se tapahtuu seuraavassa kirkolliskokouksessa. Samaa sukupuolta olevien avioliitto tunnustetaan kristilliseksi liitoksi. Tilanteen ratkaisu edellyttää, että papeille sallitaan tässäkin asiassa omantunnonvapaus (mikä heillä faktisesti jo onkin). Ratkaisun jälkeen kirkko pääsee keskittymään kutsumuksensa mukaisten monien tärkeiden ja kiireellisten avausten tekemiseen.

Miten kirkko onnistuu tässä? Helppo tie se ei ole. Siihen tarvitaan näkemystä ja johtajuutta. Kirkko on ennenkin uudistunut, miksei siis nyt.

Reformaation tärkeä ajatus oli, että seurakuntaa on jatkuvasti uudistettava.

4. huhti, 2019

Olen kolmen tytön isä, Elinan, Ilonan ja Emilian. Olen ylpeä isä. Nyt kun tyttäret ovat jo kypsässä aikuisuudessa ja äitejä, he ovat minulle ystäviä, joiden kanssa voin vaihtaa ajatuksia ja joilta opin paljon. Samalla olen heille koko ajan isä.

Esikoiseni Elinan synnyttyä olin niin hurmiossa, että ajoin sata kilometriä harhaan matkalla Turusta Helsinkiin katsomaan vastasyntynyttä. Toisen lapseni Ilonan kanssa matka oli lyhempi, sillä olimme samaan aikaan Turun keskussairaalassa, minä nielurisaleikkauksessa, hän toipumassa syntymisestä. Kuopustani Emiliaa olin sitten jo itse ottamassa vastaan, kun hän tuli maailmaan Uppsalan Akademiskassa.

Luulen, että olin pikku tytöille kekseliäs isä. Hassuttelimme, peuhasimme, leikimme, askartelimme, kävimme uimassa ja baarissa mehulla, tarinoimme. Luin Narniaa ja muita kirjoja. Kerroin itse sepittämiäni satuja. Yksi niistä julkaistiin sittemmin satukirjana ”Prinsessa Kiharaisen seikkailut Suoramaassa”.

Lasteni äidin nimi on Riitta. Hänen kanssaan pyrimme löytämään suunnilleen yhtenäisen linjan siitä, miten toimisimme kasvattajina. Melko kivuttomasti linja löytyi. Osasimme puhua niistä asioista. Arjen elämässä lapset tietenkin oppivat käyttämään hyväkseen vanhempiensa luonteiden eroja. Jälkeenpäin olen kuullut, että minulta sai esimerkiksi helpommin rahaa. 

Isänä olemiseen liittyy iloja, uteliasta etsimistä ja löytämistä ja kaikenlaista arkitouhua. Olen sukupolvea, jossa miehetkin alkoivat varovasti ottaa vastuuta lasten päivittäishoitamisesta. Elämääni tuli yöllisiä heräämisiä, hyssyttelyjä, syöttöjä, vaippoja, kylvetystä, koko skaala. Vielä silloin useimmat kummastelivat tapaani olla isä.

Mitä tekisin toisin

Isyyteeni liittyy syyllisyydentunnetta. Työhöni pappina ja järjestöjohtajana Suomessa ja Ruotsissa kuului reissaamista. Matkapäiviä oli pitkälti toista sataa vuodessa. Lisäksi työni painottui iltaan ja viikonloppuihin. Reissun päällä mieleen hiipi kipeä ajatus perheen laiminlyönnistä.

Pidin työstäni. Olen aina pitänyt siitä, mitä kulloinkin olen tehnyt. Kaiken lisäksi työni on aina ollut jonkinlaista maailman parantamista. Uskoin, että puhuin ja toimin hyvän puolesta. Minuun otettiin yhteyttä, kun tarvittiin sparraajaa tai sielunhoitajaa. Niin tärkeille asioille oli vaikea sanoa ei.

Yritimme tasapainottaa tilannetta siten, että kotona ollessani olin paljon lasten kanssa. Silloin tällöin, ehkä kerran kuussa, järjestimme ohjelmallisen koti-illan, jota odotettiin ja valmisteltiin yhdessä tai pienryhmissä. Oli leikkejä, pelejä, kivaa ruokaa ja joskus jonkinlaisia perheen sisäisiä kehityskeskusteluja ja yhteisten arvojen miettimistä. 

Melko aikaisessa vaiheessa opin ottamaan jonkun arkipäivän vapaapäiväksi. Silloin teimme perheen kanssa piknikin tai menimme muuten puhelimen ulottumattomiin, mikä oli helppoa, kun kännyköistä ei edes haaveiltu. Joten yritystä minulla oli ja onnistumisen kokemuksia.

Siitä huolimatta - jos eläisin nuo vuodet uudelleen sen tiedon ja kokemuksen varassa, joka minulla on nyt 74-vuotiaana isoisänä, järjestäisin elämäni ja aikani toisella tavalla. 

Niin ainakin kuvittelen. Tositilanteessa asiat ehkä menisivät sittenkin samalla tavalla. Elämässä eletään kukin vaihe silloin, kun se tulee vastaan. Se on elämän kiehtovia puolia. Kolmekymppinen ei elä seitsemänkymppisen ajatusten, kokemusten ja valintojen mukaan. 

Silti tämä kaivertaa mieltäni. Onko se elämään kuuluvaa haikailua, suomalaisen surumielistä itsensä vähättelyä? Tai onko isyyden ihanne pantu niin korkealle, että minun sukupolveni isät jäävät automaattisesti keskeneräisiksi?

Miten isä muistetaan

Tunsiko minunkin isäni näin? Isä oli lähes aina poissa. Hän teki päivätyötään Kansaneläkelaitoksessa, oli illat Porin kunnallisissa luottamustehtävissä ja sosiaalisen luonteen omaavana piti yhteyttä laajaan ystäväjoukkoon. Pikkupojan elämäni kohokohtia olivat sunnuntaiaamut, kun sai pomppia isän mahan päällä. Joskus isä soitti viulua, ja katselin hänen vahvojen sormiensa vibraattoa. Muistan isän tilanteista, joissa hän oli kuluneine lompakkoineen kaupassa, kun piti hankkia jotain ja minä seurasin vieressä ja hän piti yllä leppoisaa juttua.

Parhaiten muistan kesät Somerniemen mökillä. Silloin vanhempani, minä ja viisi nuorempaa sisarustani vietimme muutaman viikon kalastellen, uiden, urheillen, pelaten, heinätöitä tehden ja sukulaisia tapaillen. Se oli oikeaa elämää. Silloin isä oli väkevästi läsnä kaikessa. Tai ainakin hän oli koko ajan siinä ulottuvilla.

Minun oma perheeni vietti sekin kesät Somerniemellä. Mahtavatko tyttäreni muistaa minut erityisesti siltä ajalta, pohdiskelen. Ei ole koskaan tullut puheeksi. Kysyn sitä vielä joskus. Veikkaan, että lähinnä leikit serkkujen kanssa valtasivat heidän mielensä.

Millaisena he ylipäänsä muistavat minut noilta lapsuuden vuosiltaan? Yhden hämmästyttävän asian kuulin jo Elinalta. Olin kuulemma loistava askartelija ja leikkikodin kalusteiden tekijä. Joko aika kultaa lasten muistot tai olen elämän myöhempinä aikoina jättänyt käyttämättä arvokasta lahjaani.

Kannustuksen loukku

Yritin olla kannustava isä. Luullakseni kehuin tyttäriäni aina, kun siihen oli vähänkin aihetta. Arkiymmärrykseni on opettanut minulle, että ihmisen itsearvostus vahvistuu positiivisesta palautteesta. Kannustusta oli helppo antaa, sillä tyttäreni olivat – nyt tulee se kaikkien vanhempien lempiajatus – niin lahjakkaita. Mielestäni heistä voisi tulla mitä tahansa, mihin he vain ryhtyisivät.

Tietenkin kannustamiseen liittyi myös ohjausta. Opetin hiukan esimerkiksi piirtämistä ja kai jotain muutakin. Varsinkin tyttärieni aikuistuttua olen joskus käynyt heidän kanssaan pitkiä sparraavia keskusteluja. 

Kasvatusfilosofiani joutui uudelleen arvioitavaksi, kun Ilona piti minulle puhuttelun. Hän oli jo päässyt koulusta ja lähtenyt opintielle. Suorasukaiseen tapaansa hän sanoi: ”Isä, olet kannustanut meitä liikaa. Olet antanut meidän kuvitella, että onnistuisimme kaikessa.” Hän oli kokenut kannustuksen ainakin osittain vaatimuksena, että aina piti pärjätä.

Silloin se kirpaisi. Jälkeenpäin olen ajatellut, että hyvä kun tuli puheeksi. Vahvat uskomukseni rapisivat edes hieman, tosin vain hieman, ehkä saivat uusia vivahteita.

Selvittelin keskustelua mielessäni seuraavina kuukausina. Minun oli pakko pelastaa kasvoni omissa silmissäni, säilyttää kasvattajan itsekunnioitus. Jokaisella kasvattajalla ovat varjonsa. Lapseni etsii minusta myös jotain, jota vastaan hän voi taistella. Elämä on läheisyyden ja etäisyyden välistä kamppailua, liittymistä ja irtautumista, symbioosia ja itsenäistymistä. 

Isyyden monet tarinat

Vapauttavaa tässä ajatuksessa on, että isänä olemisessa ei ole yhtä suurta totuutta tai tarinaa, joka automaattisesti toisi ikuisen onnen. Sellaisen etsiminen on kuin sateenkaaren alkupään tavoittelua.

Lapsen elämä on niin voimakas, että huonostakin kasvatuksesta hän löytää useimmiten eväät, joiden varassa hän selviää. Toisaalta hyväkin kasvatus – mitä se sitten onkaan – voi joskus aiheuttaa elämänmittaisia ahdistuksia.

Joku voisi kutsua tällaista isyyden hahmottamista jonkinlaiseksi postmoderniksi tarinaksi. Suurten mallien tilalle on tullut elämä kaikessa moninaisuudessaan juuri niin arvaamattomana kuin se kulloinkin esiintyy. Valmiita yhden koon ratkaisuja ei oikeasti ole. Jokaisen isän on löydettävä oma mallinsa monien vaihtoehtojen ja muutosten viidakosta. 

Silti en kiistä hyvien kasvatusoppien enkä kantavien periaatteiden tarpeellisuutta. Tiedän ja uskon, että rakastaminen on parempaa kuin vihaaminen ja kiinnostuksen osoittaminen palkitsevampaa kuin välinpitämättömyys. 

Hyvä elämä ja hyvä kasvatus liikkuu varmaankin jossain oppien ja kaaoksen välimaastossa tai pikemminkin niiden välisessä jännitteessä. Orjallisesti noudatettavat hyvät periaatteet voivat olla kylmiä ja ahdistavia. Kaoottinen vapaus ilman aikuisen ohjausta voi tuntua turvattomalta. Niiden välistä oikeaa tai yleispätevää sekoitussuhdetta tuskin on olemassa. Viime kädessä on tunnusteltava, opittava, erehdyttävä ja luotettava elettävän elämän voimaan. Tämä minulle on jäänyt käteen isänä olemisesta.

Joten kanssaisät, älkää ruoskiko itseänne liikaa. Olkaa itseänne kohtaan kohtuullisia ja armollisia. Olette luultavasti tehneet parhaanne oman ymmärryksenne mukaan. Niin olen tehnyt minäkin. Elämä jatkuu siitä.

Syyllisyydessä ei sinänsä ole mitään pahaa. Se kertoo, että minulla on tunteet, omatunto ja kyky tuntea vastuuta. Jossain vaiheessa syyllisyys lakkaa kuitenkin olemasta rakentava voima. Ohjaamisen sijasta se alkaa nakertaa elämäniloa.

Tätä ajatusta kristinusko on käsitellyt loistavalla tavalla. Jos minun olisi pakko nimetä yksi asia, miksi arvostan luterilaisuuttani, se olisi ajatus armosta ja anteeksisaamisesta. Tulee kohta, jolloin voin jättää menneet taakse ja alkaa elää tätä hetkeä ja katsoa tulevaisuuteen.

Tuli murrosikä

Jokainen tytär tuli vuorollaan murrosikään, kukin omalla tavallaan. Silloin olin neuvoton. En näin jälkeenpäinkään oikein hahmota, mikä rooli minulla silloin oli heidän elämässään. Nuoruutensa intiimit asiat he tuntuivat puhuvan äidilleen. Minä autoin heitä, kun piti miettiä piirustuksen perspektiivin rakennetta, matematiikkaan liittyvää yksityiskohtaa, ehkä jotain musiikkiasiaa joskus tai mahdollisesti opiskelusuunnitelmia. Autolla kuskaajaa tarvittiin aina. Siihen olin valmis, vaikka bussitkin kulkivat.

Perheessämme oli noina vuosina neljä naista ja minä. Äidillä ja tyttärillä olivat omat salaisuudet, kuiskuttelut ja sopimukset. Vasta jälkeenpäin minulle on selvinnyt asioita, jotka minun olisi pitänyt tietää silloin, jos olisin ollut valppaampi tai paremmin läsnä. En tiennyt esimerkiksi, että tytärtä kiusattiin koulussa, koska hänen vanhempansa olivat pappeja.

Oli helppo nähdä, kuka ”ei kuulunut joukkoon”. En minä missään itsesäälissä rypenyt, mutta hienoinen ulkopuolisuuden kokemus vaivasi minua noina vuosina. Näin tyttärieni varttuvan tyylikkäiksi naisiksi, joilla alkoi olla oma elämänsä. Joskus isän mielipidettä kysyttiin, kun piti miettiä, mikä vaate oli sopivin siihen ja siihen tilanteeseen. En usko, että mielipiteelläni oli merkitystä. Se oli oikeastaan paljon tärkeämpää vaihdantaa. Nuori nainen etsi naiseuttaan ja tarvitsi siihen keskustelua miehen kanssa.

Tosin miehiä – tai poikia – tyttärien elämään alkoi ilmaantua vuosien varrella. En ollut enää heidän Elämänsä Mies.

Ensimmäisiin sulhaskandidaatteihin loin tuttavalliset suhteet. Suhteen päätyttyä ikävöin nuorta miestä ehkä enemmän kuin tyttäreni konsanaan. Vähitellen opin olemaan etäisempi läsnäolija – varjelin itseäni sydänsuruilta. 

Kevätkauden 1988 olin yksinhuoltaja kymmenvuotiaalle Emilialle. Perheen muut jäsenet olivat Amerikassa. Olen myöhemmin selannut noiden vuosien päiväkirjojani, ja huomaan kokeneeni vastuun painavana. Samalla oli suuri lahja tutustua tyttären arjen asioihin ja yrittää täyttää äidinkin paikka.

Tuli ero

Suuri kriisi lasteni kanssa syntyi, kun heidän Riitta-äitinsä ja minun tieni erosivat. Ero sinänsä on raskas kokemus, aina. Minulle siihen liittyi vielä ammatillinen kriisi, sillä papin ja näkyvän hengellisen vaikuttajan ei sopinut erota. Varsinkaan sillä tavalla kuin minulle kävi. Olin rakastunut toiseen naiseen, Pirkkoon, joka myös oli naimisissa.

Siitä tuli skandaali niissä piireissä. Eroni jälkeen asuin Kallion yksiössä, maalasin tauluja ja mietin, mikä minusta tulisi isona. 53-vuotiaana olin aikuisen elämäni suurimmassa käännekohdassa. Annoin vanhojen unelmieni nousta pintaan ja lähdin uudelle tielle.

Se oli rankka kokemus tyttärilleni. Jälkeenpäin he tosin ovat sanoneet, että kyllähän te äidin kanssa olitte niin erilaisia ja että ei se teidän liittonne tosiaankaan mikään helppo ollut, näin oli sittenkin paras.

Jokainen tyttäristäni purki omalla tavallaan tunteensa. Samaan hengenvetoon he olivat minulle lojaaleja ystäviä. Isä oli pulassa. He auttoivat löytämään verhot kämppään, kävivät joskus päivittelemässä sekasotkua ja auttoivat siistimään paikkoja. Erityisen mukavaa oli, että Ilona toi joskus kaverinsakin luokseni käymään. Tunsin melkein olevani yksi noista kavereista, siis melkein. Isäksi en tuntenut itseäni silloin.

Luulen tuon puolentoista vuoden ajan olevan esimakua siitä, mitä mahdollisesti tulee eteeni, kun olen vanha, sairas ja hoidettava – jos sellainen vaihe minulle tulee. Vanhemmista tulee kuin lapsia, seuraava polvi ottaa vanhemman roolin.  Näin ainakin minusta näyttää, kun katselen ympärilleni.

Tyttäreni säilyivät ystävinäni. Eroni ei ollut eroa heistä. Se oli lähes ainoa pysyvä osa elämääni noina aikoina – Pirkon lisäksi.

Irtautuminen ja liittyminen

Pirkon ja minun avioiduttua kului pari vuotta ajoittaisessa jännityksessä. Koska pamahtaa? Yritin olla diplomaattinen ja sovitteleva, selittää jokaiselle osapuolelle kaiken parhain päin. Pirkko oli vaimoni, jota kohtaan olin lojaali. Tyttäreni olivat minulle tärkeitä ja minä heille. Sitten kuvaan tulivat vielä lastenlapset ja haluni olla menettämättä mitään suhteessani heihin.

Vähitellen tilanne tasaantui. Tyttäreni ja Pirkko löysivät toisensa. Viidelle lastenlapselleni Pirkko-mummi on tärkeä henkilö. Oikeastaan emme puhu minun lapsenlapsistani tai Pirkon. Puhumme meidän lastenlapsistamme. Yhteensä heitä on kahdeksan.

Oli vaihe, jolloin tyttäreni kävivät läpi omia elämänprosessejaan. Kuulin asioita, jotka pakottivat minut näkemään totuuksia itsestäni. Ne tuntuivat kipeiltä. Jotkut tunnistin oikeiksi – juuri noin olin toiminut, tuoltako se näytti, miksen osannut paremmin? Lasten suusta totuus. Jotkut sanat satuttivat, enkä voinut muuta kuin niellä ja miettiä, mitä voisin vielä oppia. Olen puolivakavissani kutsunut tätä vaihetta isänmurhaksi. Lasten kuuluu irtautua vanhemmistaan, myös vanhempiin liittyvistä taakoista.

Kirjoitin tyttärilleni kirjeenkin, jota en koskaan lähettänyt. Löytäisinkö sen vielä?

Tilanne tasaantui. Kävimme kukin läpi omia prosessejamme, jotka avasivat meille kaikille jotain uutta.

Suhteessani tyttäriini näiden vaiheiden kokemus on ollut osa teemaa ”irtautuminen ja liittyminen”. Tuli aika, jolloin heidän kuului irtautua minusta. Sitten tuli minun aikani irtautua heistä, osana minun aikuistumisprosessiani. Tajusin olevani itsenäinen ihminen, en joku joka elää lastensa kautta. Ymmärsin senkin, että lapseni elävät omaa elämäänsä, johon enimmäkseen sisältyy paljon muuta kuin isän elämän miettiminen. 

Näiden vaiheiden seurauksena tapahtui uusi liittyminen. Tunnen olevani tyttärilleni läheinen. Jotain aiemmasta sentimentaalisuudestani on kadonnut. Olen olemassa, jos he tarvitsevat apuani. Soittelen heille silloin tällöin. Tapaamme, kyläilemme ja olemme toisillemme läheisiä aikuisia ihmisiä.

Pappana olemisen hurma

Isän roolin rinnalle tuli isoisän rooli, pappuus. Olen monen ainutlaatuisen pojan pappa. Pienet tytöt silloin kymmeniä vuosia sitten kirvoittivat minussa esiin feminiinisiä puoliani, kotileikkejä, prinsessasatuja ja hellyyttä. Pienet pojat vetävät minusta esiin pikkupojan. Olen alkanut toteuttaa pojan unelmia. Kerran hommasin kaksi kauko-ohjattavaa sähköautoa. ”Niiden kanssa on kiva kesällä ajella, kun pojat tulevat käymään”, perustelin Pirkolle. Hän taisi ymmärtää yskän, eikä ole pannut pahakseen, kun hurmion vallassa ajelin niillä ympäri huushollia ja pakotin kylässä käyneet miehet kanssani autokilpailuun.

Poikien kanssa meillä on ollut yhteisiä kokemuksia, urheilua, musiikkia, puheenaiheita. 

Turha väittää, että maailman nopein kädenliike on, kun mummut vetävät laukustaan lastenlasten kuvat. Samalla nopeudella lastenlapset saavat isoisien huomion. Pienet pojat ovat vilpittömän iloisia, kun menemme käymään heille tai kun he isoina poikina tulevat meille ilman vanhempiaan. Olla tärkeä jollekulle, sen takia kannattaa elää.

Kun pojat ovat kasvaneet, minusta on tullut heille mentori, jonka kanssa voi pohtia elämää laajalti laidasta laitaan.

Ennen isovanhemmat elivät siinä samassa perhepiirissä. Työ ja vapaa-aika olivat yhtä ja samaa. Nyt monet meistä ovat aktiivisessa työelämässä, poissa perhepiiristä. Niin minäkin olin yli seitsemänkymppiseksi. Kouluttajan ja konsultin työ tuppasi välillä täyttämään ajatukset silloinkin, kun olisi voinut jo vetää henkeä. 

Lähipiirini on ollut vapauttajani. Olen kokenut kotini, tyttärieni ja lastenlasteni kutsun niin voimakkaana, että olen oppinut irtautumaan työstäni ja vastuistani aiempaa paremmin. Tätä pohdiskelen, kun ajattelen elämääni nyt. En haluaisi kuolinvuoteellani sanoa, että töitä tehtiin ja läheiset unohtuivat. Haluaisin, että joku joskus muistelisi minua henkilönä, joka osasi rakastaa.

Kohtaamisia

Tyttäret toivat elämääni miehiä, vävyjä ja poikia. Pirkkokin toi vielä pojan. Nyt elämässäni on Karri, Roger, Verneri, Ville, Samuli, Taneli, Saska, Luka, Ensti, Eemil, Viktor ja Oskar. Vielä muutama vuosi sitten järjestimme koko laajalle katraalle avointen ovien päiviä, jolloin kaikki halukkaat voivat tulla yhtä aikaa. Näiden klaanipäivien suosio yllätti meidätkin, järjestävän osapuolen. Pitkän pöydän ympärille mahtui tarinaa, naurua, väittelyä ja touhua. 

Nyt emme enää jaksa hoitaa noin suuria operaatioita, ainakaan usein.

Tyttärien kanssa oleminen on eniten sitä, että olemme tilanteissa, joissa on mukana monia muita perhepiirin jäseniä. Sitä mukavampi on joskus, liian harvoin, saada hetki, jolloin voin jutella heidän kanssaan kunnolla, ilman muita ihmisiä. En tarkoita nyt niitä pikaisia ”mitä kuuluu” -puheluita tai ohimeneviä päivittelyjä ”on ollut vähän kiirettä” tai ”voitko auttaa vähän – täällä Afrikassa tarvitaan kunnon aurinkolasit”.

Tarkoitan hetkiä, jolloin on mahdollisuus kohdata Elina, Ilona ja Emilia kahdenkeskisessä keskustelussa. Niissä kohtaamisissa on vivahteita. Olemme yhä isä ja tytär, mutta uudessa merkityksessä, ihmisiä jotka ovat tärkeitä toisilleen. Siitä ei tarvitse erikseen puhua, vaikka kyllä he sen kauniisti ilmaisevatkin. 

Rakkaus on läsnä, kun puhutaan meidän kunkin tulevaisuuden suunnitelmista, opiskeluista, työstä, ystävistä tai kivuista. Sellaiseen elämän pienten asioiden käsittelyyn, jonka naiset osaavat keskenään niin kadehdittavasti, en pääse heidän kanssaan. Mutta minä olenkin mies.

Isätön maailma

Kauan sitten luin Hans-Rudolf Muller-Schwefen kirjan Isätön maailma. Se puhuu maailmasta, jossa ei enää arvosteta isyyttä, siis isyyttä sanan laajassa merkityksessä.

Arvostamme tasavertaisuutta, kaveruutta, demokratiaa ja muita hyviä länsimaisia arvoja. Samalla kaipaamme isähahmoja. Tässä merkityksessä tämä sana ei ole sidottu sukupuoleen. 

Kaipaamme isähahmoja. Odotamme, että joku tarvittaessa vetää rajan. Joku kantaa vastuun. Joku uskaltaa olla esimerkkinä. Joku on aikuinen. Joku ohjaa meitä tarvittaessa.

Jos näin ei käy, seuraukset näkyvät poliisin tilastoissa, päihteiden käytössä, mielenterveystoimistoissa ja työterveyshuollossa. Turvallisuuden tarve on ihmisen syvimpiä tarpeita. Sen järkkyminen voi saada elämän raiteiltaan. Siksi isällistä otetta kaivataan. Lapset tarvitsevat sitä ja usein me aikuisetkin, lähipiirissä, työpaikoilla ja yhteiskunnassa

Tällaista Isätön maailma -kirja viritti minut miettimään silloin joskus. Postmoderni maailma ei välttämättä suosi vanhemmuutta. Matalien organisaatioiden itseohjautuvissa yhteisössä jokainen on oma pomonsa, isänsä, alaisensa ja lapsensa. Mutta isällekin on tilausta.

En kaipaa vanhoja isäkäsityksiä, käskytystä, pompottamista tai sukupuolisyrjintää. Mutta mielestäni heilurinliike voisi kulkea muutaman heilahduksen verran kohti kadonnutta isyyttä.

Vaikutamme toisiimme

Isänä oleminen on vastuullinen rooli. Vaikutamme lastemme elämään. 

Rohkene kantaa vastuuta, neuvon nuorta isää. Samalla neuvon suhtautumaan vastuuseen iloisesti ja heittäytymällä. Yliyrittäminen voi johtaa alionnistumiseen. Olet sitä mitä olet. Anna sen näkyä.

Vanhemmalle, elämää jo taakse päin tarkastelevalle isälle ja isoisälle mieleni tekee korostaa armoa ja armollisuutta. Elämme tätä päivää. Menneet peittää armo. Tulevaisuudessa meitä tarvitaan tasapainottavina viisaina, jotka pitävät näkyvillä laajaa perspektiiviä ja muistuttavat, mikä tässä elämässä oikein on tärkeää.

Isän roolini ei ole kadonnut. Minulta tarvitaan neuvoja, sparrausta, sponsoritukea erilaisiin hankkeisiin ja ennen kaikkea ehkä sitä, että olen olemassa täällä jossakin.

Olla olemassa. Ei huonompi kutsumus.

 

Tämän tekstin aiempi versio on julkaistu kirjassa Rohkeutta, isä (toim. Hannu Penttinen, Kustannus Oy Majakka, 2004).

17. joulu, 2018

Joulut ovat läpi elämäni olleet minulle tärkeitä. Nyt vanhemmiten joulun hohto on alkanut kaikota. Erityisen mukavaa on muistella vanhoja jouluja.

Ensimmäisistä jouluistani Porin Torikadulla (nykyinen Gallen-Kallelankatu) muistan vain puisen kuorma-auton ja nuken. Vaikka olin poika, tykkäsin leikkiä nukeilla, kunnes opin, että pojat eivät leiki nukeilla.

Kiertokadun jouluihin (ikävuodet 5-15) liittyy jo väkeviä muistoja. Näin paljon vaivaa antaakseni hyvät lahjat kaikille perheenjäsenille, joita lisäkseni oli seitsemän. Porin ehdottomasti paras länahjojen ostopaikka oli Yrjönkadun ja Liisankadun kulmassa sijaitseva kauppa osuvalta nimeltään Muovikauppa. Muovi oli silloin uutta ja hienoa. Rahavarani olivat rajalliset, suoritin perusteellista harkintaa ja kävin kaupassa useita kertoja hipelöimässä tavaroita ja laskeskelemassa lanttejani.

Omista lahjoistani muistan parhaiten virtaviivaisen sinisen vauhtipyöräauton, joka yhdellä nykäyksellä kulki vauhdilla läpi eteisaulamme.

Toinen lahjamuistoni on hieman ristiriitaisempi, ruskea nahkatakkini. Siitä voit lukea tarkemmin blogissani Siihen jouluun liittyi unelma, joka särkyi mutta elää.

Viidennen kerroksen kotimme ikkunat olivat joulun alla täynnä punaisia tonttuja ja valkoisia paperisia pitsitähtiä, joita me lapset leikkasimme koulussa ja varmaan kotonakin. Äiti halusi laittaa kaikki taideteoksemme näytille. 

Jouluaattona isä lähti meidän lasten kanssa kaupungille kävelylle. Jotain piti kuulemma vielä ostaa. Todellinen syy oli, että sillä aikaa äiti koristeli kuusen ja valmisti muutenkin joulun. Niiden parin tunnin aikana kotimme koki täydellisen metamorfoosin. Tosin myöhempinä vuosina, kun me lapset olimme isompia, kuusi koristeltiin kimpassa. Taisin isonveljen ominaisuudessa kaapata siinä hiukan päällikön asemaa.

Musan omakotitalossamme otin jo muutenkin seremoniamestarin roolia. Joulupöydässämme oli iso paksurasvainen kinkku, graavia siikaa, laatikoita ja lihakääryleitä, joiden ympärillä oli ompelulankaa. Isän herkkua olivat kinkun silavat. Niitä lankoja hän manaili.

Itse aterioinnin jo ollessa lopuillaan haastattelin isää – nuorempien sisarusten valistukseksi. Isä kertoi lapsuudenjouluistaan 1910-luvulla. Ensin ruokittiin eläimet, sitten alkoi ihmisten joulu. Tuvassa olivat tuoreet pahnat. Lahjat oli valmisteltu itse ja kääritty sanomalehtipaperiin. Isä oli taitava kertoja. Päivällä olimme kuunnelleet Taata Sillanpään joulupakinan. 

Tässä on esimerkki Taatan pakinoista. Televisiota ei vielä silloin ollut, eli Taataa kuunneltiin radiosta. Isälle se oli pyhä hetki.

Joulukirkossa emme käyneet, mutta joulun henki oli keskellämme vahva. Lukioaikana kirkkokin kuului jouluuni, kun minusta tuli seurakunta-aktiivi. Isä liittyi kirkkokuoroon, ja esiintyi joulukirkoissa.

Lukiossa alkoi myös monta vuosikymmentä säilynyt tapani kirjoittaa päiväkirjaa jouluyönä, kun talo nukkui ja oli hiljaista. Nyt tapa on jäänyt, en jaksa enää valvoa niin pitkään.

Sitten myöhemmin omassakin ydinperheessäni panostimme jouluun. Aattona oli jouluhartaus, jonka meidän perheemme usein hoiti Virkkalan kirkossa. Tytötkin esiintyivät, ilmeisesti puolipakotettuina, kuten myöhemmin olen ymmärtänyt.

Kun lapset olivat pieniä ja vanhempani elivät Somerniemen eläkekodissaan, vietimme kerran Ellin ja Jukan jälkeläisten joulua siellä maalla. Jotenkin mahduimme sinne. Tehtäväni oli toimia joulupukkina. Naamioiduin huolellisesti. Jälkeenpäin Joonas (vai oliko se Jenni – Hämäläisiä molemmat) totesi, että pukki oli Tapsa. Olin äimänä, olin naamioitunut tarkasti ja muuttanut äänenikin. Yksi kuitenkin unohtui, hanskat. Poikki mennyt etusormeni paljasti minut tarkkaavaisille lapsineroille. 

Muitakin poikkeuksellisia jouluja on matkalle mahtunut. Yksi sellainen oli, kun toimin KRS:n toiminnanjohtajana ja vuokrasimme koko punaisen Viking-laivan, ja matkatoimiston kanssa järjestimme jouluristeilyn Tukholmaan. Se oli valtaisa menestys. Laiva oli täynnä, ja taloudellista voittoakin tuli. Musiikillinen aattohartaus vedettiin läpi kahteen kertaan. Meidän perhe esiintyi Petri Laaksosen kanssa Petrin hienoin sovituksin. Kalevi Lehtinen saarnasi ja meikä oli yleisjuontaja. Homma oli alun perin ystäväni Olavi Räsäsen idea. Olli oli SYP:n markkinointijohtaja, ja hänellä oli aina suuria ideoita. Hänen esimiehensä Ahti Hirvonen kutsui häntä ideageneraattoriksi.

Nykyjoulut ovat vaihtelevia, joskus yhdessä klaanimme kanssa, joskus pienellä joukolla. Ennen joulua yleensä järkkäämme kokoontumisen. Kirjoittelen tätä runsas viikko ennen joulua 2018. Huomenna tapaamme klaanimme eli lastemme ja lastenlastemme kanssa. Ainakin laulamme paljon, ja ehkä joillakin on mukana instrumenttejakin. 

Eilen maa muuttui valkoiseksi. Illalla ja yöllä sanoi lunta niin pieninä hiutaleina, ettei sitä edes lumisateeksi tunnistanut. Ehkä pääsen sittenkin joulun tunnelmaan.

13. marras, 2018

Näin eläkeläisenä tulee kelatuksi mennyttä elämää. Ei sillä, etteikö elämää olisi vielä edessä. Toivottavasti on. Ja toivottavasti löytyy vielä paljon uutta.

Olen naputellut ajatuksiani muutamista teemoista, jotka ovat tavalla tai toisella liittyneet julkiseen elämääni. Olen kirjoitellut ennen kaikkea kokemuksistani. Tai tarkemmin sanottuna linkittänyt ajatuksiani kokemuksiini. Ehkä ainakin joku kolmesta tyttärestäni tai joku lastenlapsistamme saattaa joskus haluta vilkaista, mitä olen puuhaillut ja mietiskellyt.

Olisi tietenkin herkullisempaa käsitellä elämän privaattipuolta, kuten rakastumisia, avioliiton hienouksia ja hankaluuksia, suhteita lapsiin ja lastenlapsiin, ystäviä ja muita ihmissuhteita, kohtaamiani persoonia, enimmäkseen upeita sekä niitä harvoja hankalia. Sen puolen jätän kuitenkin päiväkirjani sivuille. Tai jos joskus sorrun retostelemaan ihmisiä, niin tietäkää minun tulleen vanhuudenhöperöksi. 

Julkinen elämäni käsittää ammatilliset roolini sekä kaksi tärkeintä harrastustani, jotka nekin ovat olleet osin ammatillisia. Olen lähtenyt liikkeelle teemoista Minä teologina ja pappina, johtajana ja johtamisen kehittäjänä, kirjoittajana, puhujana, laulajana sekä yrittäjänä.

Ammatillisuus tarkoittaa sitä, että olen tehnyt noita asioita joko päätyönäni tai julkisena sivutyönäni, ja olen opiskellut niitä varsin perusteellisesti plus saanut niistä myös hieman tuloja. Muutaman lantin sain myös joistakin maalaamistani tauluista, mutta sitä puolta en kelpuuta noiden muiden joukkoon.

Olen yleismies Jantunen. Minulla on aina ollut monia kiinnostuksen kohteita. Joskus pidin puutteena tätä epäfokusoituneisuuttani, mutta myöhemmin olen alkanut pitää sitä osana identiteettiäni. Elämänsä ja uransa voi rakentaa monella tavalla. Eri asiat hedelmöittävät toisiaan.

Isäni Jukka Aaltonen oli tahtoihminen, joka vei eteenpäin yhteiskunnallisia asioita. Äitini Elli os. Sainisalo oli herkkä taitelijasielu, joka oivalsi elämän vivahteita. 

Itsessäni näen molempia heistä. Osa minua on taistelija, johtaja, vaikuttaja, uuden aloittaja. Toinen puoli minua on taiteilija, joka katsoo elämää herkemmällä silmällä. Vuorotellen nämä kaksi minää ovat olleet voitolla tai vastaavasti alas painettuina. Aina ne ovat pyrkineet ottamaan tilansa.

Johtajuuspuoli on ollut työurani dominantti. Olen halunnut vaikuttaa asioihin. Taiteilijaminä on sekin ollut iso osa elämääni ja on luultavasti hedelmöittänyt myös varsinaista työuraani. Pappeuteen ne molemmat liittyvät saumattomasti.

Taiteilijuuteni on purkautunut erityisesti kirjoittamisessa ja musiikissa, varsinkin laulussa. Yhdessä vaiheessa maalasin intohimoisesti, ja vieläkin haikailen sen puolen aktivoimista jollain tavalla. Monia tekemisiäni lähestyn taiteen avulla – taide laajasti tulkittuna.

Joku on sanonut, että ”oletpa monipuolinen”. Tietenkään en ole. Ilmennän vain yhtä ja samaa minuutta erilaisin ilmaisukeinoin.

Myös tutkimus on kiinnostanut minua. Teologian opiskelun rinnalla opiskelin jossain vaiheessa päätoimisesti psykologiaa ja osin myös filosofiaa ja ajattelin siirtyä suoraan jatko-opiskeluihin. Kaksi eri kertaa osallistuin aktiivisesti tutkijaseminaareihin ja kolmannessa roikun vieläkin listoilla, mutta aina mielenkiintoni loppujen lopuksi meni käytännön työhön ja vaikuttamiseen. 

Ystäväni, tutkija ja silloinen Kirkon tutkimuskeskuksen johtaja Harri Heino sanoi: ”Tee sinä kirkkohistoriaa, minä sitten tutkin sitä.” Niin sovimme. Minussa asuva pieni tutkija on kaiken aikaa kuitenkin ollut innostunut kahlaamaan läpi muiden tutkimuksia, ja pari stipendein tuettua opintomatkaakin olen tehnyt. Sekä jonkun pienimuotoisen artikkelin.

Harri oli poikavuosista saakka läheisistä läheisin ystäväni. Hän kuoli sydämensiirto-operaation jälkeen hiukan yli 50-vuotiaana. 

Läpi elämäni olen ollut innostunut myös urheilusta, sekä penkillä että kentillä ja saleilla. Jalkapallo oli nuoruuteni intohimo, ja seuraan sitä yhä. Jääkiekko kiihottaa aina mieltäni. Liikuntaa harrastan monilla tavoilla. Ensimmäisen maratonini juoksin 65-vuotiaana, joten siinä suhteessa olen myöhäisherännyt. Shakkia on tullut harrastetuksi sen verran, että olen opettanut jokaisen tyttärenpoikani pelaamaan sitä. Melkein kaikilta olen saanut jo köniin.

Kai olen myös pohdiskelijatyyppi. Reflektiopäiväkirjaa olen kirjoitellut läpi elämäni ja muutenkin tykkään aloittaa päiväni rauhallisella mietiskelyhetkellä. Hyvä keskustelu innoittaa minua ja joskus myös kunnon väittely, varsinkin nuorena.

Järjestötyössä olen ollut mukana aika paljon, myös päätyökseni. Vapaaehtoispuolella erityisesti sosiaaliset teemat ovat olleet minulle tärkeitä. 

 

Entä nyt? Liitän tähän yhden kirjoittamani tekstin, yhden tunnelmatuokion, jonka kirjoitin heinäkuisessa reflektiohetkessäni. Jostain syystä kirjoitin otsikon ruotsiksi. Jätän sen siihen muotoon.

 

Mina 48 år i arbetslivet

Olen kokenut luultavasti viimeisen työelämäirtautumiseni. Enää en ole kiinnittynyt mihinkään vakituiseen. Joissain hankkeissa varmaan olen jatkossakin, saa nähdä.

Elän murrosvaihetta. Jotain on takana. Edessä on – ehkei mitään. Olen alkanut pala palalta katkoa siteitä menneeseen, joskus suunnitellusti, joskus sattumalta. 

En ajattele, että menneisyydestä pitäisi irtautua. Pikemminkin teen tiliä menneen kanssa. Kirjoittelen päiväkirjaa ja reppuvihkoa, mietiskelen asioita lenkkipoluilla. Välillä tulee ajatus, että sen ja senkin kokemuksen voisi jättää taka-alalle. Tai että mitä jos panostaisin siihen ja siihen. Usein ne ovat ajatuskokeita, joskus vakavampia.

Aikoinaan kesti monta vuotta tulla sinuksi KRS-irtautumisen takia – 28 vuotta oli kelpo rupeama. Tosin siitä ajasta olin kuusi vuotta lainassa Ruotsissa ja kansainvälisissä tehtävissä.  Ne 28 vuotta onneksi rytmittyivät viiteen eri rooliin, ensimmäinen eli opiskelijatyön kuvio kaiken lisäksi kahteen erilaiseen tehtävään.

Tämän luopumisen jälkeen löysin tasapainon. Se otti aikaa vuoden pari.

Nyt prosessoin Novetos-vuosiani. Ne 20 vuotta sisälsivät paljon. Ihan alkuun sekä innostusta uudesta että ajoittaista epävarmuutta ja pelkoa. Kontaktointia, tapaamisia, ideointia, luentoja, uusien teemojen valmistamista, kasvua, onnistumisia, kriisejä. Järkyttävä määrä työtä.

Nyt olen miettinyt, mikä minua oikein draivasi. Olin idealisti ja uskoin voivani vaikuttaa työelämään. 90-luvun lopulla puhe hyvinvoinnista, ihmisistä ja varsinkin etiikasta oli eksoottista huuhaata, joten perusteluja piti löytää. Tunsin tekeväni jotain merkittävää.

Oli vuosia, jolloin viikon jokaisena päivänä oli yhdestä kahteen (joskus kolme) asiakastilannetta. Nyt en ymmärrä, miten pääni pysyi kasassa ja miten jaksoin. Siinä sivussa tein muutaman kirjan, järkkäilin seminaareja yhteistyökumppanien kanssa sekä touhusin HENRY Ryn hallituksessa. Toimitusjohtajana olin viisi vuotta, kunnes Petri Lehtipuu tuli jatkamaan. Tj-hommista en saanut palkkaa.

Novetos kasvoi. Upeita ihmisiä, kohtaamisia, kolhuja, eroamisia, uusia alkuja. Oli pitkä nousukiito. Sitten iski lama ja tiukemmat vuodet. Jotkut ristiriidat olivat rankkoja, mutta ne piti hoitaa.

Vähitellen jäin sivuun vastuista, mutta edelleen tunsin olevani jonkinlainen henkinen johtaja, jonka sana painoi luultavasti liiankin paljon. Alkoi lopullinen irtautumiseni reppumatkoineen.

Sitten olin omillani vuoden 2017 joulukuun alusta. Takana 48 vuotta päätoimista työelämää, johtamista, palavereja ja vastuuta.

Eri vaiheissa elin uuden luomisen hurmaa. Tykkäsin synnyttää uutta. Ne 20 vuotta antoivat minulle paljon.

Nyt elän lähes puolivuosisataisen työurani jälkimasennusta, jolle olen antanut nimen posttraumaattinen työelämämasennus. Tiedän, etten ole yksin tuntemuksieni kanssa. Kysyn itseltäni, mitä tämä kaikki kannatti. Sain toimeentulon ja pärjäsin. Ihmiset kehuivat, kiittelivät ja taputtelivat. Usein. Yhden julkisen tunnustuksenkin sain, Pro Oeconomia -palkinnon, mikä merkitsi minulle paljon.

Jälkimasennuksessa asiat näyttävät enemmän tappioilta kuin voitoilta. Kykeninkö tekemään sen, mitä halusin? Tuliko Novetoksesta se, mitä joskus kuvittelin?

Ymmärrän nyt näiden kysymysteni mielekkyyden. Vanhemman on irtauduttava lapsistaan, ja se tapahtuu jonkinlaisen kriisin myötä. Ja lasten on irtauduttava vanhemmistaan, tehtävä isänmurha. Sen kaiken on tapahduttava, jotta elämä voisi jatkua ja jotta jotain uutta syntyisi eri osapuolille.

Vielä ensimmäisinä kuukausina lopullisen eläköitymisen jälkeen tunsin olevani jollain lailla osa Novetosta. Olin mukana muutamissa projekteissa. Seurailin tapahtumien kulkua. Oli kiva suunnitella puhetta Larille ja Petrille, mennä vielä yhteen Akatemiaan ja pitää vielä yksi puhe. 

Sen päivän ja varsinkin puheeni jälkeen jäin hämmentyneisiin mietteisiin. Minun ei enää kuulu ottaa roolia perustamassani yrityksessä. Jollain merkillisellä tavalla tunsin joidenkin minussa olleiden siteiden katkenneen. Ensin se ahdisti, sitten se alkoi tuntua vapauttavalta.

En ole puhunut näistä tämän hetken fiiliksistäni kenenkään kanssa. Kirjoittelen siis. Se on ennenkin auttanut minua.

Tilinteko omien vaiheiden kanssa johtaa todennäköisesti uuteen tasapainoon. Alan nähdä positiivisella tavalla, mitä mahdollisesti olen saanut aikaan, tehnyt jotain, joka on jättänyt jäljen joihinkin ihmisiin, tuttuihin ja tuntemattomiinkin. Olla ylpeä siitä, mitä on ollut.

Vaikka tunnistan kokevani masennuksen hetkiä, niin toivoa on. Uskon uuteen, mitä ikinä se onkaan. Haluan yhä vaikuttaa – työelämään, kirkkoon, ihmisiin. Haluan olla osa jotain yhteisöä, joka on minulle tärkeä.

Juuri nyt en tunne kuuluvani mihinkään. Perhe on tietenkin eri juttu, mutta nyt sekin on siinä vaiheessa, että vastuut ovat muilla. Jeesailen ja vietän hienoja yhteisiä hetkiä.

Kuluneina 48 vuotena elin niin voimakkaasti niille yhteisöille, joissa olin mukana, että syvästi koetuille ravitseville muille yhteisöille ei ollut tarpeeksi aikaa. Verkottunut olin ja olen edelleen, mutta se on eri juttu. Yhteisöllä tarkoitan jotain sellaista, jossa voin olla avoin, oma itseni, antaa itsestäni ja saada tukea viimeisen päälle.

Yhteisö on jotain, jonka kanssa voi nauraa ja itkeä. Ehkä haastavin kriteeri on, että voi itkeä.

Novetoksessa en muista itkeneeni kertaakaan kenenkään kuullen. En ole osannut. Monien itkuja olen kuunnellut, työssä ja vapaa-ajalla, ja tunnen olleeni etuoikeutettu saadessani osakseni luottamusta.

Nyt minua itkettää. Tekisi mieli huutaa ilmoille kymmenien vuosien tuska. Purkaa posttraumaattinen työstressini.  Avata se, mistä olen joutunut vaikenemaan, kun olen ollut vastuunkantaja ja usein viimeinen perälauta, jonka ainakin tulee kestää.

Olen ollut ja olen edelleen monissa tilanteissa neuvonantaja, johtaja, puheenjohtaja, uskottu konsultti, isä, isoisä, isoveli, suuren suvun jonkinlainen päämies. 

Vuosien varrella minulla on ollut kohtaamisia, joissa olen voinut keventää taakkaani. Silti aina jokin minussa on tuntenut, että on oltava vahva. Minä ainakaan en voi romahtaa.

Kai olenkin ollut vahva. Minulla on ollut kyky nähdä uusia mahdollisuuksia ja rohkaista ihmisiä jatkamaan. Mutta juuri nyt tunnen, että kaiken sen keskellä olen sittenkin ollut yksin, enemmän kuin mitä olen ymmärtänyt.

Nyt ajattelin romahtaa, regressoitua. En lopullisesti, mutta tutustuakseni heikkouteeni. Saadakseni hetken helpotuksen siitä, että kannan harteillani muuta maailmaa.

Kirjoitettu Nummelassa 4.7.2018

 

Nyt eläkkeellä, lähes kokonaan

Nyt viikkojen jälkeen katselen tuota tekstiä jo kevyesti hymyillen. Tuntuuhan se ryöpsähdykseltä, sen hetken tunnelmakuvalta. Mutta jollei muuta, niin se kuvaa ainakin sitä, että olen tehnyt kaiken tosissani, en vasemmalla kädellä. Sitoutunut tehtävääni ja omistautunut heille, joiden kanssa olen tehnyt työni.

 

 

 

Minä teologina ja pappina

Johtaja ja johtamisen kehittäjä

Kirjani plus muita kirjoittajakokemuksiani

Minä puhujana                                         

Laulua henkeen ja vereen

Yrittäjä ja myyjä

 

Pakko myöntää, että olen alkanut leikitellä kunnianhimoisemmankin kirjallisen ajatuksen kanssa. Mutta ainakin tässä vaiheessa olen lähinnä roiskinut ajatuksiani ruudulle.

 

Relevantteja linkkejä

Repun hukkaaminen ja siitä seurannut havahtuminen. Osa 1

Reppuvihko, jonka avulla aloin harjoitella luopumista. Osa 2

Entä jos olisin uhkarohkeasti omanlainen – se varjoisampi CV:ni

Isä – mitä olisin halunnut kysyä sinulta?

Licence to Age – vanhenemisen sisältö ja taito

Entä jos keksisin itseni uudelleen

Suden hetki, kun harhaiset ajatukset kiertävät kehää

Tekeekö ikä meidät viisaammiksi? Vai hullummiksi?

 

XXXXXXX

16. loka, 2018

Tämä on kevyellä otteella kirjoitettu vakava tutkielma yrittäjyydestä ja myyntikokemuksistani plus vinkkejä heille, jotka tuntevat tarvitsevansa niitä.

Yrittäjyyden alkukuukausina ajattelin, että vaikeinta olisi myynti. ”En ole myyjä”, kuului sisäinen puheeni, jota jatkoin pitkään. Sitten tein dramaattisen muutoksen puheessani. Aloin kertoa itselleni, että olin myyjä.

Myydä voi monella tavalla, ulkoa opitulla ja matkitulla tai sitten omalla tyylillä. Päätin yrittää omalla tavallani.

Aluksi tein muistion siitä, mitä ja miten olin elämäni aikana myynyt. Pikkupoikana tienasin fillarit ja ne harvat muuta tarpeelliset vekottimet myymällä kevätmerkkejä. Lampsin Porin kahviloihin ja sain paikalla roikkuvat ihmiset ostamaan merkkini. Työväen vappujuhliin Isomäelle menin aina puoli tuntia ennen muita merkinmyyjiä ja paalutin parhaan paikan. Tein hyvät tilit. 

Avaimena oli usko siihen, että kauppa syntyisi joka kerta, kun sitä ehdotin.

Sitten siirryin pavelubisnekseen: mainosten jakoa, tsupparitoimintaa, kesätöitä ym. Aina löytyi jotain hommaa, kun etsiytyi oikean henkilön puheille ja kertoi suosittelijan nimen. Hyödynsin verkostoani, mikä oli kai sen vaiheen avain. Tärkein verkostoni oli isäni Jukka Aaltonen. Sekä Niemelän veljekset Markku ja Pekka, jotka olivat olleet kukkakaupan tsuppareina ja suosittelivat minuakin sinne.

Suuren idean kauppias

Valmistuttuani pyrin opiskelijapapiksi Turkuun. Ongelmana oli, että tulevalla työnantajallani ei ollut rahaa palkata minua. Kysyin, että sopisiko että hommaisin siihen rahat. Otin yhteyttä muutamiin kymmeniin tuttuihin ja puolituttuihin ja kerroin opiskelijoiden olevan tulevaisuuden johtajia. ”Nyt ratkaistaan tulevaisuutemme.” 

Koska kaikilla ei ollut mahdollisuutta lähteä vaikuttamaan opiskelijoihin ja maailman tulevaisuuteen, ilmaisin halukkuuteni lähteä siihen tehtävään muiden puolesta. Ihmisten tarvitsisi vain osallistua kustannuksiin. Mukaan kuukausittaisiin taloudellisiin talkoisiin ilmoittautui satakunta henkeä. Siitä kertyi riittävästi rahavirtaa, jotta sain opiskelijapapin paikan. Vaimoni Riitta tuli työkaverikseni, ja hän sai ystävämme avaaman hänelle räätälöidyn työpaikan, joka liittyi kiinteästi Turun opiskelijatyöhömme.

Hankkeemme menestyi luultavasti siksi, että meidän onnistui myydä itse case, ei siis varsinaisesti itseämme. Tein kotikutoisen esitteenkin, joka luultavasti on jossain arkistojeni kätköissä. 

Aloimme kaupata Suurta Ideaa, evankeliumia, purkkaa jauhaville riparijätkille ja korkeakouluissa opiskeleville tulevaisuuden vaikuttajille. Se oli samalla hyvää harjoitusta kaikkia tulevia tehtäviäni varten. 

Tosi paljon opin muutamilta kansanpuhujilta, joilla oli uskomaton taito puhua ihmisten tavallisista asioista, tunteista ja elämästä ja höystää puheensa mukavalla huumorilla.

Huumoria kehiin

Varsinkin ripareilla huumori oli tärkeää, arvokkaasti toteutetut villakoirien hautajaiset, iltaohjelmien ja oppituntien sketsit ja vitsit, jotka loppujen lopuksi olivat puujalkavitsejä kuten oppituntitarinani, joka päätyi kysymykseen: ”Äiti, miks’ toi Tarzan roikkuu plusmerkillä?” Hehheh. 

Opiskelijailloissa taas tärkeää oli fiilis. Vedin yhteislauluja kuin oikea kapellimestari sillä erotuksella, että tein aina ylimääräisiä temponvaihteluja ja varsinkin ylipitkiä fermaatteja. Se nauratti porukkaa.

Tietenkin se kaikki oli vakavaa puuhaa, puhetta oikeista asioista, elämän tarkoituksesta, uskosta ja muista suurista kysymyksistä. Aloitimme laajan solu- eli pienryhmätoiminnan sekä systemaattisen koutsauksen. Väkeä noina vuosina oli mukana satamäärin. Meidän tavaramerkkimme oli vakavuus yhdistettynä hyvään fiilikseen.

Meitä krässäläisiä (sanasta KRS eli Kansan Raamattuseura) syytettiin kepeydestä, mutta ainakin osin se oli kateellisten murinaa. Sillä me halusimme tosissaan tehdä maailmaa paremmaksi. Kuuluimme kansainväliseen liikkeeseen, jonka tunnuslause oli ”Come help change the world”.

Miten tämä liittyy myyntiin? Myynti ei onnistu, jos se on piukkapipoista ja mekaanista. On helppo myydä asiaa, jonka elää todeksi ja jonka tuntee oikeutetuksi. Tietenkään kaikki eivät ostaneet. Mutta mukana oli valtavasti opiskelijoita, jotka myöhemmin olivat avainasemissa erilaisissa organisaatioissa. Se on auttanut pari kertaa yrittäjäkontaktien luomisessa.

Huolehdi verkostostasi

Ruotsiin menimme kokonaan vapaaehtoisen lähettäjätuen varassa. Siihen tarvittiin 300 hengen postituslista, kuukausittainen kirje, jonka sisällä oli tilillepanokortti. Kirje oli uutiskirjeemme, joka piti työmme jatkuvasti tukijoideni mielessä. Tämä lähettäjäpiiri oli meillä yhteensä 22 vuotta, ja Riitta jatkoi sitä vielä eromme jälkeen. 

Monistettuja 2-4 sivun kirjeitä tuli väsättyä 264 kertaa. Niistä koostuisi kolme normaalipaksuista kirjaa. Ainakin tuli harjoiteltua tekstin suoltamista. Tuona aikana postimerkkejä tuli nuoltua noin 80 000. Viimeksi mainittuun tehtävään tosin käytin joskus ruhtinaallisesti palkattua lapsityövoimaa. 

Tämän vaiheen myyntiopeista tärkein on: Pidä huolta verkostostasi. Plus älä kaihda pientenkään asioiden hoitamista.

Lähesty loivasti – spokesman-strategia

Skandinavian ja varsinkin Ruotsin työni vuosien kuninkaallisin myyntioivallukseni on seuraavassa. Sitä oppia sovelsin myös Novetoksen alkuvuosina.

Tehtävämme oli synnyttää pohjoismaihin kansanliike. Olimme tuntemattomia, osin ulkomaalaisia. Työmme lähti etenemään hyvin, etten sanoisi loistavasti. Toteutin vaistomaisesti strategiaa, jolla ei silloin ollut nimeä, mutta jota nyt voisi kutsua vaikka spokesman-strategiaksi. Menin mukaan kaikenlaisiin kuvioihin, joilla ei ollut välitöntä tekemistä työmme kanssa: suomenkielisen opetuksen kehittämiseen, siirtolaispaneelehin, bisnestapaamisiin, kirkollisiin tapahtumiin. Aina löytyi joku, joka kyseli, mitä tein. ”Vad intressant. Jag måste berätta om dig till vännen som har intresse just till…” Niin se eteni. Kaikenlaisia hyödyllisiä kontakteja syntyi.

Muotoilin filosofiani jotenkin siihen tapaan, että asiaa kannatti lähestyä ensin hieman asian vierestä, epäsuorasti. Hevonenkaan ei kesyynny sillä, että hypätään sen selkään suoraan. Sitä täytyy ensin kesytellä. Keskustelukumppani ei päädy tilanteeseen, jossa hän joutuu esimerkiksi torjumaan ehdotukseni. Sopivassa tilanteessa heitin pallon tyyliin: ”Mitä jos keräisit teiltä pienen porukan, niin tulisin juttelemaan?” 

Työmme sai positiivista julkisuutta. Göteborgin ”Jag fann det” -kampanjamme oli laajuudessaan ja tuloksissaan ainutlaatuinen. Tukholmakin oli haarukassa, mutta kaatui lopulta joidenkin vastustukseen, vaikka ylin johto tuki hanketta. Gävle sen sijaan oli menestys.

Tässä välissä on todettava, että suurin kiitos kuuluu kollegoilleni. Monet onnistumiset tapahtuivat minusta huolimatta. Päätehtäväni oli huolehtia tiimin toimivuudesta ja hengestä. Tosin monissa hankkeissa olin myös isosti aloitteellinen. Ja luterilainen pappistaustani oli hyvä jäänsärkijä Ruotsin kirkon kanssa aloitetuissa hankkeissa. Sitä tuki Riitan teologiprofiili.

Ole cool – ihmiset kerjäävät apuasi

Novetoksen alkukuukausina ja -vuosina liikuin paljon erilaisissa piireissä. ”Novetos? En ole kuullut. Mitä teette?” Kertoilin, mutten liian innokkaasti. On aina hyvä olla hieman cool, se vahvistaa keskustelukumppanin uteliaisuutta. Minua ovat aina säälittäneet myyjät, joiden häntä heiluu ja kieli roikkuu kuin koiralla, kun he ovat niin innokkaasti tarjoamassa palveluja, joita en tarvitse. Myynnissä pitää olla annos aristokratiaa, yhdistettynä mutkattoman rentoon läsnäoloon. Ainakin minuun se puree.

Verkostoihin ei kannata mennä myymään. Ennen kaikkea ne ovat oppimista ja tutustumista varten, ellei toisin ole sovittu. Kovin innokkaat myyjät ärsyttävät verkostokumppaneita. Verkostot kuitenkin avaavat ovia ja poikivat hedelmällisiä tapaamisia.

Mitä tästä voisi oppia? Kannattaa uskoa palveluunsa niin intohimoisesti, että ihmiset pyytävät apuasi.

Palvelujen myynnissä isoin juttu on siinä, että mahdolliset asiakkaani ostavat minut, kiinnostuvat siitä, kuka olen ja mitä edustan. Jos he kokevat minut ihmiseksi, joka on aidosti kiinnostunut heistä, heissä syntyy luottamus. Aina kannattaa kuunnella enemmän kuin puhua.

Tavallaan en myynyt mitään ja kuitenkin myin. Olen käyttänyt siitä ilmaisua: ”Myy myymättä.”

Mielestäni se muistuttaa etäisesti nykyistä inbound-markkinoinnin ideaa. Luukutuksen tilalla on hyvien ajatusten tarjoaminen, kiinnostuksen herättäminen. Sitten asiakkaat lähestyvät sinua.

Asemoi itsesi

Markkinoinnissa on puhuttu asemoinnista – voi olla, että puhutaan vieläkin (olen kumma kyllä seurannut markkinointialaa yrittäjänä ollessani vähemmän kuin ennen yrittäjyyttä). Asemoinnin idea on, että asiakkaiden mielissä meille syntyy positio tyyliin: ”Niiltä voi tilata sitä ja sitä.” ”Se ei taida olla niiden juttu.” ”Ne ovat siinä asiassa parempia kuin…” ”Kansainvälisissä kuvioissa ne eivät…” ”Ne ovat tämän alan uudistajia.” ”Niillä näyttää olevan tuore tulokulma.” Ja niin edelleen.

Siihen aikaan (70-90 -luvuilla) myynnin ja markkinoinnin guru oli David Ogilvy, jota kutsutaan markkinoinnin isäksi. Hänen ajatuksensa innoittivat minua erityisesti. ”Tee tuotteestasi sankari.”Minua viehätti Novetos-aikana ajatus, että parhaat asiakkaat osasivat asemoida meidät suunnilleen toivomallamme tavalla, mutta varsinaisille markkinoille olimme osittain mysteeri. Meitä ei osattu suoraan verrata mihinkään eikä myöskään paketoida. 

Kukaan ei pääse halutuimmaksi kumppaniksi pelkästään viilaamalla ja trimmaamalla itseään lähes täydellisiksi, koska muutkin tekevät sitä samaa. Toisaalta: halutuimmaksi ei pääse myöskään, jos ei trimmaa itseään riittävän tehokkaaksi.

Varsinainen juju on yllätyksessä. Tulemme suunnalta, josta meidän ei odoteta tulevan. Toimimme tavalla, joka poikkeaa totutusta.

Yllätä - yllätyt itsekin 

Tällaista yllätyksellisyyttä edusti oululainen taksikuski, jolle annoin luottokorttini ja jonka hän palautti 10 sekunnin jälkeen. ”Entä allekirjoitukseni?” ”Niitä ei kukaan kuitenkaan lue”, hän naureskeli. Niinhän se on. Siitä saakka olen vetänyt noihin kiiltäväpintaisiin paperisuikaleisiin pelkän vaakasuoran viivan. Ainakaan vielä kukaan ei ole ryöstänyt tiliäni. Harmi vain, että oululainen kuski oli lajissaan ainoa. 

Minkä tarpeettoman kuvion voisin jättää kokonaan pois? Mitä kokonaan uutta voisin ottaa tilalle? Se on askarruttanut minua pitkin yrittäjäuraani. Vanhan toisto ja kaikkein ilmeisimmät ratkaisut johdattavat korkeintaan keskinkertaisuuteen. 

Mitä sellaista tekisimme toteutuksissamme, myynnissämme ja markkinoinnissamme tavalla, joka ei ole vielä yleinen tapa? Enkä puhu nyt siitä, että myyntitilanteessa tarjotaan kossua tai että kouluttajat alkaisivat käyttää vappuviuhkaa myös silloin kun ei ole vappu. 

Jippoilut sikseen. Rohkeus, luovuus, ennakointi ja näkemyksellisyys olisi saatava kunniaan.

Tavoitteet korkealle ja seurattaviksi

Entä tavoitteet? Niiden pitää olla korkealla, konkreettisia ja mielikuvitusta kiihottavia, ajattelen. 

Voisivatko ne olla saman oloisia kuin Tom Morrisin johtaman Clevelandin orkesterin tavoitteet vuonna 1987. Hallitus oli sanonut uudelle kapellimestarilleen, että ”tee meistä Yhdysvaltain paras orkesteri”. Orkesterilla meni silloin huonosti. Morris otti haasteen vastaan, mutta kysyi samalla itseltään ja tiimiltään: ”Mistä tiedämme, että olemme paras?” 

Vastaukseksi hahmottui usean konkreettisen evidenssin lista. ”Kuusi kertaa seisovat aplodit kauden aikana; kutsu Salzburgin musiikkijuhlille plus uusintakutsu; muut orkesterit matkivat ohjelmistoamme.” Nämä esimerkit kirjasin muistinvaraisesti, mutta pointti ehkä kirkastui. Jokainen tavoite/evidenssi/indikaattori saavutettiin.

En tarkoita, että onnistumisemme riippuisi meille seisaallaan annettujen aplodien määrästä ja pituudesta. Mutta myyntitavoitteet voivat olla hauskempia ja haastavampia kuin pelkkiä kuivia numeroita ja monitulkintaisia lauseita.

Clevelandin orkesterista kirjoitti Jim Collins: ”On oikeastaan yhdentekevää, pystytkö mittaamaan tuloksiasi. Sillä on merkitystä, että keräät tinkimättömästi tavoitteiden saavuttamisen todistusaineistoa– määrällistä ja laadullista – pystyäksesi seuraamaan edistystäsi.”  

Nämä olivat minun eväitäni yrittäjyyteen ja myyntiin. Ne eivät sulje pois näissä rooleissa tarvittavia käytännön oppeja, tietoja ja taitoja. Niitä olen itsekin opiskellut jatkuvasti ja yrittänyt soveltaa. Mutta olen tarvinnut myös ikiomia henkisiä suuntaviittojani.

Yrittäjyys tarvitsee henkeä. Se on mahdollista vain, että yrittäjä pitää huolta itsestään. Sitä varten muotoilin yrittäjävaiheeni ensimmäiselle asiakkaalleni vuoden 1997 tammikuussa sloganin:

”Tärkein asiakkaasi olet Sinä itse.”

 

En muista mihin tilanteeseen tarkalleen ottaen aikoinaan kirjoitin tämän. Se oli viesti Novetos-kollegoilleni joskus vuoden 2005 nurkilla. Olen päivittänyt sitä Tarinani ja teemani -tekstiä varten.

Muita Tarinani ja teemani -tekstejä

Mietin, mitä on tullut tehdyksi ja mitä olen ajatellut

Minä teologina ja pappina

Johtaja ja johtamisen kehittäjä

Kirjojani ja muita julkaisuja plus kirjoittajakokemuksiani

Minä puhujana                                          

Laulua henkeen ja vereen

Yrittäjä

Encyclopedia Tapsa