Blogi

4. helmi, 2019

”Juuri saamamme tiedon mukaan”, Ykkösaamun juontaja takelteli ja piti hämmentyneen minitauon, ”Matti Nykänen on kuollut. Tieto tuli Seiska-lehdeltä ja varmistettiin lähipiiriltä.”

Olen ajoittain miettinyt, miten me suomalaiset reagoisimme kuullessamme joskus tapahtuvasta Matti Nykäsen kuolemasta. 

Virikkeen miettimiseeni sain, kun osallistuin Kirjamessujen paneelikeskusteluun arvoihin ja mediaan liittyvästä aiheesta. Yhtenä keskustelijana oli mediatutkija Johanna Sumiala. Ennen tilaisuuden alkua muistelimme, miten käsittämättömän medianäkyvyyden oli saanut samana vuonna tapahtunut Kirkan kuolema. Lehtien aukeamat täyttyivät Kirkasta. Kenen muun kuolema voisi aiheuttaa samanlaisen massiivisen surun tai vielä suuremman?

Päädyimme Matti Nykäseen. 

En koskaan tavannut Nykästä, mutta tunnen muutaman hänen tuntijansa. Kallu Tuominen oli Nykäsen loiston päivinä Olympiakomitean valmennuspäällikkö, ja hänellä on värikkäitä muistoja kohutusta mäkikotkasta. 

Edessä oli jälleen suuri kilpailu, eikä Matti ilmestynyt aamuharjoituksiin, taaskaan vaikka piti. Kallu tapasi hänet pari tuntia ennen kisan alkua. ”Et sitten tullut hyppäämään aamulla.” ”No, onhan noita hyppyjä tullut hypättyä.”

”Siihen minulla ei ollut sanottavaa”, Kallu tokaisee ja nauraa. Kisan jälkeen soi jälleen Maammelaulu, ja mäkikotka on korkeimmalla korokkeella.

Urheilusankarin aktiiviura päättyi. Lööpit kirkuivat hänen alkoholinkäyttöään, naisseikkailujaan, laulajanuran alkuaan ja sanontojaan. Me fiksut pidimme häntä luuserina. Ei osannut englantiakaan kunnolla. Sanoi tahattomasti tai tahallaan (kuka tietää) lauseita, jotka jäivät elämään. 

Se on ihan fifty sixty miten siinä käy. Elämä on laiffii. Kysymys kuulostaa kysymykseltä. Tekemätöntä ei saa tekemättömäksi.

Kaiken keskellä hänellä oli paikka meidän sydämessämme. Muistimme sykähdyttävät hetket, jotka hän oli antanut meille. Seurasimme häntä kuin isä tuhlaajapoikaa. Olimme valmiit ottamaan hänet vastaan, kun hän tulisi kotiin. Samalla hiukan häpesimme ylimielisyyttämme.

Matti Nykänen oli legenda, josta tuli myytti. Kuin antiikin myyttiset hahmot, jotka hallitsivat asioita, mutta jotka sekoilivat ja joiden maine vain kasvoi ja joista kirjoitettiin eepoksia ja veistettiin patsaita.

Nykäs-myytti kertoo siitä, että elämään kuuluvat paradoksit. Sankaruus ei ole vain sitä, että tekee jotain yli-inhimillisen suurta. Me haluamme nähdä sankarimme ihmisinä, sellaisina kuin me itse.

Minun mielessäni tähän paradoksiin kuuluu hengellinen ulottuvuus. Kun olen heikko, olen väkevin. Simul justus et peccator, samaan aikaan vanhurskas ja syntinen. 

Minun suurimmat hengelliset vaikuttajani ovat kaikkea muuta kuin sotaratsun selässä patsastelevia ritareita. Ajattelen paitsi itseään Jeesusta myös Paavalia, Lutheria, Paavo Ruotsalaista tai läheisesti tuntemaani Erkki Lemistä.

Emme välttämättä arvosta johtajaa, joka on kaikessa täydellinen ja aina oikeassa, vailla säröä ja inhimillisyyttä. Seuraamme mieluiten ihmistä.

Kunnioitukseni Matti Nykäselle, sankarille ja ihmiselle.

31. tammi, 2019

Esperi Caresta on tullut Esperi Case. 

Kuvio vaikuttaa selvältä. Yhtiön arvoissa on liputettu lämminhenkisyyttä, avoimuutta ja muita humaaneja ihanteita, katsokaa vaikka Esperin kaunis esite. Oikeassa elämässä vain yksi arvo näyttää ohjanneen toimintaa. On koristearvoja, ja on ohjaava arvo eli tuloksellisuus.

Hallitus ja toimitusjohtaja epäilemättä ovat puun ja kuoren välissä. Kärsimättömät sijoittajat odottavat tuottoa ja vaativat jokaisen kiven kääntämistä. Yhtiöitä ostetaan taloudellisten tulosten takia. Joskus tuottoa odotetaan liian nopeasti. Se on liberaalin markkinatalouden pelin henki karuimmassa muodossaan.

Ellei tulosta synny, niin pääomistaja kiristää ruuvia ja vaatii hallitusta kulukuuriin. Ketju jatkuu, ja hallitus painaa veitsen toimitusjohtajan kurkulle. Tämä puolestaan vyöryttää paineen lähimmille alaisilleen, ja nämä hivuttavat sen hamaan perustyöhön saakka.

Ongelma tulee siitä, että jos vain raha ohjaa toimintaa, niin pitemmän päälle yhtiön maine murenee, väki väsyy, rahan tulo lakkaa ja tulos sakkaa. 

Työkulttuurin ratkaisevasta merkityksestä on puhuttu ainakin 30 vuotta. Miksi viesti ei mene perille? Miksi työelämä on edelleen täynnä organisaatiota, joilla on kannustavat arvot ja jotka niistävät niillä nenänsä?

Esperismi on hasardi. Sen ytimessä on toive, että henkilöstön pelko ja asiakkaiden vaikeneminen siirtäisivät katastrofin kauas tulevaisuuteen, ehkä seuraavan pääomasijoittajan riesaksi.

Toiveiden ja ylevien sanojen varaan ei kuitenkaan voi laskea kestävää liiketoimintaa.

Espereitä tulee ja menee. Säännöllisin väliajoin joku organisaatio kärähtää ja joutuu otsikoihin. Tärkeintä ei ole päivitellä näiden organisaatioiden johdon typeryyttä. Tärkeintä on, että jokainen hyväkin organisaatio ottaa aikalisän ja miettii, ovatko omat asiat kunnossa.

Raakaa totuutta voi olla vaikea nähdä. Olemme sokeita omalle kulttuurillemme, riippumatta organisaation tyypistä. Dynaamisten johtajien hieno piirre on positiivisuus, joka usein on heidän voimavaransa. Mutta sen riskinä on yltiöpositiivisuus, jossa johtaja sokeutuu kaikkein syvimmille ongelmille ja sotkeutuu niihin. 

Usein se on vauhtisokeutta ja maanista tarrautumista pelkkään numerohöttöön.

Parhaiten onnistutaan, jos tilanteeseen tartutaan ennen kuin ollaan lööpeissä.  Voitaisiin aloittaa vaikka siitä, että yritys järjestää session, jossa väki kannustetaan puhumaan avoimesti ja pelottomasti siitä, ”mikä meillä on hyvin ja missä voisimme petrata”. Taitavasti fasilitoituina sellaiset tilanteet nostavat esille elintärkeitä teemoja, joiden varassa yhtiö voi päivittää arvopohjansa ja lähteä rakentamaan onnistumisen kulttuuria.

Poliitikot miettivät hoivatakuuta, sanktioita ja työelämää parantavaa lainsäädäntöä. Se on hyvä. Poliittisilla ratkaisuilla työelämää voi parantaa. Mutta lopullinen läpimurto tehdään arkisen työn ja johtamisen maailmassa.

Sivistyksen mittari on siinä, miten yhteiskunta huolehtii heikoimmistaan.

Hyvän johtamisen mittari on, miten johtaja huolehtii henkilöstönsä motivaatiosta ja sen myötä asiakkaistaan.

22. tammi, 2019

Oulun tapahtumat ja maahanmuuttajat pyörivät mielessämme. Kaiken taustalla piilottelee yksi suuri kysymys: kulttuurien kohtaaminen ja jossain tilanteissa jopa yhteentörmäys.

Väestökasvun, ilmastonmuutoksen ja poliittisten konfliktien vääjäämätön seuraus on, että pakolaisuus ja maahanmuutto kasvavat räjähdysmäisesti. Tämän dramaattisen skenaarion rinnalla suomalaisuuden valtavirta elää edelleen neitseellistä Impivaaran aikaa. Meillä on yksi valtakulttuuri, yksi tapa suhtautua naisiin ja miehiin, yksi Aleksis Kiven tarina. 

Siis sen rinnalla, mitä erilaiset ilmeisen realistiset tulevaisuuskuvat lupaavat. Olemmeko valmiit?

Kulttuurien ytimessä ovat uskonnot. Rationaalisen läntisen kulttuurimme yksi otaksuma on, että uskonnot ovat häviävää kansanperinnettä. Todellisuus vaikuttaa kuitenkin mutkikkaammalta. Uskonnot näyttävät pikemminkin vahvistuvan. Tulevaisuudessa meidän on opittava tulemaan toimeen muhamettilaisten, hindujen, buddhalaisten, juutalaisten ja erilaisten uususkontojen kannattajien kanssa.

Tästä teemasta kannattaa lukea Rajkumar Sabanadesanin HS-kolumni Oulun tapahtumista on vaikea puhua, mutta juuri siksi niistä pitää puhua – rehellisesti. ”Me kaikki olemme suurelta osin kulttuurimme tuotteita: toiset enemmän, toiset vähemmän.”

Luen parhaillaan Mikko Heikan valaisevaa ja informatiivista kirjaa Uskonnot kohtaavat. Kirjan hyvä uutinen on, että maailmassa käydään paljon uskontojen välistä dialogia. Keskustelujen tavoitteena on ymmärtää toista osapuolta, tuomitsematta ja myötätuntoisesti, samalla arvostaen omaa kulttuuria ja uskontoa.

Vihaan ja pelkoon tukahdutettu ajattelu johtaa jännityksiin, ristiriitoihin ja terroritekoihin. Dialogin tie painottaa, että meillä on paljon yhteisiä huolenaiheita, kuten poliittiset konfliktit ja ilmastonmuutos. Niitä ei voi ratkaista muuten kuin miettimällä, mitä voimme tehdä yhdessä.

On sanottu, että konflikteissa ja ilmastonmuutoksen pysäyttämisessä ratkaisun avain on tekoäly. Viittaan vaikka Timo Honkelan oivaltavaan kirjaan Rauhankone tai teknologiayhtioden, kuten Googlen, jättihankkeisiin. Ilman tekoälyn ylivoimaista kykyä käsitellä tietomassoja emme kykene täysin hahmottamaan, mitä meidän ympärillämme tapahtuu. 

On myös sanottu, että maailman suurten ongelmien ratkaisujen ytimessä ovat uskonnot. Jos maailman valtauskonnot ja niiden keskeiset vaikuttajat alkavat vahvistaa kannattajiensa vastuullisuutta ja keskinäistä arvostusta, pääsemme pitkälle. Ehkä voimme tehdä maailmasta paikan, jossa ihmiskunnan ja koko luomakunnan on hyvä elää. 

Teknologia, uskonnot ja valtioiden väliset sopimukset ovat kolminaisuus, joka voi olla pelastusrenkaamme. Jokaista noista kolmesta tekijästä tarvitaan.

Vihapuheet lietsovat vihaa. Vihan sokaisema ihminen näkee vain sen, mikä toisessa kulttuurissa ja uskonnossa on pielessä. Häneltä jää havaitsematta, että kaikkien suurten uskontojen ytimessä on rakkaus ja että ylivoimainen enemmistö niiden kannattajista haluaa elää rauhallista elämää.

Uskonnot eivät sodi. Ihmiset sotivat.

 

Ps. Olen parin vuoden ajan kirjoittanut blogin joka viikko. Nyt minulla on menossa muutama laaja kirjoitusprojekti, joten oman elämänhallintani nimissä harvennan blogien julkaisutahdin hieman epämääräisemmäksi. Noista hankkeista kerron myöhemmin lisää. Bloggaamista en kuitenkaan raaski lopettaa, aiheita kun piisaa ja monilta lukijoiltakin on tullut kivaa palautetta. 

10. tammi, 2019

Uudenvuoden lupaukset on annettu ja unohdettu.

Vuoden 2018 järisyttävin uutinen oli IPCC:n ilmastoraportti, kattava tieteellinen kartoitus ilmastonmuutoksesta.  Raportti on karua kertomaa. Teemme maailmalle suunnittelematonta, hallitsematonta, äärimmäisen riskaabelia ja vaikutuksiltaan arvaamatonta tuhoa.

Ilmastonmuutoksen vaikutukset tuntuvat merenpinnan kohoamisena, talouden kriiseinä, eläinten sukupuuttoon kuolemisena, koralliriuttojen tuhoutumisena, joukkopakolaisuutena, yhteiskuntien rakenteiden järkkymisenä, kollektiivisen stressin lisääntymisessä, ruuan ja veden saannin loppumisena suurilta ihmisryhmiltä, muutoksina kulttuurissa, kaikessa. Jotkut vaikutukset tiedetään varmasti, monia ennustetaan ja arvaillaan.

Hyvä uutinen on, että päättäjien ja vaikuttajien tasolla tilanteen vakavuus tiedostetaan. Katowicessa pidetty ilmastokokous vahvisti useimpien valtioiden sitoutumista taisteluun ilmaston lämpenemistä vastaan. Mutta teemmekö läheskään tarpeeksi?

Muistan elävästi vuosituhannen vaihteessa käytyä keskustelua, jossa tilannetta tiiviisti seuraavat esittivät uhkakuvia, ja suuri enemmistö kohautti olkapäitään. Antaa niiden höyrytä. Olemme ennenkin selvinneet.

Jos olisimme silloin noin 20 vuotta sitten tehneet muutoksia, joita nyt teemme pakon edessä, maailma voisi paremmin. Jossittelulla emme kuitenkaan ratkaise mitään.

Nyt on havahduttu. Toivoa siis on.

Huono uutinen on, että vanhojen paradigmojen ja toimintatapojen jyräävä voima yhdistettyinä ahneuteemme ja itsekkyyteemme ovat jättimäinen hidaste.

Meidän jokaisen kulutustottumuksilla on merkitystä, mutta ilman velvoittavia kansainvälisiä sopimuksia ja pakottavaa lainsäädäntöä planeetta ei selviä tai kokee ainakin peruuttamattomia vaurioita.

Suomi on tämän taistelun etulinjassa. Meidän toimiemme suurin vaikutus on siinä, että omalla esimerkillämme haastamme globaalin yhteisön merkittäviin muutoksiin – nyt.

Vuosi 2019 saattaa olla ihmiskunnan historian merkittävin vuosi, yhdestoista hetki. Jos emme tee mitään nyt, vaikeutamme entisestään tulevaisuuden hankkeita ilmastonmuutoksen torjumiseksi. Jos ikinä aiomme tehdä mitään merkittävää ihmiskunnan hyväksi, sen aika on käsillä.

En kirjoita tätä syyllistääkseni ketään. Kirjoitan, koska muutos on mahdollista vain laajan tiedostamisen tuloksena.

En osaa myöskään antaa kymmenen kohdan toimintaohjeita yksilöille ja yhteisöille. Ohjeet ovat tiedossamme. Mikään ei muutu ilman kollektiivista havahtumista ja tiedostamista, joka johtaa jostain luopumiseen ja jonkin uuden aloittamiseen.

Mitään merkittävää tuskin syntyy pelon ja pakon avulla. Mutta ääritilanteessa niilläkin on merkitystä. Ehkä olemme jo äärilaidalla. Enemmän kuitenkin uskon unelmaan maailmasta, joka voi hyvin.

Sotien jälkeen meillä oli yhteinen tarina, jota kutsuimme jälleenrakentamiseksi. Sitten meiltä katosi tarina. Nyt meidän on pakko löytää merkityksellinen tarina uudelleen.

Nyt jos koskaan ihmiskunnalla on kollektiivinen missio, yhteinen kutsumus.

30. joulu, 2018

En ole tavannut kumpaakaan isoisääni. Äitini isän tappoi härkä, kun äiti oli kaksivuotias. Isäni isä kuoli kahdeksan vuotta ennen syntymääni. He olivat kaksi henkilöä, joita ilman minä en olisi minä.

Äitini isän nimi oli Otto Strid. En tiedä, minkä näköinen hän oli. Äitini ei tietenkään osannut kuvailla häntä. Otto oli pertunmaalainen mäkitupalainen, joka yritti työllään pitää hengissä Hilma-vaimoaan ja neljää lastaan.

Oliko hän ylittämässä peltoa, jossa raivostunut sonni pääsi yllättämään hänet? Yrittikö hän juosta karkuun vai rauhoittaa eläintä? Kuoliko hän nopeasti vai olisiko hän voinut jäädä henkiin, jos apu olisi tullut ajoissa?

Perhe jäi pulaan, ja pikku Elli päätyi jossain vaiheessa pikkupiiaksi Kuortin kartanoon. Sisareni ovat kuulleet, että häntä ilmeisesti pidettiin hyvänä. 

Yksi neljäsosa minusta on Oton perimää.

Toinen neljäsosa on Fredrik Aaltosta, joka oli Somerniemen Saarikon torppari, kymmenen lapsen isä. Hänestä olen kuullut tarinoita paljon. Hän oli huumoria viljelevä viisas mies, joka oli uskollinen työväenaatteelleen ja joka samalla oli koko pitäjän arvostama Vetu tai Saarikko. 

Työntekoa oli sekä Oton että Fredrikin elämä. Elanto saatiin maasta, taksvärkkiä tehtiin ja naapureita autettiin ja apua saatiin. Fredrik saattoi saada jonkun lantin lautamiehen toimistaan ja vähän tukevamman tulon metsätöistä, joihin pojatkin osallistuivat.

Mitä isoisäni ajattelivat? Mihin he uskoivat? Luultavasti he olivat tavallisia suomalaisia Jumalaa pelkääviä ihmisiä. Oton puolisosta Hilma-mummusta äiti kertoi, että tämä rukoili joka päivä lastenlastensa puolesta. Ehkä hänen rukouksensa ovat kantaneet minuakin elämän aallokoissa. 

Fredrik kuulemma tunsi Raamattunsa. Jopa niin hyvin, ettei pappikaan pärjännyt hänen kanssaan. No, tässä on tätieni ja setieni huumorikerrointa, luulen. Joka tapauksessa hänen torppansa oli niin lähellä kirkkoa, että vain kapea järvenkaistale erotti ne. Kesällä kirkkoon soudettiin ruuhella, joulukirkkoon kierrettiin hevosella kulkusten kilistessä. 

Fredrikin ja Idan kirkkomatkat päättyivät sata vuotta sitten, kun tarinan mukaan kirkossa oli siunattu aseita. En tiedä, oliko siunattu, mutta näin on kerrottu. Ehkä jokin tuon kuohuvan ajan kirkkotapahtuma oli saanut suuret mittasuhteet kyläläisten mielissä. Ajatus aseiden siunaamisesta oli liikaa oikeudentuntoiselle Fredrikille. Jotain särkyi silloin hänen mielessään suhteessa kirkkoon. Luulen, ettei se ollut vihaa vaan jonkinlainen hiljainen mielenilmaisu.

Hän on poismenneistä henkilöistä se, jonka kiihkeästi haluaisin tavata, jos se olisi mahdollista. Kysyisin häneltä, miltä tuntui, kun saman kylän ihmiset alkoivat vihata toisiaan. Haluaisin kertoa, että hänen pojanpojastaan tuli pappi, ja muitakin pappeja tuli sukuun.  

En haikaile vanhojen aikojen perään, en rankkaa työtä, jonka rinnalla minun työni on ollut kevyttä. En kaipaa menneen maailman yhteisöllistä painetta, vaikka tuskin olemme sosiaalisista paineista vapaat nytkään. Ne vaan ovat erilaisia.

Jotain haluaisin säilyttää vanhasta, sinnikkyyden, sydämen hiljaisen uskon. Sitä kannattelee sukupolvien ketju, johon liityn ja jota jatkan vuonna 2019.

 

Kuvassa isoisoisäni Aatami Berg. Kuva otettu Pertunmaalla. Erityisen vaikutuksen minuun on tehnyt kuvan joulukuusi.