Blogi

29. maalis, 2022

Oletko tuntenut henkilön imartelevan sinua, vaikka aistit ja tiedätkin hänen panettelevan sinua, kun et ole läsnä?

Sitä kutsutaan kaksoisviestinnäksi. Joskus se on ohimenevää ja pienimuotoista, joskus systemaattista ja räikeää.

Konsertti oli juuri päättynyt, ja vaihdoimme vaikutelmia aulassa pienen porukan kanssa, lähes kaikki musiikin ammattilaisia. Yksi keskustelija, konsertin pääesiintyjän ammattitoveri, sätti esityksen maanrakoon. Siinä samassa pääesiintyjä kulkeutui seurueemme luokse. Kriittinen kollega levitti kasvoilleen mairean hymyn ja alkoi ylistää esiintyjää. Me muut läsnäolijat seurasimme tilannetta vaivautuneina.

Ikävä kyllä on johtajia, joille kaksoisviestintä on enemmän sääntö kuin poikkeus. Usein heidän yhteisönsä voivat huonosti. On klikkejä, sairauspoissaoloja ja henkilöstön tiheä vaihtuvuus.

Asiantuntija X veti organisaatiossaan kehitysprosessia, jota useimmat pitivät tärkeänä ja jota jotkut vastustivat kiihkeästi. Hanke oli kyseisen järjestön hallituksen aloittama. Yhteisön toiminnanjohtaja oli mukana projektiryhmässä. Vähitellen kävi ilmi, että johtoryhmässään toiminnanjohtaja mollasi hanketta. Asiantuntija X:lle ja projektiryhmälle hän puolestaan ylisti hanketta.

X:n hälytyskellot alkoivat kilistä, kun ylistyspuhe tapahtui usein, mekaanisesti ja aina samoilla sanoilla, jotenkin velvollisuuden ohjaamana. Vähitellen X alkoi kuulla viestejä toiminnanjohtajan kaksinaamaisuudesta. Se tuntui pahalta. Edessä yhtä, takana toista.

X ei voinut asialle mitään, koska viestintuojat kertoivat johtajasta aina luottamuksellisesti, ilmeisesti peläten tämän kostoa.

Kaksoisviestintä kuuluu erityisesti itsekeskeisten, huomionkipeiden ja vallanhaluisten narsististen johtajien työkalupakkiin. Herkimmät meistä aistivat sen intuitiivisesti pienistä signaaleita, joissa sanat ja kehonkieli antavat erilaista, ristiriitaista viestiä. On helppo valehdella sanoin ja todeta että ”pidän sinusta”. On moninkertaisesti vaikeampaa hämätä, kun eleet, mikroilmeet ja kaikki kehossa kertoo, että ”halveksin sinua”.

Tunnistat sen tunteen, kun näet poliitikon kehuvan vastustajan lanseeraamaa hienoa hanketta, mutta hänen kehonkielensä pienet signaalit antavat vastakkaisen viestin. Tai kun pomosi tervehtii sinua reippaan iloisesti, vaikka olit juuri kuullut hänen halveeraavan sinua kollegallesi.

Pitkään jatkuneessa kaksoisviestinnässä kuulija alkaa voida pahoin ja jopa sairastua, äimistellen samalla huonon olonsa syitä. Tuntuu kuin hänen takanaan olisi näkymätön vaaniva haamu, josta ei saa otetta. On tutkittu ja todettu, että kaksoisviestinnän kentässä kasvaneella lapsella on suuri taipumus kokea psyykkisiä häiriöitä myöhemmässä elämässään.

Lopulta työyhteisön kaksoisviestijä kärähtää. Parhaassa tapauksessa se on uudistumisen alku, alkusoitto pitkälle sisäiselle pyykinpesulle.

On ymmärrettävää, että kaveripiirissä puhumme eri tyylillä kuin virallisessa kokouksessa. Mutta systemaattinen, tietoinen ja vakiintunut kaksoisviestintä on pahimman laatuista luottamuksen rapauttamista.

Entä jos alkaisimme panostaa rehellisyyteen.

14. maalis, 2022

Minun ikätovereideni sukupolvikokemuksia olivat noottikriisi sekä ydinsodan pelko, jonka synkimpänä symbolina oli Kuuban ohjuskriisi.

Sukupolvikokemus viittaa  kollektiiviseen muistijälkeen, joka vaikuttaa läpi elämän, enemmän tai vähemmän. Sitä kutsutaan myös nuoruuden avainkokemukseksi, jolle erityisen alttiita  ovat  herkässä vaiheessa elävät 17–25-vuotiaat. Tätä teemaa käsitteli viime vuosisadan alkupuolella erityisesti unkarilaissyntyinen sosiologi Karl Mannheim.

Nyt elämme historian vaihetta, joka taatusti jää nuorten sukupolvikokemukseksi.

Monet lastenlapsemme ovat jääneet paitsi osasta siitä, mitä meillä oli, hengailusta koulutapahtumineen, penkkareineen, synttäreineen ja kaveritapaamisineen. Niiden tilalla on etäelämää, yksinäisyyttä ja turvattomuutta. Lapset ja nuoret elävät viestintäkentässä, jossa kaupunkeja tuhotaan silmittömästi ja näkökenttään tulvii kuvia pakolaisvirroista ja ihmisistä pommisuojissa.

Minun pelottavin sukupolvikokemukseni tapahtui vuonna 1962. Sen lokakuun 27. päivää on sanottu ihmiskunnan historian vaarallisimmaksi päiväksi. Neuvostoliiton ohjuksia rahdannut kuljetusalus lähestyi Yhdysvaltojen määrittämää saartorajaa, jonka ylitys olisi todennäköisesti merkinnyt ydinsotaa. Yhdennellätoista hetkellä John F. Kennedy ja Nikita Hruštšov pääsivät sopuun, ja alus kääntyi takaisin.Seurasimme tapahtumaa tunti tunnilta.

Minua pelotti.

Tietenkään en tohtinut näyttää pelkoani kavereille. En muista, lausuttiinko Porin lyseossa sanaakaan koko kylmästä sodasta, saati meneillään olevasta kriisistä. Ajankohtaiset ilmiöt eivät kuuluneet sen ajan opetussuunnitelmaan.

Pelkäsin maailman tuhoa. En pääsisi koskaan kokemaan aikuisen elämää, jota varten kävin koulua ja opiskelin. Noiden muutamien vuorokausien aikana pelko kouristi nukkumaan mennessä ja aamulla herätessä. Helpotus oli käsittämätön, kun tilanne laukesi.

Kun Putin rehvastelee ydinaseilla, tuo 60 vuoden takainen pelko heiluttaa kättään jostain sisimpäni kätköistä. En ole varma, miten se on vaikuttanut elämääni. Jotenkin kuitenkin, arvelen.

Ahdistusta herättäviä sukupolvikokemuksia ei saa häivytettyä muistista.  Ne ovat siellä, sekoittuneina ylisukupolvisiin muistijälkiini, jotka liittyvät ainakin vanhempieni kokemuksiin sisällissodasta ja toisesta maailmansodasta. Uudet vastaavat nostavat vanhoja pintaan.

Mitä noille sisimpään haudatuille tunnekokemuksille pitäisi tehdä? Ainakaan niiden olemassaoloa ei tule kieltää. Torjutut tunteet tunkevat pahimmillaan pintaan sairastumisina ja käyttäytymisen häiriöinä. Pelkkä niiden myöntäminen on tervettä. Samoin se, että niitä voi käsitellä ja purkaa ja että niistä ylipäänsä puhutaan.

21. helmi, 2022

Paavit Benedictus XVI ja Franciscus ovat pyytäneet anteeksi pappien harjoittamaa lasten seksuaalista hyväksikäyttöä. Aikoinaan paavi Johannes Paavali II pyysi anteeksi virheitä, joihin kirkko oli syyllistynyt muiden uskontojen harjoittajia kohtaan.

Kollektiivisia anteeksipyyntöjä tapahtuu silloin tällöin. Ne ovat koskeneet saamelaisten ja muiden alkuperäiskansojen, vähemmistöjen ja valtaväestöstä poikkeavien ihmisryhmien syrjintää ja sortoa.

Anteeksipyyntö on kaunis ele, mutta pyynnön kohteesta se voi monestakin syystä tuntua irvokkaalta.

Ensiksikin on helppoa pyytää anteeksi, ehkä liiankin helppoa. Useimmista anteeksipyynnöistä jää puuttumaan kysymys: ”Miten voimme hyvittää teille tekemämme vääryyden?”

Toiseksi: anteeksi pyytäminen on vasta alku prosessille, jonka seuraava askel olisi mahdollinen anteeksi antaminen. Useimmat julkiset anteeksipyynnöt kaikessa vilpittömyydessäänkin ovat ilmaan heitettyjä sanoja, joihin ei edes odoteta vastausta. Kuka voisi vastata kaikkien hyväksikäytettyjen lasten puolesta? Tai holokaustin uhrien puolesta?

Oletko kuullut Kanadan intiaanivähemmistön edustajan sanovan, että ”kiva kun olette sorry, kyllähän me annamme anteeksi teille, vaikka olivathan ne koulujen lapsisurmat ikävä juttu”?

Jos kollektiivien anteeksipyynnöt tuntuvat omantunnon äänen tyynnyttämiseltä eikä anteeksi antamisen viestiä kuulu, niin ainakin siihen voi luottaa, että Jumala lopulta antaa anteeksi.

Vai voiko?

Kristinuskossa armon ja anteeksiantamuksen käsitettä on klassisesti sovellettu vastaukseksi siihen, että yksilö tekee syntiä. Hän saa anteeksi ja välttää Jumalan rangaistuksen. Niin meille on opetettu. Kirkolliset synnintunnustukset ovat voittopuolisesti minämuodossa.

Armahtaako Jumala myös kollektiivia? Koskeeko armo myös korruptoituneita rakenteita tai sortavia kulttuureja, yhteiskunnissa ja kirkoissa?

Anteeksianto ja armo on keskeinen kristillinen käsitepari, jota usein käytetään heppoisesti. Luterilaisuuden piiriin on jopa pesiytynyt ajatus, että meidän ei pidä painottaa hyvän tekemistä, jotta emme luottaisi omiin tekoihimme vaan yksin armoon. Se on kaukana Jeesuksen esimerkistä ja opetuksesta, rakastamisen ja oikeudenmukaisuuden radikaalista eetoksesta.

Kollektiivisissa synneissä armon käsite on riittämätön. Anteeksi antaminen ei korvaa perusteellista ja kipeää sovintoprosessia, jossa uhrit ja tekijät kohtaavat toisensa, sorretut saavat kertoa tarinansa, sovitaan seurauksista ja jatkosta ja sitoudutaan uuteen tapaan elää yhdessä.

Jossain prosessin vaiheessa ehkä voi tapahtua anteeksi antaminen. Sitä voi toivoa, mutta ei edellyttää.

”Ollakseen vapaa pelkkä kahleista irtautuminen ei riitä, vaan on elettävä tavalla, joka kunnioittaa ja edistää muiden vapautta.” Nelson Mandela

7. helmi, 2022

Suhteeni ”viralliseen kirkkoon” on ambivalenttinen. Tunnen läheisyyttä ja vierautta.

Historiallisesti ottaen kirkko on tehnyt suomalaisille valtavasti hyvää, opettanut kansan lukemaan, vaalinut kulttuurielämää ja sivistystä sekä huolehtinut orvoista ja leskistä. Kirkot ovat olleet paikkoja, jonne on katastrofin keskellä menty rukoilemaan. Kirkko on kulkenut ihmisten rinnalla ja keskustellut elämänarvoista ja hyvästä elämästä. Messuissa se on tarjonnut kanavan hiljentymiselle ja juhlalle. Sekä tietenkin julistanut Sanomaa.

Tämän historiantulkinnan voi kohtuullisen luontevasti allekirjoittaa aika moni, on hän sitten uskova, ateisti, agnostikko tai kulttuurikristitty.

Muutama päivä sitten Maan suola -verkkolehti julkaisi Mikael Jungnerin haastattelun, jossa tämä ilmoitti liittyvänsä takaisin kirkkoon, koska hän näkee kirkossa olevan paljon viisaasti puhuvia ihmisiä: ”Kristinuskoon on kätketty tuhatvuotista kollektiivista viisautta.” 

Vastaavaa prosessia kävi muutama vuosi sitten historioitsija Teemu Keskisarja: ”Usko on historian paras mielenterveyspalvelu.”

Kirkkoon liitytään, mutta vielä enemmän siitä erotaan, mikä monien kirkon vaikuttajien piirissä nähdään ongelmana.

Kirkon vieraannuttava tekijä on siihen pesiytynyt pakonomainen tarve olla oikeassa, mikä on johtanut katkeriin kiistoihin. Viime vuosikymmenien suuria teemoja ovat olleet eronneiden vihkiminen, raamattukysymys, naispappeus sekä samansukupuolisten oikeus avioliittoon. Ikuinen, pelkistetty ja osin teennäinen asetelma konservatiivit versus liberaalit on kirkon tavaramerkki. Ikään kuin kirkko tai yksittäinen henkilö voisi olla vain jompaa kumpaa. Ääripää-änkyrät tai kaikkikäy-suvakit ovat sitten jo oma lukunsa.

Itse olen suivaantunut siitä, miten kirkossa on kohdeltu vähemmistöryhmiä. CP-vammainen teologi Sami Mustakallio joutui odottamaan pappisvihkimystään yhdeksän vuotta. Yhä edelleen kirkossa on homovihamielinen joukko, joka hyökkää armotta seksuaalisten vähemmistöjen kimppuun. Sekin vaivaa minua, että tiedän seurakunnissa esiintyvän tietoista panettelua ja kiusaamista.

Uutiset katolisen kirkon piirissä vallinneesta lasten hyväksikäytöstä ja etnisten ryhmien puhdistuksista on järkyttänyt meitä monia, samoin kuin kirkon haluttomuus selvittää syntinsä. Että siis Kristuksen nimissä toimiva kirkko toimii näin.

Tämä kaikki tuntuu pahalta, koska olen ymmärtänyt Jeesuksen sanoman toisin. Hän puolusti sorrettuja, syrjittyjä ja eliitin hylkimiä. Hän taisteli radikaalin rakkauden, sovinnon ja oikeudenmukaisuuden puolesta.

En kaipaa täysin samalla tavalla ajattelevien joukkoa. Elän mielelläni yhteisössä, jossa on lupa ajatella ja olla eri mieltä. Mutta epäoikeudenmukaisuus ja panettelu tekee oloni vaikeaksi.

”Sinun kuuluu ajatella näin” -komentelu ja pakotettu yksimielisyys on henkistä vallankäyttöä. Siitä Herra meitä varjelkoon. Jos voi.

25. tammi, 2022

Alkuun kuvittelimme, että tämä olisi ohi parissa kolmessa kuukaudessa. Tasan 75 vuorokauden kuluttua päätin, että ikäkaranteeni oli lusittu. Oli 30.5.2020. Seuraava kesä muistutti etäisesti normaaleja oloja, tosin ilman isoja tapahtumia.

Karanteenipäivänä numero yksi aloin päivittäin kirjoittaa ”Karanteenikon päiväkirjaa”. Se oli kuin käänteinen aamukampa. Aamukamman hieno puoli on, että näkee, montako piikkiä on jäljellä. Käänteisessä kammassa tietää, montako piikkiä on käyttänyt, mutta viimeinen piikki on vain kaukainen kangastus.

Karanteenipäivänä numero 60 kirjoitin: ”Korona-ajan stressaavin tekijä näyttää olevan valmistautumattomuus elämään epävarmuudessa. Koronaepidemia on ollut kaaoksessa elämisen korkean paikan leiri. Paras oppi näistä ajoista voisi olla sen tiedostaminen, että elämä on lähtökohtaisesti kaaosta. Hallinta on loppujen lopuksi illuusio.”

Meidän elämäntapamme on rakennettu hallinnan tunteen vahvistamiseen. Pidämme epäjärjestystä heikkoutena ja suunnittelemattomuutta saamattomuutena. Palavereilla on protokollat, kirkoilla kaavat, kouluttajilla käsikirjoitukset ja puhujilla paperit. Niitä seurataan sanasta sanaan. Sankari on se, jonka työpöytä on siisti ja nuotit järjestyksessä.

Mielipidekirjoituksissa ja eduskunnan kyselytunnilla tiedustellaan, miksei hallitus ole tehnyt tarkempaa suunnitelmaa. Tilanteessa, jossa valtakunnan terävimmät  epidemiologit ja tilastotieteilijät navigoivat lähes yhtä sakeassa sumussa kuin me tavalliset tallaajat, mukaan lukien poliitikot.

Meillä on tarve ylläpitää harhakuvaa maailman selkeydestä.

Yhteiskunnan kulmakiviä on luottamus, joka rakentuu tarkkoihin lupauksiin ja sopimuksiin. Pandemiassa keskeinen osa luottamusta petti. Kukaan rehellinen ihminen ei voinut luvata mitään. Piti alkaa etsiä uutta pohjaa luottamukselle.

Entä jos alkaisimme luottaa elämään? Hyväksyisimme kaaoksen, epätäydellisyyden, rikkinäisyyden. Emme ikinä voi olla varmoja siitä, elämmekö edes tämän päivän loppuun. Aurinko nousee aamulla ja laskee illalla, se on melko varmaa noin viisi miljardia vuotta tästä eteenpäin.

Yksilölle vain yksi asia on täysin varma: kuolema. Tosin emme tiedä, milloin se tulee.

Arvaamattomuudessa ja kaaoksessa on elämän aateluus. Elämme ilman täyttä varmuutta siitä, mitä tapahtuu seuraavaksi. Sairastunko? Paranenko? Ovatko kaikki rakkaani elossa? Saanko yllättävän lahjan? Tapahtuuko jokin katastrofi?

Elämisen taidon tärkeimpiä taitoja on kyky elää sekasorrossa, suuressa tai pienessä. Kaaos voi olla uhka, mutta myös mahdollisuus.

Jos takerrut ajatukseen, että voit hallita kaikkea, niin varaudu pettymään. Jos hyväksyt elämän  arvaamattomuuden, niin alat opetella henkistä joustavuutta ja kykyä sopeutua vaihteleviin tilanteisiin. Et ota pulttia, jos suunnitelma menee pieleen tai jos joku ei tanssi sinun pillisi mukaan.

Ehdotan, että lapsia, opiskelijoita, johtajia, virkamiehiä, kasvattajia, meitä kaikkia aletaan  tietoisesti valmentaa epävarmuuden sietämiseen ja hyödyntämiseen. Ellei sinulla ole kaaosta, niin luo se.

Otat vastuun omista reaktioistasi. Teet sen, mikä luontevasti on vallassasi. Sitä voisi kuvata vastuulliseksi tilannetajuksi. Sitä on kutsuttu myös pyhäksi huolettomuudeksi.

#kaaos #epävarmuus #hallinnantunne #sopeutuminen #kuolema # pandemia #luottamus