Blogi

10. maalis, 2019

Pääministeri Sipilän toistama ”tulos tai ulos” kuului kerran johtamisen käytetyimpiin mantroihin. Sen kulta-aika oli 70-, 80- ja osin 90-luvuilla, kun tavoitejohtaminen (jota alettiin kutsua tulosjohtamiseksi) oli vakiintunut suomalaiseen johtamiseen. 

Oman kosketukseni siihen sain 70-luvun puolivälissä kahdelta dynaamiselta Harvardin käyneeltä jenkkikonsultilta toimiessani kansainvälisessä kristillisessä järjestössä. Lopultakin jotain järkevää ja innostavaa.

MBO, Management by objectives syntyi vastaiskuna tee-näin-älä-noin-johtamiselle. Alettiin ajatella, että kellokorttien syynäämistä tärkempää ovat tulokset. Kun tavoitteet ovat selvät, niin työntekijät määrittelevät reittinsä kohti tavoitetta.

Kuten usein käy, hyvät ideat kärjistyivät ja muuttuivat irvikuvikseen. 

MBO:n alkuperäinen ajatus oli vapauttaa työtekijöiden ja kyttäävien johtajien ajattelu kohdistumaan työn lopputulokseen. Pahimmillaan tulosjohtajasta tuli piiskuri. Jollei tuloksenteko kiinnosta, niin tuossa on ovi. Samalla ihminen kutistetiin pelkäksi resurssiksi. Henkilöstö-sana korvattiin sanalla tuloksentekijät. Alkoivat johtajien vaihtovuodet. Menestyjiä palkittiin, kunnes heidät erotettiin. 

Viimeistään 90-luvulla alkoi olla selvää, ettei tulospuheen puhtaaksiviljely tuottanut tulosta. Vahvistui ajatus organisaation kulttuurista, arvoista, henkilöstön motivaatiosta ja työn merkityksestä.

General Electricsin kiitetty ja kiistelty toimitusjohtaja Jack Welsh tuli tunnetuksi siitä, että tuloksenteossaan epäonnistunut johtaja sai uuden mahdollisuuden, mikäli hän toimi yrityksen arvoja kunnioittaen. Kenkää saivat johtajat, jotka hyvistä tuloksista huolimatta toimivat arvojen vastaisesti.  Welsh murskasi tulos tai ulos -uhopuheen. 

Tuorein strategia-ajattelu puhuu vähemmän tavoitteista ja enemmän visioista ja tilanteiden lukemisesta, hyvänä esimerkkinä kirja Elävä strategia (Timo Ritakallio & Timo O. Vuori).  Tavoitteilla on merkitys, mutta niihin ei jumiuduta. Jos käytäntö osoittaa, että tavoitteet on asetettu väärien tai epätarkkojen olettamusten varaan, niin tavoitteet määritellään uudelleen, mieluummin pian kuin sitten joskus. Yhdellä kertaa pyritään tekemään vain muutama huolellisesti valittu muutos.

Elävä strategia korostaa vaihtoehtoisia skenaarioita, analyysejä, kokeilevuutta, jatkuvaa kyseenalaistamista, kaikkien sidosryhmien intensiivistä kuuntelua sekä innostunutta ilmapiiriä. Tähän sopii mainiosti sana emergenssi, kehkeytyvyys. Meillä on sumea visio, joka tarkentuu ja muuttuu. Teemme valintoja, joista sukeutuu muutospolku, joka sekin voi haarautua.  

Yksipuolisesti harjoitettu tulosohjaus on ylhäältä ohjattua, lineaarista ja jäykkää ja painottaa lyhyen aikavälin tuloksia. Monimutkaisen maailman toimijoita ovat johtajat ja organisaatiot, joita kuvaa yhteistyökyky, joustavuus, luovuus ja tilanneherkkyys.

Turbulentissa maailmassa sallitaan epäonnistumisetkin. Varsinkin, jos niistä otetaan opiksi.

Tunnen monia tulos tai ulos -johtajia. Pahiksia he eivät ole, mutta monet heistä ovat jämähtäneet maailmaan, jota ei enää ole.

 

Ps. Sain kipinän tähän blogiin johtamisprofessori Pauli Juutin FB-päivityksestäOn outoa, että hallitusta on johdettu tulosjohtamisen avulla. Se on 50-vuotta vanha malli, joka tehtiin kääntämällä tavoitejohtamisen nimi suomeksi ja lisäämällä höystöä pakettiin.” Päivitystä seurasi vilkas keskustelu.

 

#johtaminen #tulosjohtaminen #kulttuuri #arvot #elävästrategia #joustavuus #lineaarisuus

3. maalis, 2019

Reflektion taito on työelämän tärkeimpiä osaamisia, olen sitten johtaja, coach, henkilöstöpäällikkö tai käytännössä mikä tahansa.

Se on kokemusten, tuntemusten ja ajatusten jäsentämistä ja testaamista. Se voi liittyä oppimiseen tai vaikka omien tekemisten arviointiin. Arkikielessä puhumme pohtimisesta. Puhutaan myös reflektiivisestä ongelmanratkaisusta.

Reflektion haastavin muoto on itsereflektio, kyky tarkastella ja punnita itseään. Kuka olen? Mitä ovat vahvuuteni ja heikkouteni? Millaisen jäljen jätän muihin? Ja vastaavia kysymyksiä.

Joillakin on luontainen reflektoinnin kyky. Toisilta se puuttuu. Molempia tyyppejä olen tavannut kymmeniä työurani kuluessa. Johtajien osalta voimme puhua kolmesta arkkityypistä: itsensä ruoskijasta, itsensä torjujasta ja itsensä tuntijasta

Ruoskija on itseään kohtaan ylikriittinen. Hän velloo epäonnistumisen tunteessa, vaikka olisi huippusuorittaja. Pienetkin mokat hän paisuttaa mielessään megasuuriksi. Hänen on vaikea ottaa vastaan kiitosta, koska hän tietää pystyvänsä parempaan. Siksi hän vaatii itseltään aina vaan enemmän.

Torjuja on edellisen vastakohta. Hän johtaa numeroilla, käsitteillä ja asioilla. Tunteet eivät kuulu hänen sanavarastoonsa, hän ei osaa nimetä niitä saati puhua niistä. Hän ei myöskään aisti muiden tunteita. Hän on vahvoilla, kun vaaditaan rationaalista päättelyä. Heikolla hän on tilanteissa, jossa pitäisi tunnistaa vaikka omia kehittymiskohtia.

Tuntija on tasapanossa itsensä kanssa. Tarvittaessa hän on itseään kohtaan kriittinen ja ottaa opikseen. Hän tunnistaa onnistumisensa mutta myös heikkoutensa. Johtamisessaan tuntija kiinnittää tasapainoisesti huomion asioihin, ihmisiin ja ratkaisuihin. Hän ottaa vastaan palautetta, sekä kehuja että kritiikkiä. 

Olen työssäni tavannut näitä kaikkia tyyppejä. Hyvä uutinen on, että sekä Ruoskija että Torjuja voivat kehittyä ja kasvaa kohti Tuntija-minää. Huono uutinen on, että monet jämähtävät tuhoavaan arkkityyppinsä.

Itsensäruoskijan on pitkän päälle vaikea jaksaa olla vastuullisessa johtajan roolissa, esimerkiksi loppuun palamisen uhan takia. Johtajana hän vetäytyy omiin oloihinsa. Työnsä hän suorittaa lahjakkuutensa varassa, mutta onnellinen hän ei ole, ja se näkyy.

Torjuja on turhan yleinen johtajan ja vahvan vaikuttajan arkkityyppi. Hän kuvittelee tekevänsä hyvää työtä luodessaan suunnitelmia, pitäessään pitkiä puheita johtoryhmälleen, saadessaan asiat luistamaan. Paradoksaalista kyllä, monet hänen tekemisensä ja reaktiosta ovat tunneratkaisuja. Kaikki muut huomaavat sen paitsi hän itse.

Miten Ruoskijasta ja Torjujasta voisi tulla tasapainoinen Tuntija?

En tiedä parempaa vastausta kuin että opettele reflektion ja varsinkin itsereflektion taitoa. Sitä voi oppia hyvän coaching tai mentorin kanssa ja joskus myös itsekseen. Tärkeintä on, että ottaa itselleen säännöllisiä rekflektiohetkiä.

Minun luontainen taipumukseni on ylikorostunut itsekriittisyys. Pelastusrenkaita minulla on ollut kaksi: päiväkirjan kirjoittaminen läpi aikuisen elämäni sekä hyvät mentorit, joita olen tavannut säännöllisesti. Myös mentorina toimiminen on kasvattavaa.

#reflektio #itsetuntemus #torjunta #itsekriittisyys #tasapaino #pysähtyminen

24. helmi, 2019

Jotkut kirjoittavat päiväkirjoja, toiset eivät. Tavat ja motiivit vaihtelevat. 

Kirjoittaako vai eikö? Se ei ole kovin tärkeä kysymys. Olennaisinta on kysyä: miten huolehdin siitä, että sopivin väliajoin pysähdyn kokoamaan itseni?

Oman päiväkirjailuni aloitin siirryttyäni lukioon. Ensimmäinen merkintäni on päivätty 23.10.61. Siinä valittelen ylirasittuneisuuttani. Totean myös, että ”sepustukseni ehkä tekee humoristisen vaikutuksen”. Otan siis huomioon, että joku joskus voisi lukea tekstejäni. 

Varsinaisia päiväkirjoja minulle on tähän mennessä kertynyt 17 paksua vihkoa.  

Olen kutsunut kirjoittamistani reflektoinniksi. Kirjoitan, kun minulla on tarve pohdiskella jotain minulle tärkeää teemaa, välillä unelmia ja ajatuskokeita ja seuraavalla sivulla ehkä kipeän asian kääntelyä. Päiväkirjat ovat sisäinen matkani. 

Päiväkirjojen lisäksi minulle on kertynyt kasa maailmalta hankittuja kummallisia vihkoja, joita olen käyttänyt eri elämänteemojen kypsyttelyyn. Niiden sivut ovat täynnä yksittäisiä sanoja, huudahduksia, kysymyksiä ja piirroksia. Kaikessa keskeneräisyydessään ne sisältävät ravistelevaa sälää sekä joskus myös kompaktia pohdintaa.

Itselleni tarkoitetut pohdinnat olen enimmäkseen raapustellut käsin. Se on tuntunut intiimimmältä kuin koneella näpyttely plus luonut vaihtelua sekä hajuraon ammatilliseen tekstintuottamiseen. 

Vasta viime vuosina olen alkanut syventyneemmin lukea, mitä olen joskus kirjaillut. Olen yrittänyt ymmärtää itseäni, tunnistaa ajatusteni ytimiä, etsiä näkökulmaa arkiseen, teologiseen tai filosofiseen kysymykseen sekä ennen kaikkea miettiä kutsumustani, omaa tietäni. Muutamat teemat toistuvat, tosin uusin tulkinnoin. Varsinkin vanhimpia tekstejä lukiessa hymyilyttää, nolottaa ja mietityttää, kaikkea sitä vaihtelevasti.

Jonkun päiväkirja voi olla istuskelu nuotion ääressä, musiikin kuuntelu tai mikä tahansa hetki, jolloin voi olla rauhassa ajatustensa kanssa. Kävely, hiihto, aterian valmistaminen kiireettömästi, rukous kirkon penkissä, ne kaikki voivat olla reflektiivisiä hetkiä.

Elämä sinkoaa meitä kohti yhä uusia kiehtovia impulsseja. Jotkut niistä pakottavat kysymään, onko niissä ehkä kutsu uuteen. Joskus ne jäävät ohikiitäviksi ajatuskokeiksi, joskus ne alkavat hiertää vanhoja mukavia uskomuksiamme. 

Reflektointi on elämän ja impulssien hallinnan ehkä tärkein instrumentti.

Päiväkirjojen kirjoittamisen historiaan pääsee kiinni silmäilemällä SKS:n artikkelia Päiväkirjat tai lukemalla Tero Norkolan esseen ”Tavallisten ihmisten” päiväkirjat

Elämä tuppaa olemaan hektistä kiitämistä tilanteesta toiseen. Niiden keskellä tarvitsemme hetkiä, jolloin kaikessa rauhassa tutkimme elämäämme ja työtämme. Ehkä kysyen: Mitä oikeasti ajattelen?  

Reflektoinnin taidon opettelu on hyvä ratkaisu kiireen hallitsemiseen.

 

#päiväkirja #reflektointi #kiire #itsenjohtaminen #kirjoittaminen #pohtiminen #itsetuntemus

18. helmi, 2019

Mistä oikeastaan puhumme, kun keskustelemme etiikasta? Seuraavassa on tiivistelmä aiheesta.

Etiikan pääuomiksi on laskettu kolme suurta: seurausetiikka, velvollisuusetiikka ja hyve-etiikka.

Seurausetiikka eli teleologinen etiikka kiinnittää huomion tekojen päämääriin ja seurauksiin. Pyrimme etsimään mahdollisimman suurta hyvää mahdollisimman monille. Tämän ajattelun tunnetuin muoto on utilitarismi, joka miettii toiminnan hyödyllisyyttä, varsinkin pitkällä aikavälillä. 

Velvollisuusetiikan lähtökohta on, että etiikka itsessään velvoittaa. On oikein toimia oikein.  Velvollisuuseettiset eli deontologiset periaatteet ovat yleispäteviä sääntöjä. Sen keskeisiä teemoja ovat oikeudenmukaisuus ja tasa-arvo.

Hyve-etiikan juuret ovat antiikin Kreikassa. Viime vuosikymmeninä se on kokenut vahvaa nousua. Se korostaa luonteenpiirteitä ja erityisesti hyveitä, kuten rakkaus, oikeudentunto, rohkeus ja viisaus. Eettinen toiminta lähtee itsetuntemuksesta, Sokrateen ”tunne itsesi” -hengessä.

Näiden valossa etiikka vastaa kolmeen kysymykseen: Mikä on hyvää? Mikä on oikein? Mikä on hyvä ihminen?

Kolmen suuren rinnalla on puhuttu oikeudenmukaisuuden ja välittämisen etiikasta. Jälkimmäinen pyrkii ottamaan huomioon kunkin ihmisen yksilöllisen ja ainutlaatuisen tilanteen.

Turvallisilla vesillä seilaamme tunnistaessamme, että harvoin kykenemme ratkaisemaan tilanteita vain yhden tulokulman perusteella. Voimme toimia oikeudenmukaisesti, mutta siinä sivussa aiheuttaa suuren vahingon yksilölle. Toisaalta voimme pelastaa yksittäisen henkilön, mutta samalla herätämme kysymyksen siitä, pitäisikö kaikkien muidenkin saada sama kohtelu.

Eettinen ajattelu on kykyä tarkastella samanaikaisesti monia näkökulmia. Siihen kuuluu myös kyky kokea myötätuntoa. 

Jotkut eettiset linjaukset on mahdollista kiteyttää säännöiksi, kuten 10 käskyä tai yrityksen eettiset ohjeet. Säännöillä on paikkansa, mutta loppujen lopuksi etiikka on ajattelutapa. Laajinkaan sääntökokoelma ei riitä kattamaan kaikkia eteen tulevia tilanteita. Fiksuinkaan periaate ei voi yhdellä iskulla ottaa huomioon valintojen kaikkia ulottuvuuksia.

Eettisen ajattelun kulmakiviä ovat nykytilanteen monipuolinen tarkastelu sekä päätöksen seurausten kuvittelu. Etiikka vaatii mielikuvitusta. Asiat eivät oli niin mutkattomia kuin miltä ne joskus näyttävät.

Meillä on taipumus toistaa itseämme, käyttää totuttuja tapojamme ratkaista ongelmia. Yksi etenee poikkipinoon-systeemillä, toinen ottaa aikalisän ja pyörittelee asioita mielessään. On hyvä tunnistaa omat vakiotottumuksensa sekä suhtautua niihin kriittisesti. Etiikkaan kuuluu kyky tarvittaessa muuttaa ajatuksiaan ja fiksoitumiaan.

Eettinen toiminta mahdollistuu vasta, kun minulla on kyky valita toimintatapani. Selkäydinreaktioni voi toimia useimmissa tilanteissa, mutta joskus se voi aiheuttaa tuhoa.

Joitakin yksinkertaisia apukysymyksiä kannattaa miettiä ennen päätöksentekoa. Tässä muutama esimerkki:

  • Voinko toimia näin menettämättä itsekunnioitustani?
  • Voinko rauhallisin mielin mennä kertomaan päätökseni niille, joita se koskee?
  • Olenko valmis lukemaan tekoni seurauksista seuraavan päivän Iltasanomista?

 

Ps. Täydentävää lukemista ja pohdittavaa löydät seuraavista blogeista:

 

Etiikka on ajattelutapa, jota tuetaan ohjeilla.

Etiikka ja estetiikka kuuluvat yhteen.

Etiikasta on puhuttava. Varsinkin eettisestä ajattelusta.

Etiikka kannattaa.

Johtaja, kehitä persoonaasi.

Etiikka on kykyä luopua ideologisista ehdottomuuksista.

Olenko moraalinen vai moraaliton? Olen.

Huippuuden etiikkaa ja huippupultsariutta.

Onko maailma eettistynyt vai raaistunut?

Viidakkominä ja merkitysminä

Roboetiikkaa, osa 1. Kirje robotille.

Roboetiikkaa, osa 2. Robotiikka muuttaa meitä.

Fifa, Blatter ja eettinen kulttuuri

Mitä johtajan tulee tietää organisaationsa etiikasta?

Mitä yrityksen hallituksen ja johdon tulee tehdä, jotta yritys ei ala kärsiä moraalikadosta?

Miten ylin johto varmistaa toimintansa eettisyyden?

Etiikka ja vastuullisuus kuuluvat yrityksen ytimeen.

4. helmi, 2019

”Juuri saamamme tiedon mukaan”, Ykkösaamun juontaja takelteli ja piti hämmentyneen minitauon, ”Matti Nykänen on kuollut. Tieto tuli Seiska-lehdeltä ja varmistettiin lähipiiriltä.”

Olen ajoittain miettinyt, miten me suomalaiset reagoisimme kuullessamme joskus tapahtuvasta Matti Nykäsen kuolemasta. 

Virikkeen miettimiseeni sain, kun osallistuin Kirjamessujen paneelikeskusteluun arvoihin ja mediaan liittyvästä aiheesta. Yhtenä keskustelijana oli mediatutkija Johanna Sumiala. Ennen tilaisuuden alkua muistelimme, miten käsittämättömän medianäkyvyyden oli saanut samana vuonna tapahtunut Kirkan kuolema. Lehtien aukeamat täyttyivät Kirkasta. Kenen muun kuolema voisi aiheuttaa samanlaisen massiivisen surun tai vielä suuremman?

Päädyimme Matti Nykäseen. 

En koskaan tavannut Nykästä, mutta tunnen muutaman hänen tuntijansa. Kallu Tuominen oli Nykäsen loiston päivinä Olympiakomitean valmennuspäällikkö, ja hänellä on värikkäitä muistoja kohutusta mäkikotkasta. 

Edessä oli jälleen suuri kilpailu, eikä Matti ilmestynyt aamuharjoituksiin, taaskaan vaikka piti. Kallu tapasi hänet pari tuntia ennen kisan alkua. ”Et sitten tullut hyppäämään aamulla.” ”No, onhan noita hyppyjä tullut hypättyä.”

”Siihen minulla ei ollut sanottavaa”, Kallu tokaisee ja nauraa. Kisan jälkeen soi jälleen Maammelaulu, ja mäkikotka on korkeimmalla korokkeella.

Urheilusankarin aktiiviura päättyi. Lööpit kirkuivat hänen alkoholinkäyttöään, naisseikkailujaan, laulajanuran alkuaan ja sanontojaan. Me fiksut pidimme häntä luuserina. Ei osannut englantiakaan kunnolla. Sanoi tahattomasti tai tahallaan (kuka tietää) lauseita, jotka jäivät elämään. 

Se on ihan fifty sixty miten siinä käy. Elämä on laiffii. Kysymys kuulostaa kysymykseltä. Tekemätöntä ei saa tekemättömäksi.

Kaiken keskellä hänellä oli paikka meidän sydämessämme. Muistimme sykähdyttävät hetket, jotka hän oli antanut meille. Seurasimme häntä kuin isä tuhlaajapoikaa. Olimme valmiit ottamaan hänet vastaan, kun hän tulisi kotiin. Samalla hiukan häpesimme ylimielisyyttämme.

Matti Nykänen oli legenda, josta tuli myytti. Kuin antiikin myyttiset hahmot, jotka hallitsivat asioita, mutta jotka sekoilivat ja joiden maine vain kasvoi ja joista kirjoitettiin eepoksia ja veistettiin patsaita.

Nykäs-myytti kertoo siitä, että elämään kuuluvat paradoksit. Sankaruus ei ole vain sitä, että tekee jotain yli-inhimillisen suurta. Me haluamme nähdä sankarimme ihmisinä, sellaisina kuin me itse.

Minun mielessäni tähän paradoksiin kuuluu hengellinen ulottuvuus. Kun olen heikko, olen väkevin. Simul justus et peccator, samaan aikaan vanhurskas ja syntinen. 

Minun suurimmat hengelliset vaikuttajani ovat kaikkea muuta kuin sotaratsun selässä patsastelevia ritareita. Ajattelen paitsi itseään Jeesusta myös Paavalia, Lutheria, Paavo Ruotsalaista tai läheisesti tuntemaani Erkki Lemistä.

Emme välttämättä arvosta johtajaa, joka on kaikessa täydellinen ja aina oikeassa, vailla säröä ja inhimillisyyttä. Seuraamme mieluiten ihmistä.

Kunnioitukseni Matti Nykäselle, sankarille ja ihmiselle.