Blogi

17. heinä, 2019

Olen viime aikoina kuullut ja lukenut kylmääviä tarinoita korkeassa asemassa olevan henkilön alistavasta vallankäytöstä. Sekä alaisten tuntemasta pelosta. 

Valta on väline, jota voi käyttää fiksusti ja läpinäkyvästi. Tai sitä voi käyttää peitetysti ja juonikkaasti. Vallasta voi tulla myös itsetarkoitus. Se on huume, joka koukuttaa. Kun siihen tottuu, sen käyttäjä ei edes tunnista olevansa siitä riippuvainen.

Siksi on tärkeää, että vallankäyttäjät vaihtuvat säännöllisesti, yhteiskunnassa, puolustusvoimissa, kirkossa. Se on demokratian ydin. 

Yrityksessä toimitusjohtajan paikka on lähtökohtaisesti aina katkolla, vaikka pitkiä uria onkin paljon. Julkisella sektorilla on sekä määräaikaisia että pysyviä johtajatehtäviä. Kirkossa vannotaan pysyvyyden nimiin. Nostan hattua Björn Vikströmille, joka ehdotti piispanviran muuttamista määräaikaiseksi ja näytti itse mallia luopumalla asemastaan.

On vallankäyttäjiä, jotka kykenevät uudistumaan ja joille valta ei nouse päähän. Mutta kaikilla päälliköillä ei ole yhtä hyviä henkisiä valmiuksia.

Usein valtarakenteet piilotetaan näennäisen demokratian sumuun, esimerkkeinä vaikka puolueet. Ja jo mainitsemani kirkko, tämä minulle tärkeä yhteisö, jossa kukaan ei tunnusta käyttävänsä valtaa, mutta jossa valtaa kuitenkin käytetään, peitetysti, usein kulissien takana.

Kevättalvella vallankäytön mustat puolet ryysivät esiin vanhusten hoitoon liittyvässä keskustelussa. Huonokuntoinen vanhus tarvitsee paikan, jossa asua ja saada hoitoa. Mahdollinen lähipiiri ei osaa, halua tai jaksa kantaa arkista vastuuta. Yhteiskunnallinen vallankäyttäjä putsaa vanhukset pois silmistä. Inhimillisistä arvoista erkaantunut kasvoton pääomasijoittaja, taloudellinen vallankäyttäjä, nylkee hänet putipuhtaaksi.

En tiedä, johtiko nyt jo hiipunut vanhustenhoitokeskustelu pysyviin muutoksiin. Toivottavasti.

Hyvin käytettynä valta on yhteiselämän välttämätön rakennusaines. Valitettavasti valtaan pyrkii usein henkilöitä, joita ei koskaan pitäisi siihen päästää, osaamispuutteiden tai narsististen alistamishalujensa tähden tai koska heiltä puuttuu vallankäyttäjän keskeinen hyve, sydämen sivistys. Itsetunnon puutteistakin on puhuttu.

Yhtälö on sitä vakavampi, mitä hauraampi on kykymme itsereflektioon, johtajina ja yhteisöinä. Jos yhteisö ei kykene tunnistamaan keskuudessaan tapahtuvaa perverssiä vallankäyttöä, puhumaan siitä ja luomaan korjaavia rakenteita, niin henkisiä raatoja syntyy. Meillä tulee olla nollatoleranssi väärää vallankäyttöä kohtaan.

Sivistynyt vaikuttaja tunnistaa heikoimmat ja tukee heitä. Keskiturmeltunut vallankäyttäjä ei tee eroa kohteittensa vahvuuden ja heikkouden välillä. Läpiturmeltunut valtias saa suurimman tyydytyksen alistaessaan heikoimmassa asemassa olevia alamaisiaan. 

Mistä tunnistat turmeltuneen vallankäyttäjän? Vinkki: kuuntele hänen perustelujaan, kun hän puhuu eri mieltä olevalle alaiselleen. Jos hän pyrkii argumentoimaan tiedolla ja faktoilla ja on valmis kuuntelemaan keskustelukumppanin ajatuksia, voit olla luottavaisella mielellä. Jos hän jatkuvasti argumentoi tyyliin että ”asia nyt on niin, piste” tai että ”parasta ajatella niin kuin minä sanon”, niin liitoudu, tee selvityspyyntö ylemmälle taholle, jos sellainen on, tai pakene ja etsi itsellesi toinen johtaja.

 

#valta #politiikka #vallankäyttäjä #alistaminen #sivistys #reflektointi #johtaja #esimies

7. heinä, 2019

Monet etsivät elämälleen syvempiä tarkoituksia, sivistystä ja Maslowin tarvehierarkian ylintä kerrosta.  Vastakohtana on asenne, jolle riittää, kun klaaraa tavalla tai toisella sen, mitä kulloinkin sattuu vastaan tulemaan.

Tätä jakoa ovat filosofit, taitelijat ja uskonnolliset ajattelijat kuvanneet eri tavoin.

Esa Saarinen puhuu kohottautumisesta, jossa elämää tarkastellaan ylärekisteristä käsin, arkisten kahinoiden yläpuolelta. Se voi näkyä esimerkiksi suhteessamme kanssakulkijoihin. Voin katsoa toista arvostellen ja vähätellen tai voin nähdä hänen kauneutensa ja mahdollisuutensa.

Samoissa sfääreissä liikkuu Pekka Himanen kirjoittaessaan rikastavasta vuorovaikutuksesta, joka koskee koko tapaamme katsoa maailmaa. Puhuessaan hyvinvointivaltion tulevaisuudesta hän toteaa: ”Ensimmäinen tarpeellinen jättiaskel on siirtyminen negatiivisesti eli (fyysisten) puutteiden poistamisen kautta määritellystä hyvinvointivaltion käsitteestä positiiviseen, jossa hyvinvointivaltio määritellään lopullisen päämäärän eli hyvinvoinnin edistämisen kautta.”

Nämä ajatukset ovat positiivisen psykologian ydintä. Todellisuutta voi tarkastella päälle kaatuvien ongelmien ratkaisemisen tai vaihtoehtoisesti vahvojen positiivisten päämäärien näkökulmasta. On toimittava proaktiivisesti ja etsittävä suurta yhteistä nimittäjää, parhaimmillaan olemassaolomme merkitystä ja tarkoitusta. 

Osaratkaisujen sijaan pyrimme kokonaisuuden jäsentämiseen. Erityisen tärkeää se on päätöksenteossa ja johtamisessa. Arkisessa hyvinvoinnissa se on mullistava tekijä. 

Terho Pursiainen kuvaa kahdenlaista minää. Toinen on viidakkominä, joka elää tässä ja nyt, etsii ravintoa, pyrkii välttämään vaaroja sekä etsii hyötyjä ja henkilökohtaisia etuja. Liaanissa riippuvan marakatin tavoin ihminen hankkii toimeentulonsa ja pyrkii ratkaisemaan eteen tulevat ongelmat mielekkäällä tavalla. Tällainen arkiego on tarvittaessa laskelmoiva arjen selviytyjä.

Toinen mahdollinen minämme on sisäinen minä, kokemus ihmisen suhteesta omaan syvyyteensä. Tämä minän muoto näkee arjen tapahtumien takana laajempia merkityksiä ja yhteyksiä. Hänelle asiat eivät ole vain eksaktia matematiikkaa vaan metaforia, intuitiivisesti ymmärrettäviä hahmoja, taidetta, uskontoa, tarinoita ja kokemuksia – riippuen itse kunkin tavasta hahmottaa maailmansa ja minuutensa. 

Pursiainen kuvaa näiden kahden minän eroja. Viidakkominä ja sisäinen minä näkevät samat asiat eri moduksissa, tapaluokissa. Viidakkominä näkee asioissa ennen kaikkea hyöty- ja kustannuseriä. Sisäinen minä näkee asioissa niiden arvon, ei hyödyn vaan elämän mielekkyyden näkökulmasta.

Itse olen puhunut ja kirjoittanut kutsumusihmisestä, joka tunnistaa vahvuutensa ja kipunsa sekä on sopusoinnussa elämänhistoriansa kanssa. Samalla hän näkee vastuunsa muista ihmisistä ja maailmasta. Hänelle itsensä toteuttaminen ja palvelu kietoutuvat toisiinsa. 

Kohottautuminen, rikastava vuorovaikutus, sisäinen minä, kutsumus ja merkitys ovat suuria sanoja. Niiden soisi mietityttävän nykyistä enemmän valtiollisia, poliittisia ja kirkollisia johtajia, yritysjohtajia ja kaikkia arjen puurtajia. 

Mitä ikinä teemmekin, on hyvä toistuvasti kysyä muutama kysymys: ”Miksi teen tämän?” ”Mikä tässä lopulta on tärkeää?” ”Mitä suurempaa kokonaisuutta tekoni palvelee?” 

Kahinoinko vai rakennanko?

 

Ps. Näistä teemoista olen kirjoittanut esimerkiksi blogeissani Merkitys voi kadota ja löytyäAlussa oli tarkoitus ja Merkityksen kokemisen taito sekä kirjoissani Kutsumusjohtaja (& Paula Kirjavainen & Eeva Pitkänen, Alma Media 2014), Luova kutsumus – Tarkoituksen kokemisen taito (Kirjapaja 2007) ja Syty ja sytytä – Valmentavan johtamisen filosofia  (& Heikki Pajunen & Kallu Tuominen, Alma Media 2005). Ensi vuoden alussa ilmestyy kirja, jonka työnimi on Merkityksen johtaminen (Tapio Aaltonen & Pirjo Ahonen & Jaakko Sahimaa, Alma Media).

Ps.2. Tämä blogi on muunnelma Kutsumusjohtaja -kirjan yhdestä alakohdasta

29. kesä, 2019

Kirkko on jakaantunut konservatiiveihin ja liberaaleihin. Helsinki Pridelle kirkko antoi tukea, mutta sateenkaarivihkimisen kanssa vielä väännetään.

Konservatiivit sanovat puolustavansa kristinuskon olemusta. Heidän mukaansa liberaalit vähät välittävät pyhistä kirjoituksista. Tilanteen voi hyvin perustein kuitenkin nähdä päinvastaisena.

Mielestäni konservatiivien kovin ydin de facto hylkää Jeesuksen tai peittää hänet uskomuskerrostumien alle. Heidän retoriikassaan kummittelee käsitys Raamatusta, jonka ytimessä on kattava kokoelma sääntöjä, kaikkiin aikakausiin sellaisenaan sovellettavia normeja. 

Käytännön konservatismissa tiukin tarkkaavaisuus suunnataan seksuaalisuuteen. Sen sijaan huomiotta jäävät Raamatun sosiaalieettiset viestit, kuten epäoikeudenmukaisuuden vastainen taistelu, köyhyyden poistaminen tai rasismi- ja ihmisoikeusteemat. 

Myös ilmastonmuutoksen torjuminen paistattelee poissaolollaan konservatismin agendassa. Siitäkin huolimatta, että luonto on Raamatun suuria teemoja. Tieteellinen tutkimuskin alistetaan uskonnollisille käsityksille. 

Konservatiivit moittivat liberaaleja maailman mielistelystä. Tähänkin voi soveltaa Jeesuksen puhetta henkilöstä, joka näkee rikan toisen silmässä mutta ei malkaa omassa. Konservatiivisella teologialla ja uskonnollisuudella on taipumus pyrkiä symbioosiin poliittisen äärikonservatiivisuuden kanssa, Yhdysvaltojen malliin. 

Konservatiivisen paradigman vallassa olevat kirkot puolustivat aikoinaan neekeriorjuutta ja apartheidia. Suomessa konservatiivinen arkkipiispa Gustaf Johansson vastusti naisten äänioikeutta, ja monet kirkolliset vaikuttajat pitivät työväenliikettä saatanan palvelijana. Eronneiden vihkimiskiista kuuluu samaan sarjaan. Nykykahakatkin ovat osa tätä jatkumoa.

Jyrkän linjan konservatiiveilla on nytkin varsin vahva ote kirkosta, mikä takaa mahdollisuuden merkittävien muutosten jarruttamiseen.

Itse haluaisin tuntea kirkon, jota leimaa usko, toivo ja rakkaus ja joka eettisissä kannanotoissaan on tasa-arvon, globaalin rauhan ja ilmastonmuutoksen pysäyttämisen esitaistelija.

Jeesus liittyy tähän keskusteluun kahdella tavalla.

Ensiksikin Jeesuksen elämä ja kuolema on armoa, anteeksiantoa ja rakkautta niiden ehdottomimmassa merkityksessä. Jos mikä tahansa oppi tai elämänohje rinnastetaan evankeliumiin, sen rinnalle tai korvaajaksi, kristinusko kadottaa merkityksensä. Jos kirkko hukkaa Jeesuksen, se ei enää ole kirkko.

Toiseksi, Jeesuksen radikaali ohjelma velvoittaa meitä vastuullisuuteen, lähimmäisen rakastamiseen, empatiaan ja hengelliseen vieraanvaraisuuteen. Ohjelmanjulistuksessaan hän saarnaa vangituille ja sorretuille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista. 

Se on konkreettinen manifesti, jota Jeesuksen seuraajat toteuttivat ja johon nytkin sadat kirkot sitoutuvat eri puolilla maailmaa. Tosin kirkon historia on täynnä surullisia esimerkkejä keskittymisestä vallankäyttöön ja neuroottisuutta hipovaan opillisen puhtauden vaalimiseen.

Kirkon suurin haaste on ottaa Jeesus todesta. Se on suunnan tarkistuksen paikka jokaiselle. Sekä konservatiiveille että liberaaleille ja kaikille siltä väliltä, koko kirkolle.

18. kesä, 2019

Kirkkoa raastaa kysymys tasa-arvoisesta avioliitosta. Osa papeista vihkii homopareja, ja jotkut ovat saaneet asiasta varoituksen tuomiokapitulilta. Jotkut tapaukset ovat edenneet oikeusistuimen käsittelyyn. 

Nyt saatiin ensimmäinen ratkaisu: Pohjois-Suomen hallinto-oikeus kumosi Oulun tuomiokapitulin antaman varoituksen. Yhtenä perusteena on, että vihkiessään parin pappi toteuttaa yhteiskunnallista tehtävää. Mielestäni hallinto-oikeuden päätös on hyvin perusteltu ja lukemisen arvoinen.

Tässä linkki Hesarin kirjoitukseen: Pappi vihki homoparin, ja kirkko varoitti pappia – oikeus linjasi, ettei kirkolla ole oikeutta varoittaa homoparin vihkimisestä.

Kirkossa ajetaan kaksilla raiteilla. Piispojen ohjeistus on, että älkää vihkikö, ja sen sanotaan olevan kirkon virallinen kanta. Vihkimisiä kuitenkin tapahtuu kasvavassa määrin, koska enemmistö papeista on tasa-arvoisen avioliittokäsityksen kannalla. 

Kirkolla on virallinen kanta ja on epävirallinen tapa toimia, joka kuitenkin vähitellen puolivirallistuu ja tulee osaksi normaalia arkea. 

Kirkon jäsenenä minun minulle on herännyt vakavia kysymyksiä. Olemmeko me kirkossa näin avuttomia? Emmekö kykene katsomaan tilanteen raadollisuutta? Nykymallikin on valinta, se että eletään kahdessa todellisuudessa. Moraalisesti se ei tunnu eikä näytä hyvältä. 

Tämä jännite näyttää esiintyvän kirkon päätöksenteossa laajemminkin. On esitetty epäilyjä, että virantäyttötilanteissa on syrjitty henkilöitä, jotka haluavat laajentaa kirkon avioliittokäsitystä. Tilanne on alkanut tulehtua ja sairastuttaa kirkkoa.

Kirkolliskokous on kykenemätön ratkaisemaan tätä kysymystä. Yhtenä syynä on 3/4:n enemmistövaatimus. Se varmistaa, että vähemmistö kykenee estämään tärkeät uudistukset tai ainakin jarruttamaan niitä vuosikymmenien ajan.

Ehdotin Kotimaa-lehden mielipidekirjoituksessani (9.5.19), että kirkko asettaisi Viisaiden ryhmän ratkaisemaan tilannetta. EU perusti aikoinaan sellaisen pohtimaan EU:n menestymisen edellytyksiä. Vastaavia ryhmiä eri nimikkeillä on silloin tällöin käytetty tuottamaan ratkaisuvaihtoehtoja kiperiin ongelmiin, paremmalla tai huonommalla menestyksellä. 

”Kirkko voisi käynnistää oman osallistavan viisaus-, dialogi- tai sovitteluprosessinsa. Sen ainoana tavoitteena on löytää ratkaisu, jossa jokainen osapuoli oikeutettuine huolineen tuntee tulleensa kuulluksi. Valkoinen savu nousee vasta, kun on löydetty ratkaisu, jonka kanssa jokainen osapuoli voisi elää.” Näin kirjoitin. 

Yhtenä ratkaisumallina on esitetty, että kirkko tarjoaa kaikille avioliittoon haluaville samanlaisen mahdollisuuden saada kirkollinen vihkimys ja siihen kuuluva siunaus, ja samalla yksittäisille papeille annettaisiin mahdollisuus toimia omantuntonsa mukaan ja vihkiä vain heteropareja. Vihkijää sitovat luonnollisesti yhteiskunnan asettaman reunaehdot, kuten vihittävien ikä.

Minun omatuntoni ja hengellinen ymmärrykseni kehottaa minua olemaan sulkematta ketään ulos kirkon siunauksen ja palveluksen piiristä. Minua loukkaa, ettei kirkkoni kunnioita minun ja monien kollegoitteni omantunnon ääntä. Samalla haluan antaa tilaa heille, jotka näkevät asioita eri tavalla kuin minä. Kirkossa voi olla eri mieltä, kuten kaikkialla yhteiskunnassa.

”Kaikille tilaa riittää”, lauletaan lastenvirressä. Elän toivossa, että joskus se olisi totta.

 

7. kesä, 2019

Brexitistä on tullut huonon päätöksenteon symboli. Brexitejä tehdään ilman vaihtoehtojen monipuolista punnintaa.

Vanhemmat muistavat entisaikojen pölynimurikauppiaat, jotka soittivat ovikelloa ja pyysivät päästä imuroimaan kodin? Kukapa ei ottaisi vastaan ilmaista apua. Kauppias kaivoi laukustaan esiin sen maailman edistyneimmän imurin, veti muutaman imurointiliikkeen ja karisti pussiin kerääntyneen pölykasan lattialle. Kai huomaatte, hyvät rouva ja herra, miten huonosti teidän nykyinen imurinne on toiminut. Ja kuukausierätkään eivät tunnu missään.

Puhuttiin pölynimurikauppiaan ansasta. Ostanko tämän imurin vai enkö? Tämä kysymys valtasi ostopäätöstä pähkäilevän mielen, vaikka se ei ollut alkuunkaan hänen ydinkysymyksensä.

Hänen olisi pitänyt kysyä: Miten hoidan parhaiten kotini siivouksen?

Britannian Brexit-kauppiaat rakensivat täsmälleen saman ansan tilanteessa, jossa Britannian olisi pitänyt miettiä, miten se hoitaa kansalliset etunsa keskellä globaalin maailman haasteita. Punnittuja vaihtoehtoja variaatioineen olisi ilmaantunut useita.

Pölynimurikauppiaan ansa on paljon käytetty keino päätöksentekotilanteissa, usein huomaamattamme. Harhautuksen ideana on luoda vaikutelma, että päätös on tehtävä nopeasti ja sen hetkisen tunnetilan pohjalta. Päättäjät tuntevat itsensä luusereiksi elleivät siltä istumalta muodosta kantaa vaihtoehtoihin eivätkä tartu tarjottuun tilaisuuteen

Teemmekö tarjotun sopimuksen? Purammeko sopparin, joka ärsyttää? Hoidammeko palvelumme itse vai ulkoistammeko ne palveluntarjoajalle? Ostammeko tämän it-ratkaisun? Ansa on viritetty. Varsinkin, jos päättäjät ryhmittyvät kahteen leiriin ja jos argumentointi alkaa muodostua tunnepitoiseksi.

Päätöksentekoprosessin ensimmäinen päätös on päättää, mihin varsinaiseen kysymykseen etsimme ratkaisua. Jokotai-asetelma toimii, kun autoa ajaessa pitää nopeasti valita, ajaako rotkoon vai vastaantulevan auton nokkaan. Normaalitilanteessa päättämiseen on enemmän aikaa.

Olemme tottuneet arvostamaan nopeaa päätöksentekoa. Joskus sillä on paikkansa muutenkin kuin kriisitilanteessa. Nopeus voi olla hyve, kun edessä on loistava mahdollisuus, joka voi lipua ohi. Mutta tuhannen taalan paikka voi myös olla pölynimurikauppiaan ansa. 

Kummasta on kulloinkin kyse? Sitä on vaikea tietää aukottomasti, mutta ainakin muutama tovi tulisi uhrata sen kysymyksen miettimiseen, että mikä on varsinainen kysymys.

Kokenut yritysjohtaja sanoi, että joskus meidän on oltava päättäväisesti päättämättömiä. Sokrates puhui ei-tietämisen tilasta. 

Neuvottomuus on hyve, jos se johtaa oikeiden tarpeiden tunnistamiseen ja aktiiviseen vaihtoehtojen etsintään.

 

#päätöksenteko #vaihtoehdot #brexit #neuvottomuus