Blogi

19. huhti, 2020

Tieteen avulla olemme ratkaisseet ihmiskunnan ongelmia mutta myös synnyttäneet niitä.

Arvostan Kari Enqvistiä tutkijana, luonnontieteellisen tutkimustiedon välittäjänä sekä näppäränä sanankäyttäjänä. Uskontoa käsittelevissä kirjoituksissaan hän kuitenkin sortuu noloihin yksinkertaisuuksiin. 

Tästä on esimerkkinä hänen kolumninsa Huuhaa-väki on siirtynyt vähin äänin hopeavedestä käsidesiin, jossa hän parantelee virttä Jumala ompi linnamme. Jumala-sanan hän korvaa sanalla tiede. Vain tiede (luonnontiede) voittaa kavalan ja kiukkuisen vainoojan. 

Olisipa niin, mutta kun ei. Kari Enqvist voisi hänkin luopua hopeavedestään. Mistä löytyy tiede, joka saa ihmiset pesemään kätensä, pysymään karanteenissa, luopumaan tupakoinnista, hoitamaan terveyttään, lopettamaan sodat ja politikoinnin, synnyttämään rauhan ja hylkäämään ahneuden?

Pelkkä lääketiede, fysiikka ja kosmologia ei riitä. 

Ilman nykytiedettäkin maailma on voittanut epidemioita. Ne ovat levinneet, tappaneet tuhansia ihmisiä ja sitten kuivuneet. Esitieteellisellä ajalla epidemioiden jälki on ollut rumaa. Mutta rumaa se on nytkin, tieteen aikakaudella.

Kotimaan kirjoituksessaan (17.4.20) emerituspiispa Jorma Laulaja huomauttaa, että talvisodan henki ei syntynyt tieteen tuloksena. Totta. Sota voitettiin, koska ihmiset halusivat puolustaa isänmaataan ja panivat kaiken likoon. Hengenluojina ja tukihenkilöinä Kannaksen korsuissa liikkui enemmän pappeja kuin tiedemiehiä. Eikä Mannerheimkaan ollut hääppöinen tieteilijä.

Yhtenä toisen maailmansodan tuhon instrumenttina oli tiede, teknologia, kiihkeä tutkimustyö, jossa revanssinhaluiset saksalaiset olivat maailman kärkeä. Tieteen yhtenä saavutuksena oli Hiroshima.

Tiede on mahdollistanut väestönkasvun, eliniän pitenemisen, ihmisten liikkumisen ja globaalin maailman järjestelmät. Ennen nykytiedettä tällainen pandemia tuskin olisi ollut edes mahdollinen. 

Kieli poskessa voisi väittää, että koronapandemian aikana tiede pyrkii ratkaisemaan ongelmaa, jonka se on itse aiheuttanut. 

Ylistän tieteen tuomaa kehitystä. Samalla tulee jatkuvasti miettiä: mitä teemme tieteen mahtavilla saavutuksilla? Minkä hyväksi käytämme niitä? Vastauksissa tulemme arvokysymyksiin ja valintoihin, joissa luonnontiede on erinomainen instrumentti, ei varsinainen ratkaisija.

Uskonto on aiheuttanut tuhoa, mutta se on myös inspiroinut tekemään hyvää. Montako suurta sävelteosta tai maailmankirjallisuuden helmeä on luotu tieteen ansiosta? Taannoisessa Neuvostoliitossa sitä yritettiin, mutta sen ajan parhaat saavutuksen kumpusivat muusta kuin tieteellisestä maailmankuvasta. Myönnän, että tämä oli halpa heitto.

En delegoisi millekään jumalalle, en tieteelle enkä uskonnoille, yksinoikeutta ratkaista maailman ongelmia. Kaiken tiedon, kaikkien aatteiden ja uskomusten lisäksi tarvitsemme päättäväisyyttä, humaaneja arvoja sekä globaalia etiikka. Kaikki tämä syntyy tieteen avulla, tieteestä riippumatta ja joskus jopa tieteestä huolimatta. 

Tämä blogi on julkaistu 19.4.2020 Kotimaan K24-sivulla 

#tiede #luonnontiede #uskonto #teknologia #etiikka #karienqvist #jormalaulaja

8. huhti, 2020

Menossa on kaksinkertainen kriisi. On korona ja on kristikunnan hiljainen viikko, joka maalaa eteemme ydinepisodin länsimaisen kulttuurin murrosvaiheesta, henkisestä ja hengellisestä disruptiosta. Kristikunta alkoi järkytyksestä.

Kriisi on paras opettajamme. Se paljastaa asioita, jotka tavallisessa elämässä jäävät huomiotta. Kun kaikki rullaa, emme tule kohdanneeksi pimeitä puoliamme emmekä upeuksiamme.

Otan esimerkiksi johtajuuden. Kriisissä näkyvät johtajan jaloimmat ja nurjimmat puolet. Tavallisessa arjessa johtaja voi joskus pärjätä rutiiniotteellakin. Hänen paras hyveensä on silloin, ettei häiritse alaisiaan. Herbet von Karajanin tapaan: ”Kapellimestarin tärkein tehtävä on tietää, milloin ei pidä johtaa.”

Kriisiaikana pitää oikeasti johtaa. Kun orkesteri sekoilee, kapun merkkien pitää olla selvät.

Kirjoitin Alma Talentin Uutiskirjeeseen kolumnin siitä, mitä johtajan kannattaa pitää mielessään koronan kuumotuksessa. Lue se tästä: 

Kriisiajan johtaminen on läsnä olevaa merkitysjohtamista. Käkikellojohtaja voi helposti pahentaa tilannetta.

Heikko johtaja tunkee päänsä pensaaseen ja seurailee sivusta tapahtumien kulkua, peesaa ja matkii muita. Mutta kriisi kasvattaa myös sankareita. Ihmisiä, jotka kaikkein tiukimmassa tilanteessa nousevat arjen yläpuolelle ja alkavat toimia, ottavat aloitteen käsiinsä ja venyvät.

Kriisiaikana johtajan ehkä suurinta sankaruutta on, että hän välittää väestään, kuuntelee ja kyselee kuulumisia. Se voi tapahtua nokikkain tai etänä.

Läsnäolo ei edellytä paikallista eikä edes ajallista läheisyyttä. Minun ensimmäinen johtajani Mauri Tiilikainen on jo kauan ollut autuaammilla työmailla, mutta edelleen hän on minulle läsnä. Pulmatilanteessa saatan kuvitella mielessäni hänen hahmonsa ja matalan äänensä, kun hän pohdiskelee käsillä olevaa tilannetta ja maalailee näkymää tulevaisuuteen.

Pitkäperjantain ja pääsiäisen alla muistellaan miestä, joka teki huikeasti hyvää mutta joka juuri siksi raahattiin manipuloituun oikeudenkäyntiin ja tuomittiin rikollisena kuolemaan. Siitä on kulunut pian 2000 vuotta, mutta yhä nuo tapahtumat ovat läsnä. Minulla on aina hiljaisella viikolla hetki, jolloin pysähdyn niiden äärelle. Ne ovat minulle tässä ja nyt.

Pandemian aikoina läheisen menetyksen yhteydessä tai kotikarantenissaan joku miettii, missä piileksii Jumala, jolta pyydetään apua runollisessa kirkkorukouksessa tai epämääräisessä rukoussopertelussa. 

Jumala on jokaisen sairaanhoitajan ja lääkärin hoitoa tarjoavassa kädessä. Hän on liikennettä valvovan poliisin haalareissa, päiväkodin ja koulun opettajassa, maan asioita pohtivan poliitikon ajatuksessa. Jumala on siinä, kun kannamme ruokakassin yksinäiselle vanhukselle tai kun soitamme kaverille ja kysymme kuulumisia. Hän on itkussa ja lohduttavissa sanoissa, ilossa ja surussa, kaipauksessa ja kohtaamisessa.

Huonoimmillaan ankeat ajat tekevät meistä valittajia. Parhaimmillaan ne hiljentävät elämän mysteerin äärelle ja tekevät meistä auttajia.

 

#johtajuus #läsnäolo #sankaruus #Jumala #auttaminen #kuunteleminen #rukous

1. huhti, 2020

Kriisi voi tulla äkkiarvaamatta, kuten tieto läheistä kohdanneesta onnettomuudesta tai uutinen ydinvoimalan räjähdyksestä. Tai kriisi kehittyy vähitellen, kuten sairaus tai vaikka koronaepidemia.

Elisabeth Kübler-Ross piirsi aikoinaan käyrän kuvaamaan surutyön vaiheita. Hän oli tutkinut sairastumisia ja kuolemantapauksia. Vastaavia V-käyriä jmalleja muunnelmineen on useampia, ja jokainen kriisi on omanlaisensa. Eri tarinoiden perusviesti on, että tunteet tarvitsevat aikansa ja että jossain vaiheessa alkaa siirtymä kohti uutta.

Alkujärkytyksen jälkeen kriisiä saatetaan vähätellä. ”Ei tämä niin vaarallista ole.” ”Ei voi olla totta.” ”Ei koske minua, eihän.” Koko kriisin olemassaolo voidaan kieltää. 

Toisessa vaiheessa mielen valtaavat tunteet, ehkä masennus tai ahdistus. Kärvistellään, vaivutaan itsesääliin, ollaan toivottomia ja lamaantuneita. Käperrytään apeisiin ajatuksiin. Joskus surutyö voi kestää viikon pari, suurten menetysten jälkeen jopa vuosia.

Koronakriisissä kaikkine rajoituksineen on koettu tätä hämmennystä. Sosiaalisessa mediassa on purettu epävarmuutta, vihaa, ahdistusta ja pelkoa. Se voi tapahtua harmittomana valitteluna, mustan huumorin viljelynä tai päättäjien syyttelynä. Tämä vaihe on välttämätöntä käydä läpi. Kaikkein höydyttömimpiä ovat neuvot tyyliin ”häntä pystyyn ja menoksi” tai ”mitä näitä vatvomaan”.  Tunteiden jyrkkä torjuminen saattaa kostautua myöhemmin, ehkä erilaisena ja syvempänä kriisiinä.

Itse olen karanteenissani kokenut ärtymystä vapauteni rajoittamisesta. En saa kiksejä siitä, että minua ohjaillaan. Rationaalisella tasolla olen kuitenkin toiminut tiukasti päättäjien ohjeiden mukaan, koska haluan olla vastuullinen kansalainen, mutta jollain epämääräisellä tavalla tämä vaihe on ollut epämukava. Vaikka kotona onkin mukavaa.

Viimeisten parin päivän aikana tunnetilani on alkanut vaihtua. Pääni on alkanut työstää ideoita siitä, mitä tekisin tämän vaiheen jälkeen. Miten jatkaisin joitain jarrutettuja hankkeitani ja mitä puolia elämässäni alkaisin arvioida uudelleen.

Olen luultavasti saavuttanut tai savuttamassa kriisin kolmannen vaiheen, josta käytetään nimeä hyväksyminen. Pohjakosketus, käännekohta. Hyväksyn tilanteen. En taistele sitä vastaan. Annan elämän jatkua. Epidemia-V:n vasen viiva ehkä tippuu edelleen, mutta mieleni V:n oikeanpuoleinen viiva alkaa kääntyä nousuun. Tosin takapakkejakin voi tulla, lopulta yhä harvemmin. Sitäpaitsi vaiheet ovat aina myös sisäkkäisiä.

Hyväksymisen vuoro tulee, kun on antanut tunteilleen riittävän tilan kärvistellä ja harmitella. 

Odotan jännityksellä seuraavaa eli neljättä vaihetta. Kriisien käsikirjoituksen mukaan elämänarvoni saattavat jossain kohdassa asettua hieman uuteen järjestykseen. Yhteisöjen osalta arvojärjestys voi heilahtaa rajustikin. Alamme ottaa konkreettisia askeleita eteenpäin. Energiatasomme nousee. Syntyy uutta toimintaa. Kriisistä tulee voimavaramme.

Muutaman kuukauden tai pitemmän ajan kuluttua kaikki ei enää ole entisensä. Niin on käynyt aiemmissakin kriiseissä. Se uusi voi olla parempaa kuin entinen.

Veikkaan, että jo nyt monissa yhteisöissä energiat ovat alkaneet virrata, yhteisölliset kokeilut päästä vauhtiin, psykologiset ja teknologiset innovaatiot kirkastua ja elämä virrata uudessa uomassa. Ilmastonmuutoskin otetaan uudella vakavuudella.

Missä vaiheessa olet tätä tarinaa? Mikä ehkä jää taakse? Mitä häämöttää edessäsi? Sinulla yksilönä sekä teille yhteisönä?

 

Ps. Olen  kuvannut ehkä tyypillisimmän kriisitarinan. Meillä on uskomattamat voimavarat selvitä. Aina kuitenkaan kaikki ei pääty hyvin. On tilanteita, joissa henkilö ei näytä selviävän surustaan. Jos umpikuja alkaa tuntua toivottamalta, niin kannattaa ehdottomasti hankkia ammattiapua, mieluummin liian aikaisin kuin liian myöhään Tämä pätee sekä yksilöihin että yhteisöihin.

Ps. 2. Mielestäni parhaita visualisointeja teemasta on tehnyt organisaatiopsykologi Henry Honkanen. Alun kuvani myätäilee sitä mallia.

 

#koronakriisi #pandemia #kriisinvaiheet #tunteet #hyväksyminen #uusialku #arvot

20. maalis, 2020

Koronakriisin yksi lopputulema luultavasti on yhteisöllisyyden nousu. Normaalissa arjen jolkkeessa kuljemme toistemme ohi. Olemme toisillemme enemmän se kuin sinä, Martin Buberiin viitaten.

Haastattelimme Vihdin seurakunnan Huomiseen!-hankkeessa lähes 400 ihmistä, enimmäkseen satunnaisia ohikulkijoita, eri-ikäisiä ja -taustaisia. Kysyimme heidän odotuksiaan seurakuntaa kohtaan.

Yksi odotus oli ylitse muiden, eri tavoin ilmaistuna. Ihmiset kaipaavat yhteisöllisyyden kokemusta.

Kirjoitan tätä ikäkaranteenini neljäntenä päivänä. Katselen ulos ikkunasta ja mietin, että ainakin tuonne minun on lupa mennä. Mielessäni soivat tyttäreni sanat, että ”olette Pirkon kanssa meille rakkaat, pitäkää huoli siitä, että ette liiku missään, missä on ihmisiä, me kuskataan teille tavaraa kaupasta”. 

Lapset haluavat ottaa vastuun vanhemmistaan. Vähän se liikuttikin, heillä ovat omat tehtävänsä ja arjen huolensa. Kaiken lisäksi he halusivat järjestää päivittäisen Zoom-session netin kautta, me kaikki yhdessä, ihan vaan että tunnetaan yhteenkuuluvuutta. Tänään tulee neljäs kerta.

Jotkut ystävämmekin ovat ilmaisseet halun olla tukenamme. Kuulemme uutisia eri puolilla heränneestä auttamishalusta, monissa järjestöissä, naapurustoissa, yrityksissä ja seurakunnissa, näkyvänä esimerkkinä Helsingin Sanomien lanseeraama Suomi auttaa-kampanja.

Yhteisöllisyys syntyy perhaimmillaan yhteisestä suuresta tarinasta. Se näkyi sodan jälkeen. Se näkyy nyt. Se muistuttaa meille, että kaiken kiireen ja kymmenien kiinnostuksen kohteiden keskellä on jotain, joka on isolla tavalla merkityksellistä.

Parhaassa tapauksessa koronan avaamasta yhteisöllisyydestä jää jälki työpaikoille, seurakuntiin, järjestöihin ja kaikkiin kohtaamisiin. Empatiaa, välittämistä, ihmisyyttä, huomaavaisuutta ja henkistä vieraanvaraisuutta.

Huomaan mieleni askartelevan sen kanssa, että mitä tämän vaiheen jälkeen. Ehkä sen miettiminen on minun selviytymisstrategiani. Samalla haluan elää tämän hetken, tämän ainutlaatuisen kokemuksen, tämän huolen ja tämän rakkauden aallon. 

Kuvittelen, että meillä on välittämistä, joka jatkuu kriisin jälkeen. Sitten se hiipuu. Vai? Tarvitseeko sen? Muistelen teologista sanaparia, joka aikoinaan toistui joissakin oppikirjoissa: jo nyt – ei vielä.

Elämme nykyhetken ja tulevaisuuden välisessä jännitteessä. Nyt koemme yhteisöllisyyttä. Entä jos tämä olisi alkusoitto tulevalle vielä suuremmalle yhteisöllisyydelle. Alkaisimme luoda rakkauden ja välittämisen rakenteita henkisten metallimallien sijaan.

Utopiaa? Ehkä. Silti: toinen olisi minulle Sinä.

 

#korona #karanteeni #yhteisöllisyys #välittäminen #sinä #suomiauttaa #auttaminen

14. maalis, 2020

Tämä kevät jää sukupolvikokemukseksi, joka syöpyy mieleen loppuelämäksemme. Kokemuksena tätä ei voi verrata maaailmansotiin, mutta tämä on pitkästä aikaa suuri, tunteita ravisteleva globaali tarina. Sellainen joka tunkeutuu lähes jokaisen arkeen.

Tarinaan kuuluu tapahtumien kuuma vaihe, jota nyt lähestymme. Sitten se jatkuu toipumisen ja jälleenrakennuksen aikana, joka voi kestää muutamia vuosia. Lopulta kysymme, mikä muuttui lopullisesti ja mitä merkityksiä annoimme jaetulle kekemuksellemme.

Sadan vuoden kuluttua ilmastonmuutos koetaan todennäköisesti vaikutuksiltaan paljon suurempana tarinana, mutta se tapahtuu hitaasti, eikä siinä ole terävää kulminaatiokohtaa, joka aiheuttaisi rajojen sulkemisia, eikä se totaalihallitse viikkojen tai kuukausien ajan median lähes kaikkea ilmatilaa. Ainakaan vielä.

Kymmenen vuoden kuluttua keskusteluissa elää lause ”muistatko, kun koronaviruksen aikaan…” Kaikilla ovat muistonsa. Joillakin niihin liittyy surua, toisilla kommelluksia, itseironiaa, huumoria ja tietenkin jälkiviisautta. Joku kertoo ennustaneensa pandemiaa jo viime vuosituhannen lopulla. ”Minä kirjoitin tästä, mutta kukaan ei uskonut.” Ja ovathan tieteentekijät kaksi vuotta sitten aavistaneet tauti X:n tulon, mutta varautuminen mätti. 

Maa kiertää ellipsiä rataansa kuten ennenkin. Ihmiskunta siirtyy pian tavallisten huoliensa, kiistojensa ja toiveidensa arkeen.

Tapahtumien ollessa kuumimmillaan on vaikea ellei mahdotonta nähdä katastrofin pysyviä seurauksia. Luultavasti opimme jotain, ainakin epidemioista, yhteiskunnan toiminnasta, varautumisesta – ja itsestämme.

Parhaassa tapauksessa tunnistamme vihjeitä siitä, mikä meille on tärkeää ja mitä lopulta arvostamme. Työpaikoilla hyödynnämme etätyötä aiempaa fiksummin. Ehkä vähennämme matkustamista, mistä ilmasto antaa meille punaisen ruusun.

Vanha viisaus kertoo, että kriisi on uhka ja mahdollisuus. Nyt keskustelua hallitsee uhka. Pörssikurssit sukeltavat, talous taantuu, urheilutapahtumat perutaan, kulttuurielämä kärvistelee, ihmiset hamstraavat vessapaperia. Tänä aamuna tuntui absurdilta katsoa telkkarista vanhaa dokumenttia, jossa sydänkirurgi Chris Barnard kulki väkijoukon keskellä ja kätteli iloisesti kymmeniä ihmisiä. 

Mutta siis mahdollisuudet? Jotain uutta syntyy varmasti, innovaatioita, ajattelua ja ehkä vähäksi aikaa jopa kiitollisuutta, kun pahin on ohi.

Oma mieleni tuntuu tuottavan rauhoittumisen odotuksia. Entä jos suitsisin suorittajaminääni ja nauttisin enemmän nyt-hetkestä. Syventyisin ajan kanssa hidasta lukemista odottavaan kirjaan. Antaisin tilaa kulkuriminälleni, joka ei ideoi ja suunnittele koko ajan seuraavia askeleita vaan antaa elämän tulla vastaan.

Pyhä huolettomuus, murehtimattomuus, valppaus nykyhetkelle, takertumattomuus. Sillä on monta nimeä. Siitä on kirjoitettu satoja teepussiaforismeja ja kerrottu latteuksia. Se on uskontojen, mystikoiden ja viisaiden ajattelun ytimessä. Sen oppiminen tapahtuu tuskin koskaan pikapäätöksestä, hyvän kurssin suorittamisesta tai oivaltavasta mietelauseesta.

Hyvä alku voisi olla ei-tietämisen tila, jossa tyhjennän pääni valmiista vastauksista. Annan tilaa uuden tulla sisään, jos on tullakseen.

Siihen tämä pandemia on jumalainen mahdollisuus.

#korona #pandemia #tarina #arvot #merkitys #oppiminen #pyhähuolettomuus