24. kesä, 2022

Juhannustoive: kirkko voisi olla sekä turvapaikka että katalysaattori

Näin juhannuksen lämmössä sopii ilmineerata, että kaipaisin kirkolta johanneskastajamaista ärsyttävyyttä. Kirkon on vaikea toimia vastaäänenä yhteiskunnassa, kun sen rakenteet ja toimintamallit ovat käytännössä samat kuin on valtiolla ja kunnilla, täydennettynä päätöksenteon erityishitaudella.

Kirkko voisi olla muutosten katalysaattori ja ahdistettujen rinnalla kulkija, molempia, ei vain toista. Profeetta ja parantaja. Sissijoukko ja sairaala. Anarkisti ja pakopaikka. Valmentaja ja lohduttaja. Edelläkävijä ja perinteen jatkaja.

Virallisella kirkolla on taipumus viihtyä tutussa turvasatamassaan, jossa uudistukset tapahtuvat nihkeästi ja pakon edessä. Esimerkiksi syrjimättömyyden ja tasa-arvon puolesta toimijat paimennetaan odottamaan kiltisti kirkolliskokouksen päätöksiä.

”Ulkoparlamentaarinen uho ei kuulu kirkkoon”, on neuvonnan motto. Kirkkoon, joka ylpeänä kantaa nimeä protestantti. Protestanttisuus syntyi protestoinnista.

Saarnaajan kirjaa mukaillen kirkko voisi tarvittaessa olla paitsi rakentaja myös repijä: ”Aika on purkaa ja aika rakentaa.” On vaikea rakentaa uutta, ellei välillä kyseenalaista vanhaa.

Uskolliseksi huolto-organisaatioksi profiloituneen kirkon ulostuloihin toivoisin enemmän särmää, äänen korottamista silläkin uhalla, että kaikki eivät sellaisesta pidä. Kirkon brändiin liitetään ylilempeys ja ylivarovaisuus. Sekä usein myös ylimielisyys.

Ihmisten väsymys ja yksinäisyys on mitä suurimmassa määrin jotain muuta kuin yksilöiden huonoa elämänhallintaa. Se on seurausta taloutta ylikorostavasta yhteiskuntajärjestyksestä ja kulttuurista. Väsyneet tulee hoitaa, mutta kulttuurin rakenteet kaipaavat tuuletusta, jotta väsyisimme vähemmän. Siinä on profeetallinen tehtävä kirkolle.

Kirkossa on läpi historian koettu yksilöhurskauden ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden välinen jännite. Ensimmäisten vuosikymmenien seurakunta eli yhteisöllistä uskonelämää ja näytti reipasta esimerkkiä tasa-arvon edistäjänä. Naisten asema kohentui ja orjuus kyseenalaistettiin. Kristinusko näytti kiinnostavalta vaihtoehdolta temppelikulteille, jotka eivät pahemmin häirinneet vallankäyttäjien hankkeita.

Jeesus oli uskon pelkistäjä, poliittinen toimija ja parantaja. Hän kävi taistelua  korruptoituneita uskonnollisia ja maallisia järjestelmiä vastaan, ravisteli epäoikeudenmukaisia rakenteita ja puolusti ihmisyyttä. Samalla hän pysähtyi yksilöiden eteen, paransi, antoi ruokaa ja kutsui mukaan yhteiseen vapautuksen ja rakkauden rintamaan.

Sellaisena Jeesus näyttäytyy Uudessa testamentissa. Hierarkkista valtaa hän ei käyttänyt, mutta kansanvillitsijän valtaa kylläkin.  Sittemmin kirkossa alettiin toimia toisin. Armollisempi ja oikeudenmukaisempi Jumala näkyi munkkien ja nunnien toiminnassa.

Keskittyminen yksipuolisesti yksilön uskonelämään ja  ad hoc -tyyppiseen auttamiseen elää yhä vahvasti kirkossa: ”Kirkon pitäisi pysyä reviirillään ja jättää yhteiskunta poliitikkojen kentäksi.” Vahvana poikkeuksena säännöstä on Kirkon ulkomaanapu ja lähetyskentillä tapahtuva työ.

Seurakunnissa on paljon ihmisiä, jotka taistelevat kirkon yhteiskunnallisen profiilinnoston puolesta, mutta imperiumi tekee ankaria vastaiskuja.

Mitäköhän Johannes Kastaja sanoisi tästä? Vastausta odotellessa: hyvää juhannusta.