21. helmi, 2022

Saako kirkko anteeksi?

Paavit Benedictus XVI ja Franciscus ovat pyytäneet anteeksi pappien harjoittamaa lasten seksuaalista hyväksikäyttöä. Aikoinaan paavi Johannes Paavali II pyysi anteeksi virheitä, joihin kirkko oli syyllistynyt muiden uskontojen harjoittajia kohtaan.

Kollektiivisia anteeksipyyntöjä tapahtuu silloin tällöin. Ne ovat koskeneet saamelaisten ja muiden alkuperäiskansojen, vähemmistöjen ja valtaväestöstä poikkeavien ihmisryhmien syrjintää ja sortoa.

Anteeksipyyntö on kaunis ele, mutta pyynnön kohteesta se voi monestakin syystä tuntua irvokkaalta.

Ensiksikin on helppoa pyytää anteeksi, ehkä liiankin helppoa. Useimmista anteeksipyynnöistä jää puuttumaan kysymys: ”Miten voimme hyvittää teille tekemämme vääryyden?”

Toiseksi: anteeksi pyytäminen on vasta alku prosessille, jonka seuraava askel olisi mahdollinen anteeksi antaminen. Useimmat julkiset anteeksipyynnöt kaikessa vilpittömyydessäänkin ovat ilmaan heitettyjä sanoja, joihin ei edes odoteta vastausta. Kuka voisi vastata kaikkien hyväksikäytettyjen lasten puolesta? Tai holokaustin uhrien puolesta?

Oletko kuullut Kanadan intiaanivähemmistön edustajan sanovan, että ”kiva kun olette sorry, kyllähän me annamme anteeksi teille, vaikka olivathan ne koulujen lapsisurmat ikävä juttu”?

Jos kollektiivien anteeksipyynnöt tuntuvat omantunnon äänen tyynnyttämiseltä eikä anteeksi antamisen viestiä kuulu, niin ainakin siihen voi luottaa, että Jumala lopulta antaa anteeksi.

Vai voiko?

Kristinuskossa armon ja anteeksiantamuksen käsitettä on klassisesti sovellettu vastaukseksi siihen, että yksilö tekee syntiä. Hän saa anteeksi ja välttää Jumalan rangaistuksen. Niin meille on opetettu. Kirkolliset synnintunnustukset ovat voittopuolisesti minämuodossa.

Armahtaako Jumala myös kollektiivia? Koskeeko armo myös korruptoituneita rakenteita tai sortavia kulttuureja, yhteiskunnissa ja kirkoissa?

Anteeksianto ja armo on keskeinen kristillinen käsitepari, jota usein käytetään heppoisesti. Luterilaisuuden piiriin on jopa pesiytynyt ajatus, että meidän ei pidä painottaa hyvän tekemistä, jotta emme luottaisi omiin tekoihimme vaan yksin armoon. Se on kaukana Jeesuksen esimerkistä ja opetuksesta, rakastamisen ja oikeudenmukaisuuden radikaalista eetoksesta.

Kollektiivisissa synneissä armon käsite on riittämätön. Anteeksi antaminen ei korvaa perusteellista ja kipeää sovintoprosessia, jossa uhrit ja tekijät kohtaavat toisensa, sorretut saavat kertoa tarinansa, sovitaan seurauksista ja jatkosta ja sitoudutaan uuteen tapaan elää yhdessä.

Jossain prosessin vaiheessa ehkä voi tapahtua anteeksi antaminen. Sitä voi toivoa, mutta ei edellyttää.

”Ollakseen vapaa pelkkä kahleista irtautuminen ei riitä, vaan on elettävä tavalla, joka kunnioittaa ja edistää muiden vapautta.” Nelson Mandela