2. heinä, 2021

Teologia on päättelyä ja spiritualiteettia, mutta myös intuitiota ja tunnetta

”Se ei ole eettistä.” ”Se ei ole kristillistä.” ”Se on epäraamatullista.” ”Se ei ole luterilaista.” Kuullessasi tällaisia lauseita ole varuillasi. Arkisissa keskusteluissa niitä heitetään kevyesti. Niiden tarkoituksena on lopettaa keskustelu.

Kukapa haluaisi olla epäeettinen? Tai kukapa luterilainen pappi haluaisi olla epäluterilainen? Seuraavat kommenttini koskevat luterilaisuudesta käydyn keskustelun näköharhoja.

On oppineita teologeja, jotka raamattukäsityksessään ovat liberaaleja mutta luterilaisuutta tulkitessaan fundamentalisteja.

Teologille on tuttua kauraa, ettei Raamatusta voi irrottaa yhtä jaetta irti asiayhteydestä. Selvää on sekin, ettei Raamattua tule lukea sääntökokoelmana tai lakitekstinä.

Saman ajattelutavan soisi pätevän myös luterilaisen reformaation tekstien käyttöön. Erilaisissa mietinnöissä ja kirkollisten kellokkaiden kannanotoissa näkyy yllättävän paljon argumentointia, joka pohjaa pariin kolmeen sitaattiin tai tekstikohtaan, irrotettuna kontekstistä, tekstin intentiosta ja luterilaisuuden eetoksesta.

Luther esitti paljon sellaista, jota nykyään pidämme roskana, klassisena esimerkkinä hänen juutalaispuheensa. Tai hänen ajatuksensa kristillisestä esivallasta: sen ajan esivalta ei ollut sen kristillisempi kuin nykyinenkään valtakoneisto.

Martinus-tohtori käytti provosoivaa ja välillä jopa törkeää kieltä, minkä lasken enemmänkin hänen ansiokseen kuin rasitteekseen. Hän oli temperamenttinen persoona, joka uskoi asiaansa. Hienostuneella teologisella näpertelyllä hän tuskin olisi käynnistänyt reformaatiota

Ytimeltään luterilaisuus kiteytyy sanoihin yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristus. Raamattua on luettava Kristuksesta käsin, kontekstiä ja historiaa ymmärtäen. Samalla muistaen, että luemme Raamattua monien tulkintakerrostumien läpi. Evankeliumit jo sinällään ovat tapahtumien tulkintaa.

Luterilaisuudessa on keskus, josta kaikki muu säteilee. Sillä ei ole sisä- eikä ulkorajoja, jotka määrittelisivät, mikä on luterilaista ja mikä ei. Luterilaisuutta ei voi kuvata sarjana opinkappaleita ja moraaliväittämiä. Kun uskon ydin on ymmärretty, sen jälkeen vallitsevana metodina on valistuneen järjen käyttö, ja yksityiskohtien suhteuttaminen suureen kokonaisuuteen. Se kaikki kytkettynä rukoukseen, rakkauteen ja oikeudentuntoon. Intuitiollakin on roolinsa.

Dogmatiikkaa ja uskon sisältöä tangeeraavissa teologisissa keskusteluissa esimerkiksi empatiaan vetoamista ei pidetä katu-uskottavaa. Tässä teologia on jäänyt jälkeen vanhasta tukitieteestään filosofiasta, jossa uskalletaan puhua myös kokemuksesta.

Teologiaan toki kuuluu ulottuvuuksia, joissa ihminen otetaan kokonaisuutena, esimerkkeinä pastoraaliteologia ja vaikka spiritualiteetin ja vapautuksen teologia. Näissä teologia etsii kumppania terapiamalleista, psykologiasta, uskontotieteestä ja sosiologiasta. Teologian laitoksen hallinnoima CoPassion-hanke oli erinomainen esimerkki kirkkososiologian kontekstiherkkyydestä.

Luterilaista oppia koskeva keskusteluote on usein paradigmaattisesti erilaista kuin millaisena koen aidon Kristus-uskon ja luterilaisuuden perusidean.

 

#luterilaisuus #teologinenkeskustelu #raamattu #tunnustuskirjat #tunteet #konteksti