11. helmi, 2020

Kirkko tarvitsee omaa eettisyyttään valvovan itsesäätelyelimen

Vuosien varrella on pohdittu kirkollisen toimintakulttuurin läpinäkyvyyttä. Somessa on epäilty joidenkin kirkon päättäjien käyttävän asemaansa väärin. Avainhenkilöiden valintaprosessien jälkeen on herätetty kysymyksiä valintojen tasapuolisuudesta. 

Joissakin tapauksissa kyse voi olla pahantahtoisesta kirkon mustaamisesta, muttei varmastikaan aina. Kirkko on yhtä altis väärinkäytöksille kuin mikä tahansa maallinen organisaatio. Jumalausko ja katekismus eivät takaa arjen moraalia.

Pelissä on totuudellisuus ja kirkon uskottavuus. Lisäpontimena on se, että kirkko on profiloitunut moraalisten kannanottojen esittäjänä. Kirkon on katsottava peiliin ja tarkasteltava kriittisesti kulttuurinsa etiikkaa. Kulloinkin käsillä oleva yksittäinen tapaus tulee pyrkiä ratkaisemaan muutenkin kuin painamalla villaisella tai vähättelemällä. 

Sanalla sanoen, kirkon päätöksenteolle ja toimintakulttuurille tekisi hyvää jonkinasteinen tuuletus, ikkunoiden ja ovien raottaminen

On tuttu ilmiö, että organisaatioiden virallisten periaatteiden rinnalla on epävirallisia peiteltyjä käytäntöjä. Asioita sovitaan pienessä piirissä, hyväveliverkostot toimivat, kellokkaille suodaan vapauksia, epäselvyyksiä vähätellään, eivätkä päätöksentekijöiden sidonnaisuudet näy. Ylimpien päättäjien valvonta on epämääräistä. Taloudellista hähmää katsotaan läpi sormien, riippuen henkilösuhteista.

Minulla ei ole pätevyyttä arvioida, paljonko tämän tyyppistä korruptoituneisuutta esiintyy kirkossa. Jos sellaisesta on pieninkin epäilys, niin asialle pitää tehdä jotain.  Ei riitä, jos korkea kirkollinen taho sanoo kaiken olevan hyvin.

Pappien opillisia ja eettisiä hairahduksia käsitellään tuomiokapituleissa. Se ei näytä hälventävän epäluottamusta sitä kohtaan, saavatko kirkon työntekijät ja jäsenet aina tasapuolisen kohtelun. 

Kirkon tulisi kirkastaa eettisiä ohjeitaan sekä perustaa omien toimintatapojensa eettisyyttä valvova, tarvittaessa kokoontuva riippumatonn toimikunta. Se käsittelisi teemoja, joilla on periaatteellista merkitystä koko kirkolle. Asian merkitystä korostaa, että kirkko on suuri työnantaja ja taloudellinen toimija sekä ennen kaikkea korkean etiikan puolestapuhuja.

Eettisiä toimikuntia esiintyy urheilun, median, tieteen, ammattialojen, järjestöjen ja yritysten piirissä. Niiden jäsenet ovat oikeudentuntoisiksi tunnettuja viisaita kansalaisia, joilla on mahdollisimman vähän päätöksiin vaikuttavia sidonnaisuuksia. Juridista asemaa niillä ei ole, mutta niiden lausunnoilla on suuri painoarvo. 

Itsesääntelyelimen avulla voidaan estää tarpeettomia käräjöintejä, lisätä henkilökunnan luottamusta päätöksentekijöihin sekä kirkastaa kuvaa kirkosta, joka seisoo puheidensa tasolla.

Kirkon, jos minkä, tulisi olla huippuesimerkki eettisestä kulttuurista ja toiminnasta. Ihmetekoja siihen ei tarvita. Yksinkertaiset organisaatioiden maailmassa koetut keinot riittävät.

 

Ps. Tämä oli hyvä hetki kirjoittaa tästä. Pian aloittaa uusi kirkolliskokous. Menossa ei tietääkseni ole akuutttia ja henkilöitynyttä etiikkakeissiä, mikä on hyvä hetki tarkistaa käytäntöjä ja pelisääntöjä.