7. heinä, 2019

Merkitystä vai arjen sähläystä?

Monet etsivät elämälleen syvempiä tarkoituksia, sivistystä ja Maslowin tarvehierarkian ylintä kerrosta.  Vastakohtana on asenne, jolle riittää, kun klaaraa tavalla tai toisella sen, mitä kulloinkin sattuu vastaan tulemaan.

Tätä jakoa ovat filosofit, taitelijat ja uskonnolliset ajattelijat kuvanneet eri tavoin.

Esa Saarinen puhuu kohottautumisesta, jossa elämää tarkastellaan ylärekisteristä käsin, arkisten kahinoiden yläpuolelta. Se voi näkyä esimerkiksi suhteessamme kanssakulkijoihin. Voin katsoa toista arvostellen ja vähätellen tai voin nähdä hänen kauneutensa ja mahdollisuutensa.

Samoissa sfääreissä liikkuu Pekka Himanen kirjoittaessaan rikastavasta vuorovaikutuksesta, joka koskee koko tapaamme katsoa maailmaa. Puhuessaan hyvinvointivaltion tulevaisuudesta hän toteaa: ”Ensimmäinen tarpeellinen jättiaskel on siirtyminen negatiivisesti eli (fyysisten) puutteiden poistamisen kautta määritellystä hyvinvointivaltion käsitteestä positiiviseen, jossa hyvinvointivaltio määritellään lopullisen päämäärän eli hyvinvoinnin edistämisen kautta.”

Nämä ajatukset ovat positiivisen psykologian ydintä. Todellisuutta voi tarkastella päälle kaatuvien ongelmien ratkaisemisen tai vaihtoehtoisesti vahvojen positiivisten päämäärien näkökulmasta. On toimittava proaktiivisesti ja etsittävä suurta yhteistä nimittäjää, parhaimmillaan olemassaolomme merkitystä ja tarkoitusta. 

Osaratkaisujen sijaan pyrimme kokonaisuuden jäsentämiseen. Erityisen tärkeää se on päätöksenteossa ja johtamisessa. Arkisessa hyvinvoinnissa se on mullistava tekijä. 

Terho Pursiainen kuvaa kahdenlaista minää. Toinen on viidakkominä, joka elää tässä ja nyt, etsii ravintoa, pyrkii välttämään vaaroja sekä etsii hyötyjä ja henkilökohtaisia etuja. Liaanissa riippuvan marakatin tavoin ihminen hankkii toimeentulonsa ja pyrkii ratkaisemaan eteen tulevat ongelmat mielekkäällä tavalla. Tällainen arkiego on tarvittaessa laskelmoiva arjen selviytyjä.

Toinen mahdollinen minämme on sisäinen minä, kokemus ihmisen suhteesta omaan syvyyteensä. Tämä minän muoto näkee arjen tapahtumien takana laajempia merkityksiä ja yhteyksiä. Hänelle asiat eivät ole vain eksaktia matematiikkaa vaan metaforia, intuitiivisesti ymmärrettäviä hahmoja, taidetta, uskontoa, tarinoita ja kokemuksia – riippuen itse kunkin tavasta hahmottaa maailmansa ja minuutensa. 

Pursiainen kuvaa näiden kahden minän eroja. Viidakkominä ja sisäinen minä näkevät samat asiat eri moduksissa, tapaluokissa. Viidakkominä näkee asioissa ennen kaikkea hyöty- ja kustannuseriä. Sisäinen minä näkee asioissa niiden arvon, ei hyödyn vaan elämän mielekkyyden näkökulmasta.

Itse olen puhunut ja kirjoittanut kutsumusihmisestä, joka tunnistaa vahvuutensa ja kipunsa sekä on sopusoinnussa elämänhistoriansa kanssa. Samalla hän näkee vastuunsa muista ihmisistä ja maailmasta. Hänelle itsensä toteuttaminen ja palvelu kietoutuvat toisiinsa. 

Kohottautuminen, rikastava vuorovaikutus, sisäinen minä, kutsumus ja merkitys ovat suuria sanoja. Niiden soisi mietityttävän nykyistä enemmän valtiollisia, poliittisia ja kirkollisia johtajia, yritysjohtajia ja kaikkia arjen puurtajia. 

Mitä ikinä teemmekin, on hyvä toistuvasti kysyä muutama kysymys: ”Miksi teen tämän?” ”Mikä tässä lopulta on tärkeää?” ”Mitä suurempaa kokonaisuutta tekoni palvelee?” 

Kahinoinko vai rakennanko?

 

Ps. Näistä teemoista olen kirjoittanut esimerkiksi blogeissani Merkitys voi kadota ja löytyäAlussa oli tarkoitus ja Merkityksen kokemisen taito sekä kirjoissani Kutsumusjohtaja (& Paula Kirjavainen & Eeva Pitkänen, Alma Media 2014), Luova kutsumus – Tarkoituksen kokemisen taito (Kirjapaja 2007) ja Syty ja sytytä – Valmentavan johtamisen filosofia  (& Heikki Pajunen & Kallu Tuominen, Alma Media 2005). Ensi vuoden alussa ilmestyy kirja, jonka työnimi on Merkityksen johtaminen (Tapio Aaltonen & Pirjo Ahonen & Jaakko Sahimaa, Alma Media).

Ps.2. Tämä blogi on muunnelma Kutsumusjohtaja -kirjan yhdestä alakohdasta