20. huhti, 2019

Minun pääsiäiseni

Ensimmäisen pääsiäiseni koin, kun synnyin. Kohtu oli minulle turvapaikka, hauta, joka suojasi maailman murheilta. En kuullut sinne uutisia liittoutuneiden menestyksestä, en tietoa Risto Rytin luopumisesta tehtävästään tai Aino Acktén kuolemasta. Minun ei tarvinnut murehtia, millaisen asunnon vanhempani löytäisivät uudella asuinpaikkakunnallaan.

Keskiviikkona marraskuun 15. päivänä pullahdin mukaan elämän taisteluun. Turvallisen kohdun lepo oli takana. Synnyin maailmaan ihmisenä ja ihmisen arvoisena, yhtä arvokkaana kuin kuningatar Elisabeth, paavi tai Paavali. Tai Hitler tai Juudas. Ihmisenä.

Toinen pääsiäiseni tapahtui pari kuukautta myöhemmin. Talvi oli pimeimmillään, toinen maailmasota oli päättymässä, ja Vesa-Matti Loiri oli astunut elämän näyttämölle.

Porin kirkkoherra Matti A. Mustonen kastoi minut Kristuksen yhteyteen. Kaljuun päähäni siveltiin vettä. Minut pantiin jälleen hautaan, upotettiin veteen, josta minut nostettiin, kuten kasteesta ajatellaan. Koin pääsiäisen yhdessä Ylösnousseen kanssa.

Kolmas pääsiäiseni oli sen toisen vahvistus. Seisoin Reposaaren kirkon alttarin edessä. Pappimme Eino Savisaari kysyi meiltä konfirmoitavilta, tahdoimmeko tunnustautua kristilliseen uskoon. Vastasin myöntävästi. Seuraavana päivänä Floyd Patterson voitti takaisin nyrkkeilyn raskaan sarjan maailmanmestaruuden Ingemar Johanssonilta. Elämä oli jännittävää. 

Neljäs pääsiäiseni on menossa. Elämä on kriisejä ja selviytymistä, taistelua ja lepoa. En tiedä, kumpi on helpompi kestää, tappio vai voitto. Kriisi on joskus turvallinen kohtu, joka kantaa minut seuraavaan vaiheeseen, vapautumiseen. Elämä on jatkuvaa matkaa pitkäperjantaista pääsiäiseen.

Koko maailma käy tätä taistelua. On poliittisia jännitteitä, on vihaa ja on pelkoa ilmastonmuutoksen seurauksista. On ratkaisuja, lupaavia mahdollisuuksia ja hyvän tekemistä. Maailma on synnytyskivuissa. Tulee tyhjä hauta ja uusi alku.

Viides ja viimeinen pääsiäiseni on vielä edessä. Tuleva matkani voi olla lyhyt tai mahdollisesti vuosikymmenen pari. Matkan pituus ei ole tärkeintä. Tärkeintä on, miten elän edessä olevat päivät.

Ensimmäinen pääsiäiseni toi minut tähän elämän rakkaaseen resuiluun. Viimeinen pääsiäiseni antaa minulle loppumattoman levon.

Nämä viisi ovat elämäni pääsiäisiä. Niiden taustalla ovat kulkeneet uskonnolliset ja kirkolliset tapahtumat, pääsiäiskultit, joukossa muutama ikimuistoinen. 

Keväällä 1989 koin kolme pääsiäisjuhlaa muutaman viikon välein. Ensin oli juutalainen Jerusalemissa, sitten luterilainen Revontulikappelissa Pyhätunturilla. Kuukauden kuluttua oli kolmas, ortodoksinen, tupaten täydessä Aleksander Nevskin katedraalissa neuvostoajan Tallinnassa, jossa kirkko eli vielä juliaanisen kalenterin mukaan. Kristus on ülestõusnud – toesti ülestõusnud, sanoimme virolaisten ystäviemme kanssa.  

Pääsiäinen ydinkokemuksena ja kulttina on juhla, koko elämän selebraatio.

 

Ps.  Tämän kirjoitus on päivitys ja lyhennelmä tekstistä, joka on kirjassani Ilon ja kivun aika vuodelta 1994, toiseksi viimeinen kirjani ennen siirtymistäni yrittäjäksi.

 

Huomasin juuri, että olen kirjoittanut vuoden 2018  pääsiäisblogin tästä samasta minulle tärkeästä teemasta, vain hiukan eri painotuksin. Pitääkö minun olla huolissaan? Toivottavasti en sorru samaan vuonna 2020. -- Muokkaus 25.4.2019