Blogi

”Olen kristitty, mutta en usko Jumalaan” -tyyppinen ilmaisu ei ole harvinainen. Varsinkaan jos jatko kuuluu: ainakaan kirkon opettamalla tavalla.

Olen pappi ja julkikristitty, joten tekemällä otsikon kysymyksen isken identiteettiryhmäni ytimeen Vähän samaan tapaan kuin jos kokoomuslainen pohtisi, pitäisikö työn verotusta koventaa, tai jos vihervasemmistolainen alkaisi puhua siitä, että polttoaineen hintoja pitäisi laskea.

Uskon ja rukoilen. Mutta minussa on aina ollut myös annos epäilyä. Oli vaihe, jolloin Jumalan olemassaolon kyseenalaistaminen oli kaikki mitä uskostani oli jäljellä. Olin kriisissä. Tunsin epäonnistuneeni kristittynä ja pappina. Olin pettänyt viiteryhmäni. Kirkkoon en astunut vuoteen. Paitsi kun kerran hiivin Kallion kirkkoon nolona keskellä päivää ja istahdin takaosan pylvään viereen. Se oli koe, arka tunnustelu. ”Onneksi minua ei nähty”, mietin silloin.

Siitä on 25 vuotta. Jumala on minulle yhä salattu mysteeri, mutta jollain turvallisella tavalla. Samalla olen kysynyt, mitä nykyään haluaisin sanoa Jumalasta ateisti- ja agnostikkoystävilleni. Sanonko, että heidänkin pitäisi uskoa Jumalaan? Se ei tunnu oikealta. Minulla ei ole pitävää argumenttia, jonka nojalla voisin vakuuttaa saati vaatia epäilijän uskomaan Jumalaan.

Tarkkaan ottaen Jeesus ei velvoittanut ihmisiä uskomaan Jumalan olemassaoloon. Siihen on yksinkertainen syy. Siihen aikaan siinä kulttuurissa käytännössä kaikkien maailmankuvaan kuului Jumala, joka loi maan ja jota rukoiltiin, palvottiin ja lepyteltiin. Häneen voi turvata, kun oli sairauksia ja sortajahallitsijoita. Usko Jumalaan oli luonnollinen osa elämää, ja asiasta väittelykin olisi ollut absurdia. Jos joku ei uskonut, häntä pidettiin hulluna.

Jeesuksen puhe Jumalasta koski ennen kaikkea kysymystä siitä, millainen Jumala on, ei siitä, onko Jumala olemassa. Varsinkin kun hänelle usko tarkoitti luottamista.

Nyt neljäsosa suomalaisista ei usko minkäänlaiseen Jumalaan. Noin kolmannes uskoo kirkon opettamaan Jumalaan.

Onko kristinuskolla ja Jeesuksella relevanssia ateistin elämässä?

Kirkon teologin valistunut vastaus on, että relevanssia on, vaikkei kukaan uskoisi. Kristus on kaikkien Kristus. Armo on edellytyksetöntä. Se ei vaadi edes kirkollisen Jumalan olemassaolon tiedollista hyväksymistä.

Jeesus on myös elämisen opettaja. Hänen esimerkkinsä ja opastuksensa sopii tienviitaksi kenelle tahansa, riippumatta uskosta tai uskonnosta. Joillekuille Jeesus rajoittuu yksinomaan syntien sovittamiseen. Uuden testamentin Jeesus on sitä, mutta samalla enemmän. Hän on myös profeetta ja tinkimättömän oikeudenmukaisuuden ääni maailmassa.

Jos osa minusta on epäilevä tai jos uskoni on hauras, niin mikä osa minusta voi sanoa olevansa Jeesuksen seuraaja? Vastaukseni on, että kaikki minussa.

Kun radikaaleja mielipiteitä esittänyttä pappia hiillostettiin somessa, häntä nimitettiin ateistipapiksi. Sanaan ateisti liitettiin poliittinen tai moraalinen leima. Usko ei ole moraalinen vaatimus. Ihminen ei ole hyvä, huono tai paha sillä perusteella, uskooko hän vai ei.

”Pitääkö uskoa” on väärin asetettu kysymys. Pieninkään pakko ei kuulu aitoon uskoon. Ytimeltään usko on lahja, joka henkilölle on suotu.

Epäily seuraa uskon kannoilla. Kaipaustakin on sanottu uskoksi.

“Ei tämä korona-ajan synkkyys ole mitään verrattuna talvisotaan.” ”Selvittiin me sota-ajastakin.” Tämäntapaista kuulee, kun joku esittää huoliaan pandemian aikaisesta maailmanmenosta ja varsinkin lasten selviytymisestä.

Toden totta, sota oli suurempi koettelemus kuin tämä nykyinen kriisi. Espanjantautikin oli nykyistä rankempi, puhumattakaan Mustasta surmasta.

Sota-ajasta selvittiin. Vai? Itsenäisyys säilytettiin, talouselämän rattaat lähtivät pyörimään, ja elämä jatkui, mutta henkisellä tasolla selvittiin huonommin. Sota-ajan traumat jäivät vaikuttamaan aikalaisten ja heidän lastensa elämässä ja tuntuvat ehkä vielä lastenlapsissakin, ”kolmanteen ja neljänteen sukupolveen”.

Ihminen kantaa kehossaan ylisukupolvisia traumoja. Tästä on paljon havaintoja ja tutkimustietoa esimerkiksi fenomenologisen psykologian, psykoterapian ja vaikka konstellaatioteorioiden piirissä. Emme ole vain yksilöitä. Olemme osa yhteisöä, nykyistä ja ennen meitä elänyttä.

Olisinko jollain tavalla toisenlainen persoona, jos isäni ja äitini ja heidän läheisensä eivät olisi joutuneet kokemaan vuosia 1939-44. Tai jos he eivät perhepiirissään olisi tunteneet sisällisodan vihaa. Tai jos äitini ei varhaislapsuudessaan olisi kokenut isän menetystä, aikaa huutolaislapsena ja itsenäisen elämän aloittamista 13-vuotiaana. Luulen, että olisin.

Elli-äitini tarina on varsinaisen selviytyjän tarina. Miten hyvä äiti hän olikaan meille kuudelle lapselleen! Hän eli meissä sen, mitä ilman hän oli jäänyt. Kun nyt jo elämää nähneenä ajattelen häntä, niin jokin hiljainen kipu hänessä asui, luultavasti hänelle itselleenkin tiedostamaton.

Olisivatko Aleksis Kivi, C.G. Mannerheim, Minna Kant, Hella Wuolijoki ja Jörn Donner olleet erilaisia persoonia, jos he eivät olisi kantaneet mukanaan perheensä ja esivanhempiensa kokemuksia?

Historiamme kulkee mukanamme. Joskus se näkyy vaikeutena puhua tunteista, yliaktiivisuutena, alistumisena tai päsmäröintinä. Se heijastuu meistä, vaikka emme sanoisi mitään ja vaikkemme edes tuntisi taustojamme.

Koronapandemia jättää ehkä elinikäisen jäljen kymmeniin tuhansiin lapsiin ja nuoriin. Ei auta, vaikka heidän kokemuksiaan pidettäisiin vähäisinä verrattuna menneiden sukupolvien kärsimyksiin ja vaiettuihin ahdistuksiin. Tämä on heidän ainutlaatuinen kokemuksensa ja heidän ainutlaatuinen elämänsä. Heidän sota-aikansa.

Maalaanko pirua seinälle? Ehkä. Olisin mielelläni väärässä, mutta voin myös olla oikeassa. Miten vain, kaikki mitä ikinä voimme tehdä lasten ja nuorten tukemiseksi on lahja elämälle ja tulevaisuudelle.

Kristinusko alkoi radikaalina uudistusliikkeenä. Jeesus-liike ylitti etniset ja uskonnolliset rajat, torppasi naisten alistamisen ja raivasi tilan tasa-arvoajattelulle. Rakkaudenaterioille mahtui rikkaita ja köyhiä. Korkeana ihanteena oli, että jokainen jakoi omastaan.

Sitten alkoi muutos, jossa viimeinen niitti oli kristinuskon tuleminen valtion suojelemaksi ja lopulta valtionuskonnoksi keisari Konstantinuksen aikana. Elettiin 300-luvun loppua.

Kristinuskon matka katakombeista palatseihin oli alkanut.

Kristinuskon alkuperäinen radikaali valtavirta eriytyi pienemmiksi puroiksi ja jatkoi elämäänsä kirkkoisien kirjoituksissa, marginaaleissa, luostareissa, vähemmistöjen parissa, kansanuskontona, alkuperäiskansojen jumalanpalveluksissa ja reformiliikkeissä, jotka joko radikalisoituivat edelleen tai kesyyntyivät, institutionalisoituivat ja kadottivat hehkunsa.

Nyt kirkko näkyy monille ensisijaisesti hierarkiana, joka antaa uudistuksille periksi vasta kun on pakko eikä aina silloinkaan.

Tämä on yksi kuva nykykristinuskosta, mutta ei läheskään koko totuus. Moderneinakin aikoina kristinuskon piiristä on noussut energisiä kyllä elämälle -liikkeitä, jotka ammentavat kristillisestä lähimmäisenrakkaudesta ja solidaarisuudesta. Latinalaisessa Amerikassa kirkot ovat tehneet rohkeita avauksia rakenteellisen köyhyyden kitkemiseksi.

On väitetty, että kristinuskon suuruudenaika on takana. Nyt se elää kituuttaa ja lopulta hiipuu.

Minä väitän, että kristinuskon suuruudenaika on illuusio. Sitä ei ole ollutkaan. Aito usko on aina elänyt marginaaleissa hiljaisena virtana, sydämissä, ihmisissä, jotka ovat valmiit kääntämään toisen poskensa.

Kristinuskon alkuperäinen ohjelma oli ”julistaa vangituille vapautusta”, taistella ihmisen puolesta ja olla kivi sortajien kengässä. Sekä jatkaa eteenpäin Jeesuksen sanomaa ehdottomasta armosta, pelastuksesta ja oikeudenmukaisuudesta.

Siihen tarvitaan yhteisöjä ja jonkinlaisia kevyitä organisaatioita. Mutta hierarkkisia valtarakenteita siihen ei tarvita. Rakenteiden piirteenä on ulos sulkeminen, me ja ne -asenteet. Aidoimmillaan hengellisyys on inklusiivista, yhdistävää.

Apostoli Paavalin sanoin: ”Ei ole tässä juutalaista eikä kreikkalaista, ei ole orjaa eikä vapaata, ei ole miestä eikä naista; sillä kaikki te olette yhtä Kristuksessa Jeesuksessa.”

#kristinusko #kirkko #hierarkiat #radikaali #vapaus

Kun laiva uppoaa, viimeinen pelastautuja on kapteeni. Tarvittaessa hän vajoaa pohjaan aluksensa mukana. Jos hän pakenisi laivasta ensimmäisten joukossa, hän olisi kunniaton raukka, joka monien maiden lain mukaan voitaisiin tuomita oikeudessa.

Titanicin kapteeni Edward Smith hukkui laivansa mukana. Italialaisen Costa Concordian päällikkö  Giánnis Avranás pelastautui hyvissä ajoin ja tuomittiin vankeuteen syyllistyneenä laiminlyöntiin.

Kansanmurhaa käsittelevän Haagin oikeudenkäynnin syytettyinä ovat poliittiset johtajat silloinkin, kun he silmät kirkkaina väittävät olevansa tietämättömiä sotilaittensa massiivisista raakuuksista.

Yrityksen kärähdettyä laajamittaisesta lahjonnasta, testitulosten systemaattisesta väärentämisestä tai kartelleista, niin vastuuseen joutuu talon ylin johto. Siinä eivät selitykset auta.

Mitä tekee Yhdysvaltain presidentti Donald Trump? Hän vangitsee karismallaan suuret kansanjoukot ja myrkyttää seuraajiensa mielet harhaisilla puheillaan vaalipetoksesta. Uskolliset massat kuulevat kutsun ja saapuvat pääkaupunkiin toteuttamaan Ylipäällikkönsä antaman tehtävän. On menossa viimeinen taisto, jossa ”periksi ei anneta”. Republikaanisenaattorit on painostettava mitätöimään Bidenin vääryydellä hankkima voitto.

Pyhä ristiretki suuntautuu Capitol-kukkulalle. Trumpin rohkeimmat ja uskollisimmat kannattajat tunkeutuvat Yhdysvaltojen demokratian kaikkein pyhimpään. Ylipäällikkö seuraa televisiosta tapahtumien kulkua.

Aletaan etsiä syyllisiä, ja Trump tajuaa asemansa tukaluuden. Lähipiiri ravistelee hänet hereille, ja hän astuu kameran eteen ja julistaa valtiomiesmäisesti, että valtaajat ovat rikollisia ja maanpettureita ja että heidät tulee viedä tuomittaviksi.

Puoli vuotta myöhemmin. Mitä ajattelee hurmioituneen joukon keskellä istuntosaliin tunkeutunut Henry lusiessaan kahdeksan vuoden ja kolmen kuukauden vankeustuomiotaan? Hän lukee lehdestä, miten palvottu Ylipäällikkö pelaa golfia Floridassa ja suunnittelee luksuskotinsa puutarhassa seuraavia siirtojaan trumpistisen kansanliikkeen kellokkaiden kanssa.

Tunteeko Henry tulleensa petetyksi? Hän totteli Päällikköään. Hän taisteli sen puolesta, minkä koki oikeaksi. Nyt hänet on julistettu isänmaanpetturiksi ja terroristiksi. 

Joskus kun uni ei yöllä tule silmään häneen hiipii epäilyksen häivä. ”Miksi minut? Miksi me? Meitä oli tuhansia ja me edustimme miljoonia amerikkalaisia.”

”Milloinkahan Ylipäällikkö ehtii tulla tervehtimään meitä?”

Karanteenisaagan osa 2 poikkeaa keväisestä siinä, että kaikki on vähemmän ehdotonta. Uudenmaan rajoja ei ole määrätty poliisivalvontaan, hallitus ole antanut vahvaa karanteenisuositusta, jonka tulkitsemme määräykseksi, eikä kouluja ole suljettu. Ainakaan toistaiseksi.

Kevään kaltaista universumin mustenemisen tunnelmaa emme ehkä koe nyt, koska sama on jo koettu, eikä tämä varmaan ole viimeinen. Rokotusvuoroa odotellaan ja ihmisiä tavataan, lähinnä kaikkein lähimpiä, varovasti turvaetäisyyksin, joskus jopa sisätiloissa.

Ääripoikkeuksellisia aikoja silti eletään. Voiko tällainen pitkä erityisolosuhde muuttaa ihmistä?

Oman ihmiskokeeni väliarvio on, että kyllä voi. Miten pysyvästi, sen näyttää aika. Minusta on tullut sulkeutuneempi, introvertimpi ja epäsosiaalisempi. Keväällä haikailin yhteyksiä ulkomaailmaan. Nyt joulun ja vuodenvaihteen ajan olen elänyt onnellisessa talvihorroksessa passiivisen tyytyväisenä siihen, että tulee aamu ja ilta eikä siinä välissä tapahdu juuri mitään.

”Ei juuri mitään” tarkoittaa minulle sitä, että elämästäni puuttuvat ne elementit, jotka noteeraan eletyksi elämäksi. Niihin liittyy aina muita. Monia ihmisiä, perhettä, ystäviä ja tuttavuuksia.

Tähän eijuurimitään-elämääni toki kuuluu paljon muuta kuin apaattista istumista. Luen, kirjoitan, päivitän, liikun, kuuntelen musiikkia, seuraan uutisvirtaa, mietiskelen, kokkailen, syön, nysvään paria projektia ja juttelen Pirkon kanssa. Mutta varsinaisesti koen eläväni silloin, kun olen ihmisten seassa.

Koronan ykkösvaiheen alkuviikkoina vertasin itseäni Robinson Crusoeen, joka pakon sanelemana eli autiolla saarellaan. Nyt tunnen olevani vapaaehtoisessa erityksessä. Käyn kaupassa silloin kuin muutkin, maski kasvoilla ja joskus suojahanskat kädessä. Kävelylenkillä pysähdyn toisinaan juttelemaan tuntemattoman ikätoverin kanssa. Sitten vetäydyn taas buduaariini.

Tämän vuodatuksen pihvi on siitä, että olen alkanut pitää tätä eijuurimitään-elämää ihan oikeana elämänä. En väitä, että olisin kokenut koronaviruksen kaltaisen mutaation. Mutta ihminen on sopeutuva olento. Hän mukautuu ympäröiviin olosuhteisiin.

Aikoinaan käytin mukautumisen esimerkkinä Raamatun kertomusta kansasta, jonka väestöstä huomattava osa vietiin pakkosiirtolaisuuteen, Babylonian vankeuteen, runsaat 2500 vuotta sitten. Se kuvataan apeana aikana, jolloin ilo loppui ja musiikki kuoli.  Tuon kymmenien vuosien jakson aikana ihmiset tottuivat elämäänsä ja tekivät olonsa mukavaksi. Kun vapaus koitti, niin moni ei olisikaan halunnut palata kotiin.

Vastaavaa esiintyy, kun vuosikausia lusinut vanki pääsee siviiliin tai kun henkilö tai yhteisö vapautuu pitkäaikaisesta ongelmastaan. Uuteen vapauteen on vaikea tottua. Työyhteisötyössäni olen huomannut, että joskus väki jatkaa purnaavaa puhettaan, vaikka valituksen aiheuttanut ilmiö on jo aikaa sitten korjattu tai poistettu. Purnauksesta on tullut turvallisen tuttu tapa olla olemassa.

Olen siis alkanut sosiaalistua ja laitostua tähän karanteenin kaltaiseen olotilaan.  Ajatus puistattaa. Olenko sitten enää minä?

Tietenkään tällainen ajanjakso ei muuta minua perusteellisesti. Ehkä vain jotain minuun jo ennenkin kuulunutta on vahvistunut ja jotain tärkeäksi kokemaani on jäänyt odottamaan uutta tulemistaan. Sitä kutsutaan uudistumiseksi.

#karanteeni #korona #muutos #sopeutuminen #uudistuminen