Blogi

19. syys, 2022

Miksi Sanna Marin -kohu ruopaisI minua niin syvältä? Epärationaalisen syvältä. Ahdistavasti.

Olen pitänyt Marinin otteesta. Hän edustaa jotain muuta johtajatyyppiä kuin se perinteinen pönöttävä, äijämäinen, tunteeton, monotonisella paksulla äänellä puhuva pukumies.

Tosin kyllä äijäjohtajillakin on ollut elämää, hirvestysreissuja peijaisineen, kosteita lounaita, krapulaisia aamuja saunailtojen jälkeen, aviollisia hairahduksia.  Sillä erolla, että äijät ovat pitäneet suunsa kiinni hengessä ”kaveria ei petetä”.

Milleniaalit ovat vähemmän lojaaleja toisiaan kohtaan. Lisäksi heillä on ylivertainen ase verrattuna entisajan paparatseihin, jotka hiippailivat superjulkkisten ympärillä. Heillä on käteen teipattu kamera ja some sekä kyky käyttää niitä.

Tämän olen todennut kylmän viileästi, mutta nyt meni tunteeseen. Yhtenä aamun hiljaisena hetkenä hoksasin, että olen kokenut jotain samaa kuin Marin.

Olin pappi ja kristillisen järjestön johtaja. Minuun kohdistui odotuksia, pääosin oikeutettuja, osin kohtuuttomia. Periaatteessa on oikein, että johtajalta odotetaan nuhteettomuutta ja esimerkillisyyttä. Mutta odotuksilla on oltava rajansa. Täydelliseen ihmisyyteen kuuluu epätäydellisyys.

Minä tein synneistä suurimman. Erosin avioliitostani ja olin eroni syyllisempi osapuoli. Kristillisissä piireissä korkeaa profiilia pitänyt profeetta sanoi minulle, että ”koska te eroatte, niin kaikki Suomen papit eroavat”. Se oli melko raskas taakka kantaa. Onneksi kaikki papit eivät ole eronneet, ei edes suurin osa.

Olin poikennut ihanteesta, pettänyt minuun kohdistuneet odotukset. Sen jälkimaininkeja kannoin pitkään, tunsin syyllisyyttä, ahdistusta ja häpeää vielä siinäkin vaiheessa, kun kivittäjäni olivat jo unohtaneet asian.

Sanna Marinia ei syytetty tehtäviensä laiminlyönnistä. Häntä syyllistettiin siitä, että hän kaipasi henkireikää, elämää.

Hän olisi epäilemättä voinut valita seuransa vähemmän sinisilmäisesti. Tosin rankkaa on jatkuva epäluulokin ja se, jos lähtökohtaisesti pyrkii kliiniseen ja pomminvarmaan mokaamattomuuteen.

Itse olen mokannut monien silmissä ja ehkä siksi suon mokaamisen oikeuden muillekin. Mikäli mokaan ei liity rikosta, hyväksikäyttöä tai alistamista.

En tiedä, olisiko Sanna Marinilla taannoisen kohun tiimoilta mitään anteeksi pyydettävää suomalaisilta. Jos olisi, niin omasta puolestani annan anteeksi. Ennen pitkää varmasti annan itsellenikin. Onneksi Jumala antaa anteeksi kaikille.

28. elo, 2022

”Meidän ei pitäisi puhua kristillisistä arvoista”, totesi piispa Lesslie Newbigin, yksi lähetysteologian suurista hahmoista.

Meitä oli koolla noin 300 teologia ja muiden alojen ammattilaista eri puolilta maailmaa, pääosin Briteistä. Konsultaatio pidettiin Swanwickissa, Englannista. Olin ainoa suomalainen. Elettiin kesää  1992, teemana oli kontekstuaalisuus, ”The Gospel as a Public Truth”. Puhutteleeko kristillinen sanoma modernia ihmistä? Elämmekö omassa pöntössämme?

Newbigin oli työskennellyt pitkän rupeaman Intiassa ja vaikuttanut sittemmin Kirkkojen Maailmanneuvostossa. ”Tultuani takaisin Englantiin kohtasin aran kirkon, jossa palkattujen ammattilaisten hommana oli sulkea kirkkoja. Minulle jäi vaikutelma, että kirkko häpesi sanomaansa,” tämä ekumeeninen valtiomies kuvaili.

Piispa liputti sen puolesta, että kirkon sanoma on kuulemisen arvoinen. Ja että kirkko saa oikeuden tulla kuulluksi vasta, kun se aidosti kuuntelee ja ymmärtää ihmisten tarpeita, uskomuksia ja arvoja. Kristitty ei voi ilman muuta vaatia, että muut alkaisivat seurata kaikkia arvoja, joita juuri hän itse pitää tärkeinä.

Globaali maailma on moniarvoinen. Se on erilainen Intiassa, Afrikassa ja länsimaissa. Jokainen alue itsessäänkin, myös länsi, on pluralistinen kokoelma satoja alakulttuureja ja arvoliikkeitä. Kristinuskon on kyettävä elämään jokaisessa kontekstissä, sopeutumaan ja samalla tuomaan rohkeasti ja relevantisti esille oma julkinen ydinviestinsä.

Jeesus jos kuka oli kontekstuaalinen toimija. Hän oli tavallisten ihmisten puolustaja ja tulkki sekä omissa torneissaan elävien uskonnollisten opettajien ankara kriitikko. Hän toi Jumalan valtakunnan tavallisten ihmisten ulottuville.

Ns. ”kristilliset arvot” ovat usein sekoitus konservatiivisia poliittisia arvoja ja valtapyrkimyksiä. Jyrkimmin tämä näkyy Yhdysvaltain etelässä, jossa ilmeisenä ja jopa ilmaistuna tavoitteena on luoda uskonnollisesti ohjattu järjestelmä, teokratia. Sellaisessa lait ja hallinto pakottavat ihmiset yhden ja saman arvojärjestelmän alaisiksi.

Se on kaukana siitä, mitä Jeesus edusti.

Tehtäväni kristittynä on elää todeksi luottamuksen, toivon ja rakkauden evankeliumia, ei pakottaa ketään toimimaan samojen uskomusten mukaan kuin miten itse elän.

Kristinuskoksi kutsutun järjestelmän ja paikallisen kulttuurin jännite näkyi lähetyskentillä  vahvasti vielä 1800–1900 -luvuilla ja monin paikoin nykyaikaan saakka. Kristinuskon nimissä afrikkalaiset ja aasialaiset perinteet, tavat ja arvostukset pantiin uusiksi pukeutumista ja musiikkia myöten. Veimme kolmanteen maailmaan länsimaista kulttuuria, ajattelutapaa ja tapoja. Samalla tulimme tuhonneeksi vuosituhantisia perinteitä. Alkuperäiskansojen sielu haluttiin kutistaa ja hävittää kristillisten arvojen nimissä.

Newbiginin kokemus oli, että elämme länsimailla nyt samantapaisessa tilanteessa kuin aikoinaan lähetyskentillä. Kirkoissa ei ymmärretä modernia urbaania kulttuuria ja ajattelutapaa vaan tuputetaan sen tilalle omia normeja. Samalla tullaan vesittäneeksi kristillinen sanoma, jonka ytimessä on vetovoimainen uutinen Jeesuksesta, hänen olemisensa, sanansa ja tekonsa.

Arvojen ymmärtäminen on äärimmäisen tärkeää. Jokaisen kulttuurin ytimessä on joukko arvoja. Mutta Kristus-usko ei ole kulttuuri. Sen lähtökohtana on eri kulttuurit läpäisevä evankeliumi.

Kuvassa piispa Lesslie Newbigin (1909-1998). Kuva vuodelta 1996 (Alistair Cutting, Wikipedia).

19. heinä, 2022

Olen valkoinen setä. Tosin en koe sen olevan tärkein minua määrittävä tekijä.

Ajattelutavaltani olen lähtökohtaisesti liberaali, mutta joissakin asioissa konservatiivi. Liberaaliminäni on harmoniassa esimerkiksi sateenkaariajattelun kanssa. Konservatiiviminäni taas arvostaa klassista musiikkia, vivahteikasta ”klassista” suomea ja sukupolveni oppimia hyviksi kutsuttuja käytöstapoja. Kyseenalaistan hierarkkiset valtarakenteet, mutta tarjoudun avaamaan oven naiselle. Kielipoliisiksi tai tapakonsultiksi en kuitenkaan ryhdy, paitsi kielen osalta ehkä vähän.

Arvostan tasa-arvoloikkia, joita on tapahtunut maailmalla, vaikka nykytahdilla suupuolten tasa-arvon toteutumiseen meneekin vielä hurjat 134 vuotta. Meillä muunsukupuoliset on alettu tunnistaa täysiksi ihmisiksi, ainakin julkisessa puheessa, ja naisten kokema lasikatto on alkanut säröillä. Me too -liikkeen myötä seksuaalinen häirintä voi vetää viimeiset henkosensa ehkä jo tällä vuosisadalla.

Hyvillä asioilla ovat varjonsa. Jos esimerkiksi Yhdysvaltain yliopistomaailmassa pohdit ääneen, onko fiksua kieltää lailla she- ja he-pronominien käyttö, niin saat niskaasi syytökset ultrakonservatiivisuudesta ja rasismista.

Tämän on saanut tuta psykologian professori Jordan Peterson arvostellessaan indentiteettipolitiikkaa ja biologisten sukupuolierojen kieltämistä. Hän karrikoi intersektionaalisten feministien edustavan neukkutyylistä totalitarismia, jossa pyritään lailla ja säädöksillä estämään väärät mielipiteet. Hänen mukaansa typerilläkin mielipiteillä on paikkansa.

Ennustajan lahjani ovat vaatimattomat, joten en ota kantaa siihen, mihin maailma on menossa. Ennen keski-ikäiset valkoiset miehen määrittelivät, mistä sai puhua ja mistä ei. Nyt tämä tehtävä on osittain siirtynyt muille ryhmille. Ennen seksuaalivähemmistöjä vainottiin avoimesti, nyt jyrkän linjan konservatiivit ovat uhriutumassa.

On paikallaan, että valtarakenteet horjuvat ja siirtyvät ryhmiltä toisille. Patriarkaatin hegemonia on kestänyt niin kauan, ettei maailma kaadu, jos vihervasemmistokin on välillä niskan päällä, sanokaamme vaikka seuraavat sata vuotta, historiaa korjaavana ja tasapainottavana tekijänä.  Tosin luulen, että valkoisen setävallan arvot ovat vielä pitkään vahvassa normatiivisessa asemassa.

Sananvapaus on uhattuna, ellemme voi esittää myös vääriä mielipiteitä. Hyvää tarkoittavat liikkeet oikealla ja vasemmalla ampuvat sarjatulella itseään jalkaan harjoittaessaan sakinhivutusta eri tavoin ajattelevia kohtaan. Eri asennesuuntausten liipaisinsormi on herkässä.

Omassa pienessä maailmassani seuraan silloin tällöin nuorehkojen tasa-arvoaktivistien keskustelua. Joskus tekisi mieli heittää rakentava kommentti tai tarkentava kysymys. En kuitenkaan uskalla tehdä sitä, koska setänä en tunne syvällisesti oikeaa kielipeliä ja terminologiaa. Itsesuojeluvaistoni laukeaa. Tajuan olevani ulkopuolinen, olen lähtökohtaisesti väärässä. Tai ainakin väärässä porukassa.

Meistä on tullut yliherkkiä näkemään vastavoimia sielläkin, missä on lähinnä kulttuurista ymmärtämättömyyttä ja vajaata tiedostamista. Ikävä kyllä, se sammuttaa reippaan argumentoinnin ja väittelyn.

Sitä kutsutaan yhteiskunnan polarisoitumiseksi.

 

#polarisaatio #patriarkaatti #feminismi #dilaogi #tiedostaminen

2. heinä, 2022

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö on Nato-prosessissa oivaltanut johtajuuden olennaisen pointin. Ajoituksen. Johtamisessa ajoitus saattaa ratkaista tappion tai voiton. Joskus on hyvä toimia nopeasti, joskus taas viivytellä ja valmistella.

Missio, visio ja strategia kertovat, missä halutaan onnistua. Oikea ajoitus takaa menestyksen. Organisaatioiden maailmassa puhutaan ketterästä strategiasta.

Niinistö olisi voinut pyrkiä paimentamaan Suomea Natoon jo edellisellä kaudellaan. Monet odottivat sitä häneltä. Miksei hän tehnyt sitä?

Tärkeimpään syyhyn hän viittasi Madridin lehdistötilaisuudessa. Natoon liityttiin, koska kansa halusi sitä. Toukokuussa kannattajia oli 73 % ja vastustajia 12 %. Ennen Ukrainan tapahtumia selvä enemmistö kansasta oli liittymistä vastaan. Kymmenen vuotta sitten, vuonna 2012, Natoon liittymisen kannattajia oli suunnilleen yhtä vähän kuin viime viikkoina on ollut vastustajia. Kyseinen vuosi tosin oli Nato-kannatuksen aallonpohja.

Demokratiassa johtaja ei toimi vastoin kansan tahtoa. Diktatuurimaissa se on mahdollista. Niissäkin johtaja yrittää peittää toimintansa savuverholla niin, että tukena näyttäisi olevan enemmistön mielipide.

Normaalisti kansan tahto ilmaistaan valtiopäivävaaleissa. Vaalien välillä sitä haistellaan mielipidemittauksissa. Kansanäänestykset puolestaan ovat hankalia, koska ne polarisoivat ja ylipelkistävät tilanteen eivätkä salli tilaa joustolle ja pohdinnoille, joilla on aina paikkansa eduskunnassa.

Yksi päätöksentekijän ansa on se, jossa puhelinmyyjät ovat eksperttejä: ”Pannaanko tulemaan puolen vuoden tilaus?” Kuulija ohjataan vastaamaan väärään kysymykseen. Hänen varsinainen kysymyksensä ei ole, tilaako hän kyseisen lehden vai ei. Hänen ongelmansa on se, miten hän hankkisi tietoa ja viihdykettä. Siihen löytyy muitakin vaihtoehtoja kuin kyseisen lehden tilaus.

Suomen varsinainen ongelma ei ollut kyllä tai ei Natolle. Suomen suuri kysymys oli, miten parhaiten varmistamme turvallisuutemme. Fiksussa prosessissa eteen tulee monia tienhaaroja, jotka eivät aina ole tyyliä kyllä-ei vaan kyllä-kyllä. Kyllä Natolle tai kyllä jollekin muulle. Vuosikymmeniä kestänyt prosessi huipentui aikaikkunaan, josta aukesi kyllä Natolle.

Emme saa koskaan tietää, miten repivä tai lennokas prosessi olisi syntynyt, jos poliittinen johto olisi siirtynyt liputtamaan liittoutumisen puolesta aikaisemmin, esimerkiksi vuonna 2014, jolloin oli vahvat merkit Venäjän uudesta linjauksesta. Nykytiedon valossa voi ehkä väittää, että johto ja kansan suuri enemmistö tulkitsivat silloin väärin tilanteen vakavuuden. Tai sitten ei. Ehkä Suomi onkin ollut turvassa.

Venäjän silmitön aggressio Ukrainaa vastaan aiheutti järisyttävän asennemuutoksen. Kansan turvallisuudentunne järkkyi. Tuli h-hetki tehdä ratkaisuja. Putin oli riisunut naamionsa. Aukesi aikaikkuna, momentum, jonka aikana käynnistettiin historiallinen prosessi.

Olisiko Niinistö Venäjän hyökkäyssodan alkamisen jälkeen voinut jäädä odottamaan? Ei. Monet suuret päätökset tehdään pakon edessä. Johtajan pelivara on pieni varsinkin kriisien uhatessa ja asenteiden heilahdellessa.

Johtaminen on sekä ajatuksen että ajoituksen taidetta. Lopulta ajoitus ratkaisee lähes kaiken. Usein myös pakko. Nykytiedon valossa valtiojohto näyttää toimineen tolkullisesti. Toivottavasti ajattelemme samoin vielä sadan vuoden kuluttua.

#johtaminen #ajatusjaajoitus #momentum #h-hetki #sauliniinistö

24. kesä, 2022

Näin juhannuksen lämmössä sopii ilmineerata, että kaipaisin kirkolta johanneskastajamaista ärsyttävyyttä. Kirkon on vaikea toimia vastaäänenä yhteiskunnassa, kun sen rakenteet ja toimintamallit ovat käytännössä samat kuin on valtiolla ja kunnilla, täydennettynä päätöksenteon erityishitaudella.

Kirkko voisi olla muutosten katalysaattori ja ahdistettujen rinnalla kulkija, molempia, ei vain toista. Profeetta ja parantaja. Sissijoukko ja sairaala. Anarkisti ja pakopaikka. Valmentaja ja lohduttaja. Edelläkävijä ja perinteen jatkaja.

Virallisella kirkolla on taipumus viihtyä tutussa turvasatamassaan, jossa uudistukset tapahtuvat nihkeästi ja pakon edessä. Esimerkiksi syrjimättömyyden ja tasa-arvon puolesta toimijat paimennetaan odottamaan kiltisti kirkolliskokouksen päätöksiä.

”Ulkoparlamentaarinen uho ei kuulu kirkkoon”, on neuvonnan motto. Kirkkoon, joka ylpeänä kantaa nimeä protestantti. Protestanttisuus syntyi protestoinnista.

Saarnaajan kirjaa mukaillen kirkko voisi tarvittaessa olla paitsi rakentaja myös repijä: ”Aika on purkaa ja aika rakentaa.” On vaikea rakentaa uutta, ellei välillä kyseenalaista vanhaa.

Uskolliseksi huolto-organisaatioksi profiloituneen kirkon ulostuloihin toivoisin enemmän särmää, äänen korottamista silläkin uhalla, että kaikki eivät sellaisesta pidä. Kirkon brändiin liitetään ylilempeys ja ylivarovaisuus. Sekä usein myös ylimielisyys.

Ihmisten väsymys ja yksinäisyys on mitä suurimmassa määrin jotain muuta kuin yksilöiden huonoa elämänhallintaa. Se on seurausta taloutta ylikorostavasta yhteiskuntajärjestyksestä ja kulttuurista. Väsyneet tulee hoitaa, mutta kulttuurin rakenteet kaipaavat tuuletusta, jotta väsyisimme vähemmän. Siinä on profeetallinen tehtävä kirkolle.

Kirkossa on läpi historian koettu yksilöhurskauden ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden välinen jännite. Ensimmäisten vuosikymmenien seurakunta eli yhteisöllistä uskonelämää ja näytti reipasta esimerkkiä tasa-arvon edistäjänä. Naisten asema kohentui ja orjuus kyseenalaistettiin. Kristinusko näytti kiinnostavalta vaihtoehdolta temppelikulteille, jotka eivät pahemmin häirinneet vallankäyttäjien hankkeita.

Jeesus oli uskon pelkistäjä, poliittinen toimija ja parantaja. Hän kävi taistelua  korruptoituneita uskonnollisia ja maallisia järjestelmiä vastaan, ravisteli epäoikeudenmukaisia rakenteita ja puolusti ihmisyyttä. Samalla hän pysähtyi yksilöiden eteen, paransi, antoi ruokaa ja kutsui mukaan yhteiseen vapautuksen ja rakkauden rintamaan.

Sellaisena Jeesus näyttäytyy Uudessa testamentissa. Hierarkkista valtaa hän ei käyttänyt, mutta kansanvillitsijän valtaa kylläkin.  Sittemmin kirkossa alettiin toimia toisin. Armollisempi ja oikeudenmukaisempi Jumala näkyi munkkien ja nunnien toiminnassa.

Keskittyminen yksipuolisesti yksilön uskonelämään ja  ad hoc -tyyppiseen auttamiseen elää yhä vahvasti kirkossa: ”Kirkon pitäisi pysyä reviirillään ja jättää yhteiskunta poliitikkojen kentäksi.” Vahvana poikkeuksena säännöstä on Kirkon ulkomaanapu ja lähetyskentillä tapahtuva työ.

Seurakunnissa on paljon ihmisiä, jotka taistelevat kirkon yhteiskunnallisen profiilinnoston puolesta, mutta imperiumi tekee ankaria vastaiskuja.

Mitäköhän Johannes Kastaja sanoisi tästä? Vastausta odotellessa: hyvää juhannusta.