Blogi

15. touko, 2022

Reagoimme tavoilla, jotka eivät läheskään aina ole perusteltavissa rationaalisilla argumenteilla. Enimmäkseen käyttäydymme irrationaalisesti.

Miljoonien vuosien evoluutio kaikkine vaiheineen vaikuttaa meissä tässä ja nyt. Kannamme jättilaajaa primitiivistä perimää. Sen päälle on rakentunut kognitiivinen osasto, jossa hahmotamme matematiikkaa, filosofiaa ja muita abstraktioita. Syvimmissä kerroksissamme ovat pelot ja halut, pintakerrokseemme ankkuroituvat arvot, hyveet ja muut kulttuuriset ilmiöt.

Sivistys on ihmisen myöhäinen ja ohut pintakerros. Sopivissa olosuhteissa se hapertuu ja rapautuu, ja meistä tulee raakalaisia. Selvimmin se näkyy sodissa. 90-luvun Bosniassa julmuuksiin eivät syyllistyneet vain heikosti sivistyneet ja rikoksiin taipuvaiset häiriköt. Joukkomurhiin osallistui päälliköitä, piirtäjiä, kauppiaita, opettajia, kaikenlaisia normaaleja yleissivistyneitä henkilöitä.

Venäjän armeijan raiskaajat ja ryöstelijät eivät aiemmassa elämässään välttämättä ole olleet rikollisjengien jäseniä. Monet heistä ovat hyvien kotien kasvatteja, jotka ovat käyneet koulunsa ja valmistautuneet normaaliin perhe-elämään. Sota loi asetelman, jossa heidän raakalaisminänsä pääsi voitolle. Ehkä myöhemmässä elämässään he ovat tavallisia perheenisiä, jotka lähtevät aamulla töihin ja leikkivät illalla lastensa kanssa. Eivätkä kertoile Ukrainan ajoistaan.

”Tilaisuus tekee varkaan” -lause on yllättävän tosi.

Joistakuista tulee pahoinpitelijä tai varas helpommin kuin toisista. Ihan kaikista ehkei voi tulla koskaan. On ihmisiä, joilla on erityisen vahva moraalinen selkäranka. Luultavasti Jeesus ja Gandhi olisivat sotilainakin jättäneet raiskaukset väliin. Raiskauksista pidättyneitä on Venäjänkin armeijassa, hiljaisia vetäytyjiä, joista ei revitä lööppejä.

Sodan opetus on se, että arvot murenevat helposti.

Olisiko minusta voinut tulla raakalainen, jos olosuhteet olisivat olleet sellaiseen suotuisat? Selkäydinvastaukseni on, että ei. Kaikki minussa sotii raiskaamisia vastaan, on aina sotinut. Mutta mutta… tuskin läheskään kaikki Venäjän tai Bosnian armeijan raiskaajat ovat etukäteen suunnitelleet alkavansa harjoittaa eläimellistä barbarismia. Anteeksi, eläimet, sanankäyttöni, ette tekään yleensä syyllisty sellaiseen.

Tästä tullaan ikuiseen vääntöön siitä, onko ihminen pohjimmiltaan hyvä vai paha. Normaalioloissa uskon hyvyyteen, mutta sodan kylmäävät julmuudet ja kansanmurhat horjuttavat uskoani. Ehkä olemme pohjimmiltamme hyvään pyrkiviä, mutta sisimpämme kellareissa elää pimeä puolemme. Sosiaalisina olentoina meidät on mahdollista temmata mukaan joukkohysteriaan, jossa on vaikea nähdä tekojensa hirveys. Sivistyksemme ja eettinen pintakerroksemme ei ole riittävän vahva vastustamaan kollektiivista painetta.

Hyvät ihmiset saattavat tehdä pahoja tekoja, jos niistä saa riittävän suuren hyödyn ja jos ”kaikki muutkin” tekevät niitä.

Tällä on merkitystä arjessa, esimerkiksi työpaikoilla, yrityksissä, virastoissa, kirkossa. Miten muuten voimme selittää systemaattiset kiusaamiset ja kampittamiset.

 

#sodanjulmuus #pahuus #hyvyys #venäjänarmeija #ukraina #raiskaukset #ryöstelyt #sivistys #arvot

28. huhti, 2022

Sota tarjoaa opetuksia muustakin kuin sodankäynnistä. Esimerkiksi työelämästä.

Venäjän surkean sotamenestyksen yhdeksi syyksi on mainittu heikko taistelumoraali. Putin antaa käskyn, kenraalit laativat suunnitelmat ja välittävät ne alemmille johtoportaille, jotka puolestaan patistelevat sotilaat toimintaan.

Voi olla, että ketjussa on pelkkiä heikkoja lenkkejä. Yksi on erityisen silmiinpistävä. Sotilaat eivät ole innostuneita taistelemaan. Panssarivaunuja on hylätty, ja tehtävät on tehty vasemmalla kädellä. Lähes ainoa sotilaiden tunnetiloja heijastava askare on silmitön tuhoaminen ja raiskaaminen, mikä sotateoreetikkojen mukaan ei kuitenkaan kuulu sodankäynnin ytimeen.

Sotilaiden tekemisten perimmäinen liikuttaja on turhautuminen, ei innostus. Syyksi on arveltu heidän mielissään vellova kysymys: ”Miksi me ylipäänsä ollaan täällä? Mitä me puolustetaan?” Sotajoukolla ei ole tunnetta tehtävän merkityksellisyydestä.

Vastaavasti ukrainalaisia ihaillemme korkeasta taistelumoraalista. Heillä on haju siitä, että pelissä on jotain, joka antaa heidän olemassaololleen tarkoituksen: isänmaan itsenäisyys, lasten tulevaisuus, elämän jatkuminen.

Lopputuloksen kannalta ero on kuin yöllä ja päivällä. Korkea taistelumoraali pyyhkii vessan lattiaa vihollisen raskailla aseilla ja miehistön määrällä.

Tässä kohtaa teen suoran vertauksen työelämään.

On uskomatonta, että henkilökunnan taistelumoraali ei ole organisaatioiden agendalla numero yksi. Ainakaan kaikkialla. Tiedän työpaikkoja, jotka ovat kuin Venäjän armeija. Miksi me oikeastaan teemme tätä? Kuka tästä varsinaisesti hyötyy?

Kärjistyneimmillään tilanne on näkynyt hoitoalan työtaistelussa, joka kuitenkin on vain jäävuoren huippu. Ihmiset ovat tulleet tekemään merkityksellistä työtä, mutta työyhteisöjä nakertaa merkityskato, mikä puolestaan on suora ilmentymä työelämän rakenteellisesta vinoumasta. Ihmiset eivät ole töissä kokonaisina ihmisinä. He ovat työelämäkoneen osia, jotka on helposti kulutettavissa loppuun ja vaihdettavissa uusiin.

Vaihdettavien osien oireyhtymä näkyy sekä duunareissa että johtajissa.

Väitän, että hyvän taistelumoraalin omaava työyhteisö yltää 50 prosenttia parempiin suorituksiin kuin puoliteholla toimiva puolivastahakoinen osasto, jonka jäsenten ainoa unelma on työpäivän päättyminen, viikonloppu, loma ja eläke. Hyvinvointi- ja motivaatiotutkimuksissa väitteelle on näyttöä.

Loistavista esikuvista ei ole pulaa. Sellaisia ovat monet tehtäväänsä omistautuneet start-upit, itseohjautuvuuden sisäistäneet palveluyritykset ja muut hyvään johtajuuteen panostaneet perinteiset organisaatiot.

Taistelumoraali syntyy oman edun tavoittelun ylittävästä arvokkaasta missiosta, kirkkaasta visiosta, omasta ainutlaatuisesta tarinasta, arvostavasta johtamisesta, me-hengestä ja mahdollisuudesta toteuttaa omia vahvuuksiaan ja unelmiaan.

Venäjän vai Ukrainan armeija? Siinä on mietittävää meille kaikille, jotka tavalla tai toisella puuhaamme työelämän parissa.

 

#johtaminen #työelämä #taistelumoraali #motivaatio #innostus #turhautuminen #ukraina

6. huhti, 2022

Olen sulatellut Päivi Räsäsen oikeudenkäyntiä ja lueskellut päätöksen aiheuttamia reaktioita, innostuneita ja vahingoniloisia, ahdistuneita ja tyrmistyneitä.

Eniten minua tässä casessa on surettanut se, että Suomessa yhä voi julkisesti loukata sukupuolivähemmistöjä. Päivi Räsänen sanoo, että hän ei ole halunnut halventaa ketään. Sateenkaari-ihmiset puolestaan ovat kokeneet syvää loukkaantumista.

Kuka määrittelee, onko puhe loukkaavaa vai ei? Puhuja itse vai ihmiset, jotka tuntevat puheen solvaavan heitä? Vastaus on yksiselitteinen. Loukkaavaa todennäköisimmin on puhe, jonka joku kokee itseään kohtaan loukkaavana.

Jotkut pitävät loukkaantumista herkkähipiäisyytenä, jota sitäkin epäilemättä esiintyy keskuudessamme. Tässä tapauksessa sellaisesta puhuminen on loukkaus loukkaamisen päälle, tuplaloukkaus.

Homofobia on vuosituhantinen ilmiö monissa kulttuureissa. Seksuaalivähemmistöt ovat joutuneet eristetyiksi, pilkatuiksi ja tapetuiksi. Heidän tunnekuormansa ei kevene edes muutamassa sukupolvessa, vaikka pahin syrjintä poistuisikin esimerkiksi lainsäädännön avulla.

Juridisessa mielessä kyse ei ollut kunnianloukkauksesta vaan kiihottamisesta kansaryhmää vastaan. Tuomarit ovat epäilemättä hoitaneet osuutensa valansa velvoittamina, syynänneet tarkasti tekstien sanamuodot ja tarkoitusperät.

Joidenkin ns. sananvapauden puolustajien riemu tuntuu irvokkaalta. Se mikä juridisesti on oikein ei yleisen moraalitajun kannalta aina ole kohtuullista.

Mietin aikoinaan, oliko asian vieminen käräjille fiksua. Sen hyvä puoli oli se, että ihmisoikeuksien ja syrjinnän teemoja tuli käsitellyksi laajasti. Vihapuheisiin suhtaudutaan toivottavasti entistä vakavammin. Käräjöimisen riski oli, että oikeuden ratkaisun perusteella jotkut tulkitsisivat saaneensa rajoittamattoman sananvapauden, esimerkiksi rasistiseen puheeseen.

Raamatulle annettu rooli tässä tapahtumaketjussa on absurdi. En muista kenenkään väittäneen, ettei Raamattua voisi siteerata siinä kuin mitä tahansa tekstiä. Uskonnonvapauskaan ei ole pelissä.

Kyse on siitä, mitä omaa agendaa puolustamaan valikoidaan sopiva katkelma Raamatusta. Teologina voin vakuuttaa, että Raamatusta löytyy sopivaa siteerattavaa tukemaan monenlaista tuomittavaa käytöstä ja jopa väkivaltarikoksia, asiayhteydestä ja kulttuurikehyksestä irrotettuja jakeita. Putinkin taatusti löytää hyökkäyssodalleen raamatulliset perusteet.

Räsäsen oikeudenkäynnin ympärillä velloneessa keskustelussa kyse oli pohjimmiltaan siitä, mikä on suhteemme seksuaalivähemmistöihin ja miten puhumme siitä. Millaisia asenteita ruokimme?

Päivi Räsänen on todennut, että homoseksuaalisuus ei ole syntiä, mutta sen toteuttaminen on. TV-haastattelussa hän mainitsi synniksi myös heterojen ulkoaviolliset seksuaaliaktit.

Tilastollisen arvion perusteella nämä heterojen aktit ovat tuhat kertaa yleisempiä kuin vähemmistön tekemät. Voisi olettaa, että johdonmukaisuuden nimissä konservatiivikellokkaat kävisivät niiden kimppuun yhtä leimaavasti kuin homoseksuaalien tekemisten. Samalla olisi paikallaan tarkentaa, onko sateenkaariavioliitossa elävien parienkin seksielämä syntiä.

Muunsukupuolisten seksielämä on syynissä. Miksi se on kiinnostavampaa kuin meidän muiden elämä? Miksi joidenkin rakkaus on vähempiarvoista kuin muiden?

29. maalis, 2022

Oletko tuntenut henkilön imartelevan sinua, vaikka aistit ja tiedätkin hänen panettelevan sinua, kun et ole läsnä?

Sitä kutsutaan kaksoisviestinnäksi. Joskus se on ohimenevää ja pienimuotoista, joskus systemaattista ja räikeää.

Konsertti oli juuri päättynyt, ja vaihdoimme vaikutelmia aulassa pienen porukan kanssa, lähes kaikki musiikin ammattilaisia. Yksi keskustelija, konsertin pääesiintyjän ammattitoveri, sätti esityksen maanrakoon. Siinä samassa pääesiintyjä kulkeutui seurueemme luokse. Kriittinen kollega levitti kasvoilleen mairean hymyn ja alkoi ylistää esiintyjää. Me muut läsnäolijat seurasimme tilannetta vaivautuneina.

Ikävä kyllä on johtajia, joille kaksoisviestintä on enemmän sääntö kuin poikkeus. Usein heidän yhteisönsä voivat huonosti. On klikkejä, sairauspoissaoloja ja henkilöstön tiheä vaihtuvuus.

Asiantuntija X veti organisaatiossaan kehitysprosessia, jota useimmat pitivät tärkeänä ja jota jotkut vastustivat kiihkeästi. Hanke oli kyseisen järjestön hallituksen aloittama. Yhteisön toiminnanjohtaja oli mukana projektiryhmässä. Vähitellen kävi ilmi, että johtoryhmässään toiminnanjohtaja mollasi hanketta. Asiantuntija X:lle ja projektiryhmälle hän puolestaan ylisti hanketta.

X:n hälytyskellot alkoivat kilistä, kun ylistyspuhe tapahtui usein, mekaanisesti ja aina samoilla sanoilla, jotenkin velvollisuuden ohjaamana. Vähitellen X alkoi kuulla viestejä toiminnanjohtajan kaksinaamaisuudesta. Se tuntui pahalta. Edessä yhtä, takana toista.

X ei voinut asialle mitään, koska viestintuojat kertoivat johtajasta aina luottamuksellisesti, ilmeisesti peläten tämän kostoa.

Kaksoisviestintä kuuluu erityisesti itsekeskeisten, huomionkipeiden ja vallanhaluisten narsististen johtajien työkalupakkiin. Herkimmät meistä aistivat sen intuitiivisesti pienistä signaaleita, joissa sanat ja kehonkieli antavat erilaista, ristiriitaista viestiä. On helppo valehdella sanoin ja todeta että ”pidän sinusta”. On moninkertaisesti vaikeampaa hämätä, kun eleet, mikroilmeet ja kaikki kehossa kertoo, että ”halveksin sinua”.

Tunnistat sen tunteen, kun näet poliitikon kehuvan vastustajan lanseeraamaa hienoa hanketta, mutta hänen kehonkielensä pienet signaalit antavat vastakkaisen viestin. Tai kun pomosi tervehtii sinua reippaan iloisesti, vaikka olit juuri kuullut hänen halveeraavan sinua kollegallesi.

Pitkään jatkuneessa kaksoisviestinnässä kuulija alkaa voida pahoin ja jopa sairastua, äimistellen samalla huonon olonsa syitä. Tuntuu kuin hänen takanaan olisi näkymätön vaaniva haamu, josta ei saa otetta. On tutkittu ja todettu, että kaksoisviestinnän kentässä kasvaneella lapsella on suuri taipumus kokea psyykkisiä häiriöitä myöhemmässä elämässään.

Lopulta työyhteisön kaksoisviestijä kärähtää. Parhaassa tapauksessa se on uudistumisen alku, alkusoitto pitkälle sisäiselle pyykinpesulle.

On ymmärrettävää, että kaveripiirissä puhumme eri tyylillä kuin virallisessa kokouksessa. Mutta systemaattinen, tietoinen ja vakiintunut kaksoisviestintä on pahimman laatuista luottamuksen rapauttamista.

Entä jos alkaisimme panostaa rehellisyyteen.

14. maalis, 2022

Minun ikätovereideni sukupolvikokemuksia olivat noottikriisi sekä ydinsodan pelko, jonka synkimpänä symbolina oli Kuuban ohjuskriisi.

Sukupolvikokemus viittaa  kollektiiviseen muistijälkeen, joka vaikuttaa läpi elämän, enemmän tai vähemmän. Sitä kutsutaan myös nuoruuden avainkokemukseksi, jolle erityisen alttiita  ovat  herkässä vaiheessa elävät 17–25-vuotiaat. Tätä teemaa käsitteli viime vuosisadan alkupuolella erityisesti unkarilaissyntyinen sosiologi Karl Mannheim.

Nyt elämme historian vaihetta, joka taatusti jää nuorten sukupolvikokemukseksi.

Monet lastenlapsemme ovat jääneet paitsi osasta siitä, mitä meillä oli, hengailusta koulutapahtumineen, penkkareineen, synttäreineen ja kaveritapaamisineen. Niiden tilalla on etäelämää, yksinäisyyttä ja turvattomuutta. Lapset ja nuoret elävät viestintäkentässä, jossa kaupunkeja tuhotaan silmittömästi ja näkökenttään tulvii kuvia pakolaisvirroista ja ihmisistä pommisuojissa.

Minun pelottavin sukupolvikokemukseni tapahtui vuonna 1962. Sen lokakuun 27. päivää on sanottu ihmiskunnan historian vaarallisimmaksi päiväksi. Neuvostoliiton ohjuksia rahdannut kuljetusalus lähestyi Yhdysvaltojen määrittämää saartorajaa, jonka ylitys olisi todennäköisesti merkinnyt ydinsotaa. Yhdennellätoista hetkellä John F. Kennedy ja Nikita Hruštšov pääsivät sopuun, ja alus kääntyi takaisin.Seurasimme tapahtumaa tunti tunnilta.

Minua pelotti.

Tietenkään en tohtinut näyttää pelkoani kavereille. En muista, lausuttiinko Porin lyseossa sanaakaan koko kylmästä sodasta, saati meneillään olevasta kriisistä. Ajankohtaiset ilmiöt eivät kuuluneet sen ajan opetussuunnitelmaan.

Pelkäsin maailman tuhoa. En pääsisi koskaan kokemaan aikuisen elämää, jota varten kävin koulua ja opiskelin. Noiden muutamien vuorokausien aikana pelko kouristi nukkumaan mennessä ja aamulla herätessä. Helpotus oli käsittämätön, kun tilanne laukesi.

Kun Putin rehvastelee ydinaseilla, tuo 60 vuoden takainen pelko heiluttaa kättään jostain sisimpäni kätköistä. En ole varma, miten se on vaikuttanut elämääni. Jotenkin kuitenkin, arvelen.

Ahdistusta herättäviä sukupolvikokemuksia ei saa häivytettyä muistista.  Ne ovat siellä, sekoittuneina ylisukupolvisiin muistijälkiini, jotka liittyvät ainakin vanhempieni kokemuksiin sisällissodasta ja toisesta maailmansodasta. Uudet vastaavat nostavat vanhoja pintaan.

Mitä noille sisimpään haudatuille tunnekokemuksille pitäisi tehdä? Ainakaan niiden olemassaoloa ei tule kieltää. Torjutut tunteet tunkevat pahimmillaan pintaan sairastumisina ja käyttäytymisen häiriöinä. Pelkkä niiden myöntäminen on tervettä. Samoin se, että niitä voi käsitellä ja purkaa ja että niistä ylipäänsä puhutaan.