Blogi

7. syys, 2021

En osannut antaa sille edes nimeä. Kukaan muu ei ollut kokenut vastaavaa, kuvittelin. Olin 27, työuraani aloittanut turbo. Ihmisten kohtaaminen oli ollut minulle helppoa. Kaverit sanoivat, että ”Tapsa putoaa aina jaloilleen”.

Se iski yllättäen. Vedin rippileiriä Orolla, ja istuskelimme iltapäivävapaan aikana opettajien ja isoisten kanssa kahvilla suunnittelemassa leirin toiseksi viimeistä nuotioiltaa. Tunnelma oli letkeä, vaikka leiriväsymys painoi. Joku heitti minulle sutkauksen, johon minun olisi pitänyt nopeasti reagoida vastasutkauksella. Helppo nakki. Paitsi ei sillä kertaa.

Menin lukkoon, poskeni alkoivat täristä, ja änkytin jotain samalla yrittäen peittää kummallisen reaktioni. Klaarasin tilanteen jotenkuten. Hävetti ja nolotti. Huomasivatko he?

Sama toistui muutaman viikon kuluttua ollessani konferenssissa Itävallassa. Siitä se jäi päälle. Aloin pelätä kohtaamisia, joissa joutuisin huomion keskipisteeksi. Pelottavinta oli, kun astuin huoneeseen, jossa kaikki muut olivat jo paikalla ja katsoivat minuun, tulijaan. Tai kun joku heitti vitsin ja olisi pitänyt nauraa vapautuneesti, varsinkin jos seisottiin enkä voinut luontevasti peittää kasvojani.

Kierre jatkui. Se oli kiusallista kaverille, jonka elämä koostui puheiden pitämisestä, juontamisesta ja ryhmien kohtaamisesta.

Vasta parin vuosikymmenen päästä aloin kuulla ilmiöstä nimeltä paniikkikohtaus tai -häiriö. Sellaisesta ei puhuttu julkisesti, eikä kukaan kertonut kokeneensa vastaavaa. Elettiin aikaa, jolloin mielen tasapainon horjahteluista puhuttiin pidättyvästi, jos lainkaan.

Kesällä pidin sarjan radiohartauksia, joiden spekseihin kuului, että ”lähde oman elämäsi kokemuksista”. Sarjani kolmannessa puheessa kerroin panikoinnistani. Tiesin, että joka viides suomalainen on kokenut samaa, usein vaikeammassa muodossa kuin minä 50 vuotta sitten. En siis hämmästynyt, että sain muutaman viestin vastaavaa kokeneilta. Joku kertoi häiriön leimanneen koko aikuista elämää.

”Paniikkikohtauksen oireita ovat sydämentykytys, rintakivut, hikoilu, vapina, hengenahdistus, tukehtumisen tai kuristumisen tunne, pahoinvointi, vatsavaivoja, huimaus, pyörtymisen tunne, puutuminen, kihelmöinti, vilunväreet tai kuumat aallot.” Näin kuvaa Duodecimin Terveyskirjasto.

Minun selviytymiseni ytimessä oli sana hyväksyminen. Päädyin seuraavien kuukausien ja lähivuosien aikana ajatukseen, että jos joutuisin elämään kiusallisen riesani kanssa koko loppuelämäni, niin olkoon niin. Ihmisarvoni ei riippuisi siitä. Laskin aseeni. En alkaisi kiinnittää reaktioihini se suurempaa huomiota. Sillä mentiin.

Jossain vaiheessa huomasin, että reaktiot olivat kaikonneet. Muutos oli tapahtunut huomaamattani.

Yhä edelleen tunnen etäisenä kaikuna paniikkikohtauksiin kuuluneet ahdistukseni, varsinkin jos syystä tai toisesta koen stressiä. Tulkitsen, että ahdistus on ystäväni, joka haluaa kertoa minulle jotain tärkeää. Kuten vaikka että ”hiljennä vähän” tai ”kaikki kyllä järjestyy”.

Miten vähän me tiedämmekään toisistamme. Minulle läheinen henkilö voi kantaa henkistä taakkaa, vaikka päällepäin hänellä näyttää olevan vauhti päällä. Tämän tiedostaminen voisi olla kannustus armollisuuteen itseä ja muita kohtaan. Meidän ei joka hetki tarvitse olla upeita, virtaviivaisia ja pärjääviä.

#paniikkikohtaus #paniikkihäiriö #pelko #ihmistenkohtaaminen #hyväksyminen

24. elo, 2021

Olen sielunhädässä. Pelkään, etten pääse taivaaseen ja joudun tuliseen pätsiin, jossa vietän ikuisuuteni. Auttakaa minua, arvoisat piispat ja rivipapit, korkeasti oppineet raamatuntutkijat ja systemaatikot, liberaalit ja konservatiivit, te kaikki minua suuresti viisaammat ja uskossanne vahvemmat.

Viime vuonna luin konservatiivileiriin kuuluvien vaikuttajien Leif Nummelan ja Timo Junkkaalan ajatuksia samaa sukupuolta olevien parien vihkimisestä. He olivat sitä vastaan, ja mainitsivat asian olevan pelastuskysymys.

Muutama päivä sitten luin piispa Teemu Laajasalon viestin, jossa hän sanoo, että pappeus ”kytketään suoraan ihmisen pelastukseen ja saa erityisen painavan merkityksen”.

Jos kirkko hyväksyy tasa-arvoisen avioliiton, kirkon tarjoama pelastus on vaakalaudalla. Tai ellei lähistölläni ole pappia asettamassa ehtoollista tai jos olen etääntynyt kirkollisista menoista, olen kadotettu sielu. Mietin kuumeisesti, miten suuressa vaarassa olen.

Rippikoulussa minulle opetettiin, että usko Jeesukseen pelastaa. Myöhemmin ymmärsin Jeesuksen karistaneen ihmisten päältä kirjanoppineiden taakkoja ja Lutherin vapauttaneen ihmiset luottamaan yksin armoon.

Mitä pelastukselleni tapahtuisi, jos eroaisin kirkosta, kuten jotkut ovat tehneet Sadinmaa-casen jälkeen? Tai jos liittyisin vapaaseen uskonnolliseen yhteisöön, eikä luterilainen pappi olisi palvelemassa minua.

Pelastus on suuri kysymys. Jos minulla on oltava oikea käsitys sukupuolivähemmistöjen kohtelusta sekä papin- ja piispanviran merkityksestä, niin Kristuksen ja minun väliin tulee korkea muuri.

Ehkä joku sanoo minulle lohduttavasti, että ”ei pelastus tarkoita pelkkää kuolemanjälkeistä elämää, se on pelastusta kaikesta ahdistavasta”. Tämän tiedän. Mutta sen ajatellaan tarkoittavan myös kuolemanjälkeistä elämää. Ymmärtänette sielunhätäni.

Valistunut ystäväni Jorma Hannikainen oli lukenut piispan edellä linkatun tekstin, jossa todetaan myös, että saarnatessaan papin on puhuttava suu supussa, mutta kollegojen kesken voi ottaa rennommin. Hän lähetti minulle viestin, jossa hän siteerasi piispaa:

”Yliopistossa tapahtuva akateemisen teologian tekeminen tai synodaalikokouksessa käydyt kollegiaaliset keskustelut ovat vapaampia. Saarnatuolista julistaminen ja julkinen opetus ovat sidotumpaa. Seurakuntalaisten ja sanankuulijoiden oikeus on kuulla nimenomaisesti kirkon opetusta – opetusta, joka nousee kirkon tunnustuksesta, jossa pappi on sitoutunut pysymään.”

Ja hän kysyi: ”…  tavallinen pulliainenko ei saa kuulla yliopistossa harjoitetun tieteellisen tutkimuksen tuloksista tai synodaalikokouksen vapaammista keskusteluista.”

Aistin valistuneen ystäväni hämmennyksen. Kuuluuko pappi salaiseen hyvät veli -verkostoon ja ”pyhään säätyyn”, johon pappisvihkimyksessäni avustanut tuomiorovasti 3.1.1970 sakastin ovella toivotti minut tervetulleeksi? Näitä pohti aikoinaan myös eksegeetti Heikki Räisänen, jonka päätä tai ainakin lipereitä vaadittiin vadille, kun hän ihmetteli tutkimuksen ja pappien saarnojen välistä ristiriitaa. Hän kyseli, että aliarvioiko kirkko kuulijoittensa älyllistä kapasiteettia.

Olen hämmentynyt. Pyydän nyt pastoraalista kaitsentaa. Ehkä mieluummin epävirallista kuin virallista.

 

#teologia #luterilaisuus #mitäonkristinusko #pappeus #pelastus #usko #kirkko

10. elo, 2021

Papilla ja kenellä tahansa on velvoitteenaan useita lupauksia, privaatteja tai julkisia.  

Julkisia lupauksia ovat esimerkiksi sotilasvala ja professioon liittyvä sitoumus, kuten Hippokrateen vala. Itse olen vannonut virka- ja pappisvalan. Sittemmin pappisvala on korvattu lupauksella, joka sanamuodoltaan on tahdonilmaus.  ”Lupaan, että tahdon…”

Jotkut lupaukset ovat hiljaisia, ääneen lausumattomia, mutta silti tärkeitä. Sellainen on vaikka lupaus ihmisyyttä kohtaan. En ole missään instanssissa luvannut, etten koskaan vahingoittaisi toista ihmistä fyysisesti tai henkisesti, mutta jo pelkkä olemassaoloni on sovintoon velvoittava lupaus. Hiljainen lupaukseni on sekin, että huolehdin rakkaistani ja että he voivat aina kääntyä puoleeni pyytämään apua.

Lupaus voi joutua ristiriitaan toisen lupauksen kanssa, klassisena esimerkkinä ihmisyyteen kuuluva lupaus olla tappamatta ja sotilasvalan lupaus puolustaa isänmaata.

Käytännössä arvotkin ovat lupauksia. Kun firma määrittelee arvokseen, että henkilöstön hyvinvoinnista huolehditaan, se antaa lupauksen henkilökunnalleen.  Elävässä elämässä arvot elävät jatkuvassa vuorovaikutuksessa, jännitteessä ja jopa ristiriidassa muiden arvojen kanssa. Ne ovat valintojen ja tekemisten tärkeysjärjestys. Mikään arvo ei ole sillä tavalla absoluuttinen, etteikö se jossain tilanteessa voisi tulla haastetuksi. Haastajana on toinen arvo.

Jos yhdellä arvolla olisi absoluuttinen valta kaikissa tilanteissa, elämä vääristyisi. Sotaesimerkin lisäksi arvot kilpailevat, kun keskustellaan esimerkiksi eutanasiasta, abortista ja aatteista.

Kirkossa korostetaan pappislupauksen sitovuutta. Nyt esillä on case Sadinmaa, josta voi tulla kirkon Sadingate.

Pappislupauksen rikkomista pidetään raskauttavana tekona, joka oikeuttaa pappisvirasta erottamiseen. Ennen sanktioita on kuitenkin pysähdyttävä miettimään, että pappi saattaa rikkoa lupauksensa, joka näyttäisi olevan ristiriidassa toisen, ehkä korkeamman ja yleisesti arvokkaana pidetyn lupauksen kanssa.

Sadinmaan rikkomus ei ole, että hän olisi käyttänyt hyväkseen lapsia seksuaalisesti, sekoillut humalapäissään virantoimituksessa, rikastunut huijaamalla tai alistanut ja kiusannut alaisiaan.

Sadinmaan rikkomus on, että hän on puolustanut seksuaalisen vähemmistön oikeutta toteuttaa ihmisyyttä siinä kuin heterotkin. Lisäksi hän on arvostellut kirkon vallankäyttöä sekä fundamentalistisia kirkon virkaan liittyviä tulkintoja. Plus ilmaissut itseään provosoivasti. Hänen tekonsa ovat ristiriidassa kirkon perinteisen arvojärjestyksen kanssa, jossa korkealla sijalla on sitoutuminen luterilaiseen oppiin tai oikeastaan opin sen hetkiseen tulkintaan.

Voidaan pohtia, onko hän lainkaan rikkonut pappislupaustaan, ainakaan vakavammin kuin me sadat muut papit. Mutta vaikka hänen katsottaisiin rikkoneen kirkolle antamansa lupauksen, niin hän on tehnyt sen ihmisyydelle antamansa lupauksen nimissä. Ehkä häntä pitäisi pikemminkin palkita kuin rangaista.

Olisi hybristä ajatella, että kirkolle annettu lupaus olisi absoluuttinen ja kaikkien muiden lupausten yläpuolella. Se olisi lähes lahkolaista itseriittoisuutta, joka ei sovi vakiintuneelle ihmisyyttä puolustavalle instituutiolle.

Tuomitessaan hyvää tarkoittavia työntekijöitään kirkon on oltava äärimmäisen viisas. Kansan omatunto on herkkä.

2. heinä, 2021

”Se ei ole eettistä.” ”Se ei ole kristillistä.” ”Se on epäraamatullista.” ”Se ei ole luterilaista.” Kuullessasi tällaisia lauseita ole varuillasi. Arkisissa keskusteluissa niitä heitetään kevyesti. Niiden tarkoituksena on lopettaa keskustelu.

Kukapa haluaisi olla epäeettinen? Tai kukapa luterilainen pappi haluaisi olla epäluterilainen? Seuraavat kommenttini koskevat luterilaisuudesta käydyn keskustelun näköharhoja.

On oppineita teologeja, jotka raamattukäsityksessään ovat liberaaleja mutta luterilaisuutta tulkitessaan fundamentalisteja.

Teologille on tuttua kauraa, ettei Raamatusta voi irrottaa yhtä jaetta irti asiayhteydestä. Selvää on sekin, ettei Raamattua tule lukea sääntökokoelmana tai lakitekstinä.

Saman ajattelutavan soisi pätevän myös luterilaisen reformaation tekstien käyttöön. Erilaisissa mietinnöissä ja kirkollisten kellokkaiden kannanotoissa näkyy yllättävän paljon argumentointia, joka pohjaa pariin kolmeen sitaattiin tai tekstikohtaan, irrotettuna kontekstistä, tekstin intentiosta ja luterilaisuuden eetoksesta.

Luther esitti paljon sellaista, jota nykyään pidämme roskana, klassisena esimerkkinä hänen juutalaispuheensa. Tai hänen ajatuksensa kristillisestä esivallasta: sen ajan esivalta ei ollut sen kristillisempi kuin nykyinenkään valtakoneisto.

Martinus-tohtori käytti provosoivaa ja välillä jopa törkeää kieltä, minkä lasken enemmänkin hänen ansiokseen kuin rasitteekseen. Hän oli temperamenttinen persoona, joka uskoi asiaansa. Hienostuneella teologisella näpertelyllä hän tuskin olisi käynnistänyt reformaatiota

Ytimeltään luterilaisuus kiteytyy sanoihin yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristus. Raamattua on luettava Kristuksesta käsin, kontekstiä ja historiaa ymmärtäen. Samalla muistaen, että luemme Raamattua monien tulkintakerrostumien läpi. Evankeliumit jo sinällään ovat tapahtumien tulkintaa.

Luterilaisuudessa on keskus, josta kaikki muu säteilee. Sillä ei ole sisä- eikä ulkorajoja, jotka määrittelisivät, mikä on luterilaista ja mikä ei. Luterilaisuutta ei voi kuvata sarjana opinkappaleita ja moraaliväittämiä. Kun uskon ydin on ymmärretty, sen jälkeen vallitsevana metodina on valistuneen järjen käyttö, ja yksityiskohtien suhteuttaminen suureen kokonaisuuteen. Se kaikki kytkettynä rukoukseen, rakkauteen ja oikeudentuntoon. Intuitiollakin on roolinsa.

Dogmatiikkaa ja uskon sisältöä tangeeraavissa teologisissa keskusteluissa esimerkiksi empatiaan vetoamista ei pidetä katu-uskottavaa. Tässä teologia on jäänyt jälkeen vanhasta tukitieteestään filosofiasta, jossa uskalletaan puhua myös kokemuksesta.

Teologiaan toki kuuluu ulottuvuuksia, joissa ihminen otetaan kokonaisuutena, esimerkkeinä pastoraaliteologia ja vaikka spiritualiteetin ja vapautuksen teologia. Näissä teologia etsii kumppania terapiamalleista, psykologiasta, uskontotieteestä ja sosiologiasta. Teologian laitoksen hallinnoima CoPassion-hanke oli erinomainen esimerkki kirkkososiologian kontekstiherkkyydestä.

Luterilaista oppia koskeva keskusteluote on usein paradigmaattisesti erilaista kuin millaisena koen aidon Kristus-uskon ja luterilaisuuden perusidean.

 

#luterilaisuus #teologinenkeskustelu #raamattu #tunnustuskirjat #tunteet #konteksti

28. huhti, 2021

Mikä on kokemuksen merkitys työelämässä ja erityisesti johtamisessa? Tätä pohditaan varsinkin rekrytilanteissa, kun taloon etsitään uutta johtajaa. Usein pitkästä kokemuksesta on hyötyä, mutta joskus siitä voi olla haittaa.

Kokemus on kovaa valuttaa erityisesti, jos johtaja on urallaan ollut valmis uudistumaan, oppimaan ja kokeilemaan. Bonusta on, jos hän on tottunut harjoittamaan itsereflektiota. Arvossaan ovat myös henkilön epäonnistumiset, joissa hän on ollut valmis myöntämään virheensä ja oppimaan niistä. Sellaisista johtajista on aina kysyntää.

Etenkin vaativissa kriisi- ja saneeraustilanteissa kannattaa etsiä johtajaksi henkilö, jonka nahka on parkkiintunut ottamaan vastaan tällejä ja joka kykenee luomaan ympärilleen tuttuutta ja turvallisuutta.

Rasitteeksi kokemus voi tulla, jos henkilö vuosikymmenien aikana on urautunut toistamaan itseään. Toiminut kaikissa tilanteissa vanhan tutun kaavan mukaan, koskaan kyseenalaistamatta toimintatapaansa. Tällöin kokemus on kaikkea muuta kuin meriitti.

Muodollisen johtamiskokemuksen puute voi joskus olla jopa mahdollisuus. Varsinkin jos organisaatio etsii uutta ajattelua ja luovia ratkaisuja eikä ole akuutissa kriisitilanteessa. Kokemattomampi kandidaatti on voinut osoittaa johtajuutta epämuodollisissa kuvioissa sekä vahvaa halua uuden oppimiseen. On luontaisia johtajia, joiden kyvyt tulevat näkyviin jo nuorena.

Tyypillisiä johtajalupauksen valmiuksia ovat mutkattomat vuorovaikutus- ja läsnäolotaidot sekä kyky selkeään ajatteluun ja viestintään. Tärkeää on myös henkilön realistisen positiivinen minäkuva, johon kytkeytyy annos rohkeutta ja nöyryyttä. Plus uteliaisuutta ja valmiutta kysyä neuvoa. Merkityksellisyyttä hän kokee ennen kaikkea itse johtamisesta, ei sen tuomista eduista.

Uuden johtajan valinta on aina riski. Pelkkä valintojen perusteellinen valmistelu ei riitä. Johtajaksi valittu tarvitsee sparrausta omalta lähijohtajaltaan tai hallitukselta, riippumatta siitä, onko hän nuori vai vanha. Johtaminen on joukkuelaji. Superjohtajien aika meni jo.

Jotkut meistä muistavat piirreteoriat, joissa hyvä johtaminen kuvattiin luonteenpiirteiden avulla. Sittemmin niistä luovuttiin. Todella erilaiset persoonat voivat onnistua johtamisessa. Painoa alettiin panna strategiaan ja johtamisjärjestelmiin.

Kaikkea vanhaa ei tarvitse hylätä. Uuden ajattelun riskinä on johtamisen mekanisoituminen ja persoonattomuus. Varsinkin johtajuus, leadership, hyötyy myös persoonallisesta särmästä. Tosi tärkeää on johtajan integriteetti, rehellisyys ja tunneviestintä, erityisesti kun pitää luoda yhteisöön innostusta ja yhteenkuuluvuutta.

Konkari vai keltanokka? Riippuu tilanteesta ja siitä mihin suuntaan halutaan kulkea. Molemmissa ovat mahdollisuutensa. Sitä paitsi nuoruus tai konkarius selittävät vain osan johtajan onnistumisista ja mahalaskuista.

Eri vaiheissa organisaatiot tarvitsevat erityyppisiä johtajia. Joskus valttia on ennakkoluulottomuus, joskus taas harkitsevuus, sopivassa keskinäisessä suhteessa.

 

#johtaja #rekrytointi #kokemus #nuori #luovuus #turvallisuus #sparraus