Blogi

28. loka, 2021

Riivattua riippuvuutta tämä lojaalisuuteni. Kumma kyllä, en ole sen takia kunnolla palanut loppuun, kuten jotkut vielä lojaalimmat tyypit, mutta rajoilla luultavasti liikuin työelämäni kiireisinä aikoina.

Vasta nyt alan tajuta, miten ylilojaalisuuteni on haitannut elämääni. Olen tehnyt pitkiä päiviä, kaiken ruuhkan keskellä suostunut ystävieni, kavereitteni ja tuttavieni pyyntöihin. Kiemurrellut, potenut huonoa omaatuntoa, kun olen kieltäytynyt esimerkiksi puhujapyynnöstä ilman pomminpätevää ja kalenteriin merkattua syytä.

Perustelen suostumisiani lojaaliudella. En voi kieltäytyä, koska kaveria ei jätetä. Olen tämän porukan jäsen, totta kai suostun, kun pyydetään. Yhteiselämä edellyttää lojaaliutta. Sen varassa Homo sapiens on pärjännyt kilpailussa muiden lajien kanssa.

Mutta jossain kulkee kohtuullisen ja kohtuuttomuuden raja. Osa lojaaliudestani on tarpeetonta. Maailma pyörii ilman minua.

En ole koskaan tullut udelleeksi, miten muut suhtautuvat katkenneisiin, hiipuneisiin ja unohtuneisiin ihmissuhteisiinsa. Tiedät tarinan: ”On ollut hienoa tutustua. Pidetään yhteyttä.” Sitten emme kuule toisistamme mitään, ikinä.

Jokin sisälläni osoittaa minua syyttävällä sormella: ”Olet Tapsa epäluotettava ystävä. Et pidä yhteyttä, vaikka lupasit.” Ongelma on tietenkin pääni sisäinen. Ystäväni, tuttavani ja jälkikasvuni eivät herää joka aamu pohtimaan, että mitähän minä ajattelen heistä tänään. Tai miksen ole 30 vuoteen soitellut.

Samaa sarjaa on lojaalisuuteni menneitä sukupolvia kohtaan. Kuljetan mukanani kotini ihanteita. Ei niin, etteivätkö ne olisi hyviä. Eikä niin, ettenkö voisi päätyä samoihin ihanteisiin, jos aloittaisin elämäni tyhjältä pöydältä. Mitenkähän paljon ylipäänsä valitsemme asioita, ammatteja, mielipiteitä ja elämäntapoja vain siksi, että jatkamme kodin perinteitä. Tai vaihtoehtoisesti toimimme tietoisesti niitä vastaan?

Perhe, suku, nuoruuden auktoriteetit, kaveriporukat, aiemmat käsitykset, sosiaaliset kiinnikkeet, kokemukset ja vakaumukset, niihin kaikkiin kulkee aivoistani näkymättömiä piuhoja ja kullattuja kettinkejä, jotka jarruttavat uudistumistani. En sano tätä arvottavasti, oikein tai väärin -akselilla. Sanon sen toteavasti, ehkä havahtuakseni siihen, mikä on.

Tavalliset hyvät vakiintuneet mallit voivat alkaa rajoittaa minämme vapautta ja liikkumatilaa. Lapsuuden traumaattiset kokemukset ja vaikeudet ovat sitten jo toisen tason kiinnikkeitä ja erillisen paljon dramaattisemman messun paikka.

Historiattomuus eli tyhjältä pöydältä aloittaminen on ajatuksena absurdi, mutta historian tulkinta ja merkitys kaipaa joskus putsaamista.

Jeesus sanoi laittamattomasti: ”Eikä uutta viiniä lasketa vanhoihin nahkaleileihin. Silloinhan leilit repeävät.”

Jos haluan omaksua uutta, niin on luovuttava jostain vanhasta. Joskus on paikallaan luopua hyvistäkin asioista.

 

#sidokset #lojaliteetit #itsetuntemus #elämänhallinta

20. loka, 2021

Arkisessa elämässä meidän ei enää tarvitse pelätä puskassa vaanivaa sapelihammastiikeriä. Silti pelko on ohjelmoitu aivoihimme. Usein sitä on vaikea tunnistaa saati tunnustaa.

Itseäni en pidä erityisen pelokkaana, mutta jotkut pelot rasittavat minua. Yksi niistä on korkean paikan kammo.  Pelkään kiivetä yksikerroksisen talomme katolle, ja ylös kavuttuani pelkään kurkistaa katon reunan yli, ainakin seisaaltaan. Pelkään kävelyä silloilla ja istumista suuren maailmanpyörän loosissa.

Sen sijaan en pelkää lentämistä, hämähäkkejä enkä esiintymistä suurelle yleisölle. En myöskään kuolemaa.

Ensimmäisiä yrittäjävuosiani sävytti pelko. ”Entä jos homma ei lähdekään lentoon?” ”Entä jos syksyllä ei tulekaan uusia toimeksiantoja?” ”Kestääkö kassavirta?” ”Menetänkö kasvoni?” Jokainen ahdistava kysymys antoi energiaa ja ohjasi etsimään ratkaisuja. Hyvä niin, sillä pelolla on myös taipumus lannistaa ja lamauttaa.

Terve pelko kuuluu yrittäjyyteen ja johtamiseen. Se pakottaa tunnistamaan riskejä ja suojautumaan niiltä. Se estää tekemästä kaikkein suurimpia typeryyksiä. Peloton johtaja saattaa olla yrityksen pahin pelle ja isoin riski.

Tunnettu sanonta kuuluu, että uhan edessä koettu pelko on salamannopean valinnan paikka: taistele, pakene tai jähmety. Se päti jo viidakossa. Neljäskin vaihtoehto on käytössä: torju koko pelko ja porskuttele eteenpäin.

Pelolla johtamisen ja kohtuuttomien vaatimusten synnyttäjä voi olla pelko, jota ei uskalla kohdata. Pelko ohjaa kietoutumaan omaan itseen ja estää havainnoimasta maailmaa realistisesti.

Saatan haalia itselleni valtavasti ihmissuhteita ja kuvitella olevani sosiaalinen tyyppi, vaikka kaiken pohjalla on hylätyksi tulemisen ja yksin jäämisen pelko.

Saatan kuvitella olevani rationaalisesti ajatteleva johtaja, vaikka tosiasiassa valintojani ohjaa torjuttu pelko.

Saatan tarrautua tiukkaan mielipiteeseeni, jyrkkään puheeseen, valtaan ja varmoina pitämiini teorioihin, koska pelkään kadottavani alaisteni, kollegoitteni ja ennen kaikkea hallitukseni luottamuksen. On helppo toistaa mekaanisesti lempiajatuksiaan ja suoltaa patenttiratkaisuja kaikkiin ongelmiin sen sijaan, että kykenisi luovaan ajatteluun. Pelon peittäjän on vaikea ymmärtää organisaation kokonaisuutta ja ihmisten tarpeita.

Historia kertoo vallankäyttäjistä, joiden tärkeimmäksi motiiviksi loppujen lopuksi paljastuu pelko, yksittäisinä esimerkkeinä Adolf Hitler, Richard Nixon ja Donald Trump lähipiireineen. Näyttää siltä, että heitä kaikkia on ohjannut vallan menettämisen pelko ja sokeutuminen todellisuudelle.

Lähtökohtaisesti pelko ei ole halveksittavaa. Se kuuluu ihmisenä olemiseen ja erityisesti tilanteisiin, joissa on paljon pelissä. Joten jos haluat kehittää itseäsi ihmisenä, johtajana tai asiantuntijana, niin harjoita itsereflektiota, kohtaa pelkosi ja kysy itseltäsi: ”Mitä pelkään?” Kysy se monta kertaa.

Pelko on hyvä palvelija ja huono hallitsija.

 

#pelko #johtaminen #sokaistuminen #yrittäjyys #kohtaapelkosi

19. syys, 2021

Mitä yhteisössä pitäisi tehdä, kun henkisten nyrkkien iskuista on tullut osa arkea?

Se näkyy kyräilynä, hiljaisena ulos sulkemisena yhteisöstä, selän takana puhumisena tai avoimena nokitteluna. Jopa kahden yksilön lähes näkymätön vihanpito heijastuu koko yhteisöön. Ihmiset huomaavat pienet kielteiset vihjeet ja elekielen äänettömät signaalit.

Vihanpidon hintalappu muodostuu sairauspoissaoloista, työmotivaation hiipumisesta ja työn laadun rapautumisesta. Puhumattakaan asioista, joita ei voi hinnoitella: yksilöiden traumaattisista kokemuksista, joiden seuraukset näkyvät vuosien kuluttua.

Miten millään organisaatiolla on varaa tai moraalista oikeutta ylläpitää tulehtunutta ilmapiiriä?

Tietenkään kaikkiin risahteluihin ei tarvitse reagoida. Vastakkainasettelut, väännöt ja väärinymmärrykset ovat osa normaalia inhimillistä elämää. Luovissa prosesseissa ne ovat jopa välttämättömiä.  Niitä tapahtuu, asiat sovitaan ja elämä jatkuu.

Ristiriita ja riita ovat kaksi eri asiaa.

Perinteisesti riitoja ja sementoituneita konflikteja pyritään ratkaisemaan kieltämällä, vähättelemällä tai toivomalla.

Toinen ratkaisutapa ovat hallinnolliset toimenpiteet, kuten varoitukset ja pukarien siirtäminen eri yksiköihin. Joskus niiden avulla löydetään ratkaisu, ainakin osittainen. Ongelma saattaa jäädä kytemään pinnan alle, tai se kierrätetään muiden murheeksi. Vahinko on jo tapahtunut ja yhteisö sairastunut. Kielteiset tunteet ja puheet jäävät vellomaan vuosien ajaksi.

Parasta olisi tilanteeseen tarttuminen heti, kun taudin ensioireet ilmaantuvat, ja osapuolten saattaminen samaan tilaan esimiehen ja HR-edustajan kanssa.

Usein häiriö huomataan tai siihen reagoidaan niin myöhään, että tarvitaan järeämpiä toimenpiteitä, esimerkiksi rauhantekijän kutsuminen paikalle.

Tyypillisesti sovittelija haastattelee osapuolet ja muodostaa tilannekuvan. Joskus ilmenee, että ongelman syyt ovat toiset kuin miltä keskinäisissä läksyttelyissä näyttää.

Tämän jälkeen aloitetaan prosessi, jossa ovat mukana kiistan osapuolet tai koko työryhmä. Siinä etsitään ymmärrystä tilanteeseen, perspektiiviä ja ennen kaikkea avointa vuorovaikutusta. Tärkeintä ei ole etsiä syyllisiä vaan tunnistaa, että jokainen vaikuttaa omalla tavallaan koko yhteisön vointiin ja työskentelyyn. Jos ei muuten, niin sallimalla huonon käytöksen, vaikenemalla.

Tulehtuneen historian äärellä kannattaa viipyä vain vähän aikaa. Pääasia loppujen lopuksi on suunnata huomio tulevaisuuteen. ”Miltä tilanteemme näyttäisi ongelman ratkettua?” ”Millaisin askelin pääsisimme sinne?”

Joskus rauhan syntymiseen riittää tavallinen arkijärki, joskus tarvitaan kehittyneempiä instrumentteja.

Ellei mikään auta eikä tilanne laukea, niin työyhteisölle on tervetullut signaali sekin, että ratkaisulle on annettu reilu mahdollisuus. Siinä vaiheessa voi olla aika hallinnollisille toimenpiteille. Henkilön siirtyminen muihin tehtäviin tai ääritilanteessa jopa ryhmän hajottaminen voi olla uuden alku sekä kiistan osapuolille että koko työyhteisölle.

Hiljaista kyräilyä vai henkistä kyläilyä? Näiden välillä on dramaattinen ero.

 

#ristiriidat #sovittelu #työrauha #työnohjaus #tiimi #työyhteisö #johtaminen #HR

7. syys, 2021

En osannut antaa sille edes nimeä. Kukaan muu ei ollut kokenut vastaavaa, kuvittelin. Olin 27, työuraani aloittanut turbo. Ihmisten kohtaaminen oli ollut minulle helppoa. Kaverit sanoivat, että ”Tapsa putoaa aina jaloilleen”.

Se iski yllättäen. Vedin rippileiriä Orolla, ja istuskelimme iltapäivävapaan aikana opettajien ja isoisten kanssa kahvilla suunnittelemassa leirin toiseksi viimeistä nuotioiltaa. Tunnelma oli letkeä, vaikka leiriväsymys painoi. Joku heitti minulle sutkauksen, johon minun olisi pitänyt nopeasti reagoida vastasutkauksella. Helppo nakki. Paitsi ei sillä kertaa.

Menin lukkoon, poskeni alkoivat täristä, ja änkytin jotain samalla yrittäen peittää kummallisen reaktioni. Klaarasin tilanteen jotenkuten. Hävetti ja nolotti. Huomasivatko he?

Sama toistui muutaman viikon kuluttua ollessani konferenssissa Itävallassa. Siitä se jäi päälle. Aloin pelätä kohtaamisia, joissa joutuisin huomion keskipisteeksi. Pelottavinta oli, kun astuin huoneeseen, jossa kaikki muut olivat jo paikalla ja katsoivat minuun, tulijaan. Tai kun joku heitti vitsin ja olisi pitänyt nauraa vapautuneesti, varsinkin jos seisottiin enkä voinut luontevasti peittää kasvojani.

Kierre jatkui. Se oli kiusallista kaverille, jonka elämä koostui puheiden pitämisestä, juontamisesta ja ryhmien kohtaamisesta.

Vasta parin vuosikymmenen päästä aloin kuulla ilmiöstä nimeltä paniikkikohtaus tai -häiriö. Sellaisesta ei puhuttu julkisesti, eikä kukaan kertonut kokeneensa vastaavaa. Elettiin aikaa, jolloin mielen tasapainon horjahteluista puhuttiin pidättyvästi, jos lainkaan.

Kesällä pidin sarjan radiohartauksia, joiden spekseihin kuului, että ”lähde oman elämäsi kokemuksista”. Sarjani kolmannessa puheessa kerroin panikoinnistani. Tiesin, että joka viides suomalainen on kokenut samaa, usein vaikeammassa muodossa kuin minä 50 vuotta sitten. En siis hämmästynyt, että sain muutaman viestin vastaavaa kokeneilta. Joku kertoi häiriön leimanneen koko aikuista elämää.

”Paniikkikohtauksen oireita ovat sydämentykytys, rintakivut, hikoilu, vapina, hengenahdistus, tukehtumisen tai kuristumisen tunne, pahoinvointi, vatsavaivoja, huimaus, pyörtymisen tunne, puutuminen, kihelmöinti, vilunväreet tai kuumat aallot.” Näin kuvaa Duodecimin Terveyskirjasto.

Minun selviytymiseni ytimessä oli sana hyväksyminen. Päädyin seuraavien kuukausien ja lähivuosien aikana ajatukseen, että jos joutuisin elämään kiusallisen riesani kanssa koko loppuelämäni, niin olkoon niin. Ihmisarvoni ei riippuisi siitä. Laskin aseeni. En alkaisi kiinnittää reaktioihini se suurempaa huomiota. Sillä mentiin.

Jossain vaiheessa huomasin, että reaktiot olivat kaikonneet. Muutos oli tapahtunut huomaamattani.

Yhä edelleen tunnen etäisenä kaikuna paniikkikohtauksiin kuuluneet ahdistukseni, varsinkin jos syystä tai toisesta koen stressiä. Tulkitsen, että ahdistus on ystäväni, joka haluaa kertoa minulle jotain tärkeää. Kuten vaikka että ”hiljennä vähän” tai ”kaikki kyllä järjestyy”.

Miten vähän me tiedämmekään toisistamme. Minulle läheinen henkilö voi kantaa henkistä taakkaa, vaikka päällepäin hänellä näyttää olevan vauhti päällä. Tämän tiedostaminen voisi olla kannustus armollisuuteen itseä ja muita kohtaan. Meidän ei joka hetki tarvitse olla upeita, virtaviivaisia ja pärjääviä.

#paniikkikohtaus #paniikkihäiriö #pelko #ihmistenkohtaaminen #hyväksyminen

24. elo, 2021

Olen sielunhädässä. Pelkään, etten pääse taivaaseen ja joudun tuliseen pätsiin, jossa vietän ikuisuuteni. Auttakaa minua, arvoisat piispat ja rivipapit, korkeasti oppineet raamatuntutkijat ja systemaatikot, liberaalit ja konservatiivit, te kaikki minua suuresti viisaammat ja uskossanne vahvemmat.

Viime vuonna luin konservatiivileiriin kuuluvien vaikuttajien Leif Nummelan ja Timo Junkkaalan ajatuksia samaa sukupuolta olevien parien vihkimisestä. He olivat sitä vastaan, ja mainitsivat asian olevan pelastuskysymys.

Muutama päivä sitten luin piispa Teemu Laajasalon viestin, jossa hän sanoo, että pappeus ”kytketään suoraan ihmisen pelastukseen ja saa erityisen painavan merkityksen”.

Jos kirkko hyväksyy tasa-arvoisen avioliiton, kirkon tarjoama pelastus on vaakalaudalla. Tai ellei lähistölläni ole pappia asettamassa ehtoollista tai jos olen etääntynyt kirkollisista menoista, olen kadotettu sielu. Mietin kuumeisesti, miten suuressa vaarassa olen.

Rippikoulussa minulle opetettiin, että usko Jeesukseen pelastaa. Myöhemmin ymmärsin Jeesuksen karistaneen ihmisten päältä kirjanoppineiden taakkoja ja Lutherin vapauttaneen ihmiset luottamaan yksin armoon.

Mitä pelastukselleni tapahtuisi, jos eroaisin kirkosta, kuten jotkut ovat tehneet Sadinmaa-casen jälkeen? Tai jos liittyisin vapaaseen uskonnolliseen yhteisöön, eikä luterilainen pappi olisi palvelemassa minua.

Pelastus on suuri kysymys. Jos minulla on oltava oikea käsitys sukupuolivähemmistöjen kohtelusta sekä papin- ja piispanviran merkityksestä, niin Kristuksen ja minun väliin tulee korkea muuri.

Ehkä joku sanoo minulle lohduttavasti, että ”ei pelastus tarkoita pelkkää kuolemanjälkeistä elämää, se on pelastusta kaikesta ahdistavasta”. Tämän tiedän. Mutta sen ajatellaan tarkoittavan myös kuolemanjälkeistä elämää. Ymmärtänette sielunhätäni.

Valistunut ystäväni Jorma Hannikainen oli lukenut piispan edellä linkatun tekstin, jossa todetaan myös, että saarnatessaan papin on puhuttava suu supussa, mutta kollegojen kesken voi ottaa rennommin. Hän lähetti minulle viestin, jossa hän siteerasi piispaa:

”Yliopistossa tapahtuva akateemisen teologian tekeminen tai synodaalikokouksessa käydyt kollegiaaliset keskustelut ovat vapaampia. Saarnatuolista julistaminen ja julkinen opetus ovat sidotumpaa. Seurakuntalaisten ja sanankuulijoiden oikeus on kuulla nimenomaisesti kirkon opetusta – opetusta, joka nousee kirkon tunnustuksesta, jossa pappi on sitoutunut pysymään.”

Ja hän kysyi: ”…  tavallinen pulliainenko ei saa kuulla yliopistossa harjoitetun tieteellisen tutkimuksen tuloksista tai synodaalikokouksen vapaammista keskusteluista.”

Aistin valistuneen ystäväni hämmennyksen. Kuuluuko pappi salaiseen hyvät veli -verkostoon ja ”pyhään säätyyn”, johon pappisvihkimyksessäni avustanut tuomiorovasti 3.1.1970 sakastin ovella toivotti minut tervetulleeksi? Näitä pohti aikoinaan myös eksegeetti Heikki Räisänen, jonka päätä tai ainakin lipereitä vaadittiin vadille, kun hän ihmetteli tutkimuksen ja pappien saarnojen välistä ristiriitaa. Hän kyseli, että aliarvioiko kirkko kuulijoittensa älyllistä kapasiteettia.

Olen hämmentynyt. Pyydän nyt pastoraalista kaitsentaa. Ehkä mieluummin epävirallista kuin virallista.

 

#teologia #luterilaisuus #mitäonkristinusko #pappeus #pelastus #usko #kirkko