Blogi

Elämme pandemian ensimmäisen ja toisen näytöksen väliaikaa. On mukava taas hengittää, mutta odotamme tauon päättymismerkkiä. Tuleeko se? Ja tuleeko kolmaskin näytös?

Ensimmäisen näytöksen iso teema oli ihmishengen ja talouden välinen suhde.

Aiheesta keskustelu muistutti vain etäisesti oikeaa keskustelua. Elämän ja talouden arvoja eri tavoin painottavat pitivät toisiaan pahiksina tai typeryksinä. ”He ajattelevat vain rahaa, viis veisaavat kuolevista vanhuksista. Elämää ei voi hinnoitella.” ”He ovat haahuilijoita, jotka eivät tajua, että ilman talouden tasapainoa ei ole terveydenhoitoakaan. Elämälle voi määritellä hinnan.”

Minkä arvoinen on ihmisen elämä?

On totuttu sanomaan, että ihmisen elämä on mittaamattoman arvokas. Jos ajaisin kadulle kirmaisevan lapsen yli, niin luultavasti kokisin loppuelämäni ajan tuskaa siitä, että olin osallinen tapahtumaan. Riippumatta siitä, olinko huolimaton vai en. Kaikki myötätuntoni veturinkuljettajille ja rekkakuskeille, jotka ovat tahtomattaan valikoituneet yliajajiksi.

Elämän arvokkuus on länsimaisen sivistyksen kulmakivi. Elämää suojellaan, tappaminen pyritään karsimaan, väkivaltaa torjutaan, terveydenhuoltoon ja turvallisuuteen panostetaan huomattava osa kansantuotteesta.

Jossain kuitenkin kulkee raja, jota emme ole valmiit ylittämään, vaikka se pelastaisi henkiä.

Koronatartunnat olisi ehkä mahdollista kutistaa nollaan, jos yhteiskunnan kaikki toiminnot pysäytettäisiin. Rajat suljettaisiin vesitiiviisti, ja jokainen pysyisi neljän seinän sisällä kahden viikon ajan ilman mahdollisuutta astua ulos edes hetkeksi.

Tosin siinä samassa ihmisiä menehtyisi kotona, koska sairaalatkin olisivat kiinni ja ruokahuolto pysähtyisi. Entä mitä tapahtuisi kodeissa, joissa ihmiset alkavat sekoilla? Ja millaiset portit avaisimme rikollisille, joiden puuhia ei ole vartioimassa ketään?

Yksi tapa määritellä elämän hintaa on kysyä, millaisia riskejä olemme valmiit ottamaan. Rakennamme moottoriteitä, vaikka niillä kuolee liikkujia. Lähetämme rauhanturvaajia kriisialueille, vaikka tiedämme muutaman heistä palaavan kotiin ruumisarkussa. Emme siirrä kaikkea koulutukseen varattua rahaa sairaaloiden hyväksi, vaikka voisimme parantaa aiempaa useamman. Kun isänmaan vapaus oli uhattuna, olimme valmiit sotaan, vaikka se tiesi kymmeniä tuhansia kaatuneita.

Teemme perusteltuja ja moraalisia valintoja, joihin kuuluu tilastollinen tieto, että moni kuolee.

Eläminen on seilaamista erilaisten arvojen ristiaallokossa. Ainoastaan yhteen arvoon nojaava toiminta on ennen pitkää tuhoisaa. Jos meitä ohjaa vain talous, elämä kovenee. Rakkaus ja hyväsydämisyys ainoana arvona aiheuttaa ennen pitkään kaaoksen. Ei pelkkä oikeudenmukaisuus, järki tai vastuullisuus eikä mikään yksittäinen arvo takaa hyvää elämää.

Koronan aikana on väitelty terveydenhuollon ja talouden suhteesta. Jos toinen unohdetaan, kumpi tahansa, niin lamaannumme. Elämä muovautuu eri arvojen keskinäisestä jännitteestä ja tasapainoista, kokonaisuuden optimoinnista, jossa jokainen osatekijä otetaan kunnioittavan vakavasti.

#arvot #elämänsuojeleminen #terveys #talous #pandemia #jännite #vastuullisuus #tasapaino

Onneksi olkoon, olet päässyt tärkeään tehtävään. Se kertoo siitä, että olet tähän mennessä onnistunut hienosti ja ansainnut muiden luottamuksen. Haluat myös säilyttää sen. Siksi ajattelin kirjoittaa sparrausviestin. Itsekin on tullut koetuksi kaikenlaista.

Sanalla johtaja viittaan moniin johtajarooleihin, puheenjohtajiin, toimitusjohtajiin, esimiehiin ja vaikuttajiin. On helpompi päästä johtajaksi kuin menestyä siinä vuosi toisensa jälkeen.

Ensimmäinen sparraukseni kuuluu: Mieti yhä uudestaan, miksi haluat johtaa. Jos tunnet, että johdat vanhasta muistista, koska muutakaan hyvin palkattua työtä ei ole tarjolla tai koska olet kiintynyt asemaasi, niin palaa lähtöruutuun. Etsi sisäinen motivaatiosi ja aloita uudistumisesi. Tai jos motivaatiosi tuntuu lopullisesti hiipuneen, niin anna tila jollekulle toiselle.

Johtaminen on niín vaativaa työtä, että sitä ei pidä tehdä puolinaisesti. Siihen tulee antaa sydämensä. Se on kutsumustehtävä.

Toinen viestini on, että harjoita itsereflektiota. Janoa palautetta ja mieti, mitä palautteen antajat oikeasti haluavat sanoa. Ota vastaan kehut ja haukut – molemmista voit oppia. Älä ikinä mitätöi saamaasi palautetta. Siinä on vähintään totuuden siemen. Defenssisi ovat pahimpia vihollisiasi.

Pörssiyhtiön hallituksen puheenjohtaja kertoi, että kerran vuodessa heillä on kokous, jossa puhetta johtaa joku muu, eikä hän ole edes läsnä. Siinä hallitus arvioi hänen toimintaansa puheenjohtajana. Jokaisen hallituksen kokouksen jälkeen on lyhyt palaveri, jossa keskustellaan toimitusjohtajan työstä, eikä tämä ole paikalla. Molemmissa tapauksissa arvioinnin kohde saa suullisesti kuulla keskustelun tärkeimmät viestit.

Järjestä tilanteita, joissa voit saada luotettavaa palautetta toiminnastasi. Jos otteesi on alkanut lipsua, muut ovat jo huomanneet sen ja ehtineet puhua siitä keskenään.

Kolmanneksi: huolehdi itsestäsi. Muista lähisuhteesi sekä fyysinen ja henkinen kuntosi. Sekä omatuntosi.

Arvostetun strategiateoreetikko Clayton Christensenin ohje tuleville johtajille on etsiä pätevä vastaus kolmeen kysymykseen: 1. Miten varmistan, että olen urallani onnellinen? 2. Miten varmistan, että suhteeni puolisooni ja perheeseeni on jatkuva onnellisuuden lähde? 3.Miten varmistan, että selviän joutumatta vankilaan? 

Kolmas ohje voi tuntua kaukaiselta, mutta siihen ovat pätevät syynsä.

Vankila voi olla fyysinen paikka, selli. Tai se voi olla kahlitseva pelko siitä, että voin kärähtää jostain väärinkäytöksestä.  On helppo venyttää omaatuntoaan. Ensin vähän, sitten enemmän.

Metropoliitta Ambrosiuksella on tapana kysyä: ”Miten sinun sielusi voi?” Sitä on hyvä ajoittain kysyä itseltään. Meidän on joka päivä hyvä pitää mielemme puhtaana. Sori, jos kuulostaa naiivilta. Mutta puhun raakaa asiaa.

Ei ole ratkaisevaa, miten voitat yksittäisen kahakan. Tärkeää on, mistä elämäsi lopulla olet ylpeä sen edessä, mitä pidät korkeimpana arvonasi. Olkoon se perheesi, lapsenlapsesi, jumalasi, arvosi, itsekunnioituksesi.

Lopuksi tuhannen taalan vinkki. Sinua auttaa, jos etsit itsellesi hyvän mentorin, uskotun keskustelukumppanin.

#johtaja #itsestähuolehtiminen #omatunto #kutsumus #palaute #itsereflektio #mentori

Patsaita kaadellaan, varsinkin Amerikoissa. Suomessa tyydytään purnaamiseen ja pystien tärvelyyn.

Patsas edustaa pysyvyyttä. Sen pois siirtäminen ja kaataminen on hankalaa ja vaatii suuren väkijoukon voiman tai vaikutusvallan. Siksi kookas näkyvällä paikalla seisova patsas on voittajien vaikuttavin media, jolla kertoa jälkipolville suuruudestaan ja voimastaan.

Yrityksissä ja virastoissakin on vuosien varrella pystytetty patsaita, tosin kevyempiä kuin historian suurmiesten pystit. Monen johtokunnan kokoushuoneen seinät ovat täynnä entisten johtajien muotokuvia. Ennen oli enemmän patsastelukuvia, nyt tauluja tehdään jo rennommalla otteella.

Veistokset ja maalaukset ovat symboleja. Ne kuvaavat kunkin ajan henkistä ilmastoa. Menneiden vuosisatojen maailmassa näyttävimmät muistomerkit esittivät voitonvarmoja hallitsijoita ja sotapäälliköitä korskeiden ratsujen selässä. Suomessa ei sellainen ollut muotia. Meillä ensimmäinen julkinen veistos on vasta vuodelta 1864 ja kuvaa Henrik Gabriel Porthania, Turun akatemian professoria ja kirjastonhoitajaa.

Meidän suurmiehemme ovat lähes kauttaaltaan olleet muita kuin kuninkaita tai sotasankareita. Poikkeuksen tekee Mannerheim, mutta hänen ratsunsa vaikuttaa säyseältä matkakumppanilta, ja itse ratsastajakin istuu levollisesti ilman sapelia ja kiihkoa.  

Suomessa tuskin tulee aika, jolloin Mannerheimin ratsastajapatsasta haluttaisiin keikutella. Sen sijaan henkisiä patsaita on kaadettu. UKK:n vallan päivänä vain uskalikot tohtivat esittää kritiikkiä presidenttiään vastaan. Nyttemmin vaatii rohkeutta tai ainakin sinisilmäisyyttä nähdä hänet kritiikittömästi pelkästään epäitsekkäänä kansakunnan etujen puolustajana.

Näyttävien sankaripatsaiden aika alkaa olla ohi, poikkeuksena diktatuurit. Nähtäväksi jää, millaisen patsaan amerikkalaiset pystyttävät Trumpille. Veikkaan että sen suunnittelu on jo käynnistynyt, ainakin Valkoisessa talossa.

Patsastelu, sen lievempi muoto pönötys ja sen apujärjestelmä byrokratia alkavat olla passé Johtokuntien mahonkipöydät jäisivät keräilijöille ja museoille, elleivät ne veisi niin julmetusti tilaa.

Pönöttäminen on sitä, että toimitaan byrokraattisen arvokkaasti, välttäen spontaaniutta ja letkeyttä. Puhuja pönöttää, kun hänen tehtävänään ei ole sanoa mitään tärkeää tai kiinnostavaa. Hän on paikalla kunnioittamassa tilannetta läsnäolollaan. Ihmisten tarpeita hän ei kohtaa.

Vinkki johtajille ja vaikuttajille: nyt olisi fiksua yrittää oikeasti ilmaista jotain, jolla on merkitystä.

Kirkoltakin on alettu odottaa, että hengelliset johtajat sanoisivat painavan ja teologisesta ammattisanastosta vapaan näkemyksen ihmisten mieliä polttavasta teemasta. Pelkkä hartaus ei ruoki enää samalla tavalla kuin 50 vuotta sitten.

Jotkut patsaat ansaitsevatkin tulla kaadetuiksi, varsinkin jos ne ovat huonoja ja tai jos ne selkeästi ihannoivat väkivaltaa ja sortoa. Sen sijaan hyvin tehty taide ja historian eri vaiheiden aiempaa monipuolisempi muistaminen on arvokas ja säilyttämisen arvoinen juttu.

Johtaja, lopeta patsastelu, kaikkine jäänteineen. Se on mitättömin ja turhin osa työstäsi.

#patsaat #patsastelu #pönötys #byrokratia #johtaminen #vaikuttaminen #kohtaaminen

Me kaikki olemme rasisteja. Tai ainakin meillä on valmius siihen.

Monien kansanmurhien toteuttajat ovat  olleet sivistyneitä hyvin koulutettuja kansalaisia, jotka sopivissa olosuhteissa liittyivät kiihkomielisten teloittajien joukkoon. Ajattelen esimerkiksi Bosnian tilannetta yli 20 vuotta sitten ja muita etnisiä puhdistuksia, holokaustia tai vaikka meidän omaa sisällissotaamme kaikkine vaiheineen.

Meissä asuu luolamies. Onneksi on myös syvästi moraalisia persoonia, jotka ovat valmiit uhraamaan kaikkensa, jotta ihmisyys ja oikeus toteutuisi.

Luolamies-metafora kuvaa primitiivistä ihmistä tai hänen esiastettaan aikana ennen järjestäytynyttä yhteiskuntaa lakeineen ja koulutuksineen. Hän selviytyi liittoutumalla perheensä, laumansa ja lopulta heimonsa kanssa.

Savannin satunnainen vastaantulija valpastutti hänen aivonsa ja kehonsa äärimmilleen. Hän arvioi tunkeilijan koon ja voiman, tiukensi otettaan ehkä mukanaan kantamastaan kepistä, etsi katseellaan pakotietä, jos sellaiseen tulisi tarve. Taistelu tai pako. Tai jossain tapauksessa liittoutuminen.

Tämä kaikki elää geeneissämme ja kulttuuriperimässämme. Kymmenet tuhannet vuodet muuttavat meitä vain vähän.

Toiseuden pelosta kumpuaa vihapuhe, rasismi sekä koulu- ja työpaikkakiusaaminen. Sen jotkut muodot ovat ilmeisiä ja härskejä. Lievimmillään se on omilla asioilla leuhkimista ja toisten vähättelyä.

On minä ja muut, on me ja ne, ovat kaverini ja kaltaiseni ja ovat muukalaiset ja viholliset. Tämä jako on identiteettikokemustemme ytimessä.

Tähän luonnolliseen ja kaikkialla ilmenevään lähtökohtaan tukeutuu itsetuntemuksen ja identiteetin rakentuminen, tarina jonka kerromme itsestämme. Olen kuin Kalle ja erilainen kuin Marja. Kuulun siihen ja siihen yhteiskunnan kerrostumaan ja ammennan sukuni perinteistä.

Muinoin toisen ryhmän näkeminen vihollisena ja samalla alempiarvoisena oli osa selviytymistä. Sivistyneessä yhteiskunnassa selviytyminen ei edellytä vieraslaji- ja vihakokemusta, mutta sivistyksemme on lopultakin melko ohutta pintaa.

Antiikin maailmassa vapaita miehiä opetettiin kunnioittamaan toisiaan, mutta orjuutta eivät viisaimmatkaan kyseenalaistaneet, ainakaan ääneen. Koko silloinen talouselämä perustui äärihalvan työvoiman saatavuuteen ja oikeutukseen.

Äärimmäisen hitaasti syntyi kulttuuri, jossa alettiin puhua laajemmasta tasa-arvosta ja oikeudenmukaisuudesta. Kehittyi yhteiskuntia, joiden oikeudellisena perustana oli ihmisyys ja demokratia. Silti matka aidosti oikeudenmukaisiin yhteiskuntiin ja yhteisöihin on vieläkin pitkä. Optimisti sanoisi, että ehkä satojen vuosien päässä. Pessimisti puhuisi tuhansista vuosista.

Sivistys on harsomaisen ohut kerros luolaihmisen päällä. Hänen huippuarvonsa rapautuvat nopeasti. Sodat ja konfliktit ovat aina arvojen alamäkeä.

Sivistyneen yhteistoiminnan arvopohja edellyttää jatkuvia huoltotoimenpiteitä. Sen olemassaoloa ja säilymistä ei tule missään vaiheessa pitää itsestään selvänä. Siksi kaiken kasvatuksen kivijalka on vahvat arvot. Sama pätee työyhteisöjen toimintaan ja johtamiseen.

#rasismi #arvot #sivistys #kulttuuri #luolamies #toiseus #kiusaaminen #identiteetti

Kumpaa on vaikeampi johtaa, pientä vai suurta muutosta? Molempia.

Kirkossa kerrotaan virsikirjauudistusten haasteista. Vahvin vastarinta syntyy, jos rakkaasta virrestä muutetaan yksi sana. Helpommin menee läpi, jos koko teksti pannaan uusiksi. Viisi miljardia on helpompi hyväksyä kuin 50 tonnia. Niin psyykemme toimii.

Pienten muutosten hankaluus on, että ne vaikuttavat turhilta. Tulee fiilis, että ”näitä tehdään meidän kiusaksemme”. ”Olisi edes yksi tavallinen päivä”, valittelivat it-firman työntekijät alan murrosvaiheissa 2000-luvun alussa. Organisaaiokaavioiden hermostunut muljaus oli it-johtamisen ydintä.

Paradigmaattisten muutosten suurin ongelma on, että usein ne jätetään tekemättä, koska puuttuu sekä näkemystä että rohkeutta. Onneksi niihinkin on ryhdytty. Suuria muutostarinoita ovat esimerkiksi siirtyminen tuotantotaloudesta asiakastalouteen tai askeleet hierarkkisista organisaatiomalleista joustaviin ja verkostomaisiin. Molemmat muutokset ovat vielä vaiheessa.

Valtion virastoissa paradigmaattinen loikka on esimerkiksi ollut oivallus, että viraston primääri tehtävä on auttaa asiakkaita ja kyselijöitä, ei vaikeuttaa heidän elämäänsä. Hatunnosto valtionhallinnon Muutoksentekijät-hankkeelle ja sen Törmäämöille.

Joillain toimialoilla tämä muutos on ollut erityisen vaikuttava. Vanhemmat meistä muistavat autokatsastuksen muodonmuutoksen. Draiverina oli tietenkin kilpailulle vapautuminen.

Terveydenhoidossa on puhuttu siitä, että potilas saattaa joskus tietää lääkäriä paremmin, mikä häntä vaivaa. Potilasta on kuunneltava tosissaan, vielä paremmin kuin ennen.

Puolueet käyvät tätä kipeää itsearviointia. Keskusta pyristelee irti vanhasta Maalaisliitosta. Demarit etsivät uutta identiteettiä, kun nostalgia ei kanna. Kokoomus pyrkii vakuuttamaan tavalliset suomalaiset siitä, että se ei ole suurpääoman käsikassara. Vasemmistoliittoa vaivaa edelleen muisto kommunismista. Vihreät, perussuomalaiset ja kristilliset haluaisivat vakuuttaa äänestäjät siitä, etteivät ole vain yhden asian puolueita. Ruotsalaiset ovat kielipuolue huolimatta laajasta vaikuttamisestaan.

Jokaisessa puolueessa on muutoksen airuita, mutta henkiset jäärät kykenevät estämään varsinaiset muutokset tai ainakin hidastamaan niitä.

Kirkon piirissä paradigmaattinen muutos olisi esimerkiksi työntekijöiden ja maallikoiden välinen suhteen kääntäminen ylösalaisin. Monien seurakuntien arkea pyörittävät työntekijät, maallikoiden tehtävä on toimia kuulijoina ja avustajina. Seurakuntalaisten ”aktivoiminen” on sitä, että opitaan ”käyttämään maallikoita”. Entä jos maallikot ”käyttäisivät työntekijöitä”? Tai että kaikki tehtäisiin tasa-arvoisina kumppaneina.

Jotkut lähtevät muutokseen mukaan, toiset pelkäävät asemansa horjumista. Muutokset hyväksytään ehkä muodollisesti, mutta sitten seuraa imperiumin vastaisku. Hyvä lähtöajatus on, että mikään muutos ei tapahdu, jos odotamme kaikkien hyväksyvän sen ja tulevan mukaan.

Koronakriisi viimeistään opetti sen, että yhteiskunnassa ja kaikilla toimialoilla on edessään syvälliset muutokset. Itsestään ne eivät edisty. Joidenkin visionäärien pitää ajaa niitä.

#muutos #paradigma #muutoksentekijät #asiakastalous #puolueet