Blogi

Trump-liikkeen taustailmiöt voivat muhia missä tahansa ryhmässä. Tuskin mikään demokratia, diktatuuri, kansaliike tai kirkko on niistä vapaa. On eliitti, joka vannoo ideologian ja vallan nimeen, ja on tavallisia alistettuja ihmisiä, joille ennen pitkää kelpaa lähes mikä tahansa muutos.

Trumpilaiset pääsivät yllättämään eliitin. Toivottavasti eliitti otti opikseen.  Seuraavat neljä vuotta näyttävät, ottiko.

Eliitti voi olla näkyvä tai hähmäinen, rakenteisiin sementoitu tai kaikkialla leijuva hämähäkinverkkojen matto.

Valta voi olla vakiintuneen tavan ylläpitämistä. ”Näin kuuluu ajatella.” ”Tämä on ainoa järkevä tapa toimia.” Taistelua käydään vallitsevan uskomuksen ja toisinajatteluuden välillä. Se ilmenee taiteessa, terveydenhoidossa tai käsityksessä siitä, miten kuuluu johtaa tai rakentaa organisaatio. ”Lääkäri tietää aina, mikä potilaalle on parasta.” ”Ei tiimi voi toimia ilman pomoa.”

Mikko Juva valittiin evankelisluterilaisen kirkon arkkipiispaksi vuonna 1978. Hän tuli yliopistomaailmasta, kirkollisen nomenklatuuran ulkopuolelta. Hänen ajamansa asiat etenivät nihkeästi. Erityisesti kirkon hallinnon uudistamisyritykset olivat hänen kuolemansyntinsä. Vallitsevalle näkymättömälle eliitille hän oli liian pragmaattinen, nopea ja ei-opillinen. Hän ei sopinut kaavaan. Hänen kautensa jäi neljään vuoteen, kun hän eläköityi ennenaikaisesti.

Kirkollisella nomenklatuuralla en tässä tapauksessa tarkoita jotain akselilla konservatiivi-liberaali enkä oikeastaan mitään opillista. Puhun kulttuurista, habituksesta, vieraantumisesta siitä miten tavalliset ihmiset elävät. Kirkko ei kohtaa millenniaalinaisia sen kummemmin kuin keski-ikäisiä oluttuopin äärellä notkuvia duunarimiehiäkään.

Kirkon tavaramerkki ovat kauniisti toteutetut kasteet ja vihkimiset, tunnelmalliset ja arvokkaat siunaukset, muistorikkaat riparit, avustusten jako köyhille, herkät hartauspuheet, kynttilät, hopeiset maljat, historialliset kivikirkot. Sekä joidenkin korkeasti koulutettujen pappien loputon kiinnostus puhdasta luterilaista oppia kohtaan ja kaikkialle tihkuva sovinnaisuus ja varovaisuus.

Kirkkomielikuviin eivät kuulu aikuisten väkevät tunnekokemukset, barrikadeille nousu sorrettujen puolesta, yhteiskunnassa vallitsevien alistavien rakenteiden paljastaminen tai muukaan karkeus, joka oli olennainen osa Jeesuksen ja profeettojen profiilia.

Kun Jeesus puhui, kansa koki että ”kyllä, hän puhuu minulle, hän ymmärtää meitä, hän on yksi meistä, lopultakin joku luottaa meihin, ettäkö anteeksi, ettäkö rakkaus”. Jeesus oli agitaattori, todenpuhuja, hiertävä kivi valtaeliitin sandaalissa.

Trumpin hurmoksellisista kannattajista monet kuvittelevat seuraavansa messiasta. Maailma on täynnä vääriä messiaita. Populaarilla sanomallaan he täyttävät ihmisten mielissä ammottavan pelon ja merkityksettömyyden aukon.

Siinä kirkolla on maalipaikka. Ellei se olisi sovinnaisuutensa ja hierarkkisuutensa vanki.

Teologi Kari Latvus kirjoitti hiljattain blogin Kirkon uudistumisen mahdottomuus. Uudistuksen esteenä hän näki kirkon menneen suuruuden ja vähemmistön jarrutusvallan. Toivonsa hän pani luoviin paikallisiin yhteisöihin ja heikkojen voimaan. Siihen, mitä Jeesus-liike koki silloin kun kirkko ei vielä ollut suuri.

Jokaisen yhteisön on hyvä välillä palata juurilleen.

#eliitti #uudistus #kirkko #trump #nomenklatuura #jeesus

Näin unen, jossa jättimehiläisten parvi oli pesiytynyt sänkyni alle kasaantuneen mustan möykyn ympärille.

En ole erityinen unennäkijä. Tiedän unien tärkeyden ja senkin, että niiden viestejä voi yrittää tulkita, kunhan ei tee yksioikoisia päätelmiä. Jotkut pitävät unipäiväkirjaa, mikä auttaa heitä selkiyttämään sisäisen maailmansa solmuja.

Tässä tapauksessa tunsin heti tajuavani, mistä oli kysymys. Sisimpäni syövereissä olin alkanut elätellä kiusallisen kielteisiä tunteita, joiden syynkin tunnistin. Minuun oli alkanut pesiytyä möykky, joka tuntui inhottavalta ja väärältä.

Minun ei tarvitse tykätä kaikista ihmisistä, ovat he sitten läheisempiä tai kaukaisempia tuttavuuksia tai ehkä vain median kautta tajuntani piiriin tunkeutuneita persoonia. Jotkut ihmiset ja ilmiöt vaan koen vähemmän mukaviksi kuin toiset.

Eikä kaikkien tarvitse tykätä minusta, vaikka tietenkin on kivampaa olla tykätty kuin vihattu.

Terapeutti Pertti Simula totesi Anne Flinkkilän haastattelussa, että viha lyhentää ikää. Vastaavasti nauru pidentää sitä.

Olen vuosien varrella sovitellut työyhteisöjen ristiriitoja ja kohdannut vihanpidon tuhoavan voiman. Joskus viha on pesiytynyt niin vahvasti osapuolten mielen syvyyksiin, että he eivät edes halua päästä siitä irti. Siitä on tullut heidän identiteettiään määrittävä piirre, lähes olemassaolon oikeutus. Vihan valtaan joutunut fiksu henkilö saattaa sanoa ja tehdä asioita, joita itse pitää puolusteltavina, mutta jotka kaikki muut näkevät silmittöminä typeryyksinä.

Työyhteisössä ja perhepiireissä vihanpitäjä myrkyttää monien muiden mielen ja levittää pahoinvointia.

Moraalifilosofi Martha Nussbaum on todennut, että viha kaikkine seurauksineen johtuu pelosta. Siihen on helppo yhtyä. Mietitään vaikka viime aikojen terrori-iskuja Ranskassa tai meillä esiintyvää kotoperäistä someraivoa maahanmuuttajia ja sukupolivähemmistöjä kohtaan.

Viha on sairauksien synnyttäjä, konfliktien kärjistäjä ja pirullinen polarisoija.

Joskus viha voi kannustaa henkilön urotöihin, näyttämään, mihin hän pystyy. Normaalitapauksissa viha kuitenkin on huono motivaattori. Henkilö voi saada vihastaan voimaa kestää rääkkiä, joka auttaa häntä juoksemaan kisoissa huippuajan, mutta hänen onnellisuuttaan viha ei rakenna.

Jättimehiläiset sänkyni alla mustaa likamöykkyä penkomassa oli etova uni, josta pääsin irti vasta raahauduttuani päiväkirjani ääreen pohtimaan uneni viestiä. En heti nimennyt sitä vihaksi, koska en sen takia ollut raivonnut tai singonnut myrkkynuolia. Korkeintaan tunsin apeutta ja tarvetta vetäytyä omaan luolaani pois pahasta maailmasta. Lepäämään, vetämään henkeä.

Pertti Simula sanoi, että jokaiselle tunteelle on annettava tila. Tunne on tunnettava, nimettävä ja käsiteltävä, ei torjuttava. Uneni auttoi minut tunnistamaan sen, mikä minun piti tunnistaa.

Viime päivinä on keskusteltu psykoterapiasta. Vihan tunne on hyvä syy hakeutua terapiaan, varsinkin jos tuntee sen edessä voimattomuutta eikä jaksa käsitellä sitä yksin. Tai ainakin kannattaa hakeutua luotettavan ja viisaan ystävän pakeille tai mennä ripittäytymään. Tärkeintä on, että käsittelen tunteeni, mieluiten siinä vaiheessa, kun se on vasta keräämässä energiaa.

Vihan tunteesta kärsii sekä kokija että vihan kohde. Kokija itse voi olla jopa suurempi kärsijä.

#viha #pelko #terapia #kielteisettunteet #unet #vihayhentääikää

Vastaamogate herättää surullisia tunteita ja vaativia kysymyksiä. Yksi kysymys kuuluu, että mistä yritys lopulta vastaa. Mistä Vastaamo vastaa?

Eilen Ykkösaamussa puhuttiin yritysvastuusta. Keskustelijat totesivat, että uutena painotuksena on alettu puhua siitä, että vastuu koskee myös henkilöstöä.

Tosiasiassa henkilöstöstä on puhuttu jo kauan. FIBSin ensimmäisiä vastuudokumentteja vuosituhannen alkuvuosina oli vastuullisen henkilöstöhallinnon opas. Muistan sen, koska osallistuin sen laatimiseen ja olen muutenkin kirjoittanut siitä. Tässä lyhyt yhteenveto parin viikon takaa: Yritysvastuu vaatii jatkuvaa oppimista ja harjoittelua.

Yleisessä kielenkäytössä vastuun piiriin luetaan lähinnä ekologinen ja taloudellinen vastuu. Sekä käydään väsynyttä keskustelua siitä, että ”eikö yrityksen ainoa tehtävä ole voiton tuottaminen sijoitetulle pääomalle”.

Yrityksen tehtävä on tuottaa taloudellista hyvää, palkita omistajien riskinottoa, työllistää, pitää yhteiskunnan talous pyörimässä, huolehtia kaikinpuolisesta turvallisuudesta. Se tulee tehdä lakeja ja sopimuksia kunnioittaen tavalla, joka rakentaa elämää planeetalla ja yhteisöissä.

Seuraava askel on tehdä vastuusta dynaaminen ja proaktiivinen elementti talouteen ja liike-elämään. Sitäkin tapahtuu jo laajassa mittakaavassa.

Vastuu ei ole vain huonojen käytäntöjen vastustamista, mokien paikkaamista tai pelkkää puolustuspelaamista, jos sallitaan kielikuva jalkapallosta. Se on ennen kaikkea aktiivisia hyviä tekoja, esimerkiksi ennakoivia panostuksia tietoturvaan.

Terapiakeskus Vastaamo joutui yllätetyksi. Meillä ei ole tietoa siitä, miten vahvasti yritys oli suojattu kyberhyökkäyksiltä. Hyvään kriisiviestintään se ei ollut varautunut. Mediassa kerrotaan ihmisistä, jotka yrittävät kertoa tilanteestaan Vastaamolle ja ihmettelevät, miksei Vastaamo vastaa. Vastaako Vastaamo asiakkaistaan, joita se palvelee? Mistä se vastaa yhteiskunnalle?

Toivottavasti meillä tavallisilla ihmisillä on riittävästi vastuullisuutta, että emme tongi, avaa emmekä lue tiedostoja, jotka eivät todellakaan kuulu meille. Emmekä ala vähätellä psykoterapian mielekkyyttä. Toivottavasti kykenemme myös vastuullisesti tukemaan ihmisiä, jotka ovat jo nyt joutuneet kärsimään syntyneestä tilanteesta.

Vastuu ulottuu myös lainsäätäjään, Kelaan ja Valviraan. Kaikilla on oma roolinsa siinä, miten turvallisia ovat potilastietojärjestelmämme. Tiukimmin katsomme lainsäätäjän suuntaan.

Terapian tarpeessa olevia on valtavan paljon. Jotkut maksavat terapian kokonaan omasta pussistaan. Jotkut täyttävät Kela-korvauksen kriteerit ja saavat tukea, mikä puolestaan edellyttää erinäisten tietojen arkistointia.

Yhtäällä on riski, että joku saa aiheettoman korvauksen. Toisaalla on riski, että arkistoihin tallennetut tiedot muuttuvat kierrätystavaraksi.

Mikään osapuoli ei voi pestä käsiään. Ongelma liittyy koko järjestelmään.

On harmi, että lainsäädäntö ja käytänteet vaativat parantuakseen jonkin suuren ajankohtaisen ongelman. Raportointia ja byrokratiaa lisäämällä homma ei ratkea. Silloin annettaisiin vain lisää täkyjä rikollisille hakkereille. Vanhan paikkaaminenkaan ei aina riitä. Tarvitsemme uutta ajattelua.

Mitenkähän moni yritys tällä hetkellä luottaa enemmän tuuriinsa kuin ennakointiin?

#psykoterapia #vastaamo #vastuullisuus #kyberturvallisuus #älätongitiedostoja

Elämä on tarina. Tarinankerronta on merkityksen kokemisen yksi pilari, kertovat tutkijat. Millaista tarinaa kerron itsestäni?

Tarinamme palvelevat monia tarkoitusperiä. Joskus niitä kerrotaan totuuden löytämiseksi, joskus sen peittämiseksi.

Käytännössä kaikki tarinamme ovat värittyneitä ja ne kerrotaan merkitysten luomiseksi. Vuosien kuluessa ne värjäytyvät yhä enemmän.

Raamatun kertomukset ovat tästä hyvä esimerkki. Tutkijat ovat pala palalta todenneet, että nämä suuret kertomukset eivät edusta asioita sellaisina kuin ne ovat tosiasiallisesti tapahtuneet. Silti ne kannattelevat jotain, jonka koemme todeksi.

Luomiskertomuksen viesti on, että luomakunta lajien rikkauksineen on arvokas, ”pitäkää planeetasta huolta” -moraliteetti. Näinä ilmastonmuutoksen aikana se on erityisen polttava haaste.

Suomen ja Neuvostoliiton sotakertomukset ovat toisilleen vastakkaisia. Me tietenkin sanomme, että suomalainen tarina on oikea. Venäläiset puolestaan uskovat raudanlujasti omaansa. Sotatarinoita kerrottiin taisteluhengen nostamiseksi tai jälleenrakentamisinnon luomiseksi.

Myytin murskaantuminen on aina kriisi, koskee se sitten sotahistoriaa tai vaikka ihailemaamme henkilöä. Väinö Linna rikkoi myyttejä suomalaisista sotilaista ja tuli samalla luoneeksi uusia myyttejä. Tarinat ovat ajattelumme ja identiteettimme rakennusmateriaalia.

Yritän olla armollinen kaikkia niitä kohtaan, jotka elämäkerroissaan muistavat asioita väärin. Armollisuuteni hiipuu, jos joku kivenkovaan väittää esittävänsä ainoan oikean totuuden. Vilpittömässä tarkoituksessa esitetty kertomus, jossa erilaisista tulkinnoista on valittu itselle edullisin, on elämänhallintamme näkökulmasta jopa oikeutettu.

Tarinani tukee sitä, että säilytän itsekunnioitukseni. Tietenkin voisin kertoa myös raadollisemman tulkinnan, jossa esiinnyn ihanteideni ja kutsumukseni pettäjänä. Suurin huomio kannattaa kuitenkin kiinnittää tarinamme kohottavaan puoleen. 

Kykenemmekö kertomaan tarinamme edes pyrkien totuuteen vai olemmeko kuin natsit, jotka sulkivat silmänsä juutalaisten joukkomurhalta? Elämmekö elämänvalheessa? Tätä pohdiskelen.

Vaikkemme kykene täyteen totuuteen, ei tarkoita, että eläisimme pelkästään valheessa.

Tässä tulee avuksi Aristoteles, joka painotti kohtuullisuutta. Asiat eivät ole mustavalkoisia. Joku on sankari, mutta hän on myös pelkuri. Etiikassa ei ole yhtä totuutta, joka sopisi millilleen jokaiseen tilanteeseen ja jyräisi alleen kaikki muut arvot. Tärkeintä on vahvistaa viisautta, harkintaa ja kokonaisuuden kunnioittamista.

Jokaisen tarina ansaitsee tulla kuulluksi. Olen täällä Vihdissä aloittanut muutaman muun kanssa ryhmäkokeilun teemasta Kerro tarinasi. Alku vaikuttaa lupaavalta.

#elämäontarina #totuus #myytti #elämänvalhe #kerrotarinasi

Havahtuminen on henkisen kasvun tärkeimpiä vaiheita. Se tapahtuu yleensä yllättäen, ilman että olen päättänyt havahtua. Tai yrittänyt ravistella jotakuta toista havahtumaan.

Aina havahtuminen ei ole tarpeellista. Tiedän, että käsitykseni kvanttifysiikasta on pahasti harhainen. Silti uskon, että voin kaikessa rauhassa ilman sen kummempaa havahtumista jatkaa elämääni tämän tietämättömyyteni varassa.

Mutta joskus pitää havahtua, nähdä oman kuplan ulkopuolelle, tunnistaa se mikä on totta. Usein silmien aukeneminen on tavallinen tapahtuma, arjen keskellä tapahtuva minihavahtuminen. Se tulee, jos on tullakseen ja jos olemme avoimia niille. Se voi koskea elämänkatsomusta, uraa, tottumusta, asennetta tai ihmissuhdetta.

Joskus on havahduttava koko elämää koskevaan muutostarpeeseen. Se tapahtuu usein prosessina. Havahtumisten esiastetta kuvaavat ilmaisut ”tämä peli ei enää vetele”, ”nyt mittani on tullut täyteen”, ”joku tässä nyt mättää”, ”jotain on muutettava”. Ne perustuvat epämääräiseen toimimattomuuden tunteeseen.

Suurimman havahtumiskriisini koin, kun siirryin perinteisestä papin roolista valmentajan ja yrittäjän rooliin. Merkit olivat selvät jo kauan. Yksi oire oli odotusten vankina olemisen tunne, joka hiipi usein mieleeni. Olin tyytymätön itseeni. Aluksi se ei ollut kovin pysyvä olotila, sitten siitä tuli sisäistä elämääni määrittelevä tunnetila. ”Et taida olla onnellinen”, ystäväni sanoi, kun vuodatin purnaustani. En, en ollut onnellinen.

Tämä kokemukseni on esimerkki tyytymättömyyden mahtavasta voimasta. Tyytymättömyys paljastaa, ettei kaikki ole kohdallaan. Aluksi jää ehkä auki, mikä lopulta on vinossa. Vika ei läheskään aina piile olosuhteissa, joita syyttelen. Usein syyllinen olen minä itse tai minussa vaikuttava sisäinen muutosprosessi, joka vaatii huomiota. Tyytymättömyyden tunne on jumalainen havahduttaja.

On vain uskallettava kysyä, ”mitä tämä tunteeni tahtoo kertoa minulle”.

Toinen oire näkyi päiväkirjani sivuilta. Pohdin yhä uudelleen, mikä minusta tulisi isona. Mikä olisi seuraava iso askeleeni? Olin jotain 50 v. Sisäinen minäni tai osa piilotajuntaani hahmotti, että elin itse rakentamassani pöntössä. Olin kymmenien hyvien kokemusteni vanki.

Havahtumisen yksi aste tai vaihe on, että saman tyyppiset asiat alkavat toistua ajatuksissa ja puheissa. Alan kiertää kehää niiden kanssa. Usein ne ovat konditionaalimuotoa: olisipa, pääsisinpä, kunpa.

Yhtenä sydäntalven iltana havaitsin istuvani Kallion yksiössä, nurkassa kasa tavaraa. Elämäni oli kriisiytynyt. Tunsin, että minun oli pakko tehdä ratkaisuja siitä, mihin suuntaudun.

Siitä lähti elämäni uusi vaihe, jota ilman minä en olisi minä. Ensin on havahtuminen, sitten tieostaminen. Niitä seuraavat valinnat.

Välillä on hyvä kysyä itseltään: ”Mihin minun olisi nyt havahduttava?” Se voi olla elämäni tärkein kysymys.

#havahtuminen #tyytymättömyys #tiedostaminen #tilauudelle #kriisi #muutos