Blogi

11. helmi, 2020

Vuosien varrella on pohdittu kirkollisen toimintakulttuurin läpinäkyvyyttä. Somessa on epäilty joidenkin kirkon päättäjien käyttävän asemaansa väärin. Avainhenkilöiden valintaprosessien jälkeen on herätetty kysymyksiä valintojen tasapuolisuudesta. 

Joissakin tapauksissa kyse voi olla pahantahtoisesta kirkon mustaamisesta, muttei varmastikaan aina. Kirkko on yhtä altis väärinkäytöksille kuin mikä tahansa maallinen organisaatio. Jumalausko ja katekismus eivät takaa arjen moraalia.

Pelissä on totuudellisuus ja kirkon uskottavuus. Lisäpontimena on se, että kirkko on profiloitunut moraalisten kannanottojen esittäjänä. Kirkon on katsottava peiliin ja tarkasteltava kriittisesti kulttuurinsa etiikkaa. Kulloinkin käsillä oleva yksittäinen tapaus tulee pyrkiä ratkaisemaan muutenkin kuin painamalla villaisella tai vähättelemällä. 

Sanalla sanoen, kirkon päätöksenteolle ja toimintakulttuurille tekisi hyvää jonkinasteinen tuuletus, ikkunoiden ja ovien raottaminen

On tuttu ilmiö, että organisaatioiden virallisten periaatteiden rinnalla on epävirallisia peiteltyjä käytäntöjä. Asioita sovitaan pienessä piirissä, hyväveliverkostot toimivat, kellokkaille suodaan vapauksia, epäselvyyksiä vähätellään, eivätkä päätöksentekijöiden sidonnaisuudet näy. Ylimpien päättäjien valvonta on epämääräistä. Taloudellista hähmää katsotaan läpi sormien, riippuen henkilösuhteista.

Minulla ei ole pätevyyttä arvioida, paljonko tämän tyyppistä korruptoituneisuutta esiintyy kirkossa. Jos sellaisesta on pieninkin epäilys, niin asialle pitää tehdä jotain.  Ei riitä, jos korkea kirkollinen taho sanoo kaiken olevan hyvin.

Pappien opillisia ja eettisiä hairahduksia käsitellään tuomiokapituleissa. Se ei näytä hälventävän epäluottamusta sitä kohtaan, saavatko kirkon työntekijät ja jäsenet aina tasapuolisen kohtelun. 

Kirkon tulisi kirkastaa eettisiä ohjeitaan sekä perustaa omien toimintatapojensa eettisyyttä valvova, tarvittaessa kokoontuva riippumatonn toimikunta. Se käsittelisi teemoja, joilla on periaatteellista merkitystä koko kirkolle. Asian merkitystä korostaa, että kirkko on suuri työnantaja ja taloudellinen toimija sekä ennen kaikkea korkean etiikan puolestapuhuja.

Eettisiä toimikuntia esiintyy urheilun, median, tieteen, ammattialojen, järjestöjen ja yritysten piirissä. Niiden jäsenet ovat oikeudentuntoisiksi tunnettuja viisaita kansalaisia, joilla on mahdollisimman vähän päätöksiin vaikuttavia sidonnaisuuksia. Juridista asemaa niillä ei ole, mutta niiden lausunnoilla on suuri painoarvo. 

Itsesääntelyelimen avulla voidaan estää tarpeettomia käräjöintejä, lisätä henkilökunnan luottamusta päätöksentekijöihin sekä kirkastaa kuvaa kirkosta, joka seisoo puheidensa tasolla.

Kirkon, jos minkä, tulisi olla huippuesimerkki eettisestä kulttuurista ja toiminnasta. Ihmetekoja siihen ei tarvita. Yksinkertaiset organisaatioiden maailmassa koetut keinot riittävät.

 

Ps. Tämä oli hyvä hetki kirjoittaa tästä. Pian aloittaa uusi kirkolliskokous. Menossa ei tietääkseni ole akuutttia ja henkilöitynyttä etiikkakeissiä, mikä on hyvä hetki tarkistaa käytäntöjä ja pelisääntöjä.

9. helmi, 2020

Pidänkö kiinni kannastani vai otanko huomioon muut? Tuijotanko pelkästään periaatteisiini vai annanko inhimillisen tilanteen vaikuttaa päätöksiini?

Myönnän, että minulla on tarve olla oikeassa. Tosin iän myötä olen hieman pehmennyt. Nyttemmin pyrin siihen, että olisin hieman vähemmän väärässä. 

Yhteiselomme alkuvuosina Pirkko-vaimoni nimitti pari kertaa minua pässiksi, koska pidin pääni, vaikka puolustukseni oli jo alkanut murtua. Viime vuosina en ole kuullut hänen käyttävän tuota arvonimeä. Jompikumpi meistä on muuttunut. Tai molemmat.

Työelämässä tapahtuu mokia ja katastrofeja usein siitä yksinkertaisesta syystä, että päättävässä asemassa oleva henkilö on jäärä eikä myönnä olevansa väärässä. Pässi iskee päätään seinään, vaikka tekee kipeää.

Pässisyndrooman taustalla voi olla uskomus, että olen hyväksytty ja arvostettu vain pätevyyteni perusteella. Olla väärässä on heikkoutta. Sen myöntäminen on uskottavuuden menettämistä.

Jäärän ongelma on, että kaikki ympärillä olevat näkevät hänen sisäisen epävarmuutensa. Hänen arvostuksensa nousisi korkeuksiin, jos hän myöntäisi olleensa väärässä ja arvioineensa tilanteen uudestaan ja kaiken kukkuraksi olisi valmis kuuntelemaan muiden mielipiteitä.

Oikeassa olemisen eetos on sekä yksilöiden että yhteisöjen pinttymä. Esimerkkinä otan kirkon, koska ensi tiistaina 11.2. ovat kirkolliskokousvaalit.

Kirkossa väännetään samaa sukupuolta olevien vihkimisestä. Jotkut vetoavat muuttumattomaan ja koskemattomaan oppiin ja opin tulkintaan. Yhden neljänneksen äänillä he kykenevät torppaamaan enemmistön toivomat uudistukset, joiden sanovat murentavan kirkon ydintä. Kirkolliskokoukset ovat alkaneet muistuttaa Päiväni murmelina -elokuvaa, jossa sama kuvio toistuu päivästä toiseen, pienin variaatioin.

Kirkon ns. progressiiviset piirit kysyvät, kumpi on ensisijainen, oppi vai ihminen. Jeesuksen sapattipuhetta mukaillen: ”Onko ihminen oppia varten vai oppi ihmistä varten?”

Vastaavan kysymyksen voi tunnistaa työelämässä ja koko yhteiskunnassa. Onko ihminen olemassa taloutta varten? Elääkö ihminen palvellakseen järjestelmiä, rakenteita tai valtiota? Vai onko systeemin perimmäinen tarkoitus palvella ihmistä? Onko kovien järjestelmien maailmassa tilaa myötätunnolle?

Taustalla on kaksi tapaa lähestyä etiikkaa. Puhutaan oikeudenmukaisuuden ja huolenpidon etiikasta. Hyvään yhteiselämään kuuluu sääntöjä. Mutta siihen kuuluu myös myötätuntoa ja kohtaamisen etiikkaa. Molemmilla tulokulmilla on paikkansa, oikeassa sekoitussuhteessa.

Turhan yleinen mielikuva kirkosta on, että traditio, säånnöt ja oppi jyräävät yli ihmisen.

Äärimmilleen korostettuina opit ja ideologiat voivat tukahduttaa elämän, johon aina kuuluu arvaamattomuus. Elämä kaipaa selkeyttä, mutta sitä ei voi tunkea tiukkaan muottiin. 

Kaiken dialogin ydin on, että luovutaan sankari-roisto -asetelmasta ja yritetään olla vähemmän väärässä.

Vaikuttaja, älä ole jäärä.

 

#oppi #ideologia #ihminen #kirkolliskokous #sateenkaariliitot #ollaoikeassa #ollaväärässä #dialogi #myötätunto #etiikka

2. helmi, 2020

Kaikkien superinnovaatioiden keskellä kaipaamme viisautta. Meillä on ällistyttävää tekniikkaa, mutta emme ihan aina tiedä, mihin, miten, milloin ja ennen kaikkea miksi sitä tulisi käyttää.

Viisaus on syvempää kuin opittuja fraaseja, sitaatteja, dataa ja informaatiota. Se on laajempaa kuin kognitiivinen ajattelu, enemmän kuin tunteita ja aikomuksia tai moraalia ja hyveellisyyttä. Se koostuu kaikesta niistä, ja lisäksi siihen kuuluu uteliaisuutta, näkökulmien laajuutta, kokemusta, tietoa, päättelykykyä, rehellisyyttä, tekoja, seurausten kuvittelua sekä ripaus intuitiota.

Tein pari vuotta sitten Facebookissa kyselyn siitä, mitä on viisaus. Useampikin korosti tunteen roolia. Joku totesi viisauden ilmenevän silloin, kun järki ja sydän toimivat yhdessä. Sydän kuvaa myötätuntoa ja etiikkaa.

Viisauteen kuuluu kiinteästi oikea ajoitus, kuten pessimistissävyinen Raamatun Saarnaaja sanoo: 

Kaikella on määrähetkensä, aikansa joka asialla taivaan alla. Aika on syntyä, ja aika kuolla, aika on istuttaa ja aika repiä maasta, aika surmata ja aika parantaa, aika on purkaa ja aika rakentaa, aika itkeä ja aika nauraa, aika on valittaa ja aika tanssia.”

Viisaat ovat ajoituksen mestareita. On asioita, jotka juuri sillä hetkellä tulee jättää sanomatta tai tekemättä ja malttaa odottaa. On asioita, jotka tulee ilmaista ja tehdä nyt, jahkailematta. Viisas tuntee pitkä- ja lyhytkestoisten hankkeiden eron. Jokaisen päätöksen ja teon taustalla on välttämätön kysymys: Millä aikaperspektiivillä toimimme?

Oli ensimmäisten latinankokeiden palautushetki lyseon kuudennella. Eino ”Emppu” Salmenperä astui luokkaan. Nousimme seisomaan, kuten oli tapana. Hän katsoi meitä ovelta, otti kiekonheittäjäasennon ja viskaisi vihot laajana viuhkana luokan lattialle ja ärjäisi: ”Roskaa”. Ja poistui. Seisoimme ällistyneinä. Sitten kokosimme vihot hissukseen ja lähdimme tavallista pitemmälle välitunnille. 

Asiaa ei muisteltu tulevilla tunneilla, mutta seuraaviin kokeisiin luimme. Emppu halusi saada aikaan välittömän muutoksen. Sen hän sai. Sen ainoan kerran kuulin tämän opettajaihanteeni karjaisevan. Empun takia aloin luottaa itseeni kirjoittajana, ennen kaikkea hänen legendaarisen lauseensa takia: ”Jumalauta, Aaltonen, sinä olet kirjoittaja.” Sillanpäätä minusta ei tullut, mutta kelvollinen arkikirjoittaja. 

Emppu oli viisas mies, joka hallitsi ajoituksen taidon. Kun oli tarve moittia, hän teki siitä numeron oikeaan aikaan, ilman lässytystä. Sama päti kehumiseen, joka ei tullut kevyenä kiva juttu -heittona vaan porautuvan täsmällisesti juuri kun sille oli tarve.

Johtaminen on ajoituksen dramaturgiaa. Sama pätee opettamiseen ja valmentamiseen, kaikkeen. 

Olemme hyviä louhimaan big dataa ja keksimään huikeita ratkaisuja. Osaamme rakentaa robotteja ja tekoälyä, joiden rinnalla ihmisen aivot näyttävät tuotekehittelyn harjoitusversiolta. Mutta viisaita emme aina ole. Tosin robotit eivät ole senkään vertaa. Ainakaan vielä. 

Olemme huolissamme ilmastosta ja planeetasta, mutta emme ole täysin hahmottaneet, milloin pitää oikeasti toimia. Minkä hinnan maksamme viivyttelystä? Milloin on liian myöhäistä?

Mitä on oikea ajoitus? Sen oivaltaa viisas.

 

#viisas #viisaus #ajoitus #aika #planeetta #johtaminen #opettaja #vaikuttaja

27. tammi, 2020

Sosialistinen suunnitelmatalous teki komean mahalaskun. Nyt sitä esiintyy nostalgisissa perinneseuroissa, pohjoiskorealaisessa diktatuurissa ja kiinalaisessa kompromissimallissa. 

Kapitalismi on sinnitellyt pitempään. Se on saavuttanut maailmanvallan ja vaikuttaa meihin moninkertaisesti voimakkaammin kuin muinoinen sosialismi. Viime syyskuussa Financial Times kertoi sen olevan nollaamisen tarpeessa. Siis tarkkailuluokalla.  Sitra puolestaan käynnisti kirjoitussarjan Talouden tulevaisuus, jossa Markus Kalliolan tekstin otsikko alkaa sanoilla Kapitalismi meni rikki. Samaa teemaa on käsitellyt professori Mariana Mazzucato, ”maailman pelottavin ekonomisti”: ”Nykyinen kapitalismi ei pelasta maailmaa.”

Jokaisella ideologialla on pyrkimys puhtaaksiviljellä itsensä ja ennen pitkää muuttua irvikuvakseen.

Sagojen maailmassa karmein esimerkki on Klonkku, Sormusten herran traaginen hahmo, jonka ainoa rakkaus, intohimo ja kiinnostuksen kohde oli sormus. Vähitellen sormus turmeli hänet ja muutti säälittäväksi ihmishirviöksi.

Arkisina esimerkkeinä ovat addiktiot, alkoholismi, valta, peli-, seksi-, raha-, uskonto- ja vaikka someriippuvuus. Kun yksi asia, mikä tahansa, muuttuu elämän ainoaksi suureksi asiaksi, elämä alkaa lahota hitaasti mutta vääjäämättä. Sama näkyy niinkin hienossa ilmiössä kuin terveyden vaalimisessa. Terveellinen ruokavalio voi muuttua sairastuttavaksi pakkomielteeksi. Liikunta voi mennä överiksi ja ylikierroksille.

Kommunismi muuttui tasa-arvoliikkeestä diktatuuriksi, jonka tuho oli yhtä ennustettava kuin Rooman valtakunnan tukehtuminen laajentumispyrkimyksiinsä, tai vuosikymmeniä jatkuneen kulutuskiiman vaihtuminen planeetan tuhon dystopioihin. Uskontojen maailmassa tästä on lukuisia esimerkkejä, alkaen Jeesuksen ajan fariseusten äärimuodoista ja päätyen Isisin kalifaattiin ja itsensä tuhoon piiskaaviin lahkoihin.

Ideologioiden ja uskontojen välinen ero on veteen piirretty viiva. Kommunismia ja kapitalismia on molempia kutsuttu uskonnoksi tai ainakin verrattu uskonnollisiin ilmiöihin.

Puhdasoppinen markkinaliberalismi puhuu voiton maksimoinnista. Äärimmillään sen ainoa hillitsevä tekijä ovat lain rikkomisesta seuraavat sanktiot ja maineriskit. Sille yhteiskunnan perisynti on verotus ja sen ulkoisena paholaisena ammattiliitot.

Kapitalismin ei ole pakko romuttua, mutta se vaatii korjaamista ja järkevää globaalia regulaatiota. Plus toivottavasti enemmän oman missionsa kirkastamista ja itsesääntelyyn perustuvaa vapaaehtoista etiikkaa. 

”Kapitalismi ei siten ole rikki. Sitä ei vaan saa päästää täysin vapaaksi”, toteaa Martin Paasi Nordnet-blogissa.

Ilmastonmuutoksen vastarintaliikkeelläkin on ideologia: usko planeetan elinkelpoisuuden ja lajien kirjon loukkaamattomuuteen. Sen uskomus on, että jatkuvan kasvun ideologia on totaalisen yhteensopimaton ilmastonmuutoksen pysäyttämiseen tähtäävien toimien kanssa. 

Menossa on kahden ideologian sota. Sodassa yleensä toinen voittaa ja toinen häviää. Tai molemmat häviävät. Tai solmitaan rauha raskaine rauhanehtoineen. Rauhanneuvotteluissa osapuolten on opittava ymmärtämään toisiaan.

 

#kapitalismi #sosialismi #markkinaliberaali #ilmastonmuutos #ideologia #addiktio #regulaatio

19. tammi, 2020

Henkilö tai ryhmä ottaa hampaisiinsa kollegan, tekee hänen elämästään sietämättömän ja mitätöi hänet. Sitä kutsutaan työpaikkakiusaamiseksi. Kiusaajien kerhoon kuuluu myös esimiehiä, jotka jatkuvilla alistavilla loukkauksillaan tuhoavat alaisen työmotivaation.

TEMin vuonna 2017 tekemän Työelämäbarometrin mukaan 5 % työssäkäyvistä koki kiusaamista. Siis yli 100 000 suomalaista on kiusaamisen uhri, tänäänkin! Useimmiten tilanne alkaa pienistä konflikteista ja sementoituu vuosien kuluessa uudeksi normaaliksi. Yhteisö tottuu siihen ja tuskin tunnistaa sitä enää.

Vähemmän on puhuttu siitä, että myös kelvolliset hyvää työtä tekevät pomot voivat joutua kiusaamisen kohteiksi. Se voi olla kollektiivista kiusaamista, jossa yhteisö synnyttää sanattoman sopimuksen: tehdään pomon elämä vaikeaksi. Se voi ilmetä puhumattomuutena, jatkuvana kyseenalaistamisena, hidasteluna tai halveksivina ilmeinä.

Raaimpia pomokiusaamisen keinoja on ryhmäpäätös, että ”annetaan sille 360-palautteessa surkeat pisteet ja lisätään pirulliset kommentit”. Varsinainen syy voi olla siinä, että esimies on totellut ylhäältä saamiaan ohjeita tai ei ole edeltäjän tapaan suostunut yhteisön pyöritettäväksi. Lisäpontta voi antaa jokin esimieheen liittyvä piirre, epävarmuus tai moka. Sekä alaisten ikioma kypsymättömyys. 

Jos yhteisö päättää tehdä pomonsa elämän hankalaksi, niin keinoja siihen löytyy helposti. Eikä tarvitse edes käydä ”Tuhoa pomosi” -kurssia.

Esimies on yleensä vahvemmassa asemassa kuin yksittäinen työntekijä. Mutta jos vastassa on kokonainen kollektiivi, niin pomo on ennen pitkää puolustuskyvytön, vaikka hän saisi oman esimiehen henkisen tuen. 

Pomon eväät ovat vähissä silloinkin, kun kiusaaja on yksittäinen pitkän linjan huippuosaaja, joka on tehnyt itsensä korvaamattomaksi ja jolla on sopiva annos narsistista luonnehäiriötä. Ja joka osaa taitavasti manipuloida muille mielikuvan, että pomo ei ole tehtäviensä tasalla ja pyrkii siksi haittaamaan konkarikiusaajan työtä.

Tällaisen tilanteen hoitaminen on mutkikas missio. Pätevän alaisen erottamisen voi tulkita signaaliksi siitä, että pomon kantti ei kestä liian fiksuja alaisia.

Kiperintä on kunnissa, valtiolla ja seurakunnissa, joissa irtisanomisen tai toiseen tehtävään siirtämisen kynnys on kuin korkea muuri. Etenkin jos systemaattinen kiusaaminen on muille näkymätöntä, näennäisen asiapohjaista sekä sääntöihin vetoavaa.

Puuttumista jarruttaa usein myös esimiehen pitkä pinna. Hän ei halua olla herkkähipiäinen nipo. Hän saattaa ottaa kiusaamisen johtajalle kuuluvana luontoisetuna, jonka kanssa täytyy elää, varsinkin kun hoidettavana on isompia haasteita.

Ilmiötä esiintyy jopa ylimmän johdon keskuudessa. Johtoryhmässä voi olla henkilö, joka haluaisi kalifiksi kalifin paikalle. Siinä kiusaaminen on äärimmäisen diskreettiä. Päältä katsottuna kiusaaja vaikuttaa joviaalilta kollegalta, mutta sopivissa tilanteissa hän tekee johtajansa olon tukalaksi.

Raukkamaista kiusaamista ei tule sietää. Joskus asiallinen konfrontaatio ja avoin keskustelu auttaa. Joskus tarvitaan järeitä otteita. Ulkopuolinen sovittelija, coach tai työnohjaaja on myös avuksi.

 

#työpaikkakiusaaminen #johtaja #työyhteisö #pomo