Blogi

15. tammi, 2022

Minulla on kaksijakoinen suhde suunnitteluun. Yksi puoli on suunnittelija, ja toinen on improvisoija.

Yleensä pääni on täynnä suunnitelmia, joiden toteuttaminen vaatisi hyvinkin pari lisäelämää. Totta puhuen en edes suunnittele niiden kaikkien toteuttamista. Suunnittelu vaan on hauskaa.

Avioliittomme alkuvuosina Pirkko-vaimoni löi kasan luita kurkkuuni, kun lauantaiaamuna herättyämme aloin kaavailla, mitä kaikkea voisimme päivän mittaan tehdä. Kokeneena puolisona syyllistyn nykyään harvemmin moiseen ahdisteluun.

Aikoinaan järjestöjohtajana vierailin eri tiimeissä, ja tulin heitelleeksi ideoitani. Kutsuin sitä suunnitteluksi. Yhtenä energisen ajatteluni hetkenä kollegani tokaisi: ”Tapsa, meitä ahdistaa, kun emme millään veny tuohon kaikkeen.” Häkeltymisen jälkeen hoksasin, mistä kenkä puristi: ”Kiitos. Nyt vasta tajuan. Te siis olette kuvitelleet, että kaikki ideat pitäisi myös toteuttaa.”

Vähitellen työkaverini kehittivät pomonsa käsittelytavan: antaa sen ideoida, ei torpata, aletaan kokeilla jotain, unohdetaan sen muut ajatukset, ei se itsekään muista.

Tuli kai selväksi, että suunnittelijaminäni ei edusta insinöörisuunnittelua. Siksi minua ei ole vastuutettu laatimaan suunnitelmaa ihmisen Mars-matkasta eikä tekemään maantiesillan lujuuslaskelmia.

Toinen puoli minua on improvisaattori. Parhaat onnistumisen kokemukset luennoillani olen saanut, kun joku keskeyttää minut ja esittää kysymyksen, jota en ole ikinä tullut ajatelleeksi. Tai kun ohjaamassani ryhmässä tapahtuu jotain, jonka tuloksena käsikirjoitukseni lentää roskakoriin. Marsissa, jonne ehkä selviäisin insinöörien avulla, tai romahtaneen sillan raunioilla minusta saattaisi olla jotain hyötyä, vähintäänkin yhden miehen viihdytysosastona.

Suunnittelu voi joskus mennä koomisen pikkutarkaksi. Ylisuunnittelun klassisin esimerkki oli Neuvostoliiton suunnitelmatalous, jossa oli määrä tietää yksittäisen talikon tarkkuudella, mitä valtiossa ja kolhooseissa tuotettaisiin ja tehtäisiin viiden vuoden kuluessa.

Kapitalistisessa lännessäkään ei ole selvitty saivartelevan suunnittelun harharetkistä. Vanhimmat meistä muistavat 70- ja 80-lukujen PTS:t eli pitkän tähtäyksen suunnitelmat sekä seuraavien vuosien massiiviset strategiakansiot.

Itse tutustuin ilmiöön kahden Harvardin käyneen jenkkikonsultin johdolla. Oli määrä irtautua reaktiivisesta hääräämisestä kohti tulevaisuutta, jonne rakennettiin portaikko matriiseineen, taulukoineen ja laskelmineen. Long range plan hengessä ”hyvin suunniteltu on puoliksi tehty”.

Nuorena höyrypäänä kerroin organisaationi johdolle saamistani suunnitteluopeista. Johdon ennakkoluulottomuutta ja pelisilmää oli valjastaa minut vetämään yhteisön PTS-hanketta. Punnersimme paksun pakan papereita, aanelosia täynnä tekstiä ja numeroita. Se oli hyvä harjoitus, mutta elämä etsi omat latunsa.

Pitkä matka on kuljettu tilanteeseen, jossa strategisen suunnittelun sijasta puhutaan ajattelusta, emergenssistä, ennakoinnista, skenaarioista, valmiudesta ja rullaavuudesta.

Mitä kimurantimmasta ongelmasta on kyse sitä kipeämmin tarvitsemme intuitiota, improvisaatiota, kontekstiherkkyyttä ja joustavuutta. Suunnitelma on hyvä laatia, se antaa selkärangan. Samalla se tarjoaa jotain, josta tarpeen tullen voi poiketa.

Hyvin tehty on puoliksi suunniteltu.

#suunnittelu #PTS #strategia #intuitio #improvisointi #joustavuus

31. joulu, 2021

Tämä on pohdinta varpaille astumisen hyödyistä ja holistisesta ajattelusta.

Olin Novetoksen hallituksen puheenjohtaja aikana, jolloin Petri Lehtipuu toimi tj:nä. Käytännössä teimme molemmat paljon asiakastyötä. Tulin joskus puuhanneeksi jotain, joka kuului paremminkin toimitusjohtajan rooteliin, vaikka pyrinkin olemaan tarkka siitä, etten astuisi Petrin varpaille. Varsinkin kun henkisessä lippiksessäni luki Founding partner.

Otin asian puheeksi ja rohkaisin Petriä huomauttamaan minulle, jos havaitsee minun häärivän hänen tontillaan. ”En tee sitä tieten tahtoen.” 

Petri katsoi minuun kysyvästi, levitti rakastettavan hymynsä ja tokaisi: ”Mitäs jos me sovittaisiinkin siitä, että me astummekin toistemme varpaille.”

Se yllätti ja huvitti. Hän ei ollut lukenut sitä hyvän managementin oppaasta, todellakaan. Päätimme noudattaa hänen ideaansa, ja yhteistyömme nousi uudelle tasolle. Liikavarpaille astumisesta ei ollut kyse vaan luottamuksesta. Ja fokusoimisesta asiakkaisiin, ei ahtaisiin rooleihin. Meillä olivat vastuumme ja tehtävämme, mutta ideana oli, että arjen tapahtumien virrassa se tekee, joka tuntee asian paremmin ja ehtii. Homma toimi. Välillämme vallisi luova keskusteluyhteys.

Me pallottelimme enemmän kuin palottelimme.

Universumissa kaikki liittyy kaikkeen muuhun. Pelin henki on loputon vuorovaikutus. Mikään ei ole yksin, erillään muusta.

Intiaanit ja muut alkuperäiskansat oivalsivat tämän. Mitä ikinä he tekivätkin, he ottivat huomioon luonnon, puut, eläimet, vedet, kalliot, menneet ja tulevat sukupolvet, koko heimon. Maailma oli heille pyhä kokonaisuus, reviirejä ilman rajoja.

Euroopasta tulleet valloittajat murensivat holistisen maailmankuvan. Me kaivamme hiiltä ikään kuin sen vaikutus rajautuisi vain tuotantoon ja liikkumiseen. Teemme strategioita ikään kuin ne vaikuttaisivat vain yrityksen liiketoimintaan.

Konemaisten organisaatioiden maailmassa määrittelemme ja rajaamme vesitiiviisti asiat, jotka kuuluvat eri toimijoille. Hallitus vastaa taloudesta ja strategiasta, ja toimiva johto operoi. HR:lle ja työterveydelle delegoimme henkilöstön hyvinvoinnin.

Kyttäämme toisiamme, puolustamme pesimäpiiriämme. Palottelu on pelottelua.

Matriisit ovat yksi tapa purkaa poteroita, mutta nekin ovat osaoptimointia, jos muuten elämme voipuvassa paradigmassa, jossa ajattelu pyörii oman navan ja keskinkertaisuuden ympärillä.

Onnellinen tulevaisuus edellyttää palaamista holistiseen ajatteluun, jota myös systeemiälyksi kutsutaan. Organisaatioissa sen tärkeä ilmenemismuoto on itseohjautuvuus.

Yhteisöjen toimielimillä, tiimeillä ja vastuuhenkilöillä ovat fokusalueensa, mutta tiukka reviirimalli yhdistettynä sammakkoperspektiiviin on umpikuja. Viestintä kuuluu muillekin kuin ammattiviestijöille ja johtajuus muillekin kuin niille, joilla on virallinen johtamiseen viittaava titteli.

Ajattelu ja vastuu kokonaisuudesta sopii kaikille, tallaajasta taloudenhoitajaan, pallopojasta pelaajaan ja koodarista kauppaneuvokseen.

Mikään ei ole erillään muusta.

#vuorovaikutus #holistinenajattelu #systeemiäly #luottamus #paradigma #pallottelu

20. joulu, 2021

Jeesus teki maanpäällisen kiertomatkan ja pistäytyi Suomeen tekemään havaintoja täkäläisestä elämänmenosta. Hän huomasi monella pyyhkivän hyvin, mutta paljon oli turhautuneita ja syrjäytyneitä kuten aikoinaan Galileassa.

”Onneksi opetin ihmisiä jakamaan omastaan”, hän mietti ja alkoi etsiä hyväntahtoisia ja oikeudentuntoisia ihmisiä. Heitä löytyikin, Pelastusarmeijasta, järjestöistä, työpaikoilta, ruoka-avun jakelijoista, sairaaloista, toreilta, seurakunnista, kaikkialta. Ihmisten hyvä tahto ilahdutti häntä.

Hän jatkoi tarkasteluaan ja uppoutui historian syövereihin ja päivittäisiin uutisiin.

Hänen edellisestä maavisiitistään oli kulunut lähes 2000 vuotta. Sinä aikana hänestä oli kirjoitettu miljoonia oppi- ja hartauskirjoja, esseitä ja teologisia selvityksiä. Silti ihmiskunta oli toraisa ja sotaisa, ja Jumalan luoma maailma oli pahasti haavoittunut.

Jeesus selasi sosiaalista mediaa. Oli tykkäyksiä ja punaisia sydämenkuvia, ja oli loukkaavia kirjoituksia, vihaa ja panettelua. ”Toivottavasti nimeeni vetoava kirkko kuitenkin jatkaa aloittamaani työtä ”, hän mietti.

Nasaretilainen vietti päivän Kirkolliskokouksessa ja pistäytyi Eduskunnassa ja paikallisissa neuvostoissa ja valtuustoissa. Kaikkialla ymmärrettiin vastapuolta tahallaan väärin. Halveksivaa puhettakin esiintyi. Työpaikoilla hän näki panettelua ja kampittelua.

”Kristillisyyttä arvostetaan, mutta mieltäni vaivaa, että minusta puhutaan niin kirjanoppineesti etten itsekään ymmärrä kaikkea. Minuun vedoten ihmisiä tarkkaillaan ja alistetaan. Minusta on muokattu uskonnollisten tunteiden ja sovinnaisuuden harmiton seremoniamestari.”

Jeesus vajosi mietteisiinsä. ”Ihan tätä en tarkoittanut.  En perustanut hierarkiaa vaan rakkauden ja sovinnon liikkeen. Olin vallankäyttäjien äänekäs kriitikko, agitaattori ja kivi uskonnollisten ja maallisten johtajien sandaalissa. Varoitin tuomitsemisesta ja puolustin heikoimpia, puutuin eliitin vehkeilyyn ja vallan kahmimiseen, vaadin oikeudenmukaisuutta ja ihmisarvon kunnioittamista. En mielistellyt ketään ja kumarsin vain Jumalaa.”

Parantaakseen vaikutusmahdollisuuksiaan Jeesus päätti hakea Taivaanmannun seurakunnan papinvirkaa. Seurakuntaneuvosto kiitteli vuolaasti hänen ansioitaan kirkon perustajajäsenenä, mutta katsoi hänet virkaan pätemättömäksi teologisen loppututkinnon ja pappisvihkimyksen puuttuessa. ”Maallikkona voisitte tietenkin tulla jakamaan virsikirjoja messun alussa”, kirkkoherra lohdutti.

Tuli pakkanen, ja kadut peittyivät ohueen lumikerrokseen. Jeesus tunsi pettymyksen hiipivän mieleensä.

Kirkkaat valot syttyivät. Jeesus talsi Aleksanterinkadun jouluvilinässä ja tunsi itsensä muukalaiseksi, menneen ajan totuudentorveksi. Hän näki vierasmaalaisen kerjäläisnaisen, jonka ohi ihmiset kiirehtivät, jotkut jouluostoksille, jotkut pikkujouluihin tai laulamaan joululauluja, joissa hänen nimensä mainittiin monta kertaa.

Jeesus kosketti naista, paransi hänen keuhkokuumeensa ja pyysi seuraajakseen. He menivät Stockmannille, ja Jeesus osti naiselle ruokaa ja lämpimät vaatteet.

 

Kuva: Kuvatoimisto Vastavalo.net, Marja-Liisa Vähämäki

10. joulu, 2021

Miten paljon teemme valintoja sen perusteella, mikä meitä ärsyttää? Mikäli somen annista voi päätellä, niin tosi paljon.

Ihmisiä ärsyttävät rajoitukset, rokotukset, rokotevastaisuus, hallituksen puuhat, opposition läksytys, TV-ohjelmat, kirkon puheet ja sanomatta jättämiset, EU, Nato, natovastaisuus, kulttuurinen omiminen eli appropriaatio, cancel-kulttuuri, nipottaminen, jouluvalmistelut, välinpitämättömyys. Puhumattakaan tutun tyypin pinttyneistä tavoista.

Pirkko-vaimoani ärsytti aikoinaan työhuoneeni sekaisuus. Minua ärsytti, kun hän otti sen puheeksi. Nyt olemme asian kanssa tasapainossa, ainakin päällisin puolin. Minun on vaikea kuvitella ihmissuhdetta, johon ei ikinä liittyisi pienintäkään potutusta. Ystäväni kertoi ärsyyntyvänsä, kun puoliso ei ärsyynny eikä koskaan saa aikaan makeaa riitaa.

Ärsytys, kismitys, kiukku, inho ja vastenmielisyys ovat luonnollisia tunteita, joilla on biologinen ja evolutiivinen perusta. Niiden tehtävänä on estää meitä syömästä myrkyllisiä kasveja tai tekemästä typeryyksiä.

Silti ihmisten patologinen ärsyyntyminen ärsyttää minua.

Jos valitsen linjani, ajattelutapani ja puheeni yksinomaan sen perusteella, mikä minua keljuttaa, niin liikun huteralla pohjalla. Edistystä ei edistä, jos vitutuskäyräni on koko ajan tapissa.

Tiedät tyypin. Heti tavatessamme hän haukkuu yhteisen tuttavamme ja siirtyy sitten kertomaan, miten huonosti häntä itseään on kohdeltu. Sitten hän menee toisen tuttavan luo moittimaan minua. Jos esille nousee jotain positiivista, niin hän vähättelee sen merkitystä.

Motivaatiopsykologiassa puhutaan välttämismotiiveista. Emme ryhdy johonkin pelkästään saavuttaaksemme jotain vaan myös välttääksemme. Näyttää kuitenkin ilmeiseltä, että myönteiset päämäärät tuottavat kestävämpää elämää kuin pelkkä pako pahasta.

Marcial Losadan ja Emily Heaphyn tunnetun tutkimuksen (High Performing Teams, 2004) mukaan tiimi yltää parhaimpaansa, kun sen sisäisessä puheessa kannustavuus ja myönteisyys on vahvemmassa roolissa kuin kritiikki. Muina avainsanoina ovat huomion suuntaaminen toiseen enemmän kuin itseen sekä ihmettelevä ja kyselevä tapa keskustella.

Positiivisen psykologian piirissä on korostettu merkityksellisiä päämääriä ja kutsumuksellisuutta. Ryhmä täyttää tehtävänsä parhaiten, kun sillä on houkutteleva ja selkeä suunta. Samalla on hyvä muistaa, että elämässä on aina sija myös surulle ja harmitukselle.

Jokin meissä ruokkii kielteistä vellomista. Se voi kummuta turhautumisen kokemuksista, joista on vaikea päästää irti. Se voi olla selviytymisstrategia, kun ei jaksa muuta. Tai ehkä se on pyrkimys oman fiksuuden korostamiseen. Se voi myös olla kulttuurinen tapa.

Annan itselleni luvan ärsyyntyä. Mutta en aio tehdä ärsyyntymisestä elämäni johtotähteä. Moni tilanne sisältää mahdollisuuksia enemmän kuin ensi näkemältä huomaa.

28. marras, 2021

Seuraamme pysäyttävää näytelmää. Sen käsikirjoittaja, ohjaaja ja pääosan esittäjä ovat yksi ja sama henkilö. Ensi-ilta tapahtui Jerusalemiin johtavalla tiellä. Yleisöä oli paljon. Uutta esitystä ei tullut, mutta me käymme mielessämme läpi yhä uudelleen tämän ikonisen draaman.

Kansa tiesi, kuka Jeesus oli. Se oli kuullut hänestä mieltä kuohuttavia tarinoita. Siinä hän oli, häntä saattoi jopa kosketella ja hänen tielleen saattoi heittää vaatekappaleita. Ilmassa oli suuren juhlan tuntua, hurmosta, heittäytymistä, Hoosianna. Auta. Eläköön.

Keisarit ja faraot järjestivät sotaretkiensä jälkeen näyttäviä paraateja. Nytkin katselemme vastaavia televisiosta, joukkoja tiukoissa muodostelmissa, jalat ja kädet ojennettuina, olalla kivääri, kärjessä mies ja miekka. Hulmuavia lippuja, kalustoa, panssarivaunuja, tai kuten siihen aikaan, korskeita hevosia, vaunuja ja keihäitä. Tarkoituksena oli ylistää valtaa ja suuruutta.

Jeesus järjesti köyhän miehen sotilasparaatin. Oli mies ja aasi, ympärillä sekavaa säntäilyä, lippukulkueena palmunlehdet, torvisoittona kansan hoosianna-huudot.

En voi välttää ajatusta, että Jeesus ivasi vallanpitäjien tärkeilyä ja pöyhkeilyä. Teki humoristisen karikatyyrin, pilkkanäytelmän suurten johtajien kulkueista. Herjasi köyhän kansan sortajia ja omahyväisessä tyytyväisyydessään patsastelevia pappeja, tooran opettajia ja vallanpitäjiä.

Olemme tottuneet siihen, että suuruus, valta ja rikkaus ovat kovinta valuuttaa. Mutta lopulta sillä on vain vähän arvoa elämässä. Todella tärkeää on vain yksi: rakastaa Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseään. Rakkaus on ajankohtainen teema kaikkina aikoina. Aineellista omaisuutta raiskaa inflaatio ja kuluminen. Rakkaus kestää.

Jeesuksen elämän viesti oli, että todellinen suuruus asuu siinä, mitä olemme tottuneet vähättelemään ja halveksimaan. Elämän merkitys ei ole mahtavuudessa ja voimassa, ei edes lahjakkuudessa ja menestyksessä. Se on uskossa, toivossa ja rakkaudessa, joista suurin on rakkaus.

Tämän hetken hoosianna-huutajia ovat työkuorman alla nääntyvät hoitajat, toimeentulon kanssa kamppailevat perheet, yksinäiset vanhukset, työpaikkojen hiljennetyt raatajat, joita kukaan ei kiitä eikä edes huomaa. Joukossa ovat eri syistä syrjityt ja koronan vuoksi läheisensä menettäneet. Sekä suuri joukko politiikan pelinappuloiksi joutuneita pakolaisia, joita kukaan ei huoli naapurikseen.

Maailma on täynnä vaikeroivia auta-huutoja, usein ääneen sanottuja tai sosiaalisen median päivityksiin ja itsekehuihin kätkettyjä. Monien huudot ovat vaimenneet sisäiseksi nyyhkytykseksi ja pahan olon tunteeksi. Joskus avunhuudot pukeutuvat häiriökäyttäytymiseen, syytöksiin ja loukkaavaan puheeseen.

Hurraavassa väkijoukossa oli myös muutamia paremmin voivia, joilla ulkonaisesti meni hyvin. Hekin seurasivat Jeesusta. Heillä oli rikkautta, mutta henkisesti ja hengellisesti tuntui tyhjältä. He etsivät elämälleen merkitystä. Heidät Jeesus kutsui jakamaan omastaan.

Hyvinvointimaailman suuri haaste varsinkin tällä hetkellä on, että opimme jakamaan. Kuoleman edessä kukaan ei omista mitään. Viimeiselle portille menemme alastomina. Kaikki, mitä omistamme, on lainaa.

Adventti on alkanut. Valmistaudumme Jeesuksen syntymäjuhlaan maailmassa, joka on täynnä kätkettyjä hoosianna-huutoja, joilla ei ole edes osoitetta. Mitä sinä ajattelet, kun kuiskaat hoosiannasi? Ehkä sinulla on pyyntö, jota et ole koskaan tohtinut sanoa ääneen etkä edes osaa pukea sanoiksi.

Blogi on lyhennelmä adventtisaarnasta Vihdin kirkossa ensimmäisenä adventtina 28.11.2021