Blogi

Mikä on kokemuksen merkitys työelämässä ja erityisesti johtamisessa? Tätä pohditaan varsinkin rekrytilanteissa, kun taloon etsitään uutta johtajaa. Usein pitkästä kokemuksesta on hyötyä, mutta joskus siitä voi olla haittaa.

Kokemus on kovaa valuttaa erityisesti, jos johtaja on urallaan ollut valmis uudistumaan, oppimaan ja kokeilemaan. Bonusta on, jos hän on tottunut harjoittamaan itsereflektiota. Arvossaan ovat myös henkilön epäonnistumiset, joissa hän on ollut valmis myöntämään virheensä ja oppimaan niistä. Sellaisista johtajista on aina kysyntää.

Etenkin vaativissa kriisi- ja saneeraustilanteissa kannattaa etsiä johtajaksi henkilö, jonka nahka on parkkiintunut ottamaan vastaan tällejä ja joka kykenee luomaan ympärilleen tuttuutta ja turvallisuutta.

Rasitteeksi kokemus voi tulla, jos henkilö vuosikymmenien aikana on urautunut toistamaan itseään. Toiminut kaikissa tilanteissa vanhan tutun kaavan mukaan, koskaan kyseenalaistamatta toimintatapaansa. Tällöin kokemus on kaikkea muuta kuin meriitti.

Muodollisen johtamiskokemuksen puute voi joskus olla jopa mahdollisuus. Varsinkin jos organisaatio etsii uutta ajattelua ja luovia ratkaisuja eikä ole akuutissa kriisitilanteessa. Kokemattomampi kandidaatti on voinut osoittaa johtajuutta epämuodollisissa kuvioissa sekä vahvaa halua uuden oppimiseen. On luontaisia johtajia, joiden kyvyt tulevat näkyviin jo nuorena.

Tyypillisiä johtajalupauksen valmiuksia ovat mutkattomat vuorovaikutus- ja läsnäolotaidot sekä kyky selkeään ajatteluun ja viestintään. Tärkeää on myös henkilön realistisen positiivinen minäkuva, johon kytkeytyy annos rohkeutta ja nöyryyttä. Plus uteliaisuutta ja valmiutta kysyä neuvoa. Merkityksellisyyttä hän kokee ennen kaikkea itse johtamisesta, ei sen tuomista eduista.

Uuden johtajan valinta on aina riski. Pelkkä valintojen perusteellinen valmistelu ei riitä. Johtajaksi valittu tarvitsee sparrausta omalta lähijohtajaltaan tai hallitukselta, riippumatta siitä, onko hän nuori vai vanha. Johtaminen on joukkuelaji. Superjohtajien aika meni jo.

Jotkut meistä muistavat piirreteoriat, joissa hyvä johtaminen kuvattiin luonteenpiirteiden avulla. Sittemmin niistä luovuttiin. Todella erilaiset persoonat voivat onnistua johtamisessa. Painoa alettiin panna strategiaan ja johtamisjärjestelmiin.

Kaikkea vanhaa ei tarvitse hylätä. Uuden ajattelun riskinä on johtamisen mekanisoituminen ja persoonattomuus. Varsinkin johtajuus, leadership, hyötyy myös persoonallisesta särmästä. Tosi tärkeää on johtajan integriteetti, rehellisyys ja tunneviestintä, erityisesti kun pitää luoda yhteisöön innostusta ja yhteenkuuluvuutta.

Konkari vai keltanokka? Riippuu tilanteesta ja siitä mihin suuntaan halutaan kulkea. Molemmissa ovat mahdollisuutensa. Sitä paitsi nuoruus tai konkarius selittävät vain osan johtajan onnistumisista ja mahalaskuista.

Eri vaiheissa organisaatiot tarvitsevat erityyppisiä johtajia. Joskus valttia on ennakkoluulottomuus, joskus taas harkitsevuus, sopivassa keskinäisessä suhteessa.

#johtaja #rekrytointi #kokemus #nuori #luovuus #turvallisuus #sparraus

Kumpi on ensin, palvelu vai prosessi? Sisältö vai muoto? Tuote vai organisaatio?

Käytännössä niitä ei voi panna tärkeysjärjestykseen. Hyvä palvelu kuihtuu, jos sen tuottaminen on väärin organisoitu. Paraskaan prosessi tai organisaatio ei hengitä, jos sen sisältö haalistuu.

Mitä ja miten, niitä ei voi erottaa toisistaan.

Pitkään on puhuttu organisaatioiden paradigmaattisesta muutoksesta. Olemme keskellä murrosaikaa, sekaparadigmaa. Vanha ajattelutapa jyrää, mutta monessa paikassa eletään täysillä uutta, start-upeissa sekä osin vanhoissakin korporaatioissa ja instituutioissa.

Vanhan mallin tyypillisiä selkänojia ovat strategian paketoiminen, tarkat toimenkuvat, työpanoksen laskeminen tunteina, yksilöllinen mestaruus, yhden lähipomon malli, viisauden asuminen hierarkian yläpäässä, rajatut tehtävät, vuosittainen budjetointi ja osastojen väliset muurit. Organisaation rakenne on käytännössä koskematon, rakenteelliset uudistukset tapahtuvat harvoin, ja ne ovat vaivalloisia.

1900-luvulla lähes kaikki organisaatiot toimivat niin. Johtamiskoulutuksissa opeteltiin jatkumo: suunnittele – toteuta – kontrolloi. Toimeen ryhdyttiin, kun suunnittelussa oli otettu huomioon lähes kaikki.

Uuden paradigman ajatuksia ovat strategian jatkuva päivittäminen, emergenssi, tehtävän merkityksen sisäistäminen, työpanoksen moninaiset vaikutukset, moniosaaminen, vuorovaikutus, yhteisöllisyys, tarvittaessa useampi lähijohtaja (riippuen tehtävistä), ruohonjuuritason ja osaajien päätösvalta, osallistuminen ehkä useamman tiimin toimintaan, rullaava budjetointi, verkostomaisuus ja itseohjautuvuus. Johtaminen on prosessi, ei yksittäisten superhenkilöiden asemavaltaa. Organisaatio elää ja muuntuu joustavasti strategian mukaan.

Vanha malli arvostaa turvallisuutta ja pysyvyyttä. Sen tyypillisimpinä linnakkeina pidetään armeijaa, julkista hallintoa ja kirkkoa.

Vanhoillisena pidetyssä armeijassa on jo pitkään etsitty uutta tapaa johtaa. Valtionhallinnossa pyritään aktiivisesti joustaviin rakenteisiin, hyvänä esimerkkinä Muutoksentekijät. Seurakunnissa puhaltaa uusia tuulia, ja kirkossa on monia uudistushenkisiä ideoita, johtajia, vaikuttajia ja ryhmiä. Samalla kun kirkon päätöksenteon rakenne elää vahvasti vanhaa paradigmaa.

Uuden mallin arvoja on rohkeus ja siihen liittyvä kokeilemisen kulttuuri. Toimeen ryhdytään ennen pitkällistä suunnitteluvaihetta tai ainakin sen varhaisvaiheessa. Matkan varrella huomataan, mikä toimii ja mikä ei. Epäonnistumiset nähdään hyödyllisenä oppimisena.

Näin tehty kärjistävä jaottelu antaa osviittaa meneillään olevasta muutoksesta. Organisaation on hyvä pysähtyä miettimään, edustaako se enemmän vanhaa ja väistyvää toimintamallia vai onko se valmis kohtamaan 2000-luvun haasteet.

Hankaluus on siinä, että yhteisö on sokea omalle kulttuurilleen. Saatamme kuvitella toimivamme uuden paradigman mukaan, mutta vanhat mallit vaikuttavat syvärakenteissamme. Vanhan organisaation siirtyminen uuteen edellyttää lampun syttymistä, perusoivallusta, minkä jälkeen edessä on perusteellinen oppimisprosessi.

Luutuneita ajatuksia on kaikissa sukupolvissa. Samoin uutta ajattelua. Oma toiveikas katseeni kääntyy vahvimmin kohti nuoria.

#paradigma #hierarkia #verkostomaisuus #itseohjautuvuun #kirkonhallinto #emergenssi

Kärsimyksellä on monet kasvot. Minunlaiselleni kohtuullisesti pärjäävälle kansalaiselle pandemian tuottama kärsimys on sitä, ettei pääse paikalliseen kafeteriaan pullakahville. Toimeentulonsa äärirajoilla sinnittelevälle leskirouvaystävällemme kärsimys on konkreettisempaa, kun ruokarahaa seuraavaksi kuukaudeksi jää 135 euroa.

Syvimmän tuskan äärelle pääsemme, kun ajattelemme satoja tuhansia yksinäisiä, vanhuksia ja sairauden vuoksi satimeen jääneitä. Jos vielä kiristetään ruuvia, niin mieleen tunkevat pandemian aiheuttamat massakuolemat Brasiliassa ja muilla koronan raiskaamilla seuduilla.

On omaa sairautta, on läheisen kipua, on menetyksiä ja on jätetyksi tulemista.

Pääsiäinen kiteyttää kärsimyksen ja toivon tunteet. Se on jotain, jonka tulisi näkyä kirkon sanomassa joka päivä. Kärsimyksen ja toivon esillä pitäminen on jäsenkatoa kärvistelevälle kirkolle haaste ja mahdollisuus toteuttaa sitä, miksi kirkko on olemassa.

Kirkon diakonia auttaa suurimmassa hädässä olevia. Mutta entä kirkko kokonaisuutena? Pystyykö se puhuttelemaan ihmisiä, jotka tulevat toimeen mutta silti kärsivät henkisesti ja janoavat toivoa?

Kirkolla on vahva hallinto, pätevät viranhaltijat ja hyvät suhteet yhteiskunnan vallankäyttäjiin. Mutta onko kirkolla kärsivän Kristuksen kasvot, rosoiset ja haavaiset? Ja samalla kuoleman ja pahan voittaneen Ylösnousseen hahmo.

Kysyn tämän sormet näppäimillä väristen, koska kirkon sanoma on ollut elämäni. Olen kiitollisuudenvelassa kirkon ihmisille, jotka ovat olleet rinnallani elämäni murrosvaiheissa ja järjestäneet unohtumattomia kokemuksia. Kirkon tarina on täynnä suuria ja rohkeita tiennäyttäjiä.

Suren sitä, että kirkko instituutiona ei onnistu korottamaan kaiken hälyn läpi tunkevaa julkista lohdutuksen ääntä juuri nyt, kun olisi sen aika. Siihen ei tarvita komiteoita eikä kirkkolakia. Siihen riittäisi välittämisen ja rohkeuden herätys kirkon vaikuttajien ja meidän rivijäsenten keskuudessa.

Kirkko voisi olla vähemmän sovinnainen, äänekkäästi heikkojen ja syrjittyjen puolella, barrikadeilla väärin kohdeltujen puolesta. Välittää vähemmän omasta julkikuvastaan tai oikeassa olemisestaan Heittää kaikki peliin kärsivän yhteisön puolesta.

Vastaavan tyyppisen toiveen voisi suunnata sekä julkiseen hallintoon että yksityisiin korporaatiohin. Mutta pääsiäisen kunniaksi lahjoitan kysymykseni erityisesti kirkolle.

Ahtaalla olevat yrittäjät, lomautetut, työttömät, surevat ja tuovaisuudenuskon menettäneet! Pääsiäinen on teidän juhlanne. Pandemia on Kristuksen hahmo, ristillä teloitetun ja elämää jatkavan ja jakavan. Ylösnousemus kertoo, että kaikki kääntyy hyväksi.

Professioilla on suuri merkitys työelämässä, mutta niihin sisältyy myös riskejä.

Professiolla tarkoitetaan arvostettua, vakiintunutta ja tietoon perustuvaa asiantuntemusta. Historiallisesti professioita olivat papin, lääkärin ja juristin ammatit. Käytännössä käsite on laajentunut viittaamaan laajasti vahvan aseman saavuttaneisiin ammattikuntiin. Tosin jokainen ammattinimike ei ole professio vaan pikemminkin rooli, jossa henkilö toteuttaa professiotaan.

Korkeakouluissa ja muissa oppilaitoksissa opiskelijoista kasvatetaan oman alansa eksperttejä. Työelämän työnjako vaatii sitä, että insinööri tekee lujuuslaskelmat, juristi tulkitsee pykälät, kirkon diakoni kohtaa huono-osaiset ja opettaja opettaa lapset lukemaan.

Ilman tällaista erikoistumista yrityksen kilpailukyky on heikko ja julkinen sektori sakkaa.

Asian kääntöpuoli on, että työelämässä tarvitaan taitoja, joihin oma professio ei välttämättä anna valmiuksia. Vaikka henkilö olisi miten menestyksekäs liiketalouden tuntija, hän ei automaattisesti ole hyvä johtaja. Tai markkinoinnin guru ei välttämättä pärjää työyhteisön jäsenenä.

Oppilaitoksissa on vain rajatusti käytettävissä aikaa muulle kuin oppialan substanssille. Työelämässä ”tuo muu” saattaa olla yhtä tärkeää kuin ammatillinen ekspertiisi, riippuen organisaatiosta ja henkilön työroolista.

Viimeistään arjen työssä opitaan lähijohtamista ja yhteisötaitoja. Tosin aina ei opita, koska jo työuran auettua on saatettu omaksua niin vahva ammatti-identiteetti, että sitä voi olla vaikea muokata. Lisäksi työelämän ensimmäiset vuodet saattavat jopa kapeuttaa osaamispohjaa.

Professioihin liittyy toinenkin ongelma, ammattietiikka. Tämä arvokas ja tärkeä asia voi joskus olla esteenä varsinaiselle etiikalle. Ammattietiikka on käytännössä kokoelma sääntöjä ja ohjeita, jotka turvaavat ammattilaisen mahdollisuudet toimia suunnilleen oikein eri tilanteissa. Periaatteessa se toimii hyvin. Usein eettinen toiminta kuitenkin edellyttää herkkää tilannetajua ja kokonaisuuden hahmottamista, astumista oman sisäistetyn kehyksen ulkopuolelle.

Tällaisia tilanteita ovat kompleksiset eli ns. pirulliset tai viheliäiset ongelmat, joiden ratkaisu edellyttää monipuolista lähestymistapaa ja irtautumista selkäydinratkaisuista. Niissä on houkutus piiloutua oman ammattietiikan taakse ja välttää monimutkaisen tilanteen tarkempi pohdinta. Ääriesimerkkinä olkoon tilanne, jossa katastrofin estäminen edellyttää poliisin luopumista vaitiolovelvollisuudesta.

Eettiset valinnat edellyttävät kykyä kyseenalaistaa omia ajatus- ja toimintamallejaan.

Professioiden pinttyneet ajatusmallit kaipaavat tuuletusta. Heitän haasteen yrityksille, kunnille, valtiolle, kirkolle sekä tietenkin ammattijärjestöille.

#professio #ammatti #asiantuntija #johtaminen #työyhteisötaidot #ammattietiikka #etiikka #koulutus

”Olen kristitty, mutta en usko Jumalaan” -tyyppinen ilmaisu ei ole harvinainen. Varsinkaan jos jatko kuuluu: ainakaan kirkon opettamalla tavalla.

Olen pappi ja julkikristitty, joten tekemällä otsikon kysymyksen isken identiteettiryhmäni ytimeen Vähän samaan tapaan kuin jos kokoomuslainen pohtisi, pitäisikö työn verotusta koventaa, tai jos vihervasemmistolainen alkaisi puhua siitä, että polttoaineen hintoja pitäisi laskea.

Uskon ja rukoilen. Mutta minussa on aina ollut myös annos epäilyä. Oli vaihe, jolloin Jumalan olemassaolon kyseenalaistaminen oli kaikki mitä uskostani oli jäljellä. Olin kriisissä. Tunsin epäonnistuneeni kristittynä ja pappina. Olin pettänyt viiteryhmäni. Kirkkoon en astunut vuoteen. Paitsi kun kerran hiivin Kallion kirkkoon nolona keskellä päivää ja istahdin takaosan pylvään viereen. Se oli koe, arka tunnustelu. ”Onneksi minua ei nähty”, mietin silloin.

Siitä on 25 vuotta. Jumala on minulle yhä salattu mysteeri, mutta jollain turvallisella tavalla. Samalla olen kysynyt, mitä nykyään haluaisin sanoa Jumalasta ateisti- ja agnostikkoystävilleni. Sanonko, että heidänkin pitäisi uskoa Jumalaan? Se ei tunnu oikealta. Minulla ei ole pitävää argumenttia, jonka nojalla voisin vakuuttaa saati vaatia epäilijän uskomaan Jumalaan.

Tarkkaan ottaen Jeesus ei velvoittanut ihmisiä uskomaan Jumalan olemassaoloon. Siihen on yksinkertainen syy. Siihen aikaan siinä kulttuurissa käytännössä kaikkien maailmankuvaan kuului Jumala, joka loi maan ja jota rukoiltiin, palvottiin ja lepyteltiin. Häneen voi turvata, kun oli sairauksia ja sortajahallitsijoita. Usko Jumalaan oli luonnollinen osa elämää, ja asiasta väittelykin olisi ollut absurdia. Jos joku ei uskonut, häntä pidettiin hulluna.

Jeesuksen puhe Jumalasta koski ennen kaikkea kysymystä siitä, millainen Jumala on, ei siitä, onko Jumala olemassa. Varsinkin kun hänelle usko tarkoitti luottamista.

Nyt neljäsosa suomalaisista ei usko minkäänlaiseen Jumalaan. Noin kolmannes uskoo kirkon opettamaan Jumalaan.

Onko kristinuskolla ja Jeesuksella relevanssia ateistin elämässä?

Kirkon teologin valistunut vastaus on, että relevanssia on, vaikkei kukaan uskoisi. Kristus on kaikkien Kristus. Armo on edellytyksetöntä. Se ei vaadi edes kirkollisen Jumalan olemassaolon tiedollista hyväksymistä.

Jeesus on myös elämisen opettaja. Hänen esimerkkinsä ja opastuksensa sopii tienviitaksi kenelle tahansa, riippumatta uskosta tai uskonnosta. Joillekuille Jeesus rajoittuu yksinomaan syntien sovittamiseen. Uuden testamentin Jeesus on sitä, mutta samalla enemmän. Hän on myös profeetta ja tinkimättömän oikeudenmukaisuuden ääni maailmassa.

Jos osa minusta on epäilevä tai jos uskoni on hauras, niin mikä osa minusta voi sanoa olevansa Jeesuksen seuraaja? Vastaukseni on, että kaikki minussa.

Kun radikaaleja mielipiteitä esittänyttä pappia hiillostettiin somessa, häntä nimitettiin ateistipapiksi. Sanaan ateisti liitettiin poliittinen tai moraalinen leima. Usko ei ole moraalinen vaatimus. Ihminen ei ole hyvä, huono tai paha sillä perusteella, uskooko hän vai ei.

”Pitääkö uskoa” on väärin asetettu kysymys. Pieninkään pakko ei kuulu aitoon uskoon. Ytimeltään usko on lahja, joka henkilölle on suotu.

Epäily seuraa uskon kannoilla. Kaipaustakin on sanottu uskoksi.