Blogi

Entä jos johtaminen nähtäisiin ennen kaikkea taiteena? Ainakin voisimme ottaa taiteesta oppia.

Tämä ei ole hassu havukka-ahomainen ajatuskoe tai pelkää privaattipohdintaa. Olen törmännyt johtamistaiteen ideaan silloin tällöin johtamiskirjallisuudessa ja erilaisissa pajoissa ja kirjoitellut siitä joskus itsekin. Johtamista oikeasti kannattaa lähestyä taiteena.

Kuulen tietenkin vastaväitteen: johtamiseen kuuluu rationaalisuus ja järjen käyttö. 

Niin kuuluu taiteeseenkin. Erotukseksi johtamista kahlitsevista arkimalleista kunnon taide on enemmän kuin pelkkää järkeilyä. Modernit johtamisteoriat korostavat tunnetta ja inspiraatiota, mutta käytännön johtaminen tuppaa tapahtumaan numeroiden, taulukoiden, totisuuden ja jäykkien rakenteiden dominoimassa paradigmassa. Ilman että edes tunnistamme sitä.

Kiinnostavimmat musiikkiteokset sisältävät persoonallisen otteen, rytmistä vaihtelevuutta, virtaavuutta, yllätyksellisyyttä ja tasapainoa, rajojen rikkomista ja kokoavaa tuttuutta. On tiukkaa dissonanssia ja vapauttavaa harmoniaa. On pianissimoa ja fortea, erilaisia rytmityksiä, tempoja ja instrumenttien vuorovaikutusta. Kun melodia liitelee korkeuksissa, basso antaa vahvan pohjan.

Entä jos saman voisi sanoa johtamisesta? 

Musiikissakin siis järkeillään. Musiikin teoriat vaikuttavat säveltämiseen. Teknisen taidon opettelu on muusikkouden oppimisen ydintä. Säveltäjät toistavat itseään. Tärkeät asiat kirjoitetaan partituuriin. Suurin osa teoksesta ja sen syntymisprosessista on rutiinia, käsityötä. Silti mukana on tuhti annos ainutkertaisuutta, vain siihen sävellykseen tai esitykseen kuuluvaa. 

Teos alkaa elää taitavien muusikoiden yhteistyössä ja vuorovaikutuksessa yleisön kanssa.  Joskus pienet finessit ovat ratkaisevia, joskus musiikin räjähtävä voima. Ei ihme, että eri muodoissaan musiikki puhuttelee suurinta osaa ihmiskuntaa. 

Vastaavaa voitaisiin kuvata kirjallisuudesta, kuvataiteesta, teatterista, tanssitaiteesta, stand-upista, joikhaamisesta, mistä tahansa luovasta tekemisestä.

Entä jos ennakkoluuloton taidelaitos järjestäisi johtamistaiteen näyttelyn. Esillä johtajuutta, joka puhuttelee ja koskettaa ja on jotain muuta kuin tunneköyhää ja intohimotonta monologia. 

Siellä esiintyy johtajia, livenä, kuvina ja tarinoina. Yksi sytytti tiiminsä luomaan uutta. Toinen sai joukkonsa ratkaisemaan megaluokan ongelman. Kolmas nosti konkurssikypsän yrityksen kukoistukseen. Neljäs osoitti moraalista selkärankaa, kun pienellä vilpillä olisi saanut huomattavia taloudellisia voittoja.

Heitä on kymmeniä ja satoja. Heitä yhdistää yksi piirre. Heille johtaminen on enemmän kuin rutiinisuoritus. He ovat oma itsensä. He katsovat ihmisiä ja suoritusta, eivät vain viimeistä riviä. Ja juuri siksi heidän viimeinen rivinsä on keskimääräistä parempi, jatkuvasti.

Johtamistaidetta voi oppia esimerkiksi siten, että altistaa itsensä erilaisille vaikutteille, älyllisisille, emotionaalisille ja sosiaalisille. Sekä yrittää tehdä jonkin asian hieman eri tavalla kuin edellisenä päivänä. 

#johtaminen #johtajuus #taide #musiikki #rationaalisuus #järki #tunne #intohimo

Pitäisikö henkilön kiperä tilanne pyrkiä ratkaisemaan oikeudenmukaisesti vai myötätuntoisesti?

Etiikan tiukimpia jännitepareja on oikeudenmukaisuuden versus huolenpidon etiikka. Se ilmaistaan esimerkiksi sanoilla oikeus – rakkaus, laki – armo, sopimukset – olosuhteet, tai vaikka yleinen periaate – ainutkertainen tilanne. 

Molemmat näistä etiikan tulokulmista ovat tärkeitä ja välttämättömiä, aitoa etiikkaa. Samalla kumpikaan niistä ei voi olla ainoa periaate. Jos kaikki ratkaisut tehdään vain yhden eettisen periaatteen mukaan, päädymme vinoutuneeseen kulttuuriin.

Ajatellaan henkilöä, joka ei kykene koskaan jäämään yliöihin ja joutuu joskus pitämään ylimääräisiä vapaita, poikkeuksena muusta henkilöstöstä. Lisäksi ilmenee, että hän on pitänyt sairauslomapäivän, vaikka ei ole ollut sairas. Tilanne toistuu. Hän saa huomautuksen ja kirjallisen varoituksen. Hänestä tulee rasite sekä johdolle että työyhteisölle.

On tultu tilanteeseen, jossa on juridiset perusteet irtisanomiselle. 

Käy lopulta ilmi, että hänellä on äärimmäisen vaikea elämäntilanne. Kotona on sairas lapsi, ja hän on saanut diagnoosin syvästään, joka tosin etenee hitaasti eikä alkuvaiheessa estä työntekoa. Hänen taloutensa on avioeron takia heikko. Hänen on ollut vaikea puhua koko asiasta.

Johtoryhmä käsittelee asiaa. ”Jos emme irtisano, henkilökunnan usko sopimuksiin murenee.” Toiset korostavat, että ”kyseessä on inhimillinen tragedia, jonka täytyy vaikuttaa päätökseemme”.

Olen eri ryhmien kanssa testannut, mikä olisi eettinen tapa ratkaista vastaava tilanne. Mielipiteet jakaantuvat joskus jyrkästi. Jotkut ovat hyvin perustein lakiin ja sopimuksiin nojaavan ratkaisun kannalta. Jotkut taas ajattelevat, hyvin perustein hekin, että etiikan tulee perustua inhimillisyyteen. 

Tämä kahden periaatteen jännite on mukana kevyemmissä ja helpommissakin tilanteissa, saati kärjistyneemmissä ja tunteita kuohuttavista tapauksissa. Etiikkakirjallisuudessa on esimerkkejä vaikeista eettisistä dilemmoista, esimerkkinä vaikka eutanasia ja monet teoreettiset caset

Meillä näyttäisi olevan luonnostaan taipumus kallistua jommallekummalle puolelle. Lisäksi havaintojeni mukaan eri ammattikunnat tuppaavat preferoimaan joko oikeudenmukaisuuden tai huolenpidon etiikkaa, pankkitoimihenkilöt, hoitajat, palomiehet, juristit, opettajat…

Kumpi siis on eettisempi lähestymistapa? 

Molemmat. Lähtökohtaisesti. Molemmat on harkintavaiheessa pyrittävä ottamaan huomioon. Riippumatta siitä, kumpi kanta tulee lopulliseksi ratkaisuksi.

Normaalissa elämässä eettistä päätöstä vaativat tilanteet ovat usein selkeitä. Arkitilanteessa emme hyväksy tappamista, vaikka sodassa hyväksyisimme sen. Valehteleminen on tuomittavaa, mutta jos valehtelulla voimme pelastaa ihmishengen, arvio saattaa muuttua.

Etiikka on näkökulmien ja periaatteiden välistä punnintaa, halua ottaa huomioon taustoja ja miettiä seurauksia. Sekä kykyä kyseenalaistaa myös omia ajatusfiksoitumiaan. Etiikka on ajattelun taidetta. 

Tunnetuin etiikan peukalosääntö sanoo, että "kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille”. Kultainen sääntö ei ratkaise läheskään kaikkea, mutta se on hyvä pitää mielessä.

Se mikä on oikeudenmukaista, ei aina ole rakkautta. Eikä rakkaus aina ole oikeudenmukaista.

#etiikka #oikeudenmukaisuus #rakkaus #huolenpito #sopimukset #säännöt

Hussein al-Taee on tehnyt väärin. Menneisyydessään hän on kirjoittanut halventavasti kansanryhmistä ja homoista. Lisäksi hän välttänyt puhumasta totta. 

Väärin tekemistä ei pidä vähätellä. Rikokseksi teko muuttuu, jos oikeus niin päättää.

Yhteisön normien rikkomisesta on perinteisesti seurannut rangaistus. Aikoinaan se saattoi olla kivitys, Mooseksen kirjojen maailmassa ja joissakin islamin perinteissä. Pikkurikkeistä ei kivitetty. Ei myöskään teoista, joista henkilö ei kärynnyt. 

Me nykyihmiset kaivamme kivet sisimpämme pimeyksistä, apunamme some ja muu media. Somen tuomio on usein rankempi taakka kuin oikeuden antama. Se kohdistuu henkilön persoonaan. Sen tavoitteena on kohteen musertaminen.

Jeesus päätyi kivittäjäjoukon ja yksinäisen synnintekijän väliin. Ensimmäisen kiven heittäköön hän, joka itse on synnitön.

Yhtään kiveä ei lentänyt. Joukko hajaantui. Sen verran ihmisillä oli rehellisyyttä ja itsekunnioitusta.

Jeesus meni synnintekijän luo. Mene, äläkä enää syntiä tee. Tarina ei kerro, tekikö henkilö elämänmuutoksen vai jatkoiko hän entiseen malliin. Entä vaatiko Jeesus takeita muutoksesta? Näyttää siltä, että hänen vapauttava viestinsä oli ehdoton ja edellyksetön.

Jeesus oli kaikilla mittapuilla mitattuna rajojen rikkoja. Siinä missä muut vaativat tekijän päätä vadille, hän antoi anteeksi. Kun muut esittivät vaatimuksia ja pikkutarkkoja sääntöjä, hän uskoi rakkauden voimaan.

Tein vappuna Hussein al-Taeen tilannetta koskevan päivityksen Facebookiin. Yritin tehdä sen Nasaretilaisen hengessä. Useimmat kaverini peukuttivat. Samalla pieniä kiviä alkoi lennellä minuakin kohti. Ei kai valehtelua voisi antaa anteeksi, ei paniikissakaan itsekkäistä syistä päästettyä hätävalhetta.

Meillä on tarve kasata reunaehtoja anteeksi antamiselle. Katuuko henkilö oikeasti? Ovatko hänen motiivinsa puhtaat? 

Montako kertaa voi saada anteeksi? Voisiko saada jopa seitsemän kertaa, Jeesukselta kysyttiin. Vastaus oli legendaarinen 70 x 7. Eli rajattomasti. Ilman laskelmointia.

Rikoksissa pätevät laki ja sanktiot. Kun rikos on sovitettu, henkilöllä tulee olla täysivaltainen kansalaisuus. Eduskuntaan on valittu useita rangaistuksensa kärsineitä rikoksentekijöitä. 

Hussein al-Taeen kirjoituksista on käynnistymässä poliisitutkinta. Jos asia etenee käräjille, niin oikeus aikanaan päättää, mistä on ollut kyse. Niin rankkaa kuin onkin joutua syytetyksi, on loppujen lopuksi vapauttavaa saada ratkaisu, mikä se lopulta onkin.

Valehtelun kanssa on mutkikkaampaa. Siinä velloo torikäräjien armoton laki. Siitäkin huolimatta, että Hussein toimi kasvojen menettämisen pelossa, itsesuojeluna.

Miten olisin itse toiminut siinä, ennen vaaleja? Ehkä minäkin olisin valehdellut. En tiedä varmasti, koska en ole ollut vastaavassa tilanteessa. Sen tunnustan, että erilaisia hätävalheita olen päästänyt, ja häpeän sitä.

Armo kuuluu jokaiselle, rikkojalle, rikolliselle, ehdottomana, radikaalina, peruuttamattomana, ihmisen arvon palauttavana. Tämä kristinuskon sanoma on radikaali. Se on monille kompastuskivi. Tekohurskaita on paljon. Sydämen kristittyjä (tai muslimeja) on vähemmän.

Ps. Olen kirjoittanut näistä teemoista usein ennenkin. Oliko Aku Louhimiehen anteeksipyyntö vilpitön? Sekä Kivittämisen pitkä perinne ja J. Halla-aho.

#husseinal-taee #anteeksiantaminen #vilpittömyys #valehtelu #kivitys #oikeus

2000-luvun alussa vastuullisuusteema alkoi nousta puheenaiheeksi, keskeisenä juonteena vastuumme maapallosta. Puhuttiin napajäätiköiden sulamisesta ja merenpinnan noususta. 

Silloin ei ahdistuttu tulenpalavasta kiireestä, uhkakuvat tuntuivat kaukaisilta. Monille koko keskustelu oli enemmän ajatusleikkiä kuin aitoa huolta.

Siitä on tehty huikea matka. Planeetan tulevaisuus on muodostunut pakottavaksi missioksi laajoille kansanjoukoille. Enää ei tarvitse kiihkeästi perustella, että jotain ehkä tarttis tehdä. Enemmän keskustellaan siitä, millaiset toimenpiteet ovat tehokkaimpia.

Hassua kyllä, keskusteluissa on alkanut näkyä polarisaatiota ja köydenvetokisaa. Jotkut panostavat kuluttajien vastuuseen, ja toiset uskovat lainsäädäntöön ja kansainvälisiin sopimuksiin.

Ikään kuin vain toista tarvittaisiin.

Antero Vartian perustama Compensate eli Kompensäätiö on esimerkki siitä, että jokainen meistä voi toimia maapallon hiilikuorman vähentämiseksi ja sitomiseksi. Samaan tapaan kuin ”jos heitämme joka päivä kasan roskia puistoalueelle, ei riitä että lakkaamme roskaamasta – aiemmin heitetyt roskatkin on kerättävä pois”. Tässä Vartian puhe Hiilinegatiivisuus nyt -hankkeen julkistamistilaisuudesta 24.4.

Kriitikot ovat kiirehtineet kertomaan, että puiden istuttaminen autiomaahan tai vapaaehtoiset kompensaatiomaksut ovat totaalisen riittämättömiä. Suuri paino on pantava poliittiselle päätöksenteolle.

Valtioilla ja talouselämällä on valtaisa rooli planeetan pelastamisessa. Poliitikot ja suuryritykset lähtevät kuitenkin megamuutoksiin laajalla rintamalla vasta, kun paine tulee alhaalta, äänestäjiltä ja kuluttajilta. 

Vartian liikkeestä voi tulla globaali menestys, jolloin sen suora konkreettinen hyöty on varmasti merkittävä. Mutta sen kaikkein suurin vaikuttavuus todennäköisesti tulee siitä, että se muokkaa ajattelutapaamme.

Ajattelutapa ei muutu sillä, että meitä kehotetaan ajattelemaan toisin. Se muuttuu, kun alamme mukautua toisenlaiseen tapaan kuluttaa ja käyttää varojamme. 

Compensate-liikkeen viitoittamat toimenpiteet tuskin tekevät elämästäni dramaattisesti erilaista, verrattuna siihen mitä se olisi ilman kompensaatiomaksujani. Mutta pelkällä olemassaolollaan se ravistelee tapaani ajatella, sitoutumistani planeetan pelastamiseen.

Demokratia on äänestämistä, mutta se on myös kansalaisaktiivisuutta ja paineen luomista päättäjille. Liikkeenjohto on rationaalista päätöksen- ja tuloksentekoa, mutta se on myös sen aistimista, mihin suuntaan asiakkaiden odotukset kehittyvät.

Ilmastoteema nousi eduskuntavaaleissa täysin eri tasolle kuin mitä se on ollut Suomen historiassa. On odotettavissa, että trendi jatkuu. Populistidenialistit pystyvät ehkä hieman hidastamaan sitä. Tai sitten he tulevat heittäneeksi vettä myllyyn ja vahvistavat ilmastoaktivistien intoa. 

#ilmastonmuutos #compensate #anterovartia #polittisetpäätökset #kansalaisaktiivisuus

Ensimmäisen pääsiäiseni koin, kun synnyin. Kohtu oli minulle turvapaikka, hauta, joka suojasi maailman murheilta. En kuullut sinne uutisia liittoutuneiden menestyksestä, en tietoa Risto Rytin luopumisesta tehtävästään tai Aino Acktén kuolemasta. Minun ei tarvinnut murehtia, millaisen asunnon vanhempani löytäisivät uudella asuinpaikkakunnallaan.

Keskiviikkona marraskuun 15. päivänä pullahdin mukaan elämän taisteluun. Turvallisen kohdun lepo oli takana. Synnyin maailmaan ihmisenä ja ihmisen arvoisena, yhtä arvokkaana kuin kuningatar Elisabeth, paavi tai Paavali. Tai Hitler tai Juudas. Ihmisenä.

Toinen pääsiäiseni tapahtui pari kuukautta myöhemmin. Talvi oli pimeimmillään, toinen maailmasota oli päättymässä, ja Vesa-Matti Loiri oli astunut elämän näyttämölle.

Porin kirkkoherra Matti A. Mustonen kastoi minut Kristuksen yhteyteen. Kaljuun päähäni siveltiin vettä. Minut pantiin jälleen hautaan, upotettiin veteen, josta minut nostettiin, kuten kasteesta ajatellaan. Koin pääsiäisen yhdessä Ylösnousseen kanssa.

Kolmas pääsiäiseni oli sen toisen vahvistus. Seisoin Reposaaren kirkon alttarin edessä. Pappimme Eino Savisaari kysyi meiltä konfirmoitavilta, tahdoimmeko tunnustautua kristilliseen uskoon. Vastasin myöntävästi. Seuraavana päivänä Floyd Patterson voitti takaisin nyrkkeilyn raskaan sarjan maailmanmestaruuden Ingemar Johanssonilta. Elämä oli jännittävää. 

Neljäs pääsiäiseni on menossa. Elämä on kriisejä ja selviytymistä, taistelua ja lepoa. En tiedä, kumpi on helpompi kestää, tappio vai voitto. Kriisi on joskus turvallinen kohtu, joka kantaa minut seuraavaan vaiheeseen, vapautumiseen. Elämä on jatkuvaa matkaa pitkäperjantaista pääsiäiseen.

Koko maailma käy tätä taistelua. On poliittisia jännitteitä, on vihaa ja on pelkoa ilmastonmuutoksen seurauksista. On ratkaisuja, lupaavia mahdollisuuksia ja hyvän tekemistä. Maailma on synnytyskivuissa. Tulee tyhjä hauta ja uusi alku.

Viides ja viimeinen pääsiäiseni on vielä edessä. Tuleva matkani voi olla lyhyt tai mahdollisesti vuosikymmenen pari. Matkan pituus ei ole tärkeintä. Tärkeintä on, miten elän edessä olevat päivät.

Ensimmäinen pääsiäiseni toi minut tähän elämän rakkaaseen resuiluun. Viimeinen pääsiäiseni antaa minulle loppumattoman levon.

Nämä viisi ovat elämäni pääsiäisiä. Niiden taustalla ovat kulkeneet uskonnolliset ja kirkolliset tapahtumat, pääsiäiskultit, joukossa muutama ikimuistoinen. 

Keväällä 1989 koin kolme pääsiäisjuhlaa muutaman viikon välein. Ensin oli juutalainen Jerusalemissa, sitten luterilainen Revontulikappelissa Pyhätunturilla. Kuukauden kuluttua oli kolmas, ortodoksinen, tupaten täydessä Aleksander Nevskin katedraalissa neuvostoajan Tallinnassa, jossa kirkko eli vielä juliaanisen kalenterin mukaan. Kristus on ülestõusnud – toesti ülestõusnud, sanoimme virolaisten ystäviemme kanssa.  

Pääsiäinen ydinkokemuksena ja kulttina on juhla, koko elämän selebraatio.

Ps.  Tämän kirjoitus on päivitys ja lyhennelmä tekstistä, joka on kirjassani Ilon ja kivun aika vuodelta 1994, toiseksi viimeinen kirjani ennen siirtymistäni yrittäjäksi.

Huomasin juuri, että olen kirjoittanut vuoden 2018  pääsiäisblogin tästä samasta minulle tärkeästä teemasta, vain hiukan eri painotuksin. Pitääkö minun olla huolissaan? Toivottavasti en sorru samaan vuonna 2020. -- Muokkaus 25.4.2019