Blogi

7. heinä, 2019

Monet etsivät elämälleen syvempiä tarkoituksia, sivistystä ja Maslowin tarvehierarkian ylintä kerrosta.  Vastakohtana on asenne, jolle riittää, kun klaaraa tavalla tai toisella sen, mitä kulloinkin sattuu vastaan tulemaan.

Tätä jakoa ovat filosofit, taitelijat ja uskonnolliset ajattelijat kuvanneet eri tavoin.

Esa Saarinen puhuu kohottautumisesta, jossa elämää tarkastellaan ylärekisteristä käsin, arkisten kahinoiden yläpuolelta. Se voi näkyä esimerkiksi suhteessamme kanssakulkijoihin. Voin katsoa toista arvostellen ja vähätellen tai voin nähdä hänen kauneutensa ja mahdollisuutensa.

Samoissa sfääreissä liikkuu Pekka Himanen kirjoittaessaan rikastavasta vuorovaikutuksesta, joka koskee koko tapaamme katsoa maailmaa. Puhuessaan hyvinvointivaltion tulevaisuudesta hän toteaa: ”Ensimmäinen tarpeellinen jättiaskel on siirtyminen negatiivisesti eli (fyysisten) puutteiden poistamisen kautta määritellystä hyvinvointivaltion käsitteestä positiiviseen, jossa hyvinvointivaltio määritellään lopullisen päämäärän eli hyvinvoinnin edistämisen kautta.”

Nämä ajatukset ovat positiivisen psykologian ydintä. Todellisuutta voi tarkastella päälle kaatuvien ongelmien ratkaisemisen tai vaihtoehtoisesti vahvojen positiivisten päämäärien näkökulmasta. On toimittava proaktiivisesti ja etsittävä suurta yhteistä nimittäjää, parhaimmillaan olemassaolomme merkitystä ja tarkoitusta. 

Osaratkaisujen sijaan pyrimme kokonaisuuden jäsentämiseen. Erityisen tärkeää se on päätöksenteossa ja johtamisessa. Arkisessa hyvinvoinnissa se on mullistava tekijä. 

Terho Pursiainen kuvaa kahdenlaista minää. Toinen on viidakkominä, joka elää tässä ja nyt, etsii ravintoa, pyrkii välttämään vaaroja sekä etsii hyötyjä ja henkilökohtaisia etuja. Liaanissa riippuvan marakatin tavoin ihminen hankkii toimeentulonsa ja pyrkii ratkaisemaan eteen tulevat ongelmat mielekkäällä tavalla. Tällainen arkiego on tarvittaessa laskelmoiva arjen selviytyjä.

Toinen mahdollinen minämme on sisäinen minä, kokemus ihmisen suhteesta omaan syvyyteensä. Tämä minän muoto näkee arjen tapahtumien takana laajempia merkityksiä ja yhteyksiä. Hänelle asiat eivät ole vain eksaktia matematiikkaa vaan metaforia, intuitiivisesti ymmärrettäviä hahmoja, taidetta, uskontoa, tarinoita ja kokemuksia – riippuen itse kunkin tavasta hahmottaa maailmansa ja minuutensa. 

Pursiainen kuvaa näiden kahden minän eroja. Viidakkominä ja sisäinen minä näkevät samat asiat eri moduksissa, tapaluokissa. Viidakkominä näkee asioissa ennen kaikkea hyöty- ja kustannuseriä. Sisäinen minä näkee asioissa niiden arvon, ei hyödyn vaan elämän mielekkyyden näkökulmasta.

Itse olen puhunut ja kirjoittanut kutsumusihmisestä, joka tunnistaa vahvuutensa ja kipunsa sekä on sopusoinnussa elämänhistoriansa kanssa. Samalla hän näkee vastuunsa muista ihmisistä ja maailmasta. Hänelle itsensä toteuttaminen ja palvelu kietoutuvat toisiinsa. 

Kohottautuminen, rikastava vuorovaikutus, sisäinen minä, kutsumus ja merkitys ovat suuria sanoja. Niiden soisi mietityttävän nykyistä enemmän valtiollisia, poliittisia ja kirkollisia johtajia, yritysjohtajia ja kaikkia arjen puurtajia. 

Mitä ikinä teemmekin, on hyvä toistuvasti kysyä muutama kysymys: ”Miksi teen tämän?” ”Mikä tässä lopulta on tärkeää?” ”Mitä suurempaa kokonaisuutta tekoni palvelee?” 

Kahinoinko vai rakennanko?

 

Ps. Näistä teemoista olen kirjoittanut esimerkiksi blogeissani Merkitys voi kadota ja löytyäAlussa oli tarkoitus ja Merkityksen kokemisen taito sekä kirjoissani Kutsumusjohtaja (& Paula Kirjavainen & Eeva Pitkänen, Alma Media 2014), Luova kutsumus – Tarkoituksen kokemisen taito (Kirjapaja 2007) ja Syty ja sytytä – Valmentavan johtamisen filosofia  (& Heikki Pajunen & Kallu Tuominen, Alma Media 2005). Ensi vuoden alussa ilmestyy kirja, jonka työnimi on Merkityksen johtaminen (Tapio Aaltonen & Pirjo Ahonen & Jaakko Sahimaa, Alma Media).

Ps.2. Tämä blogi on muunnelma Kutsumusjohtaja -kirjan yhdestä alakohdasta

29. kesä, 2019

Kirkko on jakaantunut konservatiiveihin ja liberaaleihin. Helsinki Pridelle kirkko antoi tukea, mutta sateenkaarivihkimisen kanssa vielä väännetään.

Konservatiivit sanovat puolustavansa kristinuskon olemusta. Heidän mukaansa liberaalit vähät välittävät pyhistä kirjoituksista. Tilanteen voi hyvin perustein kuitenkin nähdä päinvastaisena.

Mielestäni konservatiivien kovin ydin de facto hylkää Jeesuksen tai peittää hänet uskomuskerrostumien alle. Heidän retoriikassaan kummittelee käsitys Raamatusta, jonka ytimessä on kattava kokoelma sääntöjä, kaikkiin aikakausiin sellaisenaan sovellettavia normeja. 

Käytännön konservatismissa tiukin tarkkaavaisuus suunnataan seksuaalisuuteen. Sen sijaan huomiotta jäävät Raamatun sosiaalieettiset viestit, kuten epäoikeudenmukaisuuden vastainen taistelu, köyhyyden poistaminen tai rasismi- ja ihmisoikeusteemat. 

Myös ilmastonmuutoksen torjuminen paistattelee poissaolollaan konservatismin agendassa. Siitäkin huolimatta, että luonto on Raamatun suuria teemoja. Tieteellinen tutkimuskin alistetaan uskonnollisille käsityksille. 

Konservatiivit moittivat liberaaleja maailman mielistelystä. Tähänkin voi soveltaa Jeesuksen puhetta henkilöstä, joka näkee rikan toisen silmässä mutta ei malkaa omassa. Konservatiivisella teologialla ja uskonnollisuudella on taipumus pyrkiä symbioosiin poliittisen äärikonservatiivisuuden kanssa, Yhdysvaltojen malliin. 

Konservatiivisen paradigman vallassa olevat kirkot puolustivat aikoinaan neekeriorjuutta ja apartheidia. Suomessa konservatiivinen arkkipiispa Gustaf Johansson vastusti naisten äänioikeutta, ja monet kirkolliset vaikuttajat pitivät työväenliikettä saatanan palvelijana. Eronneiden vihkimiskiista kuuluu samaan sarjaan. Nykykahakatkin ovat osa tätä jatkumoa.

Jyrkän linjan konservatiiveilla on nytkin varsin vahva ote kirkosta, mikä takaa mahdollisuuden merkittävien muutosten jarruttamiseen.

Itse haluaisin tuntea kirkon, jota leimaa usko, toivo ja rakkaus ja joka eettisissä kannanotoissaan on tasa-arvon, globaalin rauhan ja ilmastonmuutoksen pysäyttämisen esitaistelija.

Jeesus liittyy tähän keskusteluun kahdella tavalla.

Ensiksikin Jeesuksen elämä ja kuolema on armoa, anteeksiantoa ja rakkautta niiden ehdottomimmassa merkityksessä. Jos mikä tahansa oppi tai elämänohje rinnastetaan evankeliumiin, sen rinnalle tai korvaajaksi, kristinusko kadottaa merkityksensä. Jos kirkko hukkaa Jeesuksen, se ei enää ole kirkko.

Toiseksi, Jeesuksen radikaali ohjelma velvoittaa meitä vastuullisuuteen, lähimmäisen rakastamiseen, empatiaan ja hengelliseen vieraanvaraisuuteen. Ohjelmanjulistuksessaan hän saarnaa vangituille ja sorretuille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista. 

Se on konkreettinen manifesti, jota Jeesuksen seuraajat toteuttivat ja johon nytkin sadat kirkot sitoutuvat eri puolilla maailmaa. Tosin kirkon historia on täynnä surullisia esimerkkejä keskittymisestä vallankäyttöön ja neuroottisuutta hipovaan opillisen puhtauden vaalimiseen.

Kirkon suurin haaste on ottaa Jeesus todesta. Se on suunnan tarkistuksen paikka jokaiselle. Sekä konservatiiveille että liberaaleille ja kaikille siltä väliltä, koko kirkolle.

18. kesä, 2019

Kirkkoa raastaa kysymys tasa-arvoisesta avioliitosta. Osa papeista vihkii homopareja, ja jotkut ovat saaneet asiasta varoituksen tuomiokapitulilta. Jotkut tapaukset ovat edenneet oikeusistuimen käsittelyyn. 

Nyt saatiin ensimmäinen ratkaisu: Pohjois-Suomen hallinto-oikeus kumosi Oulun tuomiokapitulin antaman varoituksen. Yhtenä perusteena on, että vihkiessään parin pappi toteuttaa yhteiskunnallista tehtävää. Mielestäni hallinto-oikeuden päätös on hyvin perusteltu ja lukemisen arvoinen.

Tässä linkki Hesarin kirjoitukseen: Pappi vihki homoparin, ja kirkko varoitti pappia – oikeus linjasi, ettei kirkolla ole oikeutta varoittaa homoparin vihkimisestä.

Kirkossa ajetaan kaksilla raiteilla. Piispojen ohjeistus on, että älkää vihkikö, ja sen sanotaan olevan kirkon virallinen kanta. Vihkimisiä kuitenkin tapahtuu kasvavassa määrin, koska enemmistö papeista on tasa-arvoisen avioliittokäsityksen kannalla. 

Kirkolla on virallinen kanta ja on epävirallinen tapa toimia, joka kuitenkin vähitellen puolivirallistuu ja tulee osaksi normaalia arkea. 

Kirkon jäsenenä minun minulle on herännyt vakavia kysymyksiä. Olemmeko me kirkossa näin avuttomia? Emmekö kykene katsomaan tilanteen raadollisuutta? Nykymallikin on valinta, se että eletään kahdessa todellisuudessa. Moraalisesti se ei tunnu eikä näytä hyvältä. 

Tämä jännite näyttää esiintyvän kirkon päätöksenteossa laajemminkin. On esitetty epäilyjä, että virantäyttötilanteissa on syrjitty henkilöitä, jotka haluavat laajentaa kirkon avioliittokäsitystä. Tilanne on alkanut tulehtua ja sairastuttaa kirkkoa.

Kirkolliskokous on kykenemätön ratkaisemaan tätä kysymystä. Yhtenä syynä on 3/4:n enemmistövaatimus. Se varmistaa, että vähemmistö kykenee estämään tärkeät uudistukset tai ainakin jarruttamaan niitä vuosikymmenien ajan.

Ehdotin Kotimaa-lehden mielipidekirjoituksessani (9.5.19), että kirkko asettaisi Viisaiden ryhmän ratkaisemaan tilannetta. EU perusti aikoinaan sellaisen pohtimaan EU:n menestymisen edellytyksiä. Vastaavia ryhmiä eri nimikkeillä on silloin tällöin käytetty tuottamaan ratkaisuvaihtoehtoja kiperiin ongelmiin, paremmalla tai huonommalla menestyksellä. 

”Kirkko voisi käynnistää oman osallistavan viisaus-, dialogi- tai sovitteluprosessinsa. Sen ainoana tavoitteena on löytää ratkaisu, jossa jokainen osapuoli oikeutettuine huolineen tuntee tulleensa kuulluksi. Valkoinen savu nousee vasta, kun on löydetty ratkaisu, jonka kanssa jokainen osapuoli voisi elää.” Näin kirjoitin. 

Yhtenä ratkaisumallina on esitetty, että kirkko tarjoaa kaikille avioliittoon haluaville samanlaisen mahdollisuuden saada kirkollinen vihkimys ja siihen kuuluva siunaus, ja samalla yksittäisille papeille annettaisiin mahdollisuus toimia omantuntonsa mukaan ja vihkiä vain heteropareja. Vihkijää sitovat luonnollisesti yhteiskunnan asettaman reunaehdot, kuten vihittävien ikä.

Minun omatuntoni ja hengellinen ymmärrykseni kehottaa minua olemaan sulkematta ketään ulos kirkon siunauksen ja palveluksen piiristä. Minua loukkaa, ettei kirkkoni kunnioita minun ja monien kollegoitteni omantunnon ääntä. Samalla haluan antaa tilaa heille, jotka näkevät asioita eri tavalla kuin minä. Kirkossa voi olla eri mieltä, kuten kaikkialla yhteiskunnassa.

”Kaikille tilaa riittää”, lauletaan lastenvirressä. Elän toivossa, että joskus se olisi totta.

 

7. kesä, 2019

Brexitistä on tullut huonon päätöksenteon symboli. Brexitejä tehdään ilman vaihtoehtojen monipuolista punnintaa.

Vanhemmat muistavat entisaikojen pölynimurikauppiaat, jotka soittivat ovikelloa ja pyysivät päästä imuroimaan kodin? Kukapa ei ottaisi vastaan ilmaista apua. Kauppias kaivoi laukustaan esiin sen maailman edistyneimmän imurin, veti muutaman imurointiliikkeen ja karisti pussiin kerääntyneen pölykasan lattialle. Kai huomaatte, hyvät rouva ja herra, miten huonosti teidän nykyinen imurinne on toiminut. Ja kuukausierätkään eivät tunnu missään.

Puhuttiin pölynimurikauppiaan ansasta. Ostanko tämän imurin vai enkö? Tämä kysymys valtasi ostopäätöstä pähkäilevän mielen, vaikka se ei ollut alkuunkaan hänen ydinkysymyksensä.

Hänen olisi pitänyt kysyä: Miten hoidan parhaiten kotini siivouksen?

Britannian Brexit-kauppiaat rakensivat täsmälleen saman ansan tilanteessa, jossa Britannian olisi pitänyt miettiä, miten se hoitaa kansalliset etunsa keskellä globaalin maailman haasteita. Punnittuja vaihtoehtoja variaatioineen olisi ilmaantunut useita.

Pölynimurikauppiaan ansa on paljon käytetty keino päätöksentekotilanteissa, usein huomaamattamme. Harhautuksen ideana on luoda vaikutelma, että päätös on tehtävä nopeasti ja sen hetkisen tunnetilan pohjalta. Päättäjät tuntevat itsensä luusereiksi elleivät siltä istumalta muodosta kantaa vaihtoehtoihin eivätkä tartu tarjottuun tilaisuuteen

Teemmekö tarjotun sopimuksen? Purammeko sopparin, joka ärsyttää? Hoidammeko palvelumme itse vai ulkoistammeko ne palveluntarjoajalle? Ostammeko tämän it-ratkaisun? Ansa on viritetty. Varsinkin, jos päättäjät ryhmittyvät kahteen leiriin ja jos argumentointi alkaa muodostua tunnepitoiseksi.

Päätöksentekoprosessin ensimmäinen päätös on päättää, mihin varsinaiseen kysymykseen etsimme ratkaisua. Jokotai-asetelma toimii, kun autoa ajaessa pitää nopeasti valita, ajaako rotkoon vai vastaantulevan auton nokkaan. Normaalitilanteessa päättämiseen on enemmän aikaa.

Olemme tottuneet arvostamaan nopeaa päätöksentekoa. Joskus sillä on paikkansa muutenkin kuin kriisitilanteessa. Nopeus voi olla hyve, kun edessä on loistava mahdollisuus, joka voi lipua ohi. Mutta tuhannen taalan paikka voi myös olla pölynimurikauppiaan ansa. 

Kummasta on kulloinkin kyse? Sitä on vaikea tietää aukottomasti, mutta ainakin muutama tovi tulisi uhrata sen kysymyksen miettimiseen, että mikä on varsinainen kysymys.

Kokenut yritysjohtaja sanoi, että joskus meidän on oltava päättäväisesti päättämättömiä. Sokrates puhui ei-tietämisen tilasta. 

Neuvottomuus on hyve, jos se johtaa oikeiden tarpeiden tunnistamiseen ja aktiiviseen vaihtoehtojen etsintään.

 

#päätöksenteko #vaihtoehdot #brexit #neuvottomuus

4. kesä, 2019

Osaoptimointi on johtamisen ja yhteisöjen suurimpia kompastuskiviä. Se tarkoittaa sitä, että kukin tarkastelee asioita vain omasta näkökulmastaan ajaen ennen kaikkea oman viiteryhmän, osaston tai työalan etua. Joskus jopa omaa etua.

Osaoptimointia näkyy kaikkialla, kotimaan politiikassa, EU:ssa, globaalissa kaupassa ja yritysten siiloutumisessa. Julkinen hallinto ja seurakunnat kelpaavat nekin tämän vinouman mannekiineiksi.

Ilmiö on ymmärrettävissä. Uutta hallitusohjelmaa Oodissa julkistaneet puheenjohtajat kertoivat taustaryhmilleen, mitä he olivat tehneet näiden eteen. He pyrkivät osoittamaan, että he ovat saamansa luottamuksen arvoisia. Se oli tietenkin perusteltua, puolueet ovat alun perinkin syntyneet ajamaan jonkin kansanryhmä etua, puolustamaan tärkeää aatetta tai vastaamaan tiettyyn huoleen. 

Seuraavaksi puoluejohtajien on yllettävä tarkastelemaan koko Suomen, koko Euroopan ja koko maailman etua.

Ennen vanhaan Kekkoslandiassa omien äänestäjien etujen puolustaminen näkyi kuuluisassa siltarumpupolitiikassa. Kansanedustaja täytti paikkansa hankittuaan määrärahat vaalialueensa tienpätkään tai patsashankkeeseen. Mennyt aika ei ole kokonaan väistynyt.

Joskus osaoptimointi voi johtaa katastrofaalisiin seurauksiin, varoittavana esimerkkinä Donald Trumpin America first -ideologia. Globaalissa kauppasodassa kaikki ovat häviäjiä, myös Trumpin kiihkeimmät kannattajat.

EU:nkin lankeemuksia on ollut kokonaisnäkemyksen puuttuminen. Muistan ajan, kun mepit valittiin puolustamaan oman valtion, puolueen tai elinkeinon etuja. Mekin lähetimme Euroopan kentille sisukkaita korpisotureita taistelemaan Suomen puolesta.

Nyt alkaa olla toinen ääni kellossa, johtuen ehkä brexitistä, Putinista ja Trumpista. On alettu puhua vahvan Euroopan puolesta. Toivottavasti tämä vire kestää pitkään.

Osaoptimointi on strategisen ajattelun vihollinen numero yksi. Oikeassa strategoinnissa pyritään näkemään kauas, ylittämään oma näkökulma.

Oma etu vai kokonaisuuden hahmottaminen? Mielestäni vastaus siihen on henkisen kasvun ja kypsyyden mittari. Ihminen voi kulkea laput silmillä kuten entisaikojen rattaita vetävä työhevonen, joka hoitaa tasan sen, mitä varten isäntä sitä ruokkii ja sukii. 

Tai hän voi katsoa, mitä suurempaa kokonaisuutta hän palvelee.

Pitkän päälle on aina hyödyllisempää toimia yhdessä muiden osastojen kanssa. Yrityselämää kauan kuvannut kilpailijoiden murskaamisen metafora voitaisiin vaihtaa tanssin metaforaan.

Yhdessä olemme enemmän. Sen opetti viimeistään Suomen jääkiekon leijonalauma.

 

#siilot #osaoptimointi #srateginenajattelu