Blogi

8. tammi, 2021

Kun laiva uppoaa, viimeinen pelastautuja on kapteeni. Tarvittaessa hän vajoaa pohjaan aluksensa mukana. Jos hän pakenisi laivasta ensimmäisten joukossa, hän olisi kunniaton raukka, joka monien maiden lain mukaan voitaisiin tuomita oikeudessa.

Titanicin kapteeni Edward Smith hukkui laivansa mukana. Italialaisen Costa Concordian päällikkö  Giánnis Avranás pelastautui hyvissä ajoin ja tuomittiin vankeuteen syyllistyneenä laiminlyöntiin.

Kansanmurhaa käsittelevän Haagin oikeudenkäynnin syytettyinä ovat poliittiset johtajat silloinkin, kun he silmät kirkkaina väittävät olevansa tietämättömiä sotilaittensa massiivisista raakuuksista.

Yrityksen kärähdettyä laajamittaisesta lahjonnasta, testitulosten systemaattisesta väärentämisestä tai kartelleista, niin vastuuseen joutuu talon ylin johto. Siinä eivät selitykset auta.

Mitä tekee Yhdysvaltain presidentti Donald Trump? Hän vangitsee karismallaan suuret kansanjoukot ja myrkyttää seuraajiensa mielet harhaisilla puheillaan vaalipetoksesta. Uskolliset massat kuulevat kutsun ja saapuvat pääkaupunkiin toteuttamaan Ylipäällikkönsä antaman tehtävän. On menossa viimeinen taisto, jossa ”periksi ei anneta”. Republikaanisenaattorit on painostettava mitätöimään Bidenin vääryydellä hankkima voitto.

Pyhä ristiretki suuntautuu Capitol-kukkulalle. Trumpin rohkeimmat ja uskollisimmat kannattajat tunkeutuvat Yhdysvaltojen demokratian kaikkein pyhimpään. Ylipäällikkö seuraa televisiosta tapahtumien kulkua.

Aletaan etsiä syyllisiä, ja Trump tajuaa asemansa tukaluuden. Lähipiiri ravistelee hänet hereille, ja hän astuu kameran eteen ja julistaa valtiomiesmäisesti, että valtaajat ovat rikollisia ja maanpettureita ja että heidät tulee viedä tuomittaviksi.

Puoli vuotta myöhemmin. Mitä ajattelee hurmioituneen joukon keskellä istuntosaliin tunkeutunut Henry lusiessaan kahdeksan vuoden ja kolmen kuukauden vankeustuomiotaan? Hän lukee lehdestä, miten palvottu Ylipäällikkö pelaa golfia Floridassa ja suunnittelee luksuskotinsa puutarhassa seuraavia siirtojaan trumpistisen kansanliikkeen kellokkaiden kanssa.

Tunteeko Henry tulleensa petetyksi? Hän totteli Päällikköään. Hän taisteli sen puolesta, minkä koki oikeaksi. Nyt hänet on julistettu isänmaanpetturiksi ja terroristiksi. 

Joskus kun uni ei yöllä tule silmään häneen hiipii epäilyksen häivä. ”Miksi minut? Miksi me? Meitä oli tuhansia ja me edustimme miljoonia amerikkalaisia.”

”Milloinkahan Ylipäällikkö ehtii tulla tervehtimään meitä?”

4. tammi, 2021

Karanteenisaagan osa 2 poikkeaa keväisestä siinä, että kaikki on vähemmän ehdotonta. Uudenmaan rajoja ei ole määrätty poliisivalvontaan, hallitus ole antanut vahvaa karanteenisuositusta, jonka tulkitsemme määräykseksi, eikä kouluja ole suljettu. Ainakaan toistaiseksi.

Kevään kaltaista universumin mustenemisen tunnelmaa emme ehkä koe nyt, koska sama on jo koettu, eikä tämä varmaan ole viimeinen. Rokotusvuoroa odotellaan ja ihmisiä tavataan, lähinnä kaikkein lähimpiä, varovasti turvaetäisyyksin, joskus jopa sisätiloissa.

Ääripoikkeuksellisia aikoja silti eletään. Voiko tällainen pitkä erityisolosuhde muuttaa ihmistä?

Oman ihmiskokeeni väliarvio on, että kyllä voi. Miten pysyvästi, sen näyttää aika. Minusta on tullut sulkeutuneempi, introvertimpi ja epäsosiaalisempi. Keväällä haikailin yhteyksiä ulkomaailmaan. Nyt joulun ja vuodenvaihteen ajan olen elänyt onnellisessa talvihorroksessa passiivisen tyytyväisenä siihen, että tulee aamu ja ilta eikä siinä välissä tapahdu juuri mitään.

”Ei juuri mitään” tarkoittaa minulle sitä, että elämästäni puuttuvat ne elementit, jotka noteeraan eletyksi elämäksi. Niihin liittyy aina muita. Monia ihmisiä, perhettä, ystäviä ja tuttavuuksia.

Tähän eijuurimitään-elämääni toki kuuluu paljon muuta kuin apaattista istumista. Luen, kirjoitan, päivitän, liikun, kuuntelen musiikkia, seuraan uutisvirtaa, mietiskelen, kokkailen, syön, nysvään paria projektia ja juttelen Pirkon kanssa. Mutta varsinaisesti koen eläväni silloin, kun olen ihmisten seassa.

Koronan ykkösvaiheen alkuviikkoina vertasin itseäni Robinson Crusoeen, joka pakon sanelemana eli autiolla saarellaan. Nyt tunnen olevani vapaaehtoisessa erityksessä. Käyn kaupassa silloin kuin muutkin, maski kasvoilla ja joskus suojahanskat kädessä. Kävelylenkillä pysähdyn toisinaan juttelemaan tuntemattoman ikätoverin kanssa. Sitten vetäydyn taas buduaariini.

Tämän vuodatuksen pihvi on siitä, että olen alkanut pitää tätä eijuurimitään-elämää ihan oikeana elämänä. En väitä, että olisin kokenut koronaviruksen kaltaisen mutaation. Mutta ihminen on sopeutuva olento. Hän mukautuu ympäröiviin olosuhteisiin.

Aikoinaan käytin mukautumisen esimerkkinä Raamatun kertomusta kansasta, jonka väestöstä huomattava osa vietiin pakkosiirtolaisuuteen, Babylonian vankeuteen, runsaat 2500 vuotta sitten. Se kuvataan apeana aikana, jolloin ilo loppui ja musiikki kuoli.  Tuon kymmenien vuosien jakson aikana ihmiset tottuivat elämäänsä ja tekivät olonsa mukavaksi. Kun vapaus koitti, niin moni ei olisikaan halunnut palata kotiin.

Vastaavaa esiintyy, kun vuosikausia lusinut vanki pääsee siviiliin tai kun henkilö tai yhteisö vapautuu pitkäaikaisesta ongelmastaan. Uuteen vapauteen on vaikea tottua. Työyhteisötyössäni olen huomannut, että joskus väki jatkaa purnaavaa puhettaan, vaikka valituksen aiheuttanut ilmiö on jo aikaa sitten korjattu tai poistettu. Purnauksesta on tullut turvallisen tuttu tapa olla olemassa.

Olen siis alkanut sosiaalistua ja laitostua tähän karanteenin kaltaiseen olotilaan.  Ajatus puistattaa. Olenko sitten enää minä?

Tietenkään tällainen ajanjakso ei muuta minua perusteellisesti. Ehkä vain jotain minuun jo ennenkin kuulunutta on vahvistunut ja jotain tärkeäksi kokemaani on jäänyt odottamaan uutta tulemistaan. Sitä kutsutaan uudistumiseksi.

 

#karanteeni #korona #muutos #sopeutuminen #uudistuminen

21. joulu, 2020

Tämä blogi on henkilökohtainen jouluviestini. Joulu 2020 on ilmapiiriltään täysin omanlaisensa, mutta jotain pysyvääkin sentään on: kertomus, jouluevankeliumi, sanoma kaiken keskellä vaikuttavasta rakkaudesta.   

Vuoteni on ollut kummallinen, ahdistava ja pysäyttävä, mutta ei epätoivoinen. Kaikessa karmeudessaan pandemia on tarjonnut meille, koko ihmiskunnalle, mahdollisuuden asetalla arvojamme uuteen järjestykseen. Muuttuuko jotain pysyvästi? Jotkut ovat skeptisiä, toiset toiveikkaita.

Näin kiireetöntä aikaa en ole kokenut sen jälkeen, kun siirryin Cygnaeuksen kansakoulusta Porin Lyseoon. Tosin silloiset kiireet liittyivät harrastuksiini ja kaverikuvioihin. Vähintäänkin viime kevään ikäkaranteeni piti huolen siitä, että kalenterini pysyi väljänä.

Ehkä kiinnostavin eläkeläishankkeeni on ollut kotiseurakuntani Vihdin Huomiseen!-tulevaisuustyö. Olemme mahtavan työryhmän kanssa strategioineet tavalla, jota on koettu vain harvassa yhteisössä, toteuttaneet satoja haastatteluja, skenaarioineet, visioineet, workshopanneet, kokeilleet, tiivistäneet, analysoineet, pääosin vapaaehtoisin voimin. 

Kahden vuoden projektista on jäljellä viimeiset kuukaudet. Päätteeksi kokoamme saamamme opit piloteista ja pajoista sekä esittelemme näkökulmia siitä, miten seurakuntamme voisi olla elävä, joustava ja kohtaava vastuullisten ihmisten yhteisö.

Kaikki ei tietenkään ole mennyt kuin Strömsössä, onneksi. Vastamäetkin ovat lahjaa ja auttavat ymmärtämään, mikä on tärkeintä.

Tässä rinnalla olen hiukan luennoinut, mentoroinut, osallistunut hallitustyön kehittämiseen erityisesti kolmannella sektorilla sekä kirjoittanut viikoittaisen blogin. Johda merkitystä -kirja (& Ahonen & Sahimaa) ilmestyi talvella juuri ennen pandemiakautta ja on nyt Ekonomien bisneskirjapalkinnon finalistikisaaja.

Kevään aikana kirjailin päivittäisen karanteenipäivityksen Facebookiin. Viimeinen karanteenikon päiväksi nimeäni merkintä oli 30. toukokuuta, järjestysnumero 75. Joskus tuli pohdiskeltua ja välillä irroiteltua. Sen rinnalla kirjoittelin privaattipäiväkirjaa. Aamukirjoittelu oli rutiini, joka piti mieltäni koossa.

Eläkkeellä olemisen huomaan erityisesti siitä, ettei tarvitse syöksyä aamuruuhkaan ja on aikaa rauhalliseen mietiskelyyn ja lueskeluun. Voi seurata jälkikasvuaan, joka elää elämän ruuhkavuosia, nuoruuden unelmia tai lapsuuden jännittäviä päiviä.

Tänä jouluna perheemme on eri puolilla hajallaan mutta ajatuksissa läsnä toisillemme. Pirkon kanssa vietämme joulun kaksin. Odotamme sitä hyvillä mielin.

On mukava katsella jouluvaloja ja hoidella joulunalustehtäviä. Ja kaiken keskellä kysyä itseltään, mikä juuri minun elämässäni on tärkeintä.

Kiitollisin mielin toivotan ystävilleni Iloisen rauhallista joulua ja onnen täyttämää armon vuotta 2021.

6. joulu, 2020

Totuus on vaativa sana. Sitä on helppo kiertää ja väistellä. Erityisen helppo, jos se koskee minua itseäni, hyvässä ja pahassa.

En aina tunnista varsinaisia vahvuuksiani. Vielä vaikeampaa on nähdä epämiellyttäviä puoliani. Torjumieni asioiden tai elämättömän elämäni varjo saattaa olla pitkä. Saatan kylvää ympärilleni tuhoa ja silti uskotella itselleni olevani rakastettava hyväntekijä.

”Toki minulla on kielteisiäkin puolia, kelläpä ei olisi”, saatan suostua sanomaan, olematta kuitenkaan valmis kertomaan, mitä ne ovat.

Varsinkin johtajilla on taipumus nähdä yhteisönsä tilanne epärealistisen myönteisenä, kuten erilaiset kyselyt osoittavat. ”Olemme vahvasti markkinoilla”, johtaja saattaa vakuutella väelleen, vaikka olisi aika arvioida toiminta kokonaan uusiksi. ”Ilmapiirimittaukset puhuvat mitä puhuvat – meidän porukka kyllä jaksaa, yritetään vaan enemmän”, johtaja hokee viikkoja ennen kuin henkilöstön voimat romahtavat.

”Ei tässä mitään ilmastonmuutosta ole.” ”On me ennenkin selvitty.” ”Minulla on homma hanskassa.”

Toisessa ääripäässä ovat synkistelevät johtajat, joita ohjaavat oman mielen pedot, ja joiden tärkein johtamisinstrumentti on pelon lietsonta.

Ellei totuuteen havahduta, on turha edes yrittää tehdä oikeita muutoksia. Organisaatiot ovat täynnä näennäistä muutospuuhastelua, jonka näkyvin tulos on, että väki ärsyyntyy ja voi huonosti.

Muutos alkaa siitä, että totuus nähdään sellaisena kuin se on. Muutos sanan varsinaisessa merkityksessä on syvempi tapahtuma kuin sarja irtisanomisia ja kosmeettisia laatikkoleikkejä.

Entä jos organisaatioihin palkattaisiin Totuudentorvi? Mitä tahansa yhteisö hyötyisi, jos sen johto ja avainhenkilöt provosoituisivat katsomaan totuutta paljain silmin, ilman väritettyjä silmälaseja.

Millainen me oikeasti olemme? Mitä turhaa teemme? Miltä mahdollisuuksilta suljemme silmämme?

Hienostuneet valtapelit ja vaikuttajien vauhtisokeus tai ylivarovaisuus ovat sumua, jotka estävät meitä näkemästä jopa ilmeisiä asioita. Edessä on jäävuori, jota kohti Titanic höyryää.

”Menestyvää yritystä ei pelasta mikään”, on usein siteerattu lause, joka kelpaa ohjenuoraksi hallituksille ja johtajille. Ehkä voisimme sanoa myös, että ”menestyvää yksilöä…”.

Yksilön uudistuminen alkaa rohkeudesta ja nöyryydestä, minän rehellisestä kohtaamisesta. Näen upeuteni ja karmeuteni. En vähättele vahvuuksiani enkä väistele heikkouksiani. Henkinen kasvu alkaa totuudesta, oli se sitten ruma tai kaunis.

Kaikki eivät havahdu koskaan näkemään totuutta. Heidän maailmansa on valmis ja maailmankuvansa aukoton. He eivät kysele turhia. Heidän sanastostaan puuttuu sana ”ehkä” tai ilmaisut ”entäpä jos” tai ”voisiko sittenkin”.

 

#totuus #rehellisyys #totuudentorvi #vahvuudet #heikkoudet #johtaminen #havahtuminen

29. marras, 2020

Nuorra miesnä lukiolaisena olin muutamana adventtina täydentämässä Keski-Porin kirkkokuoron tenoriosastoa. Temperamenttinen J. Kalijärvi revitti urkuja täysillä, herrasmieskanttori A. Elo johti hillityn innostuneesti, ja iso kuoro päästeli Hoosiannaa niin kovaa kuin kurkusta lähti. Suuren kirkon holvikaaret kaikuivat ylimaallisia säveliä.

En tiedä, oliko tunteeni nuorenmiehen hurmiota uuden kokemuksen keskellä. Vanhemmiten sitä ei ole enää yhtä herkkä haltioitumaan.

Ehkä kerran aikuisena olen kokenut vastaavan tunnevyöryn. Vierailin viikon ajan idyllisessä Charlestonissa St. Philip'sin episkopaalikirkossa ja olin osa kirkon upeaa kuoroa. Elettiin pääsiäistä vuonna 1990. Lauloimme Christ is Risen today astellessamme kulkueena pitkin kaikuvan kirkon keskikäytävää, molemmilla puolialla väkeä tungokseen asti. Olin ekstaattisen tunnevyöryn vallassa

Joitain etäisiä kaikuja noista menneiden vuosien tunnelmista koen aina, kun Hoosianna soi.

Hoosianna tarkoittaa avun pyytämistä. Apua huusi sekalainen kansa aasilla ratsastavalle Jeesukselle, jonka se koki olevan köyhien ja sorrettujen puolella taistelemassa vallanpitäjien ahneutta ja vehkeilyjä vastaan. Silloin äänet eivät kimpoilleet kirkon holveissa, ei ollut järjestäytyneitä kulkueita eikä hopeisia kynttilänjalkoja. Oli vain epätoivoisen haltioitunut huuto. Oli sentään yksi, joka yritti auttaa ja ehkä voisi.

Mikä tai kuka auttaisi meitä selviytymään koronakriisin keskellä? Ulkopuolelta keskellemme ratsastavaa messiasta ei näy eikä kuulu, kriisi syvenee, ja yksinäisten vanhusten hätähuudot ovat alistuneita kuiskauksia. Me suremme, mutta emme voi paljonkaan tehdä.

Tämän adventin Hoosianna-huutoni suuntaan koko ihmiskunnalle. Voimme olla auttajia toisillemme noudattamalla annettuja ohjeita hygieniasta, liikkumisesta ja etäisyyksistä. Ei vain itsekkäistä syistä vaan toistemme tähden.

Me kaikki edustamme kanssaihmisillemme sitä mitä Jeesus oli kansanjoukolle.

Maan alle tai bunkkeriin muilta piiloon en aio vajota. Sopivalla tavalla voin olla rinnalla kulkija joillekuille läheisilleni ja muille. Tämä tilanne on kollektiivinen kokemus ja toivottavasti yhdistävä.

Adventtiin liittyy paasto. Tänä vuonna ei ole vaikea keksiä, mistä kaikesta on hyvä paastota.