Blogi

3. tammi, 2020

Vuosikymmenen vaihtuessa pähkin kirkkoa enemmän kuin aikoihin. Yksi kimmoke on roolini Vihdin seurakunnan tulevaisuustyön vetäjänä. Toinen ajatusten virittäjä on kirkolliskokousehdokkuuteni. Sekä ennen kaikkea: tänään 3.1.20 tulee kuluneeksi 50 vuotta siitä, kun minut vihittiin Suomen evankelisuterilaisen kirkon papiksi. 

Seuraavassa on muutamia teeseiksi muotoiltuja virikkeitä. 

  1. Unelmieni kirkko on uskollinen missiolleen. Kirkon olemassaolon oikeutus on siinä, että se välittää sanomaa ja tekee tekoja, jotka alun perin kumpusivat Jeesuksesta. Evankeliumi on välitettävä siten, että kunkin ajan ihmiset saavat mahdollisuuden kokea sen omakseen. Kirkon on jatkuvasti tuoreutettava viestinsä, jotta sen alkuperäisen merkityksen voi tunnistaa. Jos kirkko polkee paikallaan, se hukkaa missionsa. 
  2. Tulevaisuuden kirkkoni antaa relevantin vastauksen ihmisen suuriin kysymyksiin. Sellaisia ovat elämän tarkoitus ja yksilöiden merkityksellisyyden kokemus, elämän jatkuminen ja hyvä elämä, kuolema, oikeudenmukaisuus, pahan ongelma, rakkaus, yksinäisyys. Jeesus oli ihmisten rinnalla, kun he kävivät läpi suuria kysymyksiään. Kirkon tulee ymmärtää, mikä ihmisiä ahdistaa ja mistä he unelmoivat. Sen tulee tunnistaa ihmisten hengellinen etsintä sekä elää jäsenissään vahvaa ja rikasta hengellistä elämää.
  3. Unelmoin kirkon joustavista rakenteista, jotka auttavat reagoimaan muutoksiin reaaliajassa. Vuosisatojen varrella kirkko on luonut hallinnolliset käytännöt, jotka korostavat pysyvyyttä, valtaa ja tarvetta olla oikeassa. Kirkon johtajien toivon osallistuvan aktiivisesti julkiseen keskusteluun. Mielellään pohtivasti ja erehtyvästikin, ei aina kirkon virallisina kannanottoina. Samaa otetta toivon seurakuntien kaikkeen julistukseen.
  4. Toivon kirkon olevan vähemmän työntekijävetoinen ja tarjoavan henkisen tilan, jossa erilaiset seurakuntalaiset kantavat vastuuta, tekevät aloitteita ja synnyttävät luovalla tavalla uutta. Papit ja muut työntekijät ovat ennen kaikkea valmentajia ja mahdollistajia. Ihmisten seurakunta on parhaimmillaan yhteisö, johon jokainen on tervetullut.
  5. Tulevaisuuden kirkkoni on rohkea edelläkävijä. Raamatun kielellä sitä voisi kutsua profeetalliseksi. Kirkko tunnistaa väärän vallankäytön, valheen, alistamisen, syrjinnän ja muun vääryyden, nostaa ne esille ja vaatii asioiden korjaamista. Sekä näyttää esimerkkiä. Unelmieni kirkko on inhimillisen haavoittuva, eikä sen tarvitse olla suuri ja mahtava. Mutta se on sitäkin varteenotettavampi ja profeetallisella tavalla kuuluvampi.
  6. Kirkko tarvitsee jatkuvasti päivitettävän strategian, joka tuntuu arjen valinnoissa. Siinä kirkko sekä tarttuu mahdollisuuksiin että varautuu riskeihin. Tarvittaessa kirkko ajattelee totuttuja toimintatapojaan kokonaan uusiksi, toimii verkostomaisesti ja kannustaa korkean riskin kokeiluihin sekä samalla tiedostaa raadollisen realistisesti edessä olevat uhat.  
  7. Tulevaisuuden messu on moni-ilmeinen. On vaikuttavia juhlamessuja ja on teemamessuja, jotka heijastavat ihmisten erilaisia taustoja. Unelmieni messussa on iloa, tunnetta, paljon musiikkia, ihmisten kohtaamista ja puhutteleva saarna. Jokainen messu valmistellaan ryhmätyönä, ja seurakuntalaisilla on niissä vahva rooli myös toteuttajina. Kirkkotilat on muokattu paikoiksi, jotka mahdollistavat ihmisten välisen vuorovaikutuksen.

Tulevaisuuden kirkko välittää enemmän kuin pönöttää, keskustelee enemmän kuin väittää, kuuntelee enemmän kuin puhuu, yhdistää enemmän kuin erottaa, sulkee sisäänsä enemmän kuin torjuu, tekee enemmän kuin hallinnoi, tarjoaa kokemuksia enemmän kuin selityksiä, kulkee rinnalla enemmän kuin neuvoo, rukoilee enemmän kuin touhuaa. Sekä rakastaa ihmisiä enemmän kuin dogmeja. 

 

Tässä on laajempi versio blogistani taustoituksineen ja lisämietteineen.

Tässä puolestaan on kirjoitus siitä, miten olen kokenut pappina toimimisen: Minä teologina ja pappina.

 

#kirkko #uudistus #reformaatio #pappi #piispa #hallinto #evankeliumi 

23. joulu, 2019

Menen thaimaalaisen hotellimme eteen katsomaan läheisen buddhalaisluostarin munkin vierailua. On varhainen aamuhetki. Oranssikaapuinen kaljupäinen nuorehko mies levittää maahan rekvisiittansa, vesiastian, kannellisen kulhon ja muuta.

Väkeä kertyy kourallinen, useimmilla kädessään riisipussi. Menen lähelle seuraamaan harrasta siunaustapahtumaa, melkein osaksi joukkoa. Välillä osallistujat laittavat kämmenet yhteen leuan alle ja kumartavat kevyesti. Mitä minun pitäisi tehdä?

Pitäisikö seisoa liikkumattomana patsaana? Vai pitäisikö tehdä samanlaisia liikkeitä?

Valitsen jälkimmäisen. Laitan kädet muiden kanssa samaan asentoon. Kumarrukseni ovat ujompia kuin muiden.

Jäin miettimään, miksi toimin niin kuin toimin? Olen kristitty, en tämän maan valtauskonnon edustaja. Palvelinko nyt vieraita jumalia?

En myynyt vakaumuksiani, mutta halusin osoittaa arvostustani niille hartaille rukoilijoille. Joku ehkä rukoili rakkaansa paranemisen puolesta, joku oli huolissaan lapsestaan, joku etsi vastausta kiperään ongelmaan. En halunnut olla pelkkä ulkopuolinen tarkkailija vaan kunnioittava lähimmäinen.

Entä olisiko heillä ollut oikeus vaatia minua toimimaan niin kuin toimin? Mielestäni ei. Jos olisin ollut pelkkä viileä tarkkailija, joku ehkä olisi voinut kokea minut arvostelevaksi kriitikoksi, mutta vaatimuksia heillä ei olisi voinut olla minua kohtaan.

Hyppään suomalaiseen keskusteluun siitä, saako tai pitääkö vaikkapa koulun juhlassa nousta seisomaan Enkeli taivaan -virren viimeisen säkeistön aikana. Tai miten pitäisi toimia kansallistunnetta vaalivaa Maamme-laulua kajautettaessa?

Kaikilla, joilla on tarve nousta seisomaan, on siihen täysi oikeus. Se ei voi mitenkään loukata ketään. Jos kirkkoon tiensä löytänyt ateisti tai vierasmaalainen haluaa kunnioittaa vakaumustani nousemalla seisomaan rinnalleni, koen sen arvostuksena minua kohtaan. Toisaalta jos hän ei nouse, ehkä oman vakaumuksensa takia, en voi vaatia sitä häneltä eikä minulla ole oikeutta edes loukkaantua.

Kaikenlaiset uskontoon liittyvät tunteet, myönteiset tai kriittiset, ovat herkkiä, ja siksi niihin liittyy epävarmuuksia, pelkoja ja ennakkoluuloja. Sen sijaan, että niihin liittyisi kunnioitusta ja tilan antamista.

On tilanteita, jolloin en voisi toimia joukon mukana edes muodon vuoksi. En mistään hinnasta tekisi natsitervehdystä, vaikka muu joukko tekisi. Voi olla, että valintani koituisi tuhokseni, joten siksi vältänkin sen tyyppisiä tilanteita. En kunnioita joukkoja, joiden ydinideologiaan kuuluu väkivalta ja ihmisten vahingoittaminen tai edes vähättely. 

Maailmassa on paljon hyviä ilmiöitä, jotka eivät ole minun ilmiöitäni. Niitä on uskonnoissa ja uskonnottomuudessa, yhteistä hyvää tarkoittavissa ideologioissa ja kansanliikkeissä. Ne ansaitsevan arvostukseni. Mutta maailmassa on myös hirvittävästi pahoja ilmiöitä.

Joulu muistuttaa meitä rakkaudesta ja hyvyydestä. Ainakin, jos maltamme kuunnella sen viestiä.

Sitä toivotan meille kaikille. Samalla kiitän teitä, jotka ovat seurailleet ja lueskelleet blogejani. Viimeistään vuonna 2020 tavataan.

 

#uskonto #uskonnottomuus #joulukirkot #rituaalit #uskonnollisettunnukset #kunnioittaminen

4. joulu, 2019

Milloin voin kutsua itseäni Jumalan lapseksi? Kysyn tämän niiltä konservatiiviystäviltäni, joille vastaus sateenkaariparien vihkimiseen on uskonkysymys eli ns. pelastuskysymys.

Olen valmis vihkimään. Uskossanne vahvat konservatiivit, olenko siksi vakavassa vaarassa joutua helvettiin? 

Kotini oli ei-kirkollinen normikoti. Minut kastettiin seurakunnan ja Kristuksen yhteyteen. Kastetilanteessa rovasti Matti A. Mustonen vakuutti, että olin nyt kristitty, Jumalan lapsi.

Seuraavan etappi oli rippikoulu, jonka koin äärimmäisen kiinnostavaksi. Reposaaren kirkossa rippipappini Eino Savisaaren johdattamana tunnustauduin uskoon, johon minut oli kastettu. Suhtautumistani sateenkaarivihkimiseen ei kysytty. 

Menin mukaan seurakunnan nuoriin. Meitä oli loistoporukka, leirejä, nuotioita, pohdintaa, messuja, musiikkia. Sitten Porin nuorten parissa syntyi hengellinen herätys. Pelastuskysymykseksi haarukoitui usko Jeesukseen syntien anteeksiantajana.

Tieni vei teologiseen tiedekuntaan, kristilliseen opiskelijaliikkeeseen ja arkkipiispa Martti Simojoen toimittamaan pappisvihkimykseen: ”Kaikkea tätä tahdon noudattaa niin, että voin vastata siitä Jumalan ja ihmisten edessä. Tähän Jumala minua auttakoon.”Seuraavat 27 vuotta toimin kirkossa järjestöjohtajana, hengellisenä ohjaajana ja evankeliumin palvelijana.

Seuraava vaiheeni oli yrittäjyys, työ johtamisen kehittäjänä ja aktiivisena keskustelijana yritysten arvoista ja etiikasta ja hyvästä johtajuudesta. Uskoni oli minulle lähde, josta ammensin energiaa ja sain perspektiiviä arkeeni. 

Nyt minulle kerrotaan, että kärsivä ja ylösnoussut Kristus ei riitäkään uskoni perustaksi. Ollakseni oikea kristitty minun täytyisi ottaa kannettavakseni kuormallinen asenteita ja uskomuksia sekä käsitys Raamatusta yhtenä suurena lakikirjana. Sitä en niele. Haluan keventää ihmisten taakkoja, en lisätä niitä.

Jotkut ovat konservatiivisempia kuin minä, jotkut liberaalimpia, erilaisin käsityksin uskosta, Raamatusta ja politiikasta. On ok, että kaikki eivät ole kanssani samalla kannalla. Omassa uskonymmärryksessäni pitäydyn kristinuskon vapauttavaan ydinsanomaan.

Kristus on kauneinta, rujointa, totuudellisinta ja oikeudenmukaisinta, mitä voin kuvitella.

Siksi tunnen osallisuutta siihen, mitä kirkot ja kristilliset yhteisöt tekevät eri puolilla maailmaa. On se sitten karismaattista hehkua, ekumeenista ykseyttä, järkeen vetoavaa dialogia, pakolaisten auttamista tai kipuamista barrikadeille ihmisyyden ja planeetan puolesta. Haluan kantaa vastuuta lähimmäisistäni, riippumatta heidän uskostaan tai taustastaan. 

En tee sitä saavuttaakseni jotain vaan koska haluan. Vanhat saarnaajat sanoivat, että Jeesus riittää. Siitä kumpuaa kaikki muu. Siitä voi lähteä liikkeelle. Ja siihen päätyä.

Konservatiiviystäväni, olen pahoillani, avioliittoon vihkiminen ei missään muodossa ole pelastuskysymys.

 

Ps. Seuraavassa on kaksi esimerkkiä mainitsemista avioliittokysymyksen kytkemisestä pelastukseen.

”Erimielisyys homoudesta paljastaa erimielisyyden myös ihmiskäsityksestä, syntikäsityksestä, raamattunäkemyksestä ja lopulta se koskee myös pelastuskysymystä.” Leif Nummela (Homokysymys jakaa kirkkoa)

 

”Yritykset määritellä avioliitto maalliseksi järjestykseksi tai siirtää se uskon alueelta etiikan alueelle, eivät mitenkään ratkaise ongelmaa. Samaa on sanottava kysymyksestä, onko avioliitto pelastuskysymys.” Timo Junkkaala (Vaikea päätös, jonka ei pitäisi olla vaikea)

 

 

#kristinusko #pelastus #homoliitot #raamattu #yksinkertainenusko #Kristus #jakaantunutkirkko #ykseys

24. marras, 2019

Elän ikäkautta, jota elämänkaaritutkijat kutsuvat hedelmien korjuun ja viisauden aikakaudeksi. Joidenkin mielestä myös tylsyyden ajaksi. Sitäkö haluan olla? Syrjässä elämän sykkeestä. Takana hulluuden vuodet ja levottomat ajatukset. 

Tietenkin olisi hälyyttävää, ellen olisi nyt viisaampi kuin teini-ikäisenä tai nelikymppisenä. Oletettavasti olen sitä monissa asioissa tai ainakin toivoisin olevani.

Abraham Lincoln lohkaisi osuvasti:”Enpä juurikaan perusta miehestä, joka ei ole tänään viisaampi kuin eilen.”  

Ellei ihminen opi tai ellei hänen ymmärryksensä mitenkään syvenny, niin jotain tärkeää häneltä jää kokematta. Olenko siis viisas, koska minusta käytetään kiertoilmaisua seniori?

Tutkimuksessa on esitetty kaksi oletusta viisauden ja iän välisestä suhteesta: 

Ensimmäisen mukaan niiden välillä ei ole johdonmukaista yhteyttä siten, että korkea ikä ilman muuta merkitsisi kypsää viisautta.

Toinen oletus on, että viisaus on vähäisimmillään elämän alku- ja loppuaikoina ja vahvimmillaan elämän keskikohdassa, joka voidaan määritellä kypsäksi aikuisuudeksi 

On myös havaittu, että kronologista ikää tärkeämpi on elämänkokemus. Eli kaikki se, mitä elämä on tuonut mukanaan, voitot ja tappiot, ilot ja surut, kohtaamiset ja hyvästit, raadannan ja levon, rakentamisen ja purkamisen.

Elämänkokemus on tuonut tietojen ja taitojen karttumista, mutta se ei ole kaikkein tärkeintä. Kokemusviisaus on ennen kaikkea perspektiiviä omaan elämään, suhteessa muihin ihmisiin ja laajempiin kokonaisuuksiin. Työelämässä se on tosi tärkeää, mikä harmi kyllä usein unohtuu.

Uppsalalainen vanhuustutkija Lars Tornstam puhuu käsitteestä gerotranssendenssi.Iän karttuessa tapahtuu metaperspektiivin muutos, siirtymä materialistisesta, roolien määrittämästä maailmankuvasta henkisempään ymmärrykseen. 

Roolit voivat viitata esimerkiksi asemaan, työtehtäviin tai saavutuksiin. Ne kaikki ovat tärkeitä työelämän hektisessä vaiheessa. Sitten tulokulma ja fokus alkaa siirtyä muualle.  Iän myötä muutoksia näyttää tapahtuvan kolmella tavalla:

  1. Ikääntynyt tarkastelee maailmaa laajemmasta, kosmisen jatkuvuuden perspektiivistä.
  2. Minäkeskeisyys elämän hahmottamisessa ja elämänvalinnoissa hiipuu.
  3. Sosiaalinen toiminta keskittyy läheisiin ihmisiin. 

Ikä kieltämättä tasoittaa. En ota herneitä nenään niin pienistä asioista kuin ennen. Jonkin mennessä vikaan tiedän jo etukäteen, ettei kyseessä ole maailmanloppu. Tunnen itseäni ehkä hiukan paremmin kuin 40 vuotta sitten. Ja kyllä, läheiset ovat minulle entistä tärkeämpiä.

Vuosittain toistuvat synttärit eivät siis välttämättä tee meitä viisaammiksi. Ei ole kovin viisasta kuvitella, että olenpa minä nyt viisas, kun hiljattain täytin 75. Mutta muutamaa kokemusta rikkaampi olen kuin vuosi sitten.

Lapsilla on joskus enemmän viisautta kuin meillä aikuisilla, ainakin jos on uskominen Pikku prinssiä: ”Aikuiset eivät koskaan ymmärrä mitään, eivätkä lapset jatkuvasti jaksa selittää heille asioita.” — Antoine de Saint-Exupéry

 

#ikä #vanhuus #viisaus #kokemusviisaus #oppiminen #elämänkaari

10. marras, 2019

On isien päivä. Se on myös isoisien päivä.

En ole tavannut kumpaakaan isoisääni. Äitini isän tappoi härkä, kun äiti oli kaksivuotias. Isäni isä kuoli kahdeksan vuotta ennen syntymääni. He olivat kaksi henkilöä, joita ilman minä en olisi minä.

Olen pappa, joka ei ole saanut isoisyyden mallia. Olen yrittänyt hoitaa tonttini omalla tavallani.

Äitini isä oli Otto Strid. Hän oli pertunmaalainen mäkitupalainen, joka hoiti maatilkkuaan ja yritti pitää hengissä Hilma-vaimoaan ja neljää lastaan, joista äiti oli nuorin. Oton kuoleman jälkeen perhe jäi pulaan, ja pikku Elli-tyttö joutui palvelustytöksi Kuortin kartanoon.

Yksi neljäsosa minusta on Oton perimää. Minulla ei ole edes kuvaa hänestä. Minkähän näköinen hän oli?

Toinen neljäsosa on Fredrik Aaltosta, torppari ja sittemmin maanviljelijä Somerniemen Saarikossa, kymmenen verevän lapsen isä. Hänestä olen kuullut tarinoita, jopa niin paljon, että pidän häntä yhtenä esikuvanani. Hän oli huumoria viljelevä viisas mies, joka oli uskollinen työväenaatteelleen ja joka samalla oli koko pitäjän arvostama lautamies Vetu tai Saarikko. 

Mitä nämä miehet ajattelivat? Mihin he uskoivat? 

Fredrik on poismenneistä henkilöistä se, jonka kiihkeästi haluaisin tavata, jos se olisi mahdollista. Kuuntelisin häntä ja hänen somerniemeläistä puheenparttaan. Kysyisin, miltä hänestä tuntui, kun saman kylän ihmiset sisällissodan aikoihin alkoivat vihata toisiaan. Ja miltä tuntui, kun Suomi itsenäistyi. Tai kun hän sai lunastaa Palikaisten kartanolta tilan ikiomakseen. 

Haluaisin kertoa hänelle omista lapsistani ja lastenlapsistani. Ehkä kertoisin jotain työstäni. Papin työn hän ymmärtäisi, mutta johtamisen kehittäjä – se voisi mennä yli hilseen.

Elämme nyt toisenlaista aikaa kuin isoisäni aikoinaan. En haikaile vanhojen aikojen perään, en sitä rankkaa työtä, jonka rinnalla minun työni on ollut kevyttä. En kaipaa sadan vuoden takaisen maailman yhteisöllistä painetta, vaikka tuskin olemme noista sosiaalisista paineista vapaat nytkään. Ne vaan ovat erilaisia.

Jotain haluaisin säilyttää tästä sukupolvien ketjusta, sinnikkyyden, yhteisöllisyyden ja välittämisen. Minua kannattelee esivanhempien ketju, johon liityn. Vuosisadasta toiseen on tehty työtä, iloittu, surtu ja rukoiltu Isä meitää. On tehty työtä tulevien sukupolvien puolesta. 

Meillä on tuntemattoman sotilaan muistomerkkejä eri puolilla maailmaa. En ole vielä nähnyt patsasta, jossa lukisi Tuntemattomille isoisille. Toivottavasti sellainenkin vielä pystytetään. Sitä odotellessa omistan tämän tänään ajatukseni Otolle, Fredrikille ja kaikille tuntemattomille isoisille meidän sukupolviketjussamme.

 

Kuvassa Fredrik Aaltonen. Kuva otettu noin vuonna 1890, osa hääkuvaa.