Blogi

Lapsenlapsemme, alle 3 v, kertoi, että hänen isänsä oli kaatunut, loukannut itsensä ja joutunut sairaalaan. Me isovanhemmat kuuntelimme hiukan pelästyneinä. Ei meille oltu kerrottu.

Tarina jatkui mutkikkain kääntein. Se ambulanssi oli sininen. Äiti ajoi sitä. Epäilyksemme vahvistui, poika puhui omiaan sujuvasti totisella naamalla.

Kertoiko hän valeuutisen?

Ihminen on aina ollut tarinankertoja, keksinyt satuja, välittänyt ja värittänyt näkemäänsä ja kuulemansa.

Uskontojen suuret moraaliopetukset on tarjoiltu tarinoina. Ne ovat myyttejä, hyvää tarkoitusta palvelevia narratiiveja. Emme koe Raamatun luomiskertomusta valeuutiseksi, vaikkei se annakaan kuvaa siitä, miten maailma nykytiedon mukaan on kehkeytynyt. Kalevalaakaan emme katso valeuutiseksi, pikemminkin tunnistamme sen suomalaisen eetoksen syvimmäksi tulkiksi.

Totuuden tunnistaminen on vaativa rasti. Totuus voi olla mitattava fysikaalinen ilmiö tai matemaattinen kaava. Mutta totuus edustaa myös filosofista ja uskonnollista ajatusta, jolla voi olla kasvattava, moraalinen tai identiteettiä muovaava merkitys.

Jotkut talvisodan tarinat ovat liioittelevia.  Silti ne kertovat jotain olennaista siitä, mitä taisteluissa koettiin ja millä eetoksella Suomen kansa rakensi kansallisen identiteetin.

Mao Tse Tung ui kesällä 1966 Jangtse-joella aaltoja vastaan 15 kilometriä 65 minuutissa, mikä olisi kuivalla maalla juoksevalle hyvälle amatöörijuoksijallekin kova tulos. Sata metriä 26 sekunnissa. Silloinen satasen uinnin maailmanennätys oli 52,9. Mao ei osoittanut väsymyksen merkkejä uinnin jälkeen.

Oliko tapahtuma totta vai tarua? Tarkistuksia ei tehty, tarinaa toistettiin osoittamaan, että Mao oli suuri johtaja. Suuret johtajat esitetään ylivertaisina ihmisinä. Katso vaikka maalauksia, jotka esittävät entisajan kuninkaita ratsun selässä, tai kuvia Vladimir Putinista ilman paitaa. Tai raportteja Urho Kekkosen hiihto- ja kalastusretkistä. Tai Julius Caesarin kuvailuja sotasaavutuksistaan Galliassa.

Mainokset ovat mainioita harhauttajia, kuten Janne Saarikivi kuvaa blogissaan. Lapin kulta valmistetaan Lahdessa, samoin Aura ja Karhu. Lappi, Turku ja karhukaupunki Pori ovat enää oluen ystävien mielikuvavaahtoa. Valeuutisointia vai viatonta markkinointia? 

Väritetyt totuudet ovat ihmiskunnan ikivanhaa perimää, jolla ilmeisesti on paikkansa evoluutiossa. Normaalielämässä olemme osanneet jollain intuitiivisella tasolla aavistaa, mikä on myyttistä ja mikä tieteellistä tai juridista totuutta. Epäilen, etteivät antiikin ihmiset, ainakaan kaikki, ihan oikeasti ajatelleet Zeuksen ja muiden jumalien lööppisekoilun olleen faktista totuutta. Silti mytologialla oli suuri merkitys ihmisten elämässä.

Varsinaisen valeuutisen moraalittomuus on siinä, että kertoja pyrkii pokkana väittämään uutisen olevan yhtä kuin faktiset tapahtumat, tarkoituksenaan harhauttaa yleisöä ja manipuloida.

Eduskunnassa ei saa valehdella. Epätotuutta ja muunnettua totuutta saa kertoa. Yhdysvaltain hallinnossa esitellään vaihtoehtoisia faktoja.

Totta on ainakin, että me kaikki elämme kuplassa, jossa kaikki ei ole sitä, miltä näyttää.

#valeuutinen #totuus #tarinat #myytti #narratiivi #mainos #epätotuus

Meillä on luupin alla neljä kansanedustajiin liittyvää sananvapaustutkintaa, caset Räsänen, Tynkkynen, al-Taee ja Mäenpää.

Perustuslain mukaan sananvapauteen sisältyy oikeus ilmaista, julkistaa ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä kenenkään ennakolta estämättä. Perusoikeutena sananvapaus kuuluu jokaiselle kansalaiselle iästä ja väestöryhmästä riippumatta. (Sananvapauden oikeudelliset rajat)

Sananvapautta määrittelevät myös kansainväliset sopimukset sekä oikeudelliset tulkinnat. Plus hyvän kotikasvatuksen ja käytöksen periaatteet.

Suomen itsenäisyyden aikana sananvapautta on ajoittain koeteltu rankastikin. Ajattelen vaikka sisällissodan jälkeistä kommunismipolemiikkia, suomettumista, Salama-oikeudenkäyntiä tai kiellettyjen kirjojen luetteloja. Me lyseolaispojat luimme ahnaasti Agnar Myklen eroottista kirjaa Laulu punaisesta rubiinista. Ei kirjallisen heräämisemme takia, vaan koska sensuuri oli määrännyt kirjan takavarikoitavaksi. 

Nyt taistelua käydään Twitter-lausumista ja julkkisten mielipiteistä. Avainsanoja ovat vihapuhe, kiihotus, häirintä ja maalittaminen. Ikivanha nimittelykään ei ole unohtunut: hurrit, mamut, mannet, homot, huorat, näitä riittää.

Mielipiteen ilmaisun vapaus on perusoikeutemme. Emme halua elää diktatuurissa, jossa ajatuksiamme syynätään ja jossa toisinajattelijat vangitaan.

Emmekä halua elää valtiossa, jossa olisi sallittua uhkailla, kiristää ja halventaa yksilöitä ja kansanryhmiä.

Vihapuheet ovat johtaneet sanktioihin, rikosepäilyihin ja uhriutumiseen. ”Se oli kiihottamista, parasta tehdä rikosilmoitus.” Tai: ”Enää ei voi olla eri mieltä ilman, että joutuu syytteeseen.”

Jäitä hattuun jokaiselle osapuolelle.

Puhujan ja kirjoittajan on mietittävä, mitä aikoo möläyttää. Sosiaalinen media on jättikaiutin, jonka kautta puolihuolimaton kuiskaus saa megalomaaniset mittasuhteet. Pieni viive ajatuksen ja tulostuksen välillä on kannatettava hyve. Se pätee kaikkeen kanssakäymiseen.

On kyseenalaista julkisesti nimetä jokin ryhmä synnintekijäksi, kuten nyt sateenkaariväki, etenkin jos puhuja ei ole käyttänyt samaa retoriikkaa veronkiertäjistä, työpaikkakiusaajista tai vihapuhujista. Eikä ole hyväksyttyä kutsua maahanmuuttajia vieraslajiksi. 

Epätervettä on jatkuva loukkaantuminenkin. Tai rikosilmoitusten tehtailu. On paikallaan testata sananvapauden rajoja, mutta harmi kyllä samalla tulemme lietsoneeksi vastapuolen uskoa asiansa oikeutukseen. Kaiken typeryyden takia ei kannata pahoittaa mieltään. 

Mielestäni Suomessa saa sanoa mielipiteensä. Samalla minun on kestettävä, että myös minua vastaan sanotaan vahva mielipide. Kunhan vältämme henkilöön tai ryhmään kohdistuvaa leimaamista. Ei tämän pitäisi kovin vaikeaa olla.

Ollessani kristillisen lehden päätoimittaja 90-luvulla sain viikoittain vihapostia, jossa minua uhattiin Jumalan vihalla ja helvetin tulella. Kirjeen ensimmäiset rivit paljastivat, mitä oli tulossa, joten opin heittämään sepustuksen heti roskiin, henkisen tasapainoni turvaamiseksi. Se luultavasti auttoi.

Maailma on muuttunut. Roskikset ovat kadonneet. 

#sananvapaus #perusoikeus #vihapuhe #nimittely #loukkaantuminen

”Mikä olisi yksi asia, jonka haluaisit opettaa nuorelle johtajalle? Ja miksei vähän vanhemmallekin?”

Tähän kysymykseen olen joutunut joskus vastaamaan. Ja olen yrittänyt vastata, vaikkei olisi kysyttykään. 

En muista, mitä sanoin joskus 40 vuotta sitten. Mutta tiedän, mitä sanoisin nyt. Korostaisin, että johtamisessa on kyse merkityksistä. Niiden tunnistamisesta ja luomisesta.

Merkityksen johtaminen on arkista puhetta. Usein, sillä suuriakin merkityksiä on tärkeä tunnistaa.

Kauan sitten avustin työyhteisöä, jonka jäsenet kokivat arvottomuuden tunnetta ja ristiriitoja. Haastattelin heistä jokaisen, ja illansuussa pidimme yhteispalaverin. Mukaan tuli kaksi johtajaa pääkaupungin pääkonttorista, jolta olin saanut toimeksiantoni.

Kerroin havainnoistani ja esitin pari täydentävää pointtia. Sitten sana oli vapaa. Ensimmäisenä eteen saapui keski-ikäinen möreä-ääninen mustapartainen mies, jota kutsuttiin kympiksi.

Hän maalaili töiden arkea, johon kuului lastaamista ja lastien purkamista, joskus kiireellisellä aikataululla yötä myöten. Sitten hän astui eturivissä istuvien pääpomojen eteen ja totesi: ”Kertokaa meille, miksi me tehdään tätä hommaa, niin kyllä me pojat taas painetaan.”

Hän meni paikalleen. Seurasi hiljaisuus. Pyysin häntä tarkentamaan, mitä hän erityisesti haluaisi kuulla. ”No, vaikka kun pitkä työrupeama on tehty, niin mitä asiakkaat sanovat. Tai miten olemme auttaneet firmaa.”

Toimitusjohtaja kuunteli, nousi seisomaan ja totesi: ”Kiitos. Huomaan, että emme ole kertoneet teille, mitä kaikkea olette saaneet aikaan. Asiakkailta on tullut paljon kiitosta. Olette auttaneet meitä kaikkia pitämään työpaikkamme. Ja ihmiset ovat saaneet lastatut tuotteet.”

Lyhyen rakentavan keskustelun aikana jää murtui. Johtaja sanoi sanansa vilpittömästi ja pahoitteli johtajien ja esimiesten ymmärtämättömyyttä. Lupasi, että siitä lähtien toimitaan toisin.

Ihmiset haluavat kokea, että heidän työllään on merkitys.

Toisenkin pohdinnan muistan. Yksikön asiantuntija oli raatanut muutaman viikon. Lopulta ilmeni, että hän oli ratkaissut kokonaan väärää ongelmaa.

Korkealta taholta tuli pyyntö ylimmälle johtajalle, joka delegoi tehtävän johtoryhmän jäsenelle, joka siirsi sen ´päällikölle, joka jatkoi ketjua tiimivastaavalle, joka antoi työn asiantuntijalle.

Ketjun varrella katosi tieto siitä, miksi tehtävä oli tärkeä ja keille se oli tärkeä. Oli jotain, joka piti suorittaa, mutta suorittajalta puuttui käsitys tehtävän varsinaisesta merkityksestä.

Rikkinäinen puhelin, sitä työelämä ja johtaminen on täynnä, toimeksiantoja, joissa on kuvaus suoritteesta mutta ei sen merkityksestä.

Yksikön johtoryhmä sopi, että siitä lähtien jokainen ryhmän jäsen ottaa aina viestikapulan vaihdon yhteydessä puheeksi tehtävän merkityksen. ”Kysyn esimieheltäni, miksi tämä tehtävä on suoritettava ja ketä se palvelee. Vastaavasti kerron alaiselleni, mistä lopulta on kyse.”

Muutama ylimääräinen merkityskysymys ja -keskustelu vie aikaa pari kolme minuuttia. Ajanhukkaa se ei ole. Suurinta ajanhukkaa on touhuta asian parissa ymmärtämättä sen merkitystä.

Ajoittain on pohdittava koko organisaation olemassaolon tarkoitusta, mutta usein pelkät arjen keskustelut lisäävät merkityksen kokemusta.

Ps. Olen kirjoittamassa kirjaa Johda merkitystä, yhdessä Pirjo Salmisen ja Jaakko Sahimaan kanssa (Alma Talent, keväällä 2020). En tiedä, tulevatko kuvaamani tarinat kirjaan.

 #merkitys #johtaminen #miksi #toimeksianto #työelämä

Cherokeet lukivat silmä tarkkana sorkkien, kavioiden ja mokkasiinien jälkiä preerioilla ja metsissä. Me nykyintiaanit seuramme mediasta ekologisia, digitaalisia ja sosiaalisia jalanjälkiämme. Vanha juttu uusilla tavoilla.

Tiedän, että minun hiilijalanjälkeni on suurempi kuin mitä sen pitäisi olla, vaikka luulenkin kyenneeni pienentämään sitä jonkin verran. Digitaalisen jalanjälkeni kanssa olen sumussa. Tieto lisää tuskaa, mutta myös tietämättömyys.

Hiilijalanjäljen kanssa tunnistan tehneeni lähinnä tekoja, jotka saavat jonkinlaisen negatiivisen etumerkin. Olen kuluttanut, saastuttanut ja rasittanut. Olen luopunut ja vähentänyt. Sen sijaan metsää en ole istuttanut pihalleni sitomaan hiiltä. Aurinkopaneeleihinkaan ei liity suoraa hiilen ilmakehästä poistamiseen liittyvää positiivista elementtiä.

Entä jos mittaisin sosiaalista jalanjälkeäni? Mihin minun pitäisi silloin kiinnittää huomiota? 

Yksilöihin, joiden elämänilon ja psyykkisen työkyvyn olen pilannut. Tai joille olen tuottanut elämäniloa ja toivoa.

Yhteisöihin, joiden yhteenkuuluvuuden tunteen ja sosiaaliset suhteet olen katkonut. Tai joita olen yhdistänyt, vahvistanut ja innostanut.

Yhteiskuntaan, jota olen käyttänyt pelkästään hyväkseni. Tai jolle olen tuottanut oikeudenmukaisuutta, luottamusta ja työtä.

Kasvatan sekä negatiivista että positiivista saldoani. Kaikki, mitä teen, vaikuttaa sosiaaliseen jalanjälkeeni, jompaankumpaan suuntaan, myös hetket, jotka vietän yksin uppoutuneena omiin ajatuksiini. Se mitä olen yksin, ruokkii sitä, mitä olen sosiaalisesti.

Fyysistä kuntoani ja uneni laatua voin mitata kehoani kuuntelevalla laitteella. Ilmastokuntoani voin halutessani seurata esimerkiksi kauppaketjujen laskureiden avulla. Sosiaalisen kuntoni reaaliaikainen arviointi on hankalampaa.

Jossain taatusti kehitetään jo nyt laitetta, joka mittaa fiiliksiäni, tuntemani mielihyvän tai -pahan. Seuraavassa vaiheessa laitteiden yleistyttyä saan tiedon siitäkin, mitä keskustelukumppanissani tunnekeskuksessa tapahtuu, kun sanon hänelle jotain tai kun hän muuten vain on vaikutuspiirissäni.

Kaikenlainen mittaaminen on mahdollista. Tosin itse yritän enemmän keskittyä kehoni ja kanssaihmisten luomukuunteluun. 

Mittaan sitä tai en, jätän koko ajan jälkiä jälkeeni. Koko elämäni jättää jäljen. Kun jätän palaverin, minusta jää jälki. Millainen? Siihen voin vaikuttaa.

En tiedä, paljonko on tutkittu sosiaalisen ja ekologisen jalanjäljen suhdetta. Tuloksia odotellessani heitän ilmaan oletuksen, että henkisesti hyvinvoiva yksilö ja yhteisö on valmis välittämään myös planeetan hyvinvoinnista. Kaikki vaikuttaa kaikkeen.

Ps. Sosiaalista jalanjälkeä on mitattu ainakin sosiaalisen vastuun ja henkisen pääoman näkökulmasta. Ks. esimerkiksi Center of Sustainable Innovation. Jotkut puolestaan puhuvat tiedonjyvistä, joita jätämme jälkipolvillemme. 

#jalanjälki #sosiaalinenjalanjälki #mittaaminen #hyvinvointi #pahoinvointi #yhteisöt

Kuva: Buffalo Scout by Steve Atkinson

Otsikon ensimmäisen lauseen sanat virkkoi ystäväni muutama vuosi sitten. Tosin olen kuullut vastaavaa joltakulta muultakin.

”Vihatkoot kunhan pelkäävät”, on keisari Caligulan suuhun pantu lause. Tämä eri muodoissa siteerattu ajatus on siis ainakin 2000 vuotta vanha.”Oderint dum metuant.”

Caligulan johtamisfilosofialle sukua ovat pelolla johtaminen, narsistinen johtaminen ja monet muut kelvottoman johtamisen muodot. Joskus uhkailu on osa johtajan käyttäytymistä, joillekin se on käytännössä ainoa tapa johtaa.

Narsistinen johtaja osaa olla rattoisa silloin, kun se hyödyttää häntä itseään. Vittumainen johtaja toteuttaa kaikissa tilanteissa sitä yhtä ja samaa, nimittelyä, tylyyttä, huutamista, vaikenemista, pikkumaista kyttäämistä, alistamista. Taustalla voi olla luonnehäiriö, katkeroituminen tai ehkä kosto. Firmalle se tulee kalliiksi, tutkitusti.

Entä pitääkö pomon olla mukava?

On johtajia, jotka ovat kaikissa tilanteissa rennon joviaaleja. Väki tykkää heistä, ainakin sosiaalisissa kuvioissa.

Mukavan pomon riski on olla mukava silloinkin, kun pitää tehdä ei-mukavia päätöksiä. Johtaja voi ajautua tilanteeseen, jossa hänellä ei ole kanttia irtisanoa kaveria, vaikka se olisi välttämätöntä.

Tiedän mistä puhun. Johtajaurani alkuvuosina minulla oli melkoinen miellyttämisen tarve. Onneksi ajattelukumppanikseni tuli viisas psykologi Howard Blandau, joka teki minulle perusteellisen testin. Kävin hänen kanssaan palautekeskustelun. Johtamisotteestani sain kannustavaa palautetta, mutta mietittävääkin jäi, erityisesti hänen sanansa:

”Tapio, sinulla on tarve olla pidetty.” Niinpä, olin itsekin tunnistanut tuon tarpeeni. Hän jatkoi: ”Sinun olisi hyvä tiedostaa, että kaikki eivät tykkää sinusta.”

Mieleni syövereissä tunsin vastaväitteen. Kaikkihan minusta tykkäävät. Pienen yksinäisen reflektion jälkeen taivuin hyväksymään, että shrinkki puhui totta. 

Jouduin testaamaan hänen sanojensa merkityksen, kun muutama vuosi myöhemmin päädyin irtisanomaan maajohtajan tämän rahankäyttöön liittyvän hämäryyden takia. Vastaava tilanne tuli vastaan hieman myöhemmin, tosin eri syystä. Sittemmin jouduin hoitamaan saneeraustoimenpiteitä, lomautuksia ja muita vääntöjä. En ollut kaikkien silmissä erityisen pidetty.

Itsereflektiolle siis oli tarvetta. Määrittelin johtamiseni ideaksi sen, että olisin reilu ja kuuntelisin paremmin kuin mikä oli minulle luontaista, mutta olisin valmis ottamaan vastaan myös iskuja. Opettelin ajatusta, että johtaminen on jatkuvaa läheisyyden ja etäisyyden välistä säätelyä. Lähtökohtaisesti halusin olla ystävällinen, mutta samalla määrätietoinen ja rohkeasti haastava. 

Miten onnistuin? Omasta mielestäni kohtuullisesti, mutta se ei taatusti ole kaikkien mielipide.

Vittumaista ja pikkumaista nilkkiä halveksin, ja hänen uhrejaan kannustan hakeutumaan muualle. Ylimukavaa johtajaa rohkaisen jämäköitymään ehkä coachin avulla tai hakeutumaan asiantuntijatehtäviin. 

Onneksi ääripäiden välillä on liikkumatilaa useimmille pomoille. 

Ps. Mainitsemani Howard Blandau (1924-2004) on yksi elämääni isosti vaikuttaneista henkilöistä. Kohtaamisemme tapahtuivat vuosina 1972-73. 

#huonojohtaminen #mukavajohtaja #etäisyysjaläheisyys #coaching