Blogi

10. marras, 2019

On isien päivä. Se on myös isoisien päivä.

En ole tavannut kumpaakaan isoisääni. Äitini isän tappoi härkä, kun äiti oli kaksivuotias. Isäni isä kuoli kahdeksan vuotta ennen syntymääni. He olivat kaksi henkilöä, joita ilman minä en olisi minä.

Olen pappa, joka ei ole saanut isoisyyden mallia. Olen yrittänyt hoitaa tonttini omalla tavallani.

Äitini isä oli Otto Strid. Hän oli pertunmaalainen mäkitupalainen, joka hoiti maatilkkuaan ja yritti pitää hengissä Hilma-vaimoaan ja neljää lastaan, joista äiti oli nuorin. Oton kuoleman jälkeen perhe jäi pulaan, ja pikku Elli-tyttö joutui palvelustytöksi Kuortin kartanoon.

Yksi neljäsosa minusta on Oton perimää. Minulla ei ole edes kuvaa hänestä. Minkähän näköinen hän oli?

Toinen neljäsosa on Fredrik Aaltosta, torppari ja sittemmin maanviljelijä Somerniemen Saarikossa, kymmenen verevän lapsen isä. Hänestä olen kuullut tarinoita, jopa niin paljon, että pidän häntä yhtenä esikuvanani. Hän oli huumoria viljelevä viisas mies, joka oli uskollinen työväenaatteelleen ja joka samalla oli koko pitäjän arvostama lautamies Vetu tai Saarikko. 

Mitä nämä miehet ajattelivat? Mihin he uskoivat? 

Fredrik on poismenneistä henkilöistä se, jonka kiihkeästi haluaisin tavata, jos se olisi mahdollista. Kuuntelisin häntä ja hänen somerniemeläistä puheenparttaan. Kysyisin, miltä hänestä tuntui, kun saman kylän ihmiset sisällissodan aikoihin alkoivat vihata toisiaan. Ja miltä tuntui, kun Suomi itsenäistyi. Tai kun hän sai lunastaa Palikaisten kartanolta tilan ikiomakseen. 

Haluaisin kertoa hänelle omista lapsistani ja lastenlapsistani. Ehkä kertoisin jotain työstäni. Papin työn hän ymmärtäisi, mutta johtamisen kehittäjä – se voisi mennä yli hilseen.

Elämme nyt toisenlaista aikaa kuin isoisäni aikoinaan. En haikaile vanhojen aikojen perään, en sitä rankkaa työtä, jonka rinnalla minun työni on ollut kevyttä. En kaipaa sadan vuoden takaisen maailman yhteisöllistä painetta, vaikka tuskin olemme noista sosiaalisista paineista vapaat nytkään. Ne vaan ovat erilaisia.

Jotain haluaisin säilyttää tästä sukupolvien ketjusta, sinnikkyyden, yhteisöllisyyden ja välittämisen. Minua kannattelee esivanhempien ketju, johon liityn. Vuosisadasta toiseen on tehty työtä, iloittu, surtu ja rukoiltu Isä meitää. On tehty työtä tulevien sukupolvien puolesta. 

Meillä on tuntemattoman sotilaan muistomerkkejä eri puolilla maailmaa. En ole vielä nähnyt patsasta, jossa lukisi Tuntemattomille isoisille. Toivottavasti sellainenkin vielä pystytetään. Sitä odotellessa omistan tämän tänään ajatukseni Otolle, Fredrikille ja kaikille tuntemattomille isoisille meidän sukupolviketjussamme.

 

Kuvassa Fredrik Aaltonen. Kuva otettu noin vuonna 1890, osa hääkuvaa.

3. marras, 2019

Kirkossa on käytetty kymmeniä tuhansia työtunteja sen miettimiseen, kenelle pappi saisi antaa siunauksen. Talousrikollinen kelpaa, mutta homoille siunaus annetaan vain pitkin hampain ja jos pappi suostuu.

Ihmiskunnan suuret kohtalonkysymykset, kuten ilmastonmuutos ja valtarakenteiden vinoutumat, saavat vain vähän tilaa kirkon ylimpien päättäjien julkipuheissa. Tasa-arvosta puhutaan, mutta siinä virallinen kirkko on väärällä puolella.

Kirkko on suostunut siihen, että jonkinlaisen siunauksen voi antaa homoliitoillekin. Vihkimistä ei virallisesti sallita, mikä on lähtökohtaisesti absurdia, koska avioliittoon vihkiminen ei edes kuulu kirkon varsinaiseen toimenkuvaan. Kirkon tehtävä on julistaa evankeliumia, näyttää esimerkkiä lähimmäisen rakkaudesta ja auttaa vapauteen kaikenlaisissa kahleissa elävät.

Avioliitto on läpi historian ollut yhteiskunnallinen instituutio. Pappi vihkii avioliittoon mandaatilla, jonka yhteiskunta on kirkolle delegoinut. Kirkko voi halutessaan jatkaa tällä lainsäätäjän suomalla mandaatilla, mutta kirkon varsinainen rooli on siunaaminen. Kotien, liittojen, kuolleiden, tehtaiden, ihmisten siunaaminen. Messuun kuuluu aina siunaus.

Kummallista kyllä, avioliittoon vihkiminen on määritelty kirkon keskeisten oppi- ja järjestyskysymysten joukkoon. Niihin ehdotetut muutokset tarvitsevat taakseen kirkolliskokouksen määräenemmistön. Mikä tarkoittaa sitä, että neljäosan vähemmistö voi pitää kirkkoa panttivankinaan hamaan maailman tappiin.

En tiedä, voiko tähän keskusteluun sotkea Jeesusta, koska hän ei ollut kirkon jäsen, ei luterilaisen eikä minkään muunkaan. Vedän kuitenkin. Kirkolla on häneen vähintäänkin etäinen yhteys. Sarkasmia ymmärtämättömälle totean, että edellinen lause oli sarkastinen.

Jeesuksessa minua kiehtoo hänen tinkimätön taistelunsa vallitsevaa vääryyttä ja kähmintää vastaan, heikkojen ja sorrettujen puolustaminen sekä uskonnollisten johtajien vastustaminen, kun nämä lukemattomilla ohjeillaan ja kontrollillaan kyykyttivät kansaa. 

Jos tämän puolen leikkaa pois Jeesuksesta, niin emme enää puhu Uuden testamentin Jeesuksesta. 

Jos Jeesuksesta tehdään pelkkä uskonnollinen hahmo ja meidän herkkien hengellisten tunteittemme liikuttelija, jotain ratkaisevaa unohtuu. Kirkko voi saarnata palavasti sielun pelastuksesta ja syntien anteeksiantamisesta, mutta jos se hylkää ihmisen arkisen elämän kysymyksineen, se ei ole kokonainen kirkko. Se on vesittyneen uskon ja rikkirevityn Raamatun kirkko.

Tiedän, turhaan vaahtoat, Aaltonen. Mikään ei muutu. Kirkon hallinto on suljettu järjestelmä, jonka byrokratia kiertää omaa kehäänsä välittämättä muun maailman menosta. Korkeat viranhaltijat ovat tilivelvollisia ennen kaikkea itselleen. Se on tsaarinajan pyhä perintö kirkolle.

Korporaatioiden maailmassa ovat governance-periaatteet, jotka pyrkivät hillitsemään rakenteellista korruptiota ja vallan väärinkäyttöä. Ohjeet muuttavat maailmaa hitaasti, mutta antavat kehitykselle suunnan. Näissä asioissa kirkon kannattaisi kysyä vinkkejä talouselämältä.

”Sitä, joka minun tyköni tulee, minä en heitä ulos.” Tämän sanoi Jeesus. Sitä henkeä näen monissa paikallisseurakunnissa, mutta kirkon brändissä se ei näy.

Haluan pysyä kirkon jäsenenä, koska olen nähnyt maailmanlaajassa Kristuksen kirkossa paljon elävää uskoa, rohkeaa toivoa ja välittävää rakkautta. Täällä ihan lähelläkin.

 

#kirkko #evankeliumi #tasa-arvoinenavioliitto #vihkiminen #kenenpuolella #evankeliumi

27. loka, 2019

Kelläpä ei olisi kokemuksia johtamisesta. Ne voivat liittyä ensimmäiseen esimieheemme tai elämän myöhempiin vaiheisiin. Ehkä johtajuuteen, joka oli poikkeuksellisen kehnoa tai erityisen hyvää. Lisäksi monilla on kokemuksia omasta johtajuudesta: siinä ja siinä onnistuin, ja siinä tehtiin näyttävä mahalasku. 

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura SKS on käynnistänyt keruun, jonka aihe on Hyvä vai paha pomo (inkissä on myös vastausruutu). Toivon hartaasti, että ottaisit muutaman minuutin tai ehkä pitemmänkin hetken ja kirjoittaisit jostain johtamiskokemuksestasi. 

SKS tavoittelee suurta määrää vastauksia. Minäkin toivon sitä, koska olen yhdessä professori Pauli Juutin kanssa tämän hankeen eräänlainen kummi. Ehdotimme hanketta SKS:lle, joka totesi sen hyväksi ideaksi. Lisäksi suunnittelemme kokoavamme keruun tuloksista kirjan, joka valaisee suomalaisten johtamiskokemuksia.

Pauli Juuti on Suomen merkittävimpiä johtamisen tutkijoita. Meikäkin on ollut johtamisen kanssa tekemisissä koko työuran ajan sekä johtajana että johtamisen kehittäjänä ja tietokirjailijana. Olen nähnyt ja kuullut kymmeniä tarinoita. 

Miksi on tärkeää koota tietoa johtamisesta? Siitä yksinkertaisesta syystä, että johtamisella ja johtajuudella on niin dramaattinen vaikutus sekä yksilöiden ja organisaatioiden että koko yhteiskunnan elämään. Maailma janoaa hyvää ja autenttista johtajuutta. Siksi johtamisesta tulee keskustella.

Mitä tällaisen muistitiedon kokoamisella ja analysoinnilla voi saavuttaa? Siihen ei kenelläkään voi olla tarkkaa vastausta. Tieto sinänsä on tärkeää. Ja voi olla, että joitain tabuja tai harhakuvia murskaantuu. Tai että paljastuu jotain, joka näyttäisi olevan meille erityinen johtamisen voimavara tai kompastuskivi. SKS:n tutkijat ja me kummit odotamme jännityksellä, millaisia tarinoita saamme luettavaksemme.

Tämä viestini on vetoomus. Kirjoita tarinasi. Jaa mielellään tätä haastetta eteenpäin verkostossasi. Ehkä tuttavapiirissäsi on joku, jolta olet kuullut kiinnostavia tarinoita. Ne voivat liittyä työpaikkaan tai miksei vaikka vapaamuotoiseen yhdistykseen tai hankkeeseen. Tai ehkä muistelet armeijaa, partiota, poliittista ryhmää, mielipideyhteisöä, seurakuntaa tai koulua. Tai mitä tahansa tilannetta, jossa olet päässyt seuraamaan ja kokemaan johtajuutta

Kaikki vastaukset käsitellään anonyymisti ja ehdottoman luottamuksellisti.

Tässä vielä uudelleen linkki vastauslomakkeeseen. Vastaaminen on mutkattoman helppoa.

Suomi on täynnä tarinoita, jotka ansaitsevat tulla kuulluiksi.

 

#johtaminen #johtajuus #SKS #muistitiedonkeruu #hyväjapahapomo

21. loka, 2019

”Me suomalaiset ahdistumme syksystä ja pitkästä talvesta.” ”Me kaikki rakastamme näitä lauluja.” ”Meillä kaikilla täällä on paha olla.”

Olepa tarkkana. Kanssakäymisemme on täynnä tarinaa, jossa puhuja mitä ilmeisimmin olettaa kaikkien läsnä olevien ajattelevan tai kokevan samalla tavalla kuin itse.

Olet ehkä ollut tilanteessa, jossa joku alkaa puhua halveksivasti jonkin mielipiteen edustajista, olettaen kaikkien ajattelevan samoin. Satut tietämään, että joukossa on vähintään yksi, joka kokee täysin toisella tavalla, ja tiedät asian olevan hänelle arka. Yrität kääntää keskustelun suuntaa, hyvällä tai huonolla menestyksellä, mutta vahinko on jo tapahtunut. 

Lyseon alemmilla luokilla tunsin joissain asioissa olevani vähemmistön edustaja. Se oli aikaa, jolloin opettajat pitivät itsestään selvänä, että kaikki lyseolaiset olivat hyväosaisista porvariskodeista. Minun kotini oli varsin hyväosainen, mutta isäni oli paikallinen demaripoliitikko, jonka suvun tarina oli punainen.

Olin hiljaa ja tunsin itseni erilaiseksi. Jälkeen päin olen tajunnut, että moni muukin tunsi. 

Saman koin nuorena pappina Turussa, jossa uskaltauduin pappien veljespiiriin. Rovastien puheissa vilahti itsestään selvinä vahvoja poliittisia hokemia, jotka eivät olleet ihan yks yhteen sen kanssa, mitä itse ajattelin. Tai ainakaan en uskonut kirkkoon, joka edustaisi vain yhtä osaa kansasta.

Hiljattain olin tilaisuudessa, jossa juontaja ehdotti yhteislaulua saatteella, että ”tämä on meille kaikille rakas laulu”. Minulle se ei ollut rakas. Siihen liittyi ahdistavia muistoja.

Itse lankean taatusti tällaisiin yleistyksiin, varsinkin sutkautellessani huonoja vitsejä. Elettiin 90-luvun alkua, jolloin kaveriporukoissa oli normaalia heitellä homovitsejä. Useimmat meistä ehkeivät tunteneet yhtään seksuaalisen vähemmistön edustajaa. Niinpä minäkin heitin juuri kuulemani sinänsä harmittoman homovitsin.

Siinä samassa hoksasin, että joukossa oli ystäväni, jonka seksuaalisesta suuntautumisestä olin juuri kuullut, mutten ollut oikein sisäistänyt sitä. Tuntui kurjalta. Siitä paikasta päätin muuttaa sutkautusrepertuaariani. Onneksi ymmärryksenikin oli jo valmiiksi vahvassa kasvusuunnassa.

Aamutelkkarissa todettiin suomalaisten ahdistavasta suhteesta syksyyn ja talveen. Mitä ihmettä, emme me kaikki vihaa syksyä. Minulle syksy on vuoden parasta aikaa ja talvi melkein yhtä hyvä. Ehkä joku toinenkin vastaava tyyppi löytyy.

Vuosia sitten olin kollegani kanssa kouluttamassa organisaatiota, jossa oli tapahtunut suuria muutoksia. Tunnelma oli hämmentynyt. Yksi osanottaja käytti painokkaan puheenvuoron, jossa hän sanoi sanatarkasti: ”Meillä kaikilla on täällä paha olla.”

Tuollaiset sanat jäävät elämään ja muuttuvat jaetuksi totuudeksi. Olimme kollegani kanssa hereillä ja ehdotimme asian tutkimista. Tehtiin jana, toiseen päähän ne, joilla oli paha olo, ja toiseen päähän tilanteesta innostuneet. Väliin itse kukin sopivaan kohtaan.

Janasta tuli Gaussin käyrä. Useimmat olivat keskivaiheilla. Janan painopiste oli innostuspäässä.

Kaikilla ei ollut paha olla. Jotkut näkivät muutoksessa hienoja uudistumisen mahdollisuuksia.

Kun joku sanoo tai puhuu selvästi oletuksella, että ”meillä kaikilla on…”, niin ota varmistin päältä. Useimmiten se tarkoittaa, että ”meillä kaikilla ei ole…”

 

#uskomukset #yleistykset# #oletukset #erilaisuus

14. loka, 2019

Sovinto läheisten kanssa. Luennoin siitä suuren yhtymän kuudessa eri tilanteessa.

Yleisönä oli joka kerta salillinen senioreita, joiden yhteenlaskettu kokemuskertymä oli arviolta 50 000 vuotta. Aihe kirvoitti ihmiset kertomaan kokemuksistaan.

Välit poikki sisarusten kanssa. Äidin kanssa totaalipuhumattomuus vuosien ajan. Kiista perinnönjakotilaisuudessa. Kylmä vastaanotto, kun mies yritti rakentaa sovintoa sairaalassa makaavan veljensä kanssa. Aikuinen lapsi katkaisi välit vanhempien kanssa.

Oli hyviäkin tarinoita. Puolisot olivat oppineet sopimaan riitansa aina ennen nukkumaanmenoa tai että katkenneen ihmissuhteen pystyi parsimaan ehyeksi kymmenen vuoden vihanpidon jälkeen.

Elämään kuuluu, että ihmisten välille syntyy konflikteja. Aikoinaan perheterapeutti Erik Ewalds kertoi tavanneensa pariskunnan, joka totesi olleensa 50 vuotta naimisissa, ”emmekä ole kertaakaan riidelleet.” Ewalds jatkoi: ”Silloin minä huolestuin.”

Riitelyjä ja välirikkoja ei synny merkityksettömissä suhteissa. Jos en koskaan oikeasti kohtaa toista, niin tuskin siinä riitojakaan syntyy. Ja tuskin siinä on aitoa välittämistäkään, saati rakkautta. 

Harmi kyllä, kaikenlaisten konfliktien sivutuotteena on usein tunne, että ”olemme huonoja, kun meillä on jännitteitä.” Väärin ajateltu.

Ihmissuhteessa tai ryhmässä tapahtuva konflikti on merkki siitä, että osapuolet ovat alkaneet ilmaista ajatuksiaan rehellisesti ja avoimesti. Vasta jonkinasteisen väännön tuloksena opimme luottamaan toisiimme. 

Ilman luottamusta sulkeudumme. Varomme lausumasta ajatuksiamme ja ilmaisemasta tunteitamme – jotta emme tulisi väärinymmärretyiksi. Kun luottamus on rakentunut, voimme kertoa ajatuksemme pelkäämättä torjutuksi tulemista, naurunalaisiksi joutumista tai tahallisesta väärinymmärrystä.

Joskus annamme konfliktien ja loukkausten majoittua sisimpäämme. Nielemme, haudomme, kärvistelemme ja ennen pitkää katkeroidumme. Kunnes emme enää kykene asialliseen kanssakäymiseen loukkaajamme kanssa.

Jotain voimme opetella jättämään sikseen, pienistä ei kannata pahoittaa mieltään. Mutta liika on liikaa.

”En ole panostanut tähän työhön, kun meidät 30 vuotta sitten jyrättiin”, kertoi suuren organisaation työntekijä. 30 vuotta on pitkä aika kantaa kaunaa. Suurin kärsijä on henkilö itse. Muita kärsijöitä ovat läheiset sekä työkaverit, joiden elämää hän myrkyttää.

Vaikeatkin ristiriidat ovat sovittavissa. Niiden ylläpito syö huimasti enemmän energiaa kuin mitä kuluu niiden sovitteluyrityksiin.

Yhden vinkin annoin kuulijoilleni. Liikkeelle voi lähteä vaikka siitä, että tekee sovinnon itsensä kanssa. Jos syytän jatkuvasti itseäni, niin minun on vaikea löytää sovintoa muidenkaan kanssa.

Ole myötätuntoinen itseäsi kohtaan. Silloin voit olla sitä myös muita kohtaan.

 

Ps. Jossain tulevassa blogissani kirjoitan aiheesta Sovinto menneisyyden kanssa.

#sovinto #ristiriidat #ihmissuhteet #läheisetihmiset #työkaverit #sovittelu #luottamus