Tarinani ja teemani

12. syys, 2018

Tämä teksti on osa useamman kirjoituksen sarjaa, jonka johdanto-osa on tässä: Mietin, mitä on tullut tehdyksi. Entä mitä olen ajatellut? Johdanto-osan lopussa on linkkejä sarjan muihin osiin.

Minä teologina ja pappina. Tämän teeman käsittely kouraisee sisintäni niin eksistentiaalisella tavalla, että arkailen edes tutkistella sitä. 

Kuvaan muutamalla karkealla vedolla hengellistä taustaani sekä tietäni teologina ja pappina. Hienosäätöön en tässä yhteydessä tunne tarvetta. Moni tärkeä asia jää sanomatta tai painottamatta.

Tekstiäni lukiessani huomaan loppua kohden siirtyväni painottamaan enemmän ajatuksiani kuin käytännön toimintaani. Sisäinen maailmanparantajani ei malta olla hiljaa. Yritän tunnustella, mikä minulle juuri nyt tuntuu tärkeältä.

Tulin vedetyksi seurakuntaan, ja minussa syntyi usko

Lukion kynnyksellä menin mukaan seurakunnan nuoriin. Kotini ei ollut uskonnollinen. Rippikoulussa tunsin olevani kiinnostunut hengellisistä teemoista. Reposaaren Junnilassa pidetty rippileiri oli avarahenkinen ja lempeä. Huomasin pohtivani antaumuksella sen kirvoittamia ajatuksia. Minkäänlaista herätystä en kokenut siellä, kaikki vaan oli jotenkin niin positiivista.

Päähuomioni kuitenkin meni yöllisiin keskusteluihin tupakaverieni kanssa. Ne olivat värikkäitä jutteluita, koskivat matematiikkaa, historiaa, kirjallisuutta, tyttöjä, jalkapalloa, kaikkea. Vapaa-ajat pelasimme pingistä ja futista. 

Riparilla sain kipinän opetella pompottamaan palloa jaloilla, ja myöhemmin olin siinä tosi hyvä. Pisimmän pomputteluni lopetin, kun tuhat tuli täyteen.

Etärakastuin myös yhteen Eeva-Liisaan, mutten koskaan tohtinut mennä sanomaan hänelle mitään. Ruokailuissa istuimme salin eri päissä. Mielestäni hänkin katseli minua.

Rippipappini oli Eino Savisaari, ymmärtävä ja viisas persoona. Hän veti minut kerran kahdenkeskiseen keskusteluun ja tiedusteli, pitäisinkö papiksi rupeamista elämäni yhtenä vaihtoehtona. Se oli jotenkin ainutlaatuinen keskusteluhetki. En ymmärtänyt, miksi hän kysyi sitä juuri minulta. Ilmeisesti kiinnostukseni leirin opetusta kohtaan oli jotenkin näkynyt. Ja kirjoitimmehan me siellä jonkun esseenkin. Yhden teema koski aarteiden kokoamista taivaaseen.

Löysin esseeni joskus myöhemmin, ja alkulauseeni oli ”En tiedä olenko kerännyt niitä aarteita…”

Rippileirikokemuksemme jälkeen luokkatoverini Aarre Mäkinen pyysi minut kanssaan seurakunnan raamattupiiriin. En ollut koskaan kuullut sellaisesta, mutta menin. Olimme sinä iltana ainoat pojat. Siellä tutkittiin Korinttilaiskirjettä, sitä ensimmäistä, enkä löytänyt sitä Raamatustani. Olin nolona, en halunnut pyytää apua enkä osannut ottaa osaa keskusteluun. Mutta porukka vaikutti kivalta ja menin uudestaan.

Aarre oli evankelisen kodin kasvatti (sen silloisen evankelisuuden piiristä). Meistä tuli sydänystävät. Hänkin lähti myöhemmin lukemaan teologiaa, viimeksi hän oli Mynämäen kirkkoherra. Seurakuntanuorissa meille muodostui mainio porukka, oli Aarre, Heinon Harri, Kilven Juha, Mäkisen Marketta, Sinisalon Airi ja monia muita. 

Tapahtumia oli Junnilassa, jonne mentiin aina fillareilla, ja Itäpuistossa. Nuotioiltoja, kuorolaulun aloittelua. Se oli kaverillisen ystävällistä aikaa. Nuorten illoissa tapasin Riitan, jonka kanssa aloimme myöhemmin seurustella vakavasti, tunnetuin seurauksin. Eli avioiduimme. Yksi näkyvä hahmo niissä piireissä oli Jorma Uotinen, silloin jo oma persoonansa.

Seuraavana syksynä jysähti. Meille tuli palavasieluinen nuorisopappi Iikka Silvola. Poriin syntyi nuorisoherätys, johon minäkin tempauduin mukaan. Väkeä oli pitkälti toiselle sadalle, kaikista Porin kouluista. Meidän kuului näyttää uskomme eli todistaa. 

Jälkeenpäin olen miettinyt, miksi lopulta vain harva meistä paloi henkisesti karrelle. Kaikki ainekset joukkotuhoon olivat olemassa. Paljon, paljon myöhemmin, kun olin jo papin hommissa, tapasin Silvolan, ja hän ilmaisi katuvansa nuoruuden jyrkkyyttään.

Meillä oli tasapainottavia voimia. Teimme reissuja Lohjan Vivamoon, jossa Erkki ”Eki” Leminen opetti armollista evankeliumia. Monet meistä tunsivat löytäneensä uuden hengellisen pohjan. Lisäksi olin mukana Länsi-Porin seurakuntanuorissa, kuorossa ja lähetyspiirissä plus vedin seurakunnan poikakerhoa. Siellä kaikki oli jotenkin normaalimpaa. 

Jokaiseen pyhääni kuului itsestään selvästi osallistuminen jumalanpalvelukseen Länsi-Porissa. Virsiä, saarnoja, kolehdinkantoa. Ellemme sitten olleet porukalla kristillisillä teinipäivillä, rukoilevaisten vappuseuroissa Eurajoella tai evankelisten tapahtumassa Karkussa. Välillä kävin kuuntelemassa Keski-Porin kirkossa Jaakko Kalijärven huikeita urkusooloja. Jonain iltana oli kuoro- tai kvartettiharjoituksia. 

Aloittelin myös melko itsenäisesti Porin kristillistä teinityötä, jota sitten muutamat muut jatkoivat, Junkkarin Lari, Happosen Markku, Ikävalkon Maija eli Molla ja muut. En ollut hurahtanut kritiikittömästi kaikkein kuumimpaan hengellisyyteen. Touhu oli reipasta ja yhteisöllistä.

Olin seurakuntanuori. Se kaikki täytti koko lukioaikani, musiikkiopistojuttujen höystämänä. Seurakunta oli elämäni. Siihen liittyivät kaverini ja seurusteluasiat, junailut, kirjoittamiset ja esiintymiset.

Opiskeluaika ja kristillinen opiskelijaliike

Olin lukion toisella, kun uskonnonopettajani Heikki Huhtala antoi minulle Pappisliiton esitteen, jonka nimi oli Jaloon virkaan. Luin yhden papin tarinan. Matti Taipale kertoi tiestään otsikolla Pianistista papiksi.

Ammatillinen haaveeni siinä vaiheessa oli juristin työ. Esite kädessäni, vielä seisoessani pulpettien välissä, päässäni syttyi lamppu: Haluan papiksi, en halua mitään muuta. Olin oppinut tuntemaan monia nuorisopappeja, ja tajusin haluavani tehdä juuri sitä työtä.

Pyrin teologiseen tiedekuntaan, kävin armeijan ja aloitin opiskelut. 

Ennen varsinaisten opiskelujen alkua ahmin Pengerkadun kämpälläni pari maailmankatsomuksellista kirjaa: Pierre Lecomte du Noüyn teoksen, joka koski luonnontiedettä, filosofiaa, tulevaisuutta ja uskontoa, sekä Rolf Nevanlinnan Suhteellisuusteorian perusteet. Olin vihdoinkin päässyt lukemaan jotain, joka auttaisi minua ymmärtämään olemassaolon suuria kysymyksiä. En tiedä, miksi valitsin juuri tuon suhteellisuusteoriakirjan. ilmeisesti halusin heti kättelyssä ottaa haltuun koko universumin.

Olin Harri Heinon alivuokralainen ja kämppäkaveri. Harri oli opiskellut tehokkaasti jo vuoden. Tein eka vuoteni samaan tahtiin kuin miten hän oli opiskellut eli kovalla vahdilla, vaikka omaksumiskykyni ei ollut hänen luokkaansa. Ensimmäisenä talvena luin puolihurmiossa jopa Novumin eli kreikankielisen Uuden testamentin, joka siihen aikaan piti tenttiä kokonaan.

Opiskelu oli lähes kauttaaltaan kiinnostavaa. Professoreissa oli persoonallisuuksia, joita muistelemme opiskelukavereiden kanssa, kun tapaamme. Tentit läpäisin melko hyvin, riittävän säännöllisen luennoilla käynnin ja järkevän lukutaktiikan takia. Pyrin ensin luomaan karkean mielikuvan siitä, mitkä olivat kirjan pääpointit. Joten tentissä en ainakaan olisi ihan kuutamolla. Sitten kävin läpi nippelit eli nimet, termit ja vuosiluvut. Aika systemaattisesti panostin muutamaan viimeiseen päivään ennen tenttiä. Minulle se toimi. 

Hankalinta minulle oli heprean kieli ja Vanhan testamentin eksegetiikka. Jälkimmäinen, koska Soiskin eli Ilmari Soisalon-Soinisen luennot alkoivat jo klo 8:15. Tosin niistäkin luennoista väsyneeseen päähäni jäi tärkeitä asioita mieleen. Heprean tentissä sain käännettäväkseni Psalmin 1., mikä oli lottovoitto. Olin laulanut sitä nuorten kuorossa Porissa ja osasin sen ulkoa. Tentissä yritin takellella, jottei olisi mennyt liian sujuvasti. En tiedä, hoksasiko superkiltti Esko Haapa juttuni. Kiitteli ainakin heprean taitoani.

Teologinen tiedekunta vaikutti minuun syvästi. Sain hyvät ja monipuoliset eväät tuleviin työvuosiini. Asioita jäsentyi, ajatukseni muokkaantuivat ja monta prosessia käynnistyi.

Siihen aikaan kovimmat teologiset kiistat liittyivät raamattukysymykseen. Paljon keskustelua herätti bultmannilaisuus ja sen avainsana entmytologisierung. Raamattu näyttäytyi kirjana, jossa on monta kerrostumaa ja jota ei tule tulkita kirjaimellisesti. Se avasi ovia, joka takana on suunnattomia rikkauksia.

Opiskelukavereitteni kurssikokouksissa olemme hymyillen muistelleet erilaisia taustojamme ja opiskeluajan kuppikuntia. Elämä on hionut särmiä. 

Pyrin opiskelemaan myös psykologiaa ja pääsin. Parin vuoden aikana se vei yhtä paljon aikaa kuin teologia. Molemmissa etenin. Draiverina oli talous, piti valmistua tienaamaan, kun olin mennyt naimisiin, ja Elinakin syntyi. 

Kristillinen opiskelijatoiminta

Suurin huomioni opiskeluvuosina meni toimimiseen kristillisessä opiskelijaliikkeessä, Kansan Raamattuseuran (KRS) opiskelijoissa. Järjestimme suuria kampanjoita, ja Yliopiston suuri luentosali täyttyi useita kertoja. Meris eli Meritullinkatu 1:n sali oli lauantai-iltaisin pullollaan väkeä. Nykyään talossa majailee Opetus- ja kulttuuriministeriö. Olen viime vuosina ollut siellä usein työkeikoilla. Tilat ovat tyylikkäämmässä kunnossa kuin silloin aikoinaan.

Kristillinen opiskelijaliike oli juuri hajonnut. SKY (Suomen kristillinen ylioppilasliitto) edusti enemmän yhteiskunnallista suuntausta. Tuore Ylioppilaslähetys hallinnoi toista laitaa ja oli voimakkaan kriittinen ekumeniaa kohtaan. KRS oli sekin herätyshenkinen, mutta hengeltään vapaampi ja sallivampi. 

Olin opiskelijaliikkeen aktivisti, välillä puheenjohtajana. Musisoimme hillittömästi, debatoimme, syvennyimme, olimme näkyviä. Niihin aikoihin radikaali uusvasemmistolaisuus oli voimissaan, emmekä voineet välttyä yhteenotoilta. Vaikka poliittisesti ymmärsin maltillista vasemmistoa, niin kommunismia lähellä olevien opiskelijoiden kiihkeä uskonnonvastaisuus sai minutkin sotajalalle. Ehkä asenteeni oli viha-rakkaussuhde. Monia heidän ajatuksiaan arvostin, varsinkin rauhanliikettä ja tasa-arvon korostamista. 

En tiedä, mutta luulen kristillisen opiskelijaliikkeen vahvan nousun ammentaneen samasta henkisestä murroksesta kuin muukin 60-lukulaisuus. Vanhat jäykät rakenteet eivät enää tyydyttäneet, eivät yhteiskunnassa mutteivät kirkossakaan.

Mekin järjestimme mielenosoituksia. Ylipiston rehtori Erkki Kivinen ei antanut lupaa järjestää sellaista Porthanian ala-aulassa. Halusimme markkinoida jotain kampanjaamme, joten kiersimme kieltoa ja pidimme palopuheemme Porthanian pääoven edessä. Rehtori kulki ohi, ja pian tuli ärtynyt viesti, että olimme rikkoneet sääntöjä. No, se oli noloa. 

Tilasimme heti pappimme Lehtisen Kalen kanssa audienssin rehtorille. Pääsimme parin tunnin päästä. Menimme sinne nöyrinä poikina. Tilaisuus oli lyhyt. Saimme anteeksi. Mieleen jäi erityisesti rehtorin veltto kädenpuristus.

Opiskelujen loppuspurtissa pääaineekseni valikoitui systemaattinen teologia. Gradun tein Seppo A. Teinoselle, aiheenani Osmo Tiililän ekklesiologia eli kirkko-oppi. Se oli ensimmäinen gradu Tiililästä, kirkon maallistumista arvostelleesta ja kirkosta eronneesta teologian professorista. Neljän ja puolen vuoden opiskelun päätteeksi sain paperit. Papiksi minut vihki arkkipiispa Martti Simojoki 3.1.1970. Tunsin sen pyhäksi hetkeksi.

Siitä alkoi työni opiskelijapappina ja myöhemmin järjestöjohtajana. Missään vaiheessa en ollut palkkatyössä seurakunnassa. Sen sijaan olen saarnannut kymmenissä kirkoissa eri puolilla Suomea, toiminut liturgina, kastanut, vihkinyt, siunannut, opettanut ja käynyt sielunhoidollisia keskusteluja.

Teologi – miten ajatteluni kehittyi

Olla teologi ja olla pappi. Niiden kahden välillä on side, mutta ne ovat eri asioita. Kaikki teologit eivät ole pappeja. Kaikki papit ovat saaneet teologin koulutuksen.

Teologiassa minua on kiehtonut sen pitkä historia, laaja-alaisuus ja monipuolisuus. Sekä sen herättämät elämän tarkoitusta kokevat pohdinnat, joita toki käydään myös esimerkiksi filosofian piirissä. Teologian ajatusmallit ovat aina olleet kiinteässä yhteydessä filosofiaan. 

Muita tukitieteitä teologiselle tutkimukselle ja ajattelulle ovat esimerkiksi historia, psykologia, sosiologia, pedagogiikka, kulttuurien tutkimus, antropologia, retoriikka, kielitiede, juridiikka, arkkitehtuuri, valtiotiede, kuvataiteet ja musiikkitiede. Matematiikkaakin on mukana erityisesti kirkkososiologiassa, tilastotieteen menetelmien soveltamisessa. Teknologiateemat näkyvät eniten etiikan ja merkityksen näkökulmasta.

Nykymaailmassa teologian ja taloustieteen välillä tulisi olla enemmän vuorovaikutusta. Siitä olen jonkin verran kirjoitellut. 

Työurani ensimmäiset vuodet pappina vahvasti kasvavassa opiskelijaliikkeessä olivat äärimmäisen innostavia, mutta osin myös vastavirtaan kulkemista. Korostimme hengellistä elämää ja uskon syntymistä. Emme olleet kovin kiinnostuneita perinteisistä opillisista hienosäädöistä. Halusimme keskittyä tärkeimpään eli Kristukseen ja elämään. Ja voimakkaaseen haastamiseen ottamaan uskonsa todesta. 

Joissakin kirkollisissa piireissä meitä kritisoitiin ankarasti, usein mielestäni kohtuuttomasti ja osin väärin argumentein. Meistä sanottiin, että vaadimme ihmisiltä uskonratkaisua. En muista, että olisimme käyttäneet ratkaisusanaa tai muutenkaan esittäneet ehtoja. Mutta kai innokkuutemme näytti sellaiselta, että kritiikkiin oli aihetta. 

Erityisesti minuun sattui joidenkin herännäispappien kirjoittelu, jonka koin tylynä. Kieltämättä saimme vaikutteita muualtakin kuin suomalaisesta perinteestä, mutta eniten ammensimme kotoisesta luterilaisesta uskostamme. Olimme amerikkalaisvaikutteisesti allianssihenkisiä, mikä silloin koettiin epäilyttävänä. Suhtauduimme hyväksyvästi myös vapaiden suuntien kristittyihin. Sekä yleensäkin ei-luterilaisiin.

Nykyään näissä asioissa ollaan paljon avarahenkisempiä. Olla luterilainen on arvokas asia minulle, mutta arvokasta on myös olla vaikka ortodoksi, katolilainen tai vapaan suunnan kristitty. Ekumenia alkaa näkyä jo arjessa.

Jotkut KRS:n saarnaajat olivat körttiläisempiä kuin körtit itse, varsinkin Niilo Tuomenoksa ja Erkki ”Eki” Leminen. Juhani Kalmanlehto oli virallisestikin herännäispappi, ja minulle hän oli työtoverina ja myöhemmin Pispalan pappina yksi eniten arvostamiani persoonia, läpi elämänsä, ehkä tärkein hengellisistä isistäni. 

Kritiikkiä me opiskelijatyöntekijät saimme kieltämättä myös omilta, varsinkin Lemisen Ekiltä. Joillakin meistä oli hänen mielestään liian valmiit vastauksen asioihin. Jälkeenpäin ajatellen hän oli oikeassa. Välillä taisimme olla höyrypäitä.

80-luvulla ystävystyin monien körttipersoonien kanssa, kuten Juhani Simojoen, Jaakko Eleniuksen ja muiden. Tunsimme keskinäistä hengenheimolaisuutta. Kantakirjakörttiä minusta ei tullut, koska suvussani ei ollut körttejä. Eikä tosin muidenkaan hengellisten liikkeiden edustajia. 

Pappisvihkimyksen jälkeen aloin vierailla Turun pappien veljespiirissä. Hiukan minua häiritsi ryhmän sanaton ymmärrys, että kaikki papit olisivat ajatelleet kaikesta samalla tavalla, poliittisesti ja kirkollisesti, ylipäänsä konservatiivisesti. Tunsin olevan erilainen, mutta halusin kuulua joukkoon.

Arkkipiispa Martti Simojoki merkkasi nuoren papinplantun jotenkin henkisesti ja otti minut isälliseen ja arvostavaan taikapiiriinsä, kuten tunsin. Hänestä huokui syvällisyyttä ja johtajuutta. Julkisuudessa hän tuli myöhemmin väärinymmärretyksi. Tuomiorovasti Lauri Huovista jännitin hieman, vaikka hän oli minua kohtaan aina ystävällinen.

Ollessani amerikkalaisessa organisaatiossa Campus Crusade for Christ (CCC, Euroopassa nykyään Agape Europe) tulin tekemisiin evankelikaalisen liikkeen kanssa, jossa oli osin fundamentalistisia piirteitä. Pidin järjestön ennakkoluulottomasta ja rohkeasta työotteesta sekä monista fiksuista työkavereista. 

Rakkaimmassa muistossani on Joseph ”Jose” Monells, katalonialainen teologi, jonka kanssa saatoimme keskustella mistä tahansa, avoimesti ja monia rajoja rikkoen. Pidin häntä viisaana mentorinani. Ja pidän edelleen. Ehkä otan häneen jälleen yhteyttä.

CCC:ssä minua alkoi häiritä liikkeen poliittinen konservatiivisuus, joka ei näkynyt Euroopassa lainkaan, mutta Yhdysvalloissa ne ajatukset elivät jo silloin.  

Asuimme Uppsalassa suuren osan tästä Agape-vaiheestamme, ja minulle syntyi läheisiä suhteita Ruotsin kirkkoon. Sinä aikana koin merkittävän teologisen avartumisen. Osin siihen vaikuttivat muutamat ruotsalaiset teologit, varsinkin ystäväni Lennart Koskinen (myöhemmin Visbyn piispa) sekä Uppsalan tuomiokirkon kappalainen (komminister) Martin Lönnebo (tuleva Linköpingin piispa). Heissä molemmista aistin syvällistä hengellisyyttä ja elämän ymmärryksen avaruutta.

Ruotsin kirkon jumalanpalveluselämä teki minuun vaikutuksen. Tyyli oli korkeakirkollista yhdistettynä välittömyyteen. Kävin joissakin kontekstuaalisen jumalanpalveluksen työpajoissa, joista yksi oli pohjoismainen seminaari Oslossa.

Noina vuosina osallistuin lähetysteologiaa koskevaan tutkijakoulutukseen, jota ohjasi juuri professoriksi tullut Carl Fredrik Hallencreutz, arvostetun Bengt Sundklerin työn jatkaja. Hän oli superkannustava persoona, jonka yleisin sanonta oli ”vad intressant”. Oikeastaan hän sanoi ”intressankt”.  En koskaan tajunnut, mistä se k siihen tuli, enkä ilennyt kysyä. Ehkä hän halusi korostaa sanaansa. Yhden seminaariesitelmän ehdin laatia maailmalla vaikuttavista uusista hengellisistä liikkeistä, kunnes muut asiat kaappasivat huomioni.

Varsinkin niin sanottu kontekstuaalinen teologia alkoi tuntua yhä läheisemmältä. Kontekstuaalisuus tarkoittaa herkkyyttä tunnistaa tilanne ja toimimista sen ehdoilla. Jeesus oli siitä esimerkki. Hän ei lähtenyt liikkeelle opillisesta rakenteesta vaan ihmisten hädästä, tarpeista ja elämäntilanteesta.  

Tunnetuin tämän ajattelun ilmentymä on latinalaisamerikkalainen vapautuksen teologia, köyhien oikeuksia ajava kristillinen uudistusliike. Sen edustajat pyrkivät vaikuttamaan poliittisiin rakenteisiin, ei pelkästään lohduttamaan sorrettuja. Vastaavia liikkeitä on esimerkiksi Afrikassa ja Intiassa.

Kontekstuaalisuus näkyy eri puolilla maailmaa kirkon tavoissa ilmentää evankeliumia, sen musiikissa ja ennen kaikkea käytännön teoissa.

90-luvulla tutustuin brittiläisen Intiassa vaikuttaneen piispa Lesslie Newbeginin ajatteluun, ja kävin yhdessä hänen johtamassaan seminaarissa Englannissa. Sielläkin puhuttiin kontekstuaalisuudesta, vastakohtana tankkimaisesti jyräävälle dogmaattisuudelle. Kristinuskon ytimestä haluttiin pitää kiinni, rukoiltiin ja koettiin lämmintä yhteyttä. Canterburyn arkkipiispa George Carey kävi pitämässä esityksen, joka sopi hienosti seminaarin henkeen. 

Kontekstualisuudesta on tullut yksi hengellisyyttäni värittävä käsite. Sen yhtä kapeaa ulottuvuutta, olen pyrkinyt ilmentämään kirjassani Johda ihmistä – Teologiaa johtajille. Johtuen pitkästä työrupeamastani yrityksissä ja muissa organisaatioissa olen yrittänyt tulkita kristinuskoa (ja yleensäkin uskontoa) suhteessa johtamisen ja työelämän maailmaan.

Kirkon vanhoista vaikuttajista olen kokenut erityisen puhuttelevana Mestari Eckhartin, 1200-luvun lopulla eläneen saksalaissyntyisen Pariisin maisterin. Hänen ajatteluunsa tutustuin 1980-luvulla Matthew Foxin Original Blessing -kirjan avulla. ”Let go.” ”Anna hiljaisuuden olla hiljaisuus.” Myös Thomas Mertonin Eckhart-kirjoitukset herättivät ajatuksia, jotka edelleen kantavat minua. 

Tutkimuksellisia kevytrepäisyjä 

90-luvun puolivälistä lähtien osallistuin muutaman vuoden ajan Jouko Sihvon johtamaan kirkkososiologian tutkijaseminaariin aiheenani jumalanpalveluksen kontekstuaalisuus: Miten messu kohtaa ihmisten elämänkysymykset? Tein muutaman seminaarityön, joista yksi koski kontekstuaalisuuden ideaa ja toinen kristillisen jumalanpalveluksen teologiaa. Opponoin myös muiden esitelmiä. Tykkäsin seminaari reippaasta keskustelevuudesta. 

Sitten elämääni tuli uusi vaihe, aloitin yrittäjäurani ja valitsemani aihe ei tuntunut minulle enää relevantilta. Sitä paitsi uusi yrittäjyys ei antanut tilaa muulle kuin päätyölle.

Kolmen kuukauden opintovapaan pidin 90-luvun puolivälissä stipendin turvin. Vietin viikon Genevessä, jossa sain mahdollisuuden haastatella Kirkkojen Maailmanneuvoston vaikuttajia. Mieleeni jäi erityisesti Marc Reuver, henkevä ja arvostettu persoona. Hän oli kiinnostunut rauhankysymyksestä ja uskontodialogiasta. Puhuimme myös maailman megatrendeistä. 

Asuin Wille Riekkisen luona hänen siistissä poikamiesasunnossaan, ja pari kertaa sain kunnian ulkoiluttaa hänen koiraansa. Genevessä vaikutti myös Irja Askola. Hänen ja Willen kanssa vietimme pari mainiota iltaa hyvän ruuan ja viinin parissa. Kaksi meistä kolmesta oli myöhemmin titteliltään piispa.

Urbaanien seurakuntien idea ja teologia oli lähellä mainittuja teemoja. Sen tiimoilta osallistuin Chicagossa järjestettyyn kaupunkityön seminaariin, jonka oli junaillut maailman suurkaupunkeja tutkinut Raymond Bakke ja hänen perustamansa International Urban Associates (IUA).  Vuosi sen jälkeen mobilisoin Helsinkiin vastaavan seminaarin, jossa puhujina oli kyseinen Bakke sekä hänen täydellinen nimikaimansa Raimo Harjula. Kirkkojen tulevaisuus ratkaistaan kaupungeissa.

Raimon kanssa tapasimme ja juttelimme aina silloin tällöin. Hän oli rippikoulupappina ensimmäisellä Vivamon isoiskeikallani. Yhteytemme syveni Lausanne-liikkeen Manilan seminaarissa, jossa kävimme läpi yhteisen rankan kokemuksen. Uskontotieteilijänä hän etsi uusia tapoja tulkita kristinuskoa ja Jumalaa.

Mainittu Chicagon matka oli osa kuukauden mittaista Yhdysvaltojen opintomatkaani, jonka yhtenä etappina oli tutustuminen episkopaaliseen paikallisseurakuntaan Charlestonissa. Reissuni varsinainen henkinen räjähdys tapahtui kuitenkin Washington DC:ssä, köyhien alueella Columbia Streetillä. Siellä on seurakunta nimeltä Church of the Savior. Sen antaumuksellinen ja kutsumusta korostava työ vaikutti pysyvästi ajatteluuni. Evankeliumin on oltava konkreettista, sanojen lisäksi tekemistä. Tämä Gordon Cosbyn paimentama seurakunta auttoi köyhät auttamaan itseään, vaikuttavin tuloksin.

En tiedä, koskeeko tämä kaikkia tieteenaloja, mutta ainakin teologisissa puheenvuoroissa olen ajoittain kokenut paljon hifistelyä ja pilkunfiilaamista, johon kuuluu suurten auktoriteettien sanatarkka siteeraaminen.

Ymmärrän akateemisen tutkimuksen tarkkuusvaatimukset. Mutta olen myös alkanut arvostaa sitä, että tutkijalla on omaakin sanottavaa ja aikojen saatossa muokkautuneita näkemyksiä. Onneksi sellaisia kirjoittajia on monia. Teologian alalla esimerkiksi sekä John että Björn Vikström edustavat tällaista näkemyksellistä ja näpertelemätöntä otetta. Heitä tietenkin auttaa, että he kirjoittavat enemmän kaitsijan kuin tutkijan roolista käsin. 

Fariseukset olivat opillisia hiustenhalkojia. Jeesus ei ollut. Hänen suvereeni suurpiirteisyytensä kolahtaa ainakin minuun.

Hengellinen elämä, spiritualiteetti

Olen vuosien varrella etsinyt tuoreita tapoja ilmentää Jumalaa, hengellisyyttä ja Jeesuksen ydinsanomaa, jonka avainsanoja ovat armo, rakkaus, oikeudenmukaisuus, vapautus, pelastus ja totuus. Kristinuskolla on ydin, arvokas aarre. Ytimen ympärille on ikävä kyllä kertynyt häiritsevä määrä rekvisiittaa.

Hengellisyys on laaja käsite. Maailmalla sitä kutsutaan spiritualiteetiksi (spirituality), joka tarkoittaa elämän ja asioiden tarkastelua pintaa syvemmältä. On pysähdyttävää joskus tavata ihminen, josta aistii spiritualiteettia, hengellisyyttä, henkisyyttä, henkevyyttä. Eino Kailan kirja Syvähenkinen elämä puhuu sellaisesta. Kutsumuksen idean sijoitan spiritualiteetin maailmaan.

Hengellisyys on minulle eri asia kuin uskonnollisuus. Itseäni en pidä erityisen uskonnollisena, vaikka arvostankin uskonnollisia ihmisiä. Sen sijaan toivoisin kokevani ja miksen myös heijastavani aitoa ja rohkeaa hengellisyyttä. 

Kirkon hengelliset ohjaajat ovat korostaneet pysähtymistä ja hiljaisuutta. Sitä voi kokea rukouksessa, retriitissä ja vaikka luonnon keskellä. 

Vuosien kuluessa olen tottunut usein aloittamaan aamuni jonkinlaisella hengellisellä harjoituksella. Kirjoitan päiväkirjaa tai mietiskelen muuten elämää valitsemani teeman valossa. Teemojani varten minulla on eri reflektiovihkoja. Joskus luen jotain, usein Raamatun tekstin. Saatan huokaista jonkin rukouksen. Silloin ajattelen rakkaitani.

Kuulun siihen suureen enemmistöön, jotka rukouksesta puhuessaan sanovat, että ”olen huono rukoilija”. Onneksi on heitä, jotka tosissaan muistavat meitä muitakin rukouksissaan. Pirkko-vaimoni hoitaa perheessämme enemmän sitä puolta.

Toinen vastaava hankkeeni on liittynyt kutsumuksen ideaan. Kysymykseni on liittynyt elämän ja työn tarkoitukseen ja merkityksellisyyteen. Miksi teen, mitä teen? Miksi teemme työtä? Miksi juuri tämä organisaatio on olemassa? Mitä voisin tehdä maailman hyväksi? Tästä olen kirjoittanut pari kirjaa, Luova kutsumus ja Kutsumusjohtaja, sekä blogeja. Plus järkännyt työpajoja. 

Hengen ja talouden maailma

Yritysvalmentajana ja konsulttina olen huomannut ammentavani virikkeitä työhöni siitä, että olen teologi ja pappi. Olen saanut palautetta, että lähestyn asioita hiukan uudesta tulokulmasta. Mikä tulee lähinnä siitä, että olen kasvanut eri kulttuurissa kuin perinteiset yritysjohtajat, jotka usein ovat ekonomeja ja insinöörejä. Tulen ajatelleeksi jotain asiaa hieman eri tulokulmalta kuin he.

Tämä on johtanut minut miettimään, että yleensäkin tarvitsisimme enemmän eri elämän- ja tieteenalojen välistä ristipölytystä. Taloustutkijoilla ja insinööreillä olisi paljon enemmän annettavaa kirkolle kuin mitä kirkko näyttää olevan valmis ottamaan vastaan. 

Olen seurannut läheltä esimerkiksi entisen SYP:n pääjohtajan Ahti Hirvosen pyrkimyksiä saada äänensä kuuluville kokonaiskirkon asioista päättävien parissa. Tässä linkki hänen pamflettiinsa, joka kannattaa lukea. Aika kivinen on ollut tämä osa hänen polkuaan.

Samaan hengenvetoon on sanottava, että kirkolla on paljon annettavaa työelämälle ja johtamiselle, spiritualiteettia, armon kokemusta, rakkautta, eettisiä kysymyksiä.  Kirkko voisi olla rohkea keskustelija, kannustaja ja haastaja. Sen tulee tietenkin haastaa myös itsensä olemaan hyvä ja missiostaan tietoinen työyhteisö.

Kirkko tunnetaan arkkitehtuuristaan ja juhlavista menoistaan. Niillä on paikkansa. Monet kirkkotilat ovat minulle läheisiä. Missä liikunkin, pyrin käymään paikallisessa kirkossa hiljentymässä. Pirkko sytyttää aina myös rukouskynttilät ja minäkin joskus. 

Juhlavuutta kirkossa on paljon. Joskus mielestäni liikaakin. Pompöösi juhlallisuus ei ole kirkon ydintä. Esimerkiksi spontaaniutta kaipaisin lisää jumalanpalveluksiin.

Papin tehtäväni

Olen siis pappi. Alkuperäinen ajatukseni oli tulla seurakuntapapiksi. Vieläkin haaveilen siitä, mutta se juna meni jo. Koko työurani ensimmäisen puoliskon työskentelin kristillisissä järjestöissä, yhtenä tavoitteenani antaa panos kirkon uudistukseen.

Kirkolla ovat aina olleet järjestönsä, niin sanotut parakirkolliset liikkeensä. Tuota para-alkuista sanaa tosin ei käytetä suomenkielessä, mutta englannin parachurch organization on maailmalla yleinen termi. Kreikan sana paratarkoittaa rinnalla olemista. 

Heti alkukirkon alkaessa järjestäytyä ja vakiintua ihmiset kuuntelivat paitsi piispoja myös erilaisia erakoita ja askeetteja, jotka eivät kuuluneet varsinaiseen hierarkiaan. Myöhemmin kuvaan tulivat luostarit, kerjäläismunkit, näkyjen näkijät ja saarnaajat, jotka toimivat joko virallisen kirkon siunaamina ja joskus myös kiroamina. Suomessa esimerkiksi herätysliikkeet ovat edustaneet tätä puolta kirkossa ja yhteiskunnassa, aluksi vastoin hierarkian toiveita.

Yhteyteni seurakuntiin ovat olleet mutkattomat. Uppsalan suomenkielisen työn seurakuntaneuvoston puheenjohtajana olin monta vuotta, Lohjan kirkkovaltuustossa ja -neuvostossa kaksi kautta, ja nyt olen ehdokkaana Vihdin vaaleissa. 

Erityisesti olen rakastanut saarnojen valmistelua ja pitämistä. Ensin tutustun tekstiin, sitten mietin, mitä se puhuu minulle. Seuraavina päivinä yritän jollain lailla eläytyä kuulijoiden mielissä ehkä liikkuviin suuriin kysymyksiin ja merkkaan ylös ideoita. Saarnan kirjoittaminen on jäävuoren huippu. Esitystilanteessa pyrin välttämään paperinmakuisuutta ja osoittaa sanani kuulijoille.

Ihmisten on tunnistettava itsensä papin saarnassa. Hyvä saarna koskettaa ja tekee kipeää. Pelkkä hartauspuhe voi lämmittää, mutta parhaimmillaan saarna pysäyttää ja pakottaa tunnistamaan totuuksia elämästäni ja johdattaa minut Jumalan eteen. Saarna saa tarvittaessa ravistella. Jeesus ei ollut aina kiltti, välillä hän esitti asiansa ehdottomasti ja vaativasti. Aina hän oli heikomman puolella. Rakkaus oli hänelle paljon enemmän kuin vain hyväntahtoista hymistelyä.

Evankeliumi on radikaali juttu.

Liturgiankin pitäminen on antoisaa. Lauluharrastuksestani on siinä paljon hyötyä. Tärkeintä liturgiassa ei kuitenkaan ole papin laulutaito vaan läsnäolo. Opettelin aikoinaan ulkoa monet liturgian kohdat, jottei homma kuulostaisi sisäluvulta. 

Minulla oli usean vuoden ajan sivutoimisena pestinä valmentaa teologian opiskelijoita saarnaamiseen ja liturgiaan. Ne olivat Teologisen tiedekunnan praktikumharjoituksia, joissa opiskelijat pitivät jumalanpalveluksia. Ryhmänä sitten annoimme palautetta. Tuli yhä uudestaan mietityksi, mikä on olennaista hyvässä puheessa, erityisesti saarnassa. Tästä pestistä menee kiitos professori Tapio Lampiselle, noiden harjoitusten pääohjaajalle.

Iloissa ja suruissa

Pappi on opettaja, hengellinen ohjaaja, sielunhoitaja ja keskustelija. Käytännössä hän on myös seremoniamestari. Katolilaiset kutsuvat häntä pateriksi, isäksi. Pastori puolestaan tarkoittaa paimenta. 

Olen kokenut pappina olemisen kutsumuksekseni. Se on monipuolista työtä. Välillä saa saarnata ja pitää eri tyyppisiä opetuspuheita. Välillä taas pääsee käymään pitkiä keskusteluja ihmisten elämäntilanteista. 

Papin kutsumus on varmastikin vaikuttanut kaikkeen, mitä olen tehnyt, myös yritysvalmentajana.

Olen pyrkinyt välttämään jargonia, jossa sanon jotain koska olen aina ennenkin sanonut niin. Jokainen saarna tai muu puhe on ainutlaatuinen, vain siihen hetkeen tarkoitettu. Esityksen ei tarvitse olla viileää esitelmöintiä saati paatoksellista paahtamista. Paljon parempi on olla energinen keskustelija, kysymysten (vaikeidenkin) herättäjä ja oivalluttava johdattelija. 

Iloisimpia hetkiä ovat kastejuhlat ja avioliittoon vihkimiset. On hienoa olla ihmisten rinnalla heidän elämänsä loistohetkissä. Toisenlaisia sitten ovat hautajaiset. Niissä papin roolina on toimia rinnalla olijana ja lohduttajana. Muistotilaisuuksissa pappia usein pyydetään toimimaan juontajana, surun fasilitoijana, auttamaan läheisiä tilanteen hoitamisessa. Silloin olen kannustanut osallistujia kertomaan jonkin muiston vainajasta. Kertojia löytyy aina, lähes aina iloisia muistoja.

Tunnelmat vaihtelevat. Itsemurhan tehneen läheiset ovat tukahtuneen epätoivoisia. Pitkän elämän eläneen vanhuksen muistoa ajatellaan leppoisammalla tavalla.

Useimmat siunaamani ihmiset ovat olleet tuttujani, sukulaisiani ja ystäviäni. Omatkin tunteeni ovat olleet herkillä. Joitakin kertoja on käynyt niin, että itku on yllättänyt minut ja olen puheessani joutunut pitämään tauon. Siksi pyrin harjoittelemaan etukäteen puheeni ja tunnistamaan, missä kohtaa joudun erityisesti varomaan itkunpurskahdusta. Kriittisin kohta on, kun sanon jotain, joka kiteyttää jotain juuri hänen elämänsä arvokkaasta ytimestä. Aika hyvin olen oppinut. Tunteet ovat saattajien joukossa muutenkin pinnalla, papin ei tarvitse tunteilla vaikka tietenkin tunne näkyy ja saa näkyä. 

Muutama erityisen rankka tehtävä on tullut eteen: veljeni pieni Aleksi-poika, omat vanhemmat, kolme tosi läheistä ystävää. Onhan niitä. Arvostan korkealle seurakunnissa palvelevia pappeja, joiden viikottaisiin tehtäviin kuuluu siunaamisia, monet heille tuttuja. Se on vaativaa työtä.

Sielunhoitaja ja profeetta

Oma lukunsa ovat ihmisten elämänkriisit, joissa turvaudutaan papin apuun. Pappi on tavallaan aina lähtövalmiina. Rippisalaisuuteen luottaen hänelle kerrotaan asioita, joita ripittäytyjä ehkei kerro kenellekään muulle.

Yritysvalmentajaksi ruvettuani olen joutunut miettimään, mitä lisäarvoa pappeuteni voisi tuoda maalliseen työhöni. Joskus minulta on kysytty sitä. Olen sanonut: ”Ette voi kertoa minulle mitään sellaista elämäänne liittyvää, joka hämmästyttäisi minua.” Ihmiset kokevat, tekevät ja miettivät kaikenlaisia asioita, joita sitten pohdiskellaan papin kanssa.

Toinen lisäarvo liittyy eettisesti rohkeaan ajatteluun ja toimintaan. Työelämä ja johtaminen voi olla paljon enemmän kuin vain asioiden manageerausta. Työllä on missionsa.

Yhden tiukimpia hetkiä koin joskus 35-vuotiaana Uppsalassa, kun tuntemani kaveri soitti yöllä ja kertoi tekevänsä itsemurhan. Juttelimme aikamme ja sain voitettua lisäaikaa ehdottamalla, että tavattaisiin kahden kesken. Loppuyön sitten olimme metrin päässä toisistamme, katsellen ikkunasta pimeään yöhön, ja hän piti koko ajan kädessään ladattua asetta. Yritin johdatella hänen ajatuksensa elämän tavallisiin asioihin, irti pettymyksestä, joka häntä riivasi. Oli helpotus, kun hän lopulta laski aseensa ja lupasi jatkaa elämäänsä. 

Vuosia myöhemmin tapasimme Helsingissä. Emme muistelleet aiempaa kohtaamistamme. Mentiin syömään, ottamaan oluet ja juttelemaan elämästä.

Joskus olen joutunut tilanteeseen, jossa minulta on yritetty urkkia tietoja. ”Tiedän, että edesmennyt puolisoni on uskoutunut sinulle. Hän on kertonut siitä. Oliko hän…?” Luottamus on luottamus, vaikka henkilö olisi jo kuollut.

Ensimmäiset rippileirini vedin Parikkalan Oronmyllyllä. Jälkeenpäin kuulin, että niillä kulmilla minusta jäi elämään tarina. Se Aaltonen oli rempseä pappi, piti kädet taskussaan, kun rukoili. Jotkut vanhemmat saattoivat puhua siitä ehkä kevytpaheksuen. Nuorten mielestä taas se oli kuulemma kova juttu.

Itse en ollut moista tapaani edes huomannut. Kai jotenkin vain olin oma itseni ajatellen, että Jumalan edessä ei tarvitse olla muuta. Sittemmin luulen parantaneeni tapani.

Uskon kristillisyyteen, jossa ei vain puhuta vaan jossa myös tehdään jotain. Syvällinen hengenelämä ei ole aktiivisuuden vastakohta. Parhaimmillaan ne kulkevat käsi kädessä.

Olen viehättynyt Raamatun profeettojen toiminnasta. He tarttuivat rajulla tavalla vallanpitäjien väärinkäytöksiin sekä ihmisiä orjuuttavaan ja elämälle vieraaseen hengellisyyteen. Heille oikea jumalanpalvelus oli sitä, että piti huolta leskistä ja orvoista ja auttoi hädässä olevia. Jotkut joutuivat maksamaan hengellään sen, että olivat totuudentorvia, Johannes Kastaja tutuimpana esimerkkinä.

Tällaista profeetallisuutta toivoisin osaavani toteuttaa työssäni ja elämässäni. Sitä toivoisin kirkolle ja koko yhteiskunnalle. Me hifistelemme helposti hienouksien parissa ja sotkeudumme asioihin, jotka oikeasti eivät ole tärkeitä. Profeetallisuus on rohkeaa katsomista eteenpäin, itsensä ja muiden haastamista ajattelemaan uusiksi ja näkemyksellistä otetta siihen, mitä ikinä on tekemässä. 

Kirkko ei saisi olla liian kiltti. Joskus sen pitää myös jyrähtää, erityisesti kun se näkee vääryyttä. Kirkon kuuluu olla vallankäyttäjien ja meidän kaikkien omatunto. Ajattelen nyt erityisesti kulttuuriimme pesiytynyttä itsekkyyttä ja ihmisten välistä välinpitämättömyyttä. 

20 vuotta maallisessa tehtävässä vaikuttivat ajatteluuni ja näkökulmiini. Aluksi luulin, että saarnani menisivät kokonaan uusiksi. Sitten aloin huomata, että ihmisten peruskysymykset ovat suunnilleen samat, ovat he sitten kirkossa tai yrityselämässä. 

Retoriikkani oli toisenlaista kuin kirkossa puhuessani, koska en toiminut varsinaisesti papin roolissa. Koin, että kohtamani ihmiset olivat jollain tavalla seurakuntaani. Olin heidän pappinsa. Halusin muistuttaa heitä työelämän arvoista ja etiikasta. Sekä siitä, että kovienkin tavoitteiden keskellä ihminen on ihminen, ei robotti.

Pappeuden kriisi

Elämän kipukohdat eivät ole kiertäneet minuakaan. Useimmat niistä ovat johtuneet omasta itsestäni. Pappeuteni suurimman kriisin koin avioeroni yhteydessä. Pirkon kanssa meillä oli rakkaussuhde, josta emme voineet irtautua. Oli syyllisyyttä, salailua, pelkoa. Niin ei kuulu käydä kellekään. Ei varsinkaan papille.

Papin ei kuulu erota. En ollut ensimmäinen, mutta siihen aikaan 90-luvun lopulla se oli vielä iso asia. Muuan pappi soitti minulle ja sanoi syyttävästi: ”Meitä on monia, joiden avioliitto on kriisissä, mutta me sinnittelemme. Miksi teitte tämän meille?” 

Muuan ärhäkkä keskustelija sanoi minulle, että koska sinä erosit, niin kaikki suomalaiset papit eroavat. Tuntui rankalta ottaa kannettavakseen sellainen painolasti. Onneksi hänen ennustuksensa ei ole toteutunut, ainakaan täysimääräisesti.

Pariin vuoteen en mennyt kirkkoon. Sitten hiivin vaivihkaa pylvään taakse. Tuntui, että syyttävät katseet kohdistuivat minuun. Kovin syyttäjäni olin minä itse. Elämä alkoi tasaantua. Löysin uskoni uudelta pohjalta, levollisena, juuri minulle tarkoitettuna. 

Pirkon kanssa olemme olleet aviossa 21 vuotta. Ex-vaimoni Riitta Laakio on onnellisesti aviossa Reijonsa kanssa. Meillä on hyvät välit keskenämme ja lastemme ja lastenlastemme kesken. Erostamme on koitunut myös paljon hyvää. 

Raamattu työkaluna

Yksi papin tehtävä on opettaminen. Ennen se jopa korostui. Pappi studeeraa, opettaa ja rukoilee, kuten vanha Mikael Agricolan ohje kuului. 

Maailma on muuttunut, ja opettaminen koetaan helposti ylhäältä tulevaksi tiedon jakamiseksi. Vanhojen kirkkojen arkkitehtuurikin korostaa sitä. Saarnatuoli sijoitettiin korkealle. Saarnat olivat pitkiä, joskus lähempänä tuntia kuin nykyisiä 12-15 minuutin rupeamia.

Aktiivipappina toimiessani tykkäsin pitää raamattuluentoja joko rajatusta teemasta tai jostain Raamatun kirjasta. 

Papille Raamattu on työkaluista tärkein. Jokainen saarna eli homilia perustuu lähtökohtaisesti johonkin Raamatun tekstiin. Apuna Raamatun tutkimisessa hänellä on kommentaareja eli eksegeettisiä selitysteoksia, joista selviää kunkin tekstin historiallisia taustoja, kreikan tai heprean sanojen merkityksiä ja muita tärkeitä tai ainakin mielenkiintoisia tietoja.

Monet papit kokevat ristiriitaiseksi tilanteen, jossa hartaasti uskovat seurakuntalaiset tarrautuvat Raamattuun kirjaimellisena totuutena ja hän itse tietää sen sisältävän asioita, jotka eivät ole esimerkiksi historiallisia faktoja. Voiko hän kertoa tietämänsä totuuden ja aiheuttaa hämmennystä? Takavuosina tämä oli monille suurikin ongelma.

Normaalissa saarnassa papin tehtävä ei ole mennä teologisen tutkimuksen kiemuroihin. Mutta hän voi sopivin annoksin kasvattaa seurakuntalaisiaan tasapainoiseen tietoon ja uskoon. Pitkän päälle vain se kantaa. Lähtökohtaisesti emme usko Raamattuun vaan Jumalaan. Raamattu on ainutlaatuinen kokoelma siitä, miten kansan usko Jumalaan on kehittynyt sekä miten uskoa on sovellettu elämään.

Mitä kauemmin olen elänyt, sitä tärkeämmäksi minulle on tullut yrittää katsoa sanojen ja tekstien taakse. Olen yrittänyt ymmärtää ja tulkita enemmän kuin vain siirtää eteenpäin tuttuja sanoja ja lauseita. Matkan varrella olen tehnyt myös ajatuskokeita ja katsonut, onko niillä ollut kestävyyttä vai ei.

Nuorena yritin kuvitella, millainen olisi sekulaari seurakunta, sellainen, jossa usko olisi luontevasti integroitu osa koko elämään, ilman että tarvittaisiin minkäänlaista erityistä uskonnollista fraseologiaa.  Olin lukenut Dietrich Bonnhoeferia ja Paul Tillichiä, ja heidän ajatuksensa jäivät mieleeni hedelmällisinä kysymyksinä. 

Jumala ei tarvitse meidän uskonnollista kieltämme. En tiedä, tarvitseeko lopulta ihminenkään. Ehkä meidän tulisi opetella puhumaan hänestä arkisemmalla tavalla. 

Harmittelen, että Raamattu on niin suuri erimielisyyden lähde kirkossa. Konservatiivisiipi sanoo ammentavansa ajatuksensa Raamatusta, kun taas heidän mukaansa muut ottavat oppia maailmasta eli ”mielistelevät maailmaa”. Minä, joka en koe olevani konservatiivi ja toivon meidän olevan avoin kohtamaan maailman muutos, olen siis mielistelijä.

Minulla ei ole mitään syytä yrittää olla mieliksi kenellekään, ei medialle eikä myöskään kirkolle. Ei konservatiiveille eikä liberaaleille. Heidän jokaisen kanssa jaan joitain yhteisiä ajatuksia ja jokaista kohtaan voin suhtautua myös kriittisesti. Monet konservatiivit ovat koteloituneet perinteeseen ja lopettaneet järkevän harkinnan. Monet liberaalit sortuvat joskus itseriittoiseen viisasteluun. En tunne halua olla minkään tietyn ajattelutavan lipunkantaja tai kiihkeä vastustaja, siitäkään huolimatta, että minulla ovat perustellut ajatukseni ja asenteeni. 

Ehkä eniten vierastan tasapaksua haaleutta. Sitä näkyy sekä kirkossa että kaikkialla työelämässä. 

Haluni kulkea syrjäytettyjen, vähemmistöjen, elämäntaitelijoiden ja muiden kirkon ja eliitin vierastamien ihmisten rinnalla ei johdu tarpeestani olla kenenkään hännystelijä. Se johtuu yksinomaan siitä, minkä Raamattua tutkiessani olen ymmärtänyt Jeesuksen, profeettojen ja apostolien sanomaksi. Raamattu on kirja rakkaudesta, sovinnosta, oikeudenmukaisuudesta, ihmisyydestä sekä tätä kaikkea puolustavasta Jumalasta. 

Tätä viestikapulaa ovat vieneet eteenpäin kirkon opettajat, marttyyrit, rukoilijat ja omat hengelliset ohjaajani. Olen heille kiitollisuuden velassa. 

Elän maailmassa, jossa on tehty massiivisia tieteellisiä läpimurtoja. Kiitän niistä Jumalaa. Elän aikakautena, jolloin ihmiskunnan edessä on kaikkien aikojen selviämistaistelu. Se opettaa minua rukoilemaan. Ja antamaan oman panokseni.

Kirkko hyvässä sekä myös pahassa

Mielestäni kirkot ovat vuosisatojen saatossa tehneet radikaalista ja jopa anarkistisesta Jeesus-liikkeestä kesyn ja hierarkkisen järjestelmän. Myönnän yleistäväni, mutta usein tuntuu, että dogmit, traditiokerrostumat ja prameus peittävät alleen ihmisen. 

Se on näkynyt kirkon tavassa esiintyä kiivaana vastustajana kaikkea uutta kohtaan, kuluneina esimerkkeinä Galileo Galilein ja Charles Darwinin tieteelliset läpimurrot. Puhumattakaan sosiaalieettisistä kysymyksistä, kuten aikoinaan neekeriorjuus Yhdysvalloissa ja apartheid Etelä-Afrikassa, joissa kirkot olivat laajalti ja pitkään vallitsevan järjestelmän kannalla. 

Samaan kategoriaan ovat kuuluneet ja kuuluvat eronneiden uudelleenvihkiminen, naispappeus ja nyt tasa-arvoinen avioliittolaki. Virallinen kirkko ei ole aina kohdannut inhimillistä elämää sellaisena kuin se on. Sen kulttuuriperimä on ohjannut sitä näkemään enemmän syntiä kuin elämän luovaa kirjoa.

Tietenkin on olemassa syntiä. Siksi tarvitsemme armoa ja parannuksen tekemistä. Suurimmat synnit liittyvät tällä hetkellä ihmisten väliseen vallankäyttöön, planeetan tuhoamiseen ja ihmisyhteisöjen väliseen eriarvoisuuteen. Meidän kaikkien on opittava ajattelemaan uudella tavalla ja uudella tasolla, itsestämme, yhteiselämästä ja maailmasta. 

Toivon merkkejäkin on. Esimerkiksi paavi Franciscus katselee elämää enemmän köyhien evankeliumin kuin rikkaan instituution kannalta. On jännittävää nähdä, mihin hän kannattajineen lopulta pystyy vaikuttamaan. 

Kristinusko on toivon liike. Kirkot ovat tehneet paljon hyvää työtä näiden asioiden parissa eri puolilla maailmaa, mutta enemmän voimme tehdä ja paremmin.

Seurakunnissa on paljon sellaista, mitä rakastan, hyviä ihmisiä, upeaa diakoniaa, ihmisten rinnalla kulkemista ilossa ja surussa, inhimillisyyttä, puhetta armosta ja toivosta, rukousta, hiljentymistä, viisasta keskustelua uskonnottomien ja ateistien kanssa, rukousta, Kristus-uskoa. Sekä ennen kaikkea katettu pöytä, ehtoollinen. 

Esittämäni kritiikki koskee yhtä osaa siitä, miten seurakunnissa toimitaan. Ajattelen ennen kaikkea kirkon habitusta ja rakenteellista konservatismia, katseen kääntämistä sivuun siltä, mitä maailmassa tapahtuu. Vaikka se ei ole läheskään kirkon koko kuva, niin sellaiselta kirkko näyttää monien suomalaisten silmissä.  

Ymmärrän, ettei kirkko voi yhdessä hetkessä palata 2000 vuotta taaksepäin. Sen historian jokaisella vaiheella on ollut merkityksensä. Se kasvoi aikana, jolloin maailmankuva oli hierarkkinen, verrattuna nykyiseen kuplivaan ja tasa-arvoiseen menoon. Mutta vaikka kirkon itseymmärryksen ja kulttuurin muutos tuntuu ylivoimaiselta, niin siihen tulee pyrkiä määrätietoisesti. Monet pyrkivätkin, mutta edistys tuppaa olemaan hidasta.

Samalla toivoisin kirkkoon lisää siitä, mitä näen esimerkiksi retriittiliikkeessä, nuorten tapahtumissa, kesäjuhlissa ja joidenkin kaupunkien nuorten aikuisten toiminnassa. 

Miksei kirkko voisi profiloitua profeetallisena innovaattorina, joka tarttuu ensimmäisenä ajankohtaisiin muutoksiin? Alkaa avata ovia vähemmistöille, tunnistaa yhteiskunnan kaikkein heikoimmat, näkee uusimman teknologian mahdollisuudet, on esimerkkinä verkostomaisesta ja ketterästä organisaatiosta, käy älykästä keskustelua talouselämän kanssa. Samalla pitäen häpeämättä kiinni ydinsanomastaan.

Mikä kristinuskon olemuksessa kutsuu siihen, että monet sen päättäjät ovat enemmän jarruttajia kuin vauhdittajia? Syyt eivät ole Jeesuksessa. Varmasti jotain tekemistä on sen kanssa, että kirkosta tuli valtionuskonto 300-luvulla keisari Konstantinuksen aikana, mikä oli dramaattisen merkittävä käännekohta kristikunnan historiassa.

Jumala 

Jumalaa olen pohtinut nuoruudesta alkaen. Joskus kuvittelin tietäväni hänestä paljonkin. Vuosien kuluessa tietäminen on vähentynyt. Nyt ajattelen, että en tiedä Jumalasta mitään. Silti minulla on häntä kohtaan luottamus ja usko. Ajattelen, että Jumalan on hyvä. Ja hyvän puolella.

Usko on paradoksi. Vanhassa testamentissa Jumala kielsi puhuttelemasta itseään nimeltä. Hänellä ei edes ollut nimeä. Heprean sana Jahve ei ole nimi, se on vain Jumalan sana, että ”olen mikä olen”, ”minä olen”. 

Jotain nimeä kuitenkin pyrimme käyttämään, jotta ylipäänsä voisimme puhua hänestä tai edes rukoilla. Jeesus puhui Isästä, monet kristityt Herrasta, islaminuskoiset Allahista, jotkut vain jumaluudesta tai universumista. Vanhoilla kirkkoisillä ja mystikoilla oli kymmeniä eri jumalannimiä. Raamatussakin Jumalaan liittyviä kertakäyttöisiä metaforia tapaisia nimiä ovat tekstit tulvillaan.

Tavallaan olisi hyvä, jos emme käyttäisi Jumalasta tai jumaluudesta kovin vakiintunutta nimeä tai varsinkaan määritelmää. Määritelmät ovat jo lähtökohtaisesti rajaavia, poissulkevia. Mitä tiukempi on rajaus, sitä suuremmalla todennäköisyydellä jotain tärkeää jää katveeseen.

Raamatun profeetat varoittivat rakentamasta alttaria epäjumalille. Silloiset alttarit olivat kivikasoja ja patsaita. Nykyiset epäjumala-alttarit ovat älyllisiä määritelmiä, opillisia tai moraalisia kuvauksia ja rakennelmia. Kiinnitämme uskomme niihin, emme itse Jumalaan, joka on määrittelyjen ulkopuolella.

Martti Luther sanoi, että Jumala on salattu. Se on kaikkein tosimpia teologisia ilmaisuja. Jumalasta puhuessamme olemme mysteerin äärellä. Sanat ovat tyhjiä. Suurin tunteemme on ihmettely. Astumme paradoksien ja vastakohtaisuuksien maailmaan. Jumala on kaukainen ja läheinen, hän on meissä ja meidän ulkopuolellamme. Ja mikä kaikkein paradoksaalisinta (ja tämäkin on uskallettava ajatella): hän on olemassa ja hän ei ole olemassa. Uskon, en tiedä. Uskon, auta epäuskoani. Toivon, vaikka olen epätoivoinen. 

Jotkut hyvistä ystävistäni ovat agnostikkoja tai ateisteja. Ajattelen juuri nyt yhtä heistä. Sanoitamme uskomme tai epäilymme eri tavoin, mutta pohjimmiltamme olemme saman mysteerin äärellä. Me molemmat olemme tehneet valintamme rehellisesti. Toinen ei ole parempi toista. Yritän kuunnella häntä ja arvostan sitä, että hän haluaa kuunnella minua.

Toisiaan lähellä ovat uskonsa nöyrästi kokeva kristitty ja toisaalta nöyrä ateisti, joka ”ei ole saanut uskon lahjaa”. Tätä ilmaisua käytti Georg Henrik von Wright kuvatessaan suhdettaan ystäväänsä arkkipiispa John Vikströmiin.

Minulle usko on luottamusta ja toivoa. Yhteyttä ja suhdetta. Se on antanut minulle paljon, ja sisimpäni kammiossa vaalin sitä. En usko, koska olen pappi. Mutta koska uskon, pappeus antaa minulle poikkeuksellisia tilaisuuksia keskustella uskosta. Samalla se on vastuullinen rooli, joka tuottaa omat paineensa. Kuten kaikki elämänroolit.

Aito usko näkyy arjessa, rakkautena ja hyvinä tekoina. Elämän raadollisuutta se ei poista, mutta toivoa se tuo. Ja toivottavasti käytännön tekoja.

 

Muutama relevantti blogi

Seuraavassa on muutamia Eetosta ja paatosta -blogeja, joka liippaavat edellä käsittelemiäni aiheita. Olen kirjoittanut vastaavista teemoista vuosien ja vuosikymmenien varrella, mutta pääosin ei-digimuotoon.

 

Kuitenkin uskon  - Tämä liittyy erityisen kiinteästi edellä olevaan tarinaani.

Kutsumusenergia

Oodi Eikalle, joka oli pultsari ja eli marginaalissa

Voiko piispa tarjota viiniä illallisella?

Juhannus ilman agitaattoria – Johannekselle päivä keskelle marraskuuta

Miksi en eroa kirkosta? Vai pitäisikö?

Olympialaiset – kiehtova uskonnollinen spektaakkeli

Joku uskoo Jumalaan ja joku ei, mutta onko Jumala olemassa?

Uskon Jumalaan. Tekeekö se minusta paremman ihmisen?

Onko tiede uhka uskolle?

Voiko kirkossa harjoittaa kansalaistottelemattomuutta?

Paljonko piispalla voi olla velkaa?

Mitä jos kirkko repeää homoparien vihkimiskiistan takia?

Ristiinnaulitse! oli harhautetun ja disinformoidun torikokouksen huuto.

Minun neljä pääsiäistäni – aina on toivoa ja elämää.

Professori repesi kesken esitelmän. Joskus on välttämätöntä olla epäkorrekti.

Homoliitot ja kirkko. Ikivanha taistelu jatkuu. Kumpi on tärkeämpi, systeemi vai ihminen?

Kuuleeko universumi? Kuuleeko Jumala?

Missä piileksivät profeetat?

 

Muita Tarinani ja ajatukseni -tekstejä

 

Mietin, mitä on tullut tehdyksi ja mitä olen ajatellut

Minä teologina ja pappina

Johtaja ja johtamisen kehittäjä

Kirjojani ja muita julkaisuja plus kirjoittajakokemuksiani

Minä puhujana                                      

Laulua henkeen ja vereen

 

4. syys, 2018

Johtamisen kanssa olen ollut tiiviisti tekemisissä käytännössä koko työelämäni ajan.

Varsinaisen oman johtamistyöni lisäksi olen kirjoittanut aiheesta kirjoja, artikkeleita ja blogeja, luennoinut ja valmentanut. Johtaminen on ollut elämäntyöni teologian ja pappeuden rinnalla. Seuraavassa suollan lähinnä epäsystemaattista tajunnanvirtaa, muutamia irtoajatuksia, joita olen tullut pohtineeksi ja harjoittaneeksi elämän ja työn tiimellyksessä. Syvempiä perusteluja on kirjoissani.

Kuvaan tässä sitä, mihin olen uskonut johtamisessa sekä mihin olen pyrkinyt. Miten olen onnistunut, sen raaka arvioiminen tietenkin jää muille. 

Ei kai ole yllätys, että olen puolueellinen ja enimmäkseen katson onnistuneeni, mutta niin katsovat kaikki johtamisen kanssa touhunneet miettiessään omaa johtajuuttaan. Johtajien omaelämäkerrat ovat usein oman egon kiillottamista. Niin epäilemättä on tämäkin lyhyt kirjoitukseni. Kirjoitan silti.

Olen viihtynyt johtamisrooleissa

Huomasin jo poikavuosina, että minulla oli kyky saada muita mukaan ideoihini. Tykkäsin aloittaa ja junailla asioita. Minkäänlaisena johtajana tai päsmärinä en pitänyt itseäni. Ilmeisesti kuitenkin usein johdin asioita ja joukkoja.

Poikaporukkamme touhuja seurannut tuntematon mies oli meitä seuratessaan todennut toiselle miehelle, että ”tuo poika on johtaja”. Tarkoitti minua. Tämä toinen mies tuli kertomaan sen minulle. Olin hämmästynyt ja otettu.

Arvostamani amerikkalainen konsultti sanoi minua coachatessaan, että olin ”a most natural leader he has known”. Tietenkin hänen puheessaan oli jenkkikerroin, mutta silti silloin runsaat 35-vuotiaana tunsin saaneeni rohkaisua. Amerikkalaisilta alaisiltani olin myös saanut kiitosta. Heikäläiset yleensäkin antavat kehuja herkemmin kuin me jäyhemmät suomalaiset.

Sinänsä on mielenkiintoista, että tuollaiset yksittäiset lauseet voivat muodostua voimalauseiksemme, jonkinlaisiksi elämäämme jäsentämiksi mantroiksi. Minun mieleni uumenissa on muutama muukin.

Olen viihtynyt johtamisrooleissa, tykännyt kantaa vastuuta ja ennen kaikkea saada porukat innostumaan yhteiseen tehtävään. 

Johtamista en koe itseisarvona. En muista tietoisesti pyrkineeni johonkin vain sen takia, että siellä saisi johtaa. Olen vain innostunut jostain, pitänyt sitä tärkeänä ja tavoittelemisen arvoisena ja sitten lähtenyt haalimaan kokoon porukkaa tai yhteisymmärrystä päämäärän hyväksi.

Johtamista harjoittelin jo koulu- ja opiskeluaikoina sekä tietenkin armeijassa. RUK:n ison kuoron johtaminen oli lähijohtamistaitojen fiilaamista parhaimmillaan. Samaan tapaan kuin aiemmat pestini ripari-isoisena tai seurakunnan poikaleirien ohjaajana. Kaikenlaiset kokemukset ovat kurantteja oppimisemme kannalta. Siemenet kylvetään varhain. Myöhemmin voi sitten oppia ja jäsennellä lisää.

Kirjoista viisastuu, mutta varsinaista johtamista oppii parhaiten johtamalla ja altistamalla itsensä haasteille, mokille ja onnistumisille. Jos vielä malttaa silloin tällöin kyseenalaistaa vakiintuneita toimintatapojaan.

Heti ensimmäisessä työtehtävässäni sain johdettavakseni tiimin. Siitä eteenpäin jatkui keskeytymätön johtamisputki muodossa tai toisessa lähes sinne saakka, kun aloin valmistautua eläkkeelle ja siirtyä vapaaksi luennoitsijaksi ja kirjoittajaksi.

Johtamisen aktiivikehittäjä olin työurani viimeiset 20 vuotta, johtamisroolieni rinnalla. 

Mitä arvostan johtamisessa

Yhden koon tai tyylin johtamiseen en usko. Johtaa voi kymmenillä eri tavoilla, oman persoonan, kunkin tilanteen ja tehtävän sekä ympärille siilautuneen tekijäjoukon mukaan. Johtamisen idea on pohjaton aarreaitta.

Hyviä johtajia olen tullut tarkkailleeksi, alkaen Porin Lyseon rehtorista Reino Hannulasta ja ensimmäisestä johtajastani Mauri Tiilikaisesta. Hannulan hötkyilemätön ja sivistynyt tyyli herätti luottamusta sekä opettajissa että oppilaissa. Tiilikainen oli visionääri, uusien avausten tekijä ja eri ajatussuuntia tasapainottava persoona. Hänestä kirjoitin aikoinaan elämäkerran Vastuun ja vauhdin mies. Sitä kuulemma luetaan vieläkin.

Johtamiseen vaaditaan aina enemmän kuin yksi idea. Asiantuntijalle saattaa jopa riittää se yksi. Parhaimmillaan johtaja liikkuu keskenään ristiriitaisten jännitteiden maailmassa. On oltava kova ja pehmeä, tavoitteellinen ja läsnäoleva, uuteen kurkottava ja historiaa kunnioittava, suunnitteleva ja spontaani, asiakeskeinen ja ihmisläheinen. 

Jos johtaja tuntee vain alansa substanssin, mutta ei ymmärrä hituistakaan ihmisiä, hänen on vaikea olla johtaja. Jos hän on suuri ihmistuntija, mutta hänen tavoitteeseen tähtäävä päätöksentekonsa on hukassa, niin johtaminen ehkei ole hänen juttunsa.

Johtaja on jollain tasolla aina yhdistäjä.

Yksinkertaisimmillaan voisi sanoa, että kussakin tilanteessa johtaja on hän, joka näkee ensimmäisenä, mitä on tehtävä ja saa ihmiset tekemään sen. Kuvitellaan junaonnettomuus ja sitä seurannut kaaos. Jostain savun ja romun keskeltä nousee vanha nainen, joka kysyy, kenellä olisi kännykkä, jolla voisi soittaa hätäkeskukseen. Sitten joku soittaa. Siinä tilanteessa se nainen oli johtaja.

Näe tarve ja hanki resurssit tarpeen täyttämiseen. Siinä on johtamisen idea ääripelkistetysti.

Elämä on tietenkin monimutkaisempaa. Tavoitteen asettamisen ja väen mobilisoimisen tueksi ja rinnalle tulee muuta: kommunikaatiota (paljon), suunnittelua, strategiaa, taloutta, hengen ylläpitoa, päätöksentekoa, harkintaa, moraalisia kysymyksiä, tilanteiden lukua, ihmistuntemusta ja varsinkin itsetuntemusta. Johtamista voi aina oppia lisää, läpi elämän.

Olen havainnut, että monilla menestyvillä johtajilla on jonkinlainen metafora, mantra, johtolause tai parin kohdan muistisääntö. Ehkä oma kiteytetty johtamisfilosofia, muutamaa ydinarvoa ilmentävä pohja. Ihan jokaisessa tilanteessa ei tarvitse kaikkea keksiä alusta, vaan selkäydin tarjoaa työkaluja.

Yksi sisäinen iskulauseeni on ollut, että ”älä koskaan nolaa alaistasi”.

Johtajan tehtävä on kasvattaa johtajia

Olen pitänyt itseäni kasvattajana. On tärkeää saada käsillä oleva tehtävä toteutetuksi ja visio viedyksi maaliin. Mutta yhtä tärkeää on auttaa työkavereitaan kasvamaan uudelle tasolle. Tunnen, että se on johtajan moraalista vastuuta ihmisistään. Minulle se on antanut mahdollisuuden ajatella, että en ole korvaamaton ja että voin siirtää fokukseni uusiin projekteihin.

Johtaja on onnistunut, jos väki pois lähtiessään voi paremmin ja on osaavampaa kuin taloon tullessaan. Se on hyvän ihmisjohtamisen vaativa happotesti.

Aloitettuani opiskelijapappina Turussa vuonna 1970 kokosin ympärilleni tiiviin ydinjoukon. Toiminnassa oli mukana valtavasti nuorta väkeä, mutta tärkeimmäksi tehtäväkseni ymmärsin johtajuuden kasvattamisen ja johtajuuden ketjureaktion luomisen. 

Siitä lähtien mottonani on ollut, että johtajan tehtävä on kasvattaa johtajia (ks. blogini). Itse en tietenkään ole tätä lausetta keksinyt. Siitä huolimatta pidän sitä hyvänä. Se tarkoittaa ajan antamista avainhenkilöille, mutta myös rohkeutta kannustaa heitä kokeilemaan siipiään ja haalimaan onnistumisia. Jos he epäonnistuvat, olen paikalla tukemassa.

Kun kaikki menee hyvin, yritän olla taka-alalla ja antaa muiden touhuta ja mahdollisesti loistaa. Kun tulee kriisi tai muutoksentarve, pyrin olemaan selkeästi läsnä. Maistelen usein Herbert von Karajanin lausetta: ”Kapellimestarin tulee tietää, milloin ei pidä johtaa.”

En usko olleeni tässä johdonmukainen, mutta luultavasti olen onnistunutkin. 

Johtajan tehtävä on kantaa lopullinen vastuu. Vastuun pakoilu on lähes inhottavinta, mitä tiedän. Mikäli henkilö haluaa olla oikea johtaja. Se on erityisen kriittistä, kun asiat menevät pieleen.  

Äärimmäisessä ääritilanteessa voi epäsuorasti vedota natsoihinsa, mutta jos johtaja joutuu jatkuvasti vetomaan niihin, hän on jo menettänyt otteensa. Sitä paitsi väki kyllä tietää, millaiset kaluunat tyypin kauluksessa on, vaikkeivät ne olisikaan esillä.

Silloin tällöin olen nähnyt nuorempia johtajia, jotka suoraan tai epäsuorasti muistuttavat alaisiaan omasta asemastaan esimerkiksi tyyliin ”me johtoryhmässä tultiin siihen tulokseen että…” Olen yrittänyt varoittaa heitä sellaisesta pönöttämisestä ja muusta asemaan vetoamisesta. On parempi johtaa perustelemalla itse asioilla ja oivalluttamalla. Joidenkin on vaikea sisäistää tätä, ja heidän tiensä liiderijohtajaksi tyssää tähän.

Parhaiden johtajien ei tarvitse korostaa asemaansa. 

”Täällä päätän minä”

Johtajan on uskallettava tehdä päätöksiä. Se on täysin eri juttu kuin sen korostaminen, että ”täällä päätän minä”. Parhaat päätökset ovat joskus sellaisia, että työkaverit tuntevat tehneensä ne. Vastuullinen johtaja on ehkä antanut niille edellytyksiä ja aineksia.

Sitten on tilanteita, ristiriitaisia ja sekavia, joissa johtajan on vain noustava ylös ja ilmoitettava porukalle, että ”tämä on päätös, näin edetään”.

Päätöksentekoon liittyy monia uskomuksia. ”Päättäväinen johtaja toimii nopeasti.” Joskus nopea toiminta on hyve. Minullakin on taipumus tehdä päätökseni nopeasti. Joskus se on kuitenkin virhe. 

Nopealla etenemisellä ratkaisemme ehkä ongelman oireita, mutta monet tilanteet ovat inhottavan monimutkaisia, ja niiden ymmärtäminen vaatii analyysiä, pohdintaa ja kypsyttelyä. ”Joskus meidän on oltava päättäväisesti päättämättömiä”, kuulin kokeneen yritysjohtajan on tokaisseen.

Tässä on yksi johtamisen keskeisistä paradokseista. Parhaat päättäjät ovat ajoituksen mestareita.

Johtajien ei tarvitse muutenkaan pakottaa itseään johonkin tiettyyn vallitsevaan johtamisuskomukseen. 

Johtaminen voi olla kutsumus

Johtaja onnistuu parhaiten, kun hänellä ovat hyvät syyt johtaa. Hyviä syitä eivät ole statuksen tavoittelu, maine, oman egon kiillottaminen, pelkät taloudelliset insentiivit tai narsistinen halu alistaa muita.

Hyviä syitä ovat aito kiinnostus johtamista kohtaan, halu vaikuttaa ja saada aikaan jotain tärkeää, pyrkimys palvella yhteistä hyvää, mahdollisuus toimia ihmisten kanssa ja esimerkiksi velvollisuudentunto. Tai kaikkien näiden kombinaatio. Raha ja mainekin liittyvät kuvaan, mutta liikkeenjohdossa ne ovat parhaimmillaankin sivutuote ja seuraus, eivät pääasia, vaikka joskus muulta näyttää.

Muutama vuosi sitten kirjoitin kollegojeni Eeva Pitkäsen ja Paula Kirjavaisen kanssa kirjan Kutsumusjohtaja. Hieman aikaisemmin olin julkaissut kirjan Luova kutsumus. Olin jo parin kymmenen vuoden ajan pohtinut ja kehitellyt kutsumuksen teemaa. Tässä sitä koskeva blogi.

Kutsumuksen idean voi kiteyttää kahteen sanaan: passioja missio. Minulla on mielenkiinto, halu, sisäinen motivaatio. Ja edessä on tärkeä tehtävä, joka pitää suorittaa.

Viestini on, että johtaja onnistuu parhaiten, kun hän kokee kutsumuksellisuutta työtään kohtaan. Monet johtajat kokevat. Se näkyy heidän työotteessaan, heittäytymisessään ja sitoutumisessaan. Sitten on niin sanottuja leipäpappeja, jotka vähät välittävät omasta motivaatiostaan tai arvokkaasta tehtävästään.

Olenko itse ollut kutsumusjohtaja? Sitäkin on ollut pakko miettiä. Omasta mielestäni olen ollut. Olen nähnyt johtamisen kiinnostavana palvelutehtävänä. Omaa kilpeäni en ole erityisemmin halunnut kiillottaa. Ainakaan en tunnista sitä. Turhamaisuutta minussa on, sitä en kiistä. Mutta missään vaiheessa minua ei ole motivoinut palkka tai komea työsuhdeauto. Joidenkin mielestä niiden olisi pitänyt motivoida minua enemmän.

Tunne itsesi – vaikea haaste

Muutama viikko sitten papereitani tonkiessani löysin kopion kirjeestä, jonka olin kirjoittanut vanhemmalle työtoverilleni. Kansan Raamattuseuralle oltiin valitsemassa uutta toiminnanjohtajaa. Monet kannattivat minua, mutta myös vastustavia ääniä oli. Tätä pohdin kirjeessäni, joka oli päivätty toukokuulle 1985. Suuria tunteita sisältävät muistot ryöpsähtivät tajuntaani.

Yksi ystäväni ja kollegani sanoi vastustavansa valintaani, koska koki minun aina jyräävän tahtoni läpi. Olin ensin hämmästynyt, olin pitänyt itseäni demokraattisena ja sovittelevana. Pyysin häntä kertomaan esimerkkejä. Ja toden totta, olin vienyt tahtoni läpi määrätietoisesti ja hänen kokemuksensa mukaan jyräävästi, vastoin hänen toiveitaan. En ollut kuunnellut riittävästi häntä. Enkä aina muitakaan.

Jotkut epäilivät myös moraaliani. En ollut absolutisti enkä muutenkaan täyttänyt kaikkein ahtaimpia normeja ja ajatuksia, joita kristillisissä piireissä pidettiin loukkaamattomina.

Tietenkin otti päähän saada kritiikkiä. Mutta tarvitsin sitä. Sain paljon itsetutkistelun aihetta. Toivottavasti opin jotain. Omaan persoonaan liittyvien asioiden syväoppiminen on kieltämättä haastavaa. Itse emme aina tunnistaa tapaamme toimia.

Valinta kohdistui minuun, ja edessäni oli mielenkiintoinen rupeama. Nautin useimmista päivistä, vaikka myöhempinä vuosina tunsikin, että minua revittiin moneen suuntaan. Minuun suunnattiin odotuksia, jotka halusin täyttää, mutta jotka ajan myötä nakersivat mieltäni.

Seitsemän vuoden vauhdikkaan rupeaman jälkeen sain hallitukselta tehtäväksi etsiä Sana-lehdelle uusi päätoimittaja. Prosessin alkuvaiheessa jääväsin itseni. Sanoin hallituksen puheenjohtajalle Anita Koskimaalle, että pitäkää minut yhtenä ehdokkaana. Astuin organisaatiossa pari pykälää alemmas, mutta sain uuden mielenkiintoisen kutsumustehtävän, jossa olivat uudet johtamishaasteet.

On aika aloittaa pesti ja on aika luopua siitä. Luopumiseen minulla ei ollut paineita, asiat sujuivat hyvin. Mutta halusin omasta halustani siirtyä uuteen juuri sellaisessa vaiheessa. Statukseni laski, mutta sisäisesti olin onnellinen.

Olin aina tykännyt kirjoittamisesta. Nuoresta saakka olin pitänyt yhtenä uravaihtoehtona journalistin työtä. Nyt tarjoutui mahdollisuus kokeilla sitä. Kirjoitin paljon. Teen laajoja reppareita tunnetuista eri elämänalueiden vaikuttajista. Minun oli mahdollista yhdistää kiinnostukseni ajan ilmiöitä ja toimituksen johtamista kohtaan. Uudistimme lehden kollegani Jussi Mursulan ja avuksi pyytämämme Heikki Hakalan kanssa.

Ne vuodet olivat lähijohtamista, verkottumista, markkinointia ja maailman ilmiöiden sulattelua.

Yrittäjyys

Miksi sitten lopulta lähdin yrittäjäksi vuonna 1997? Se on pitkä stoori, johon liittyy avioero, henkilökohtainen kriisi ja halu yhdellä iskulla panna elämän palikat uuteen järjestykseen. Olin jo pitkään miettinyt sen tyyppistä siirtoa. ”Haluan katsoa, toimivatko ajatukseni raa’assa työelämässä”, muistan miettineeni.

Niihin vaiheisiin liittyy elämäni kipein kriisi, mutta samalla ehkä luovin rupeama.

Ajattelin, että seuraavat vuodet elämästäni toimisin asiantuntijan roolissa. Auttaisin yhteisöjä pärjäämään, johtajia johtamaan ja työelämää parantumaan. Arvelin, että minulla oli siihen edellytyksiä, kokemusta, näkemystä ja tietoa sekä halu oppia uutta. Olin silloin 53-vuotias.

Kai se kuuluu minuun, että en lähtenyt siihen uuteen yksin. Mukana oli muutama muu, joista mukaan jäivät lopulta Lari Junkkari ja Jukka Hakamäki. Syntyi Novetos Oy, firma, josta olin ylpeä. 

Minulle tuli asiantuntijan rooli. Ensimmäisen vuoden olin yksin, sitten Jukka tuli mukaan ja seuraavana vuonna taas pari muuta, myös Kanadan pestiltään palannut Lari.

Olin jälleen johtajan roolissa, aloittavan yrityksen toimitusjohtaja. Ensimmäisinä viitenä vuotena panin kaikki paukkuni myyntiin, asiakkuuksien kehittämiseen ja omaan valmennustyöhöni. Toimitusjohtajuuden hoidin siinä sivussa. Firma kasvoi, saimme nimeä, uusia lahjakkaita persoonia tuli mukaan. Hommasimme talousvastaavan ja viestintäpäällikön.

Sitten iski kriisi. Olimme panneet panokset firman kehittämiseen. Olin jättänyt talouden seurannan muille, luottanut ulkopuoliseen arvioon, ja äkkiä meillä oli isot maksuvaikeudet. Teimme selkeän suunnitelman. Henkilökunta sitoutui siihen, ja kriisi selvitettiin.

Siinä tilanteessa tajusin, että tarvitsimme päätoimisen toimitusjohtajan. Saimme tehtävään Petri Lehtipuun, joka on yksi elämäni sankareista. Minun tehtäväkseni jäi tehdä valmennus- ja konsultointityötä sekä olla hallituksen puheenjohtaja.

Petrin kanssa pidimme tiivistä yhteyttä. Yritin olla tarkka, etten sotkeutuisi hänen tehtäviinsä. Petri puolestaan totesi, että ”mitäs jos tehtäisiinkin asia toisella tavalla ja sotkeuduttaisiin toistemme rooleihin”.

Se oli innovatiivinen lause. Novetoksella oli tavallaan kaksipäinen johto, vaikka pidinkin itseni tietoisen tietämättömänä firman arjen johtamisesta. Puheenjohtajan ei pidä sotkeutua nippeleihin. Olin edelleen vaikuttaja, vaikka operatiivinen puoli ei kuulunut minulle. Tuin toimitusjohtajaa, sparrasin kollegoja sekä ennen kaikkea tein asiakastyötä.

Näillä askelmerkeillä edettiin monta vuotta. Meillä oli pieni omistajien ydinporukka, johon alkuun kuuluivat Petrin ja minun lisäksi Heikki Pajunen ja Vesa Ristikangas sekä myöhemmin eri vaiheissa ja eri kokoonpanoissa Eeva Pitkänen, Jan Holst, Pentti Martiskainen, Paula Kirjavainen ja Markus Pessi. Vaikka firman omistajien määrää laajennettiin, niin aina oli pieni partnerien ydinjoukko, joka kykeni tekemään linjauksia. Tätä kirjoittaessani homma jatkuu toimitusjohtaja Kari Ålanderin johdolla ja hyvän asiantuntijaporukan voimin.

Luopumiseen liittyy tuskaa

Novetoksen hallituksesta jäin kokonaan pois useita vuosia sitten. Olin virallisesti eläkkeellä, mutta tein edelleen melko laajasti asiakastyötä. Vasta vuoden 2017 lopulla jätin Novetoksen. Olin 73 vuotias.

Vuosien saatossa mietin, että johtajan pitää välttää tilanne, jossa firma on täysin riippuvainen hänestä. Kaikki langat käsissään pitävän johtajan luopuessa roolistaan yritykseen tulee tyhjiö, totaalisen uusi tilanne. Olin vuosien varrella nähnyt varoittavia esimerkkejä.

Tämä pätee kaikkiin johtajapositioihin. Johtajan tulee koko ajan rakentaa tiimiä, jolla on kaikki olennainen tieto organisaatiosta ja kyky toimia myös ilman ykkösjohtajaa. Johtajan on panostettava jatkuvuuteen.

Jos jostain onnittelen itseäni, niin ainakin siitä, että ymmärsin melko aikaisessa vaiheessa vähentää omaa näkyvää ja päättävää rooliani Novetoksessa. En tiedä, miten hyvin se näkyi ulospäin, mutta talon sisällä kuvittelen sen näkyneen.

Eri asia sitten on, että minulla ilmeisesti säilyi jonkinlainen epävirallinen vaikuttajuus ja ehkä myös henkistä johtajuutta. Sparrasin usein kollegoitani, availin ovia, ilmaisin ajatuksiani, olin mukana pohdinnoissa. Novetoksen perustajan sanoilla oli painoarvoa. Olisi ehkä hieman enemmän pitänyt pitää suu kiinni, mutta lausuilin mietteitäni ja usein minua kuunneltiinkin. Varmaan olin ärsyttäväkin. Ainakin kerran.

Vaikeinta oli silloin, kun jätin hallituksen puheenjohtajuuden ja samalla myös jäsenyyden. En ollut enää päätöksenteon keskipisteessä. Olin etukäteen ajatellut, että kyseessä olisi helppo nakki. Ei ollut. Tuskin kerroin fiiliksistäni monillekaan, mutta sisimmässäni myllersi.

Tämän myllerryksen voitti vasta seuraava myllerrys, kun jäin kokonaan pois Novetoksesta. Ensimmäisen kerran 48 vuoteen minulla ei ollut työyhteisöä. Mielipidettäni ei enää kyselty. Sparraustani ei jonotettu. Olin oikeasti eläkeläinen. Asiakastyötä kyllä tein ja teen mielelläni edelleen sopivassa määrin, mutta muutoksen koin syvällä.

Olin valmistautunut huolella tähän muutokseen. Siitä kertovat esimerkiksi Reppumatka-blogini.

Minun ei enää kuulu tuoda sivusta virikkeitä ja viisasteluja. Minun on pakko hyväksyä lopullisesti, että perustamani ja rakastamani yritys jatkaa ilman minua. 

Vahvuuksien varaan

Jos johtamisessa olen jossain onnistunut, niin sen perimmäinen syy on, että olen riittävällä tasolla tunnistanut vahvuuteni ja heikkouteni. Samalla minun on onnistunut koota ympärilleni ihmisiä, joilla on minulta puuttuvia vahvuuksia.

Johtamisen totuudenhetki-blogissa kerron Topi Saarisen ja minun välisestä yhteistyöstä. Minusta tuli toiminnanjohtaja ja Topi vastasi taloudesta. Minun vahvuuteni oli visionäärinen näkemyksellisyys ja porukan kipinän sytyttäminen ja ylläpito. Olin ennen kaikkea suunnannäyttäjä. Topi ymmärsi taloutta ja yrittäjänä hahmotti talouden dynaamiset lait ja mahdollisuudet.

Olisimme voineet päätyä keskinäiseen välienselvittelyyn, olimme molemmat kilpailuhenkisiä. Mutta me sovimme, että molemmat keskittyvät omiin vahvuuksiinsa, luotamme toisiimme ja keskustelemme paljon.

Teologin koulutus ei anna vahvuuksia talouden dynamiikan syvälliseen ymmärtämiseen. Lukuja kyllä osasin lukea, koulussa matikka oli vahvuuksiani, mutta on eri asia kuvitella ymmärtävänsä tai sitten ymmärtää oikeasti, mitä kaikkea on lukujen takana ja miten eri asiat vaikuttavat toisiinsa.

Yhteistyömme oli tuloksellista. Alkuvuosina meidän oli pakko tehdä tiukkoja taloudellisia päätöksiä. Ne henkilöityivät usein Topiin. Sain kysymyksiä, että Topiko firmaa johti.  Olimme keskustelleet asiat hänen kanssaan ja annoin hänen päätöksilleen tukeni. Sen kaiken rinnalla pyrin huolehtimaan firman henkisestä vahvistumisesta ja avausten tekemisestä.

Oppini noilta vuosilta on, että johtajan ei tarvitse koko ajan saada kaikista asioista gloriaa itselleen. Kunnia aina sille, kelle kunnia kuuluu.

Tilan antamista

Olimme kirkollinen järjestö, Kansan Raamattuseura, jolla oli julistus- ja koulutustoimintaa ympäri maata, 7–8 toimintakeskusta, kustannus- ja julkaisutoimintaa, lippulaivana laajalevikkinen Sana-lehti. Oli kriittisen tärkeää, että meihin luotettiin seurakunnissa ja että meille syntyi hyviä suhteita yhteiskunnan eri sektoreihin, laajalti myös liike-elämään. Siihen kaikkeen panostin.

Halusin antaa tilaa erilaisille taiteilijapersoonallisuuksille, joita meillä herra paratkoon riitti. Monet kerrat juttelin Lemisen Ekin ja muiden näkyvien sanataiteilijoiden kanssa. Aika paljon kiersin kentällä ja puhuin joukoille. Olin tavallaan heimopäällikkö.

Uskoin myös esimerkin voimaan. Kun nuoremmat papit alkoivat valitella, että rippikoululeirien vetäminen ei oikein ollut houkuttelevaa ja arvostettavaa toimintaa, en ruvennut kääntämään puheilla heidän päätään. Otin itse johdettavakseni pari rippileiriä. Sen jälkeen ei kertaakaan tarvinnut yrittää vakuuttaa muita homman tärkeydestä. Sitä paitsi vedin sen leirin yhdessä hallituksemme jäsenen Harri Heinon kanssa, joka oli merkittävässä kirkollisessa tehtävässä Kirkon tutkimuskeskuksen johtajana.

Mielestäni johtajan on oltava valmis tekemään organisaation perustyötä, tai ainakin osoittaa suurta kiinnostusta sitä kohtaan. Mikäli siis hänen osaamisensa ja rahkeensa riittävät siihen ja sopivat. Koodareita johtajista tuskin tulee, mutta koodarien kanssa voi ainakin jutella. 

Managementtia ja liideriyttä

Johtaa voi siis monella tavalla. Erilaisista johtamisrooleista kirjoitin blogin Johtamisen 11 ydinroolia. Toisessa blogissa pohdin erityisesti henkistä johtajuutta: Kuka on henkinen johtajanne?

Kokemieni vuosikymmenien aikana johtamisen idea muuttunut. Retoriikassa ehkä enemmän kuin arkisessa toiminnassa. 

Ensimmäisissä johtamiskoulutuksissani ohjaajina oli kaksi Harvardista juuri valmistunutta johtamisen kesperttiä. Elettiin 70-luvun alkuvaiheita. Avainsanoja olivat suunnittelu, toimeenpano ja kontrolli. Olin innoissani. Minulle se oli tarpeellista. Sittemmin johtamiskoulutusten painotukset ovat muuttuneet rajusti.

Jälkeenpäin olen miettinyt, miksi siihen aikaan tunnettiin niin valtavaa tarvetta painottaa suunnittelua ja kontrollia. Ennenkin oli suunniteltu, mutta nyt alettiin elää PTS-aikaa. Vanhemmat tieteenharjoittajat muistavat nuo PTS:t eli pitkän tähtäyksen suunnitelmat. Ehkä aiemmin oli sittenkin johdettu enemmän ad hoc -tyyppisesti ja improvisoidusti. 

KRS:ssä aloin vaahdota, että meillä pitäisi olla PTS. Johtajalegenda Mauri Tiilikainen totesi, että käynnistetään sellainen. ”Ehkä Tapio voisi alkaa vetää sen laatimista.” Maurilla oli pelisilmää. Tein työtä käskettyä, ja työryhmän työn tuloksena oli sivukaupalla viiden vuoden päähän ulottuvia numeroita ja toimenpideideoita.

Oikeaan elämään kyseiset paperit eivät vaikuttaneet lainkaan. PTS-vaiheen jälkeen johtamisessa yleensäkin siirryttiin enemmän strategioihin ja sittemmin strategiseen ajatteluun sekä uudempiin ismeihin. Sekä onneksi myös ihmisen johtamisen tärkeyteen.

Johtajuuden erilaisia ilmenemiä miettiessäni olen tuntenut itseni ehkä eniten henkiseksi johtajaksi. Manageriaalista johtamistakin olen toteuttanut kohtuullisesti. Se on tarjonnut mahdollisuuksia vaikuttaa oman organisaation iskukykyyn. Hallinnollisia tehtäviä olen enimmäkseen pyrkinyt delegoimaan niille, jotka ovat niistä innostuneempia ja ennen kaikkea osaavampia. Hallinnon ja talouden on aina oltava kunnossa. Ellei sopivia tekijöitä ole ollut lähellä, olen joutunut senkin puolen hoitamaan, onneksi harvoin.

Henkinen johtajuus

Henkinen johtajuus on mielenkiintoinen käsite ja ilmenee monella tavalla. Minulle se on ollut pyrkimystä luoda ryhmä, joka on syttynyt asialleen, toimii yhdessä, noudattaa hyviä eettisiä periaatteita ja kulkee samaan suuntaan. Samalla olen pyrkinyt vaikuttamaan oman yhteisöni ulkopuolelle. Siksi olen luennoinut, kirjoittanut kirjoja ja blogeja sekä käynyt valtavan määrän keskusteluja siitä, mikä meille on tärkeää.

Henkinen johtaja vaikuttaa ihmisten mieliin. Asemaan vetoaminen auttaa siinä nollan verran. 

Vaikuttaa voi monella tavalla, asia-argumenteilla, mielipiteillä, keskustelulla, suostuttelemalla. Ihmiset ovat erilaisia. Jotkut ovat enemmän asia- kuin ihmisjohtajia, se on luonnollista. 

Tarvitsemme sekä hyvää managementia että hyvää leadershipiä. Ne ovat kaksi hyödyllistä tulokulmaa johtamiseen, mutta niiden välistä eroa ei saisi dramatisoida (ks. blogini Johtaminen – hevostenhoitoa ja ratsastusta).

Käsite henkinen johtaja on jotain, jota olen ajatellut perusteellisemmin vasta viime vuosina, enkä osaa määritellä sitä kovin tarkasti. Sen vain tunnistan, että jokaisella ryhmillä usein ovat omat henkiset johtajansa ja vaikuttajansa. Aikoinaan Kansan Raamattuseurassa sellainen oli esimerkiksi Niilo Tuomenoksa, pappi ja saarnaaja. Häntä kuunneltiin hänen ajatustensa kirkkauden ja rohkeuden takia. Minkäänlaista muodollista asemaa hänellä ei ollut. Toiminnanjohtaja Mauri Tiilikainen nosti häntä aina esille ja vetosi häneen.

Kuten on tullut esille, uskon johtajan valmentavaan otteeseen. Ruotsissa asuessani ja kansainvälisessä järjestössä toimiessani, Agape Europen palveluksessa, käytimme englanninkielistä termiä discipleship, joka tarkoitti ihmisten hengellistä valmentamista ja pitkäjänteistä kehittämistä. Sisällöllisesti se saattoi koskea mitä tahansa, kuten nykyhetken coaching ja mentorointi. 

Kerran pidin tästä coachaavasta otteesta pitkän luentosarjan Englannissa. Sikäläiseen kulttuuriin kuuluu, että puhe pitää aloittaa vitsillä. Huomattava aika meni aina vitsin keksimiseen ja sorvaamiseen. Loppupippalossa yksi sutkautuksistani valittiin viikon huonoimmaksi vitsiksi. Brittihuumoria hiukan tuntevana otin sen suurena kunnianosoituksena.

Minulle kasvattava ja valmentava ote on käytännössä tarkoittanut parhaimmillaan rohkeaa haastamista, houkuttelua katsomaan yli totuttujen ajatusmallien, rohkeita visioita, omien uskomusten ja luutumien kyseenalaistamista. 

Muutaman kerran olin tilanteessa, jossa ryhmäni oli valmis heittämään hanskat tiskiin. Olimme rakentaneet budjetin, maineemme, intohimomme ja kaiken muun sen varaan, että tapahtumaan tulisi 500 maksavaa osanottajaa kaikiksi kolmeksi päiväksi. Kolme viikkoa ennen h-hetkeä ilmoittautuneita oli vajaat sata.

”Mitä pitäisi tapahtua, että saisimme täyden salin”, kysyin tiimiltämme. Aloimme ideoida vaihtoehtoja. ”Tunnistamme kaikki tilanteeseen vaikuttavat avainhenkilöt Suomessa.” ”Jokainen meistä hankkii kymmenen osanottajaa.” ”Haastamme jo ilmoittautuneet tuomaan kukin yhden uuden ja samalla annamme hänelle hinnanalennuksen jokaista uutta kohden.” ”Tästä hetkestä eteenpäin jokainen meistä keskittyy vain ja ainoastaan osanottajien hankkimiseen. Kaikki muu tekeminen saa jäädä.” Saimme höngän päälle. 

Meitä oli ehkä noin 20 työuransa alkuvaiheita kokevaa kollegaa, meikä nippa nappa yli 30 v. Kaikki lähti siitä, että ryhmä itse halusi lopulta onnistua, keksi itse ratkaisut ja päätti uskoa onnistumisen mahdollisuuteen. 

Oli upeaa astua h-hetkenä saliin, pitää avauspuhe ja esitellä kansainvälinen puhujamme Bill Bright. Väkeä oli parhaimmillaan lähes 600.

Johtamisen kehittäjä

Toimiessani johtamisen kehittäjänä sain perspektiiviä suomalaiseen johtamiseen. Näin ja koin kaikenlaista. On esikuvallista ja kutsumuksellista johtamista, erilaisia johtaja- ja esimiespersoonia. Mutta kurja kyllä, joukkoon mahtuu myös kusipäitä, joiden ei pitäisi ikinä olla johtajan tehtävissä.

Parhaimmillaan suomalainen johtaja on asiallinen ja väestään välittävä. Varsinainen tunteiden tonava hän ei välttämättä ole, eikä hänen kommunikaationsa aina ole ylitsevuotavan perusteellista. Mutta luotettavuutta hänessä on. 

Johtamiskulttuurimme rakentuu vieläkin perinteisille maskuliinisille arvoille. Stereotyyppisimmillään johtaja puhuu johtamisesta, kun hän itse asiassa tarkoittaa vain yhtiön johtamisjärjestelmää. Hän on vahvoilla puhuessaan prosesseista. Numeropuolen hän hallitsee mennen tullen

Aloittaessani johtamisen kehittäjänä tunsin olevani kummajainen, kun puhuin itsetuntemuksesta, arvoista, etiikasta, hyvinvoinnista, kulttuurista ja ryhmän fiiliksistä. Samalla koin, että minut otettiin vakavasti ja että ihmispuhe koettiin mielenkiintoiseksi ja tärkeäksi. En luonnollisestikaan ollut yksin noiden ajatusten kanssa.

Näiden 20 vuoden aikana johtamista koskeva retoriikka on muuttunut valtavasti, inhimilliseen suuntaan. Olen koko ajan uskonut, että muutos ihmisen suuntaan on tulossa. Se on hitaampaa kuin olen kuvitellut ja toivonut. Olen edelleen idealisti. Uskon, että hyvästä syystä.

Käytännön tasolla varsinkin jättiorganisaatioissa eletään yhä melko paljon taylorilaisen konemetaforan aikaa. Ihminen on suuren koneiston osa, ei välttämättä kokonainen ihminen. Kontrolloivalla ja mekanistisella johtamiskulttuurilla on vielä vahva kuristusote työelämästä, tosin peitetymmin kuin ennen.

Huonoa ja tosi huonoa johtamista löytyy. Tällä en tarkoita edellä kuvaamaani managerialisuutta, vaikka senkin ilmentymiä voi joskus kuvata kehnoiksi. Huonointa on johtajan itsekkyys, epäkunnioittava käyttäytyminen, ylimielisyys ja epäeettisyys.

Kaikkein kehnoimpia ovat narsistiset johtajat, joiden päähän mahtuu vain oma etu. Ihmiset ovat heille pelinappuloita, joita parhaimmillaan voi hyödyntää mutta jotka helposti muuttuvat olioiksi, joita vastaan tulee taistella.  Heitä olen tavannut ja joskus yrittänyt auttaa. Heidän jälkiään olen minäkin joutunut korjaamaan.

Onneksi suuri enemmistö johtajista on hyvää ajavia ja organisaation etua vaalivia persoonia, vaikka he huomaamattaan saattavat olla vanhan organisaatiokulttuurin vankeja. Joukossa on lahjakkaita ja luovia persoonia, joiden kanssa on rikastavaa keskustella. Suoranaisiin johtamisen staroihin on ollut hieno tutustua.

Työssäni en välttämättä ole ollut ohjeiden ja neuvojen jakaja vaan pikemminkin fasilitaattori tai oivalluttaja. Olen nähnyt tehtäväkseni auttaa johtajia, esimiehiä ja johtoryhmiä tiedostamaan sen, minkä he itse jo kauan ovat kokeneet hyväksi.

Usein aloitan yhteistyön sillä, että mietitään talon johtamisen ideaa. Olen kutsunut sitä johtamisfilosofiaksi tai johtamisen arvoiksi tai visioksi hengessä ”tällaiseen johtamiseen pyrimme – yhdessä”. Sitten aletaan miettiä, mitä visio olisi käytännössä ja miten siihen päästäisiin. Loppu onkin sitten käytännön askeleita ja sen uuden opettelua.

Minulle toiminta johtamisen ja johtajuuden kehittäjänä on ollut hieno haaste. Olen oppinut enemmän kuin mitä olen kyennyt antamaan. Onneksi: olen voinut vuosien varrella siirtää eteenpäin noita muilta oppimiani asioita.

Kirjojani johtajuudesta

Olen kirjoittanut useamman kirjan johtajuudesta. Usein yhdessä joidenkin muiden kanssa. Linkkiä klikkaamalla kirjan kirjoittajajoukkokin ja muut tiedot selviävät. Kirjat kuvaavat teemoja, joita työssäni olen pyrkinyt pitämään esillä. 

Yrityksen arvot ja etiikka-kirjassa korostimme johtamisen eettistä luonnetta. Parhaat johtajat tuntevat arvopohjansa ja noudattavat korkeita eettisiä ihanteita. Minusta sen ymmärtäminen on parantunut vuosi vuodelta, mutta paljon on vielä kasvun varaa.

Vastuullinen johtaminen – Inhimillistä tuloksentekoa jatkaa samaa teemaa. Johtajan on kaikessa nähtävä vastuunsa taloudesta, ympäristöstä ja yhteiskunnasta sekä ihmisistä. Nykymaailmassa vastuullisuus on kriittisen tärkeää kaikille organisaatioille ja johtajille.

Syty ja sytytä – Valmentavan johtamisen filosofia oli ensimmäisiä suomalaisia kirjoja, joissa korostettiin johtajan valmentajaroolia. Kirjassa annamme enemmän kuin vain listan valmentajan tehtävistä. Kaikki alkaa johtajasta itsestään, hänen kyvystään valmentaa itseään ja käsitellä omaan motivaatioonsa liittyvät asiat. Kirjan kuvaamasta Syttymisen kierre -mallista kehkeytyi myöhemmin paljon käytetty kehittämisen kehikko.

Asiantuntijasta esimies vastaa polttavaan kysymykseen. Monen kasvu johtajana tyssää siihen, että henkilö ei kykene luopumaan dominoivasta asiantuntijan roolistaan ja omaksumaan johtajan roolia. Johtajan on opittava näkemään työnsä laaja-alaisemmin ja aiempaa epäitsekkäämmin.

Johda ihmistä – Teologiaa johtajille on jonkinlainen Summa siitä, mitä olen työkseni tehnyt. Metateesini on, että johtaminen on äärimmäisen poikkitieteellistä hommaa. Jokainen elämänala tarjoaa johtajille mietittävää, mitä suurimmassa määrin myös teologia. Teologia esittää tärkeitä kysymyksiä, haastaa, sparraa, innostaa, selkiyttää. 

Kutsumusjohtaja tarjoaa ajattelemisen aihetta kysymykseen ”Miksi ylipäänsä olisin johtaja?” Tai: ”Millainen johtaja juuri minä voisin tai haluaisin olla?” Kutsumuksen käsite on noussut vahvasti esille tärkeänä motivaatiotekijänä. Siihen kuuluu sekä persoonan rakenteeseen että etiikkaan kiinnittyviä kysymyksiä.

Merkityksen kokemus on sekin tavallaan johtamiskirja. Johtajan on tunnistettava oman tekemisensä merkityksellisyys ja luotava yhteisöönsä tunne työn mielekkyydestä. Tämä tulokulma on käsittääkseni nousemassa isosti työelämän keskiöön.

Näitä toisiinsa kytkeytyviä teemoja olen yrittänyt ymmärtää, toteuttaa ja herätellä. Vastakaikuakin tunnen saaneeni. Monta vuotta sitten minut esiteltiin arvojohtamisen guruksi. Sellainen en ole enkä halua olla. Gurut ovat jossain muualla, ja heitä on vähän. Guruilua vierastan. Valitettavasti jotkut konsultit ja valmentajat harrastavat sitä. Me emme ole gurukansaa.

Heikkouteni

Jottei edellä sanotusta välittyisi kuva, että pidän itseäni kaikkitietävänä, niin kuvaan varmuuden vuoksi myös heikkouksiani, joita on paljon enemmän kuin mitä itse suostun näkemään.

Tuppaan olemaan epäsystemaattinen ja ylispontaani. Se toimii ihmisille, jotka ovat vastaavaa tyyppiä, mutta monet rakastavat tarkempaa suunnitelmallisuutta. Usein luotan siihen, että uuden tilanteen tullessa ratkaisut löytyvät itsestään.

Tämä johtaa toiseen puutteeseeni. Tyttäreni ja lähimmät työtoverini tunnistavat sinisilmäisyyteni. Luotan ihmisiin vielä silloinkin, kun muut ovat jo kauan epäilleet heidän pätevyyttään. Jonkinlainen hyveeni on, että näen helposti ihmisten parhaat puolet. Mutta se kääntyy kielteiseksi, kun en osaa tai halua ajoissa nähdä heidän puutteitaan. 

Edellisen kanssa paradoksaalisessa ristiriidassa on, että monissa tilanteissa olen turhankin kriittinen. Odotan kollegoiltani huippulaatuista suoritusta kaikissa tilanteissa. Se kieltämättä motivoi minua sparraamaan heitä eteenpäin. Mutta ajan mittaan heikko suorituskyky synnyttää minussa kriittisyyttä, joka kuormittaa suhteitani.

Edellä olen jo maininnut haluttomuuteni uppoutua numeroihin ja talouslukujen yksityiskohtiin. Vahvuudeksi se on kääntynyt siinä, että minun on ollut pakko löytää lähelleni sen alan osaajia. Luvut avautuvat minulle, mutta en yleensä ole kovin kiinnostunut yksityiskohdista.

Tämän kanssa sukua on suurpiirteisyyteni. Useimmiten en jaksa kuunnella pitkää ja seikkaperäistä selostusta, vaikka sen kertominen olisi tärkeää työtoverilleni. Osaan olla kuuntelevinani, mutta ajatuksissani yritän kuumeisesti tunnistaa, mikä on villakoiran ydin. Tässäkin olen ristiriitainen. Joissakin asioissa saatan olla ärsyttävän pikkutarkka, esimerkiksi tärkeiden tekstien kielellisessä ja ilmaisullisessa laadussa. Myös organisaation vastuu- ja jääviysteemat houkuttelevat minut nippelitulkintoihin. Minussa asuu pieni juristi.

Olen hajamielinen. Olen ollut sitä lapsesta saakka. Unohtelen helposti asioita, hukkaan tavaroita ja harhaudun ajatuksiini. Tietenkin olen oppinut minimoimaan mahdolliset vahingot, esimerkiksi tuplatsekkaan kalenteriaikojani sun muita tärkeitä asioita. Siitä huolimatta mokailen silloin tällöin. Hyvä puoli tässä on, että annan kollegoilleni ja ystävilleni meheviä naurunaiheita.

Kovin riskitietoinen en ole. Ryhmässä yleensä kuulun niihin, jotka näkevät suuria mahdollisuuksia. Joskus tunnen ärtymystä, kun sama henkilö aloittaa puheenvuoronsa jo kymmenennen kerran samassa palaverissa lauseella ”Tässä on se riski, että…” Tiedän hänen kiinnittävän ryhmän huomion tärkeään asiaan, mutta aina en jaksa viipyillä riskien puntaroinnissa. Joskus höläyttelen asioita, joita ei olisi pitänyt sanoa.

Ryhmässä tuppaan olemaan myös dominoiva. Käytän usein sen ensimmäisen puheenvuoron. Keskeytän helposti muita.

Pitäisikö vielä lisätä, että aistin fiiliksiä melko herkästi, enemmän kuin mitä näytän päälle päin. Henkilöiden väliset ristiriidat rassaavat minua joskus turhan pitkään, varsinkin jos olen väsynyt. Tosin ne pakottavat minut myös toimimaan. Olisi kiva olla paksunahkaisempi, mutta silloin kai en olisi enää minä.

Joten näiden ja muiden puutteitteni kanssa tässä elellään.

Muodissa olevat 360-arviot antavat helposti kuvan, että hyvä johtaja on henkilö, joka saa kaikista asioista parhaat pisteet. Sitten varsinkin nuoret johtajaparat pyrkivät olemaan kaikessa hyviä. Turhaan. Meillä saavat olla heikkoutemme. Jotkut niistä kaipaavat huomiota ja petraamista, varsinkin ne, jotka muuten torppaisivat hyvät aikeemme. Mutta joidenkin kanssa on vain opittava elämään. Jo se auttaa, että pyrkii tuntemaan itseään rehellisesti.

Johtamiseen liittyviä uskomuksiani ja sloganeitani

Kokoan tähän muutamia omia johtoajatuksiani, jotka vuosikymmenien varrella olen kokenut hyviksi ja jotka yhä voin allekirjoittaa.

  • Älä koskaan nolaa alaistasi.
  • Johtajuus ei ole kiinni iästä eikä varsinkaan sukupuolesta. 
  • Johtajuus on rohkeuden ja nöyryyden yhdistelmä.
  • Arkinen johtaminen edellyttää jatkuvaa delegointia. Se on kuin tennistä. Pidä huoli siitä, että pallo jää mahdollisimman usein verkoin toiselle puolelle. Muuten joudut kantamaan yhä suurempaa pallokassia.
  • Kysy aina: mikä on totta.
  • Rakasta alaisiasi, kumppaneitasi ja asiakkaitasi.
  • Kipeät toimenpiteet pitää tehdä päättäväisesti ja samalla arvostusta osoittaen. ”Rohkea asiassa, lempeä tavassa.”
  • Kysy yhä uudestaan: Miksi teemme tämän? Mielellään jokaisen palaverin alussa.
  • Älä torju saamaasi kritiikkiä. Unohda defenssisi ja kysy: Mitä hän haluaa sanoa.
  • Johtaminen on dramaturgiaa.
  • Johtaminen on järkevää ajattelua, ei uskomuksia ja jargonia.
  • Luo niin rohkea visio, että hirvittää.
  • Johtajan tehtävä on kasvattaa johtajia.
  • Huolehdi siitä, että sinulla on aina mentori.
  • Luo kaikista asioista näkemys. Joskus se ottaa aikaa.
  • Todellista valtaa ei tarvitse erikseen korostaa.
  • Johtaminen on palvelutehtävä.
  • Johtaja voi joskus näyttää myös heikkoutensa ja epävarmuutensa. Rehellisesti ja valikoidusti.
  • Katso jokaista ihmistä tämän parhaiden ominaisuuksien valossa.
  • Se mitä olet nyt, ei välttämättä kerro, mitä olet huomenna.
  • Johtajuuden huippu: henkinen johtaja.
  • Menestyjä on ihminen, joka elämänsä lopulla sanoo: ”Elin oman elämäni.”
  • Muutosjohtajan ensimmäinen sääntö: Näe tilanne realistisesti, juuri sellaisena kuin se oikeasti on.
  • Johtajan moraalinen vastuu ei poistu, vaikka koko muu joukko toimisi vastuuttomasti.
  • Johtajan tehtävä on kommunikoida. Pyri luomaan kieltä, joka antaa ihmisille mielikuvia ja pohdittavaa.
  • Henkinen johtaja on yhteisön moraalinen ja kokoava vaikuttaja. Hänellä voi olla muodollinen status, tai hän voi olla kuka tahansa ryhmän jäsen.
  • Ajatusjohtaja on edelläkävijä, joka näkee uusia mahdollisuuksia.
  • Välillä pitää vauhdittaa, välillä rauhoittaa.
  • On kaksi vaihtoehtoa johdon suhteesta väärinkäytökseen: 1. Johto tiesi. 2. Johto ei tiennyt. Molemmat vaihtoehdot ovat huonoja.

Tässä tekstissä oli johtamismietteitäni. Tänään kirjoitin näin. Paljon muustakin pitäisi kirjoittaa, näkemyksellisyydestä, visionäärisyydestä, arvoista, päämääristä, haasteista ja ajoituksen ideasta, teemoista joita olen vuosien varrella miettinyt. Ehkä teen niistä erillisiä blogeja tai täydennän tätä tekstiä myöhemmin. 

Varsinkin visioihin olen uskonut kuin pässi sarviinsa.

Mieleen soljuvien ajatusten kirjaaminen tästä tärkeästä teemasta oli mukavaa. Varsinkin, kun useimmissa tietokirjallisissa tuotoksissa pitää yrittää olla systemaattinen ja vedota erilaisiin asiantuntijoihin ja tutkijoihin. Tässä taisin vedota enimmäkseen itseeni.

Ihmisten johtaminen vaatii elinikäistä oppimista. Samalla se on äärettömän yksinkertaista: pyrkiä käyttäytymään ihmistä arvostavasti.

 

Relevantteja blogejani (pariin olen linkannut jo edellä)

Johtamisen taide

Mitä on hyvä johtaminen? Onko sellaista edes mahdollista määritellä?

Johtaminen – hevostenhoitoa ja ratsastusta

Ketkä tai mitkä ovat ajatusjohtajiamme?

Ajatusjohtaja, henkinen johtaja, arvojohtaja vai manageri – johtamisen 11 ydinroolia

Miksi Mauno Koivisto oli henkinen johtaja?

Luontainen liideri vai henkinen johtaja?

Kuka on henkinen johtajanne?

Valmentava johtaminen – onko sille edes kunnon vaihtoehtoa?

Itseni johtaminen – 11 lyhytajatusta

Johtaja, kehitä persoonaasi

Entä jos pomosi on kusipää?

Johtamisen totuudenhetki

Rehellisyysviestintä 2.0

 

Elämäni ja tarinani -tekstejä

Mietin, mitä on tullut tehdyksi ja mitä olen ajatellut

Minä teologina ja pappina

Johtaja ja johtamisen kehittäjä

Kirjojani ja muita julkaisuja plus kirjoittajakokemuksiani

Minä puhujana                                      

Laulua henkeen ja vereen