4. syys, 2018

Mietin, mitä on tullut tehdyksi. Entä mitä olen ajatellut?

Näin eläkeläisenä tulee kelatuksi mennyttä elämää. Ei sillä, etteikö elämää olisi vielä edessä. Toivottavasti on. Ja toivottavasti löytyy vielä paljon uutta.

Olen naputellut ajatuksiani muutamista teemoista, jotka ovat tavalla tai toisella liittyneet julkiseen elämääni. Olen kirjoitellut ennen kaikkea kokemuksistani. Tai tarkemmin sanottuna linkittänyt ajatuksiani kokemuksiini. Ehkä ainakin joku kolmesta tyttärestäni tai joku lastenlapsistamme saattaa joskus haluta vilkaista, mitä olen puuhaillut ja mietiskellyt.

Olisi tietenkin herkullisempaa käsitellä elämän privaattipuolta, kuten rakastumisia, avioliiton hienouksia ja hankaluuksia, suhteita lapsiin ja lastenlapsiin, ystäviä ja muita ihmissuhteita, kohtaamiani persoonia, enimmäkseen upeita sekä niitä harvoja hankalia. Sen puolen jätän kuitenkin päiväkirjani sivuille. Tai jos joskus sorrun retostelemaan ihmisiä, niin tietäkää minun tulleen vanhuudenhöperöksi. 

Julkinen elämäni käsittää ammatilliset roolini sekä kaksi tärkeintä harrastustani, jotka nekin ovat olleet osin ammatillisia. Olen lähtenyt liikkeelle teemoista Minä teologina ja pappina, johtajana ja johtamisen kehittäjänä, kirjoittajana, puhujana, laulajana sekä yrittäjänä.

Ammatillisuus tarkoittaa sitä, että olen tehnyt noita asioita joko päätyönäni tai julkisena sivutyönäni, ja olen opiskellut niitä varsin perusteellisesti plus saanut niistä myös hieman tuloja. Muutaman lantin sain myös joistakin maalaamistani tauluista, mutta sitä puolta en kelpuuta noiden muiden joukkoon.

Olen yleismies Jantunen. Minulla on aina ollut monia kiinnostuksen kohteita. Joskus pidin puutteena tätä epäfokusoituneisuuttani, mutta myöhemmin olen alkanut pitää sitä osana identiteettiäni. Elämänsä ja uransa voi rakentaa monella tavalla. Eri asiat hedelmöittävät toisiaan.

Isäni Jukka Aaltonen oli tahtoihminen, joka vei eteenpäin yhteiskunnallisia asioita. Äitini Elli os. Sainisalo oli herkkä taitelijasielu, joka oivalsi elämän vivahteita. 

Itsessäni näen molempia heistä. Osa minua on taistelija, johtaja, vaikuttaja, uuden aloittaja. Toinen puoli minua on taiteilija, joka katsoo elämää herkemmällä silmällä. Vuorotellen nämä kaksi minää ovat olleet voitolla tai vastaavasti alas painettuina. Aina ne ovat pyrkineet ottamaan tilansa.

Johtajuuspuoli on ollut työurani dominantti. Olen halunnut vaikuttaa asioihin. Taiteilijaminä on sekin ollut iso osa elämääni ja on luultavasti hedelmöittänyt myös varsinaista työuraani. Pappeuteen ne molemmat liittyvät saumattomasti.

Taiteilijuuteni on purkautunut erityisesti kirjoittamisessa ja musiikissa, varsinkin laulussa. Yhdessä vaiheessa maalasin intohimoisesti, ja vieläkin haikailen sen puolen aktivoimista jollain tavalla. Monia tekemisiäni lähestyn taiteen avulla – taide laajasti tulkittuna.

Joku on sanonut, että ”oletpa monipuolinen”. Tietenkään en ole. Ilmennän vain yhtä ja samaa minuutta erilaisin ilmaisukeinoin.

Myös tutkimus on kiinnostanut minua. Teologian opiskelun rinnalla opiskelin jossain vaiheessa päätoimisesti psykologiaa ja osin myös filosofiaa ja ajattelin siirtyä suoraan jatko-opiskeluihin. Kaksi eri kertaa osallistuin aktiivisesti tutkijaseminaareihin ja kolmannessa roikun vieläkin listoilla, mutta aina mielenkiintoni loppujen lopuksi meni käytännön työhön ja vaikuttamiseen. 

Ystäväni, tutkija ja silloinen Kirkon tutkimuskeskuksen johtaja Harri Heino sanoi: ”Tee sinä kirkkohistoriaa, minä sitten tutkin sitä.” Niin sovimme. Minussa asuva pieni tutkija on kaiken aikaa kuitenkin ollut innostunut kahlaamaan läpi muiden tutkimuksia, ja pari stipendein tuettua opintomatkaakin olen tehnyt. Sekä jonkun pienimuotoisen artikkelin.

Harri oli poikavuosista saakka läheisistä läheisin ystäväni. Hän kuoli sydämensiirto-operaation jälkeen hiukan yli 50-vuotiaana. 

Läpi elämäni olen ollut innostunut myös urheilusta, sekä penkillä että kentillä ja saleilla. Jalkapallo oli nuoruuteni intohimo, ja seuraan sitä yhä. Jääkiekko kiihottaa aina mieltäni. Liikuntaa harrastan monilla tavoilla. Ensimmäisen maratonini juoksin 65-vuotiaana, joten siinä suhteessa olen myöhäisherännyt. Shakkia on tullut harrastetuksi sen verran, että olen opettanut jokaisen tyttärenpoikani pelaamaan sitä. Melkein kaikilta olen saanut jo köniin.

Kai olen myös pohdiskelijatyyppi. Reflektiopäiväkirjaa olen kirjoitellut läpi elämäni ja muutenkin tykkään aloittaa päiväni rauhallisella mietiskelyhetkellä. Hyvä keskustelu innoittaa minua ja joskus myös kunnon väittely, varsinkin nuorena.

Järjestötyössä olen ollut mukana aika paljon, myös päätyökseni. Vapaaehtoispuolella erityisesti sosiaaliset teemat ovat olleet minulle tärkeitä. 

 

Entä nyt? Liitän tähän yhden kirjoittamani tekstin, yhden tunnelmatuokion, jonka kirjoitin heinäkuisessa reflektiohetkessäni. Jostain syystä kirjoitin otsikon ruotsiksi. Jätän sen siihen muotoon.

 

Mina 48 år i arbetslivet

Olen kokenut luultavasti viimeisen työelämäirtautumiseni. Enää en ole kiinnittynyt mihinkään vakituiseen. Joissain hankkeissa varmaan olen jatkossakin, saa nähdä.

Elän murrosvaihetta. Jotain on takana. Edessä on – ehkei mitään. Olen alkanut pala palalta katkoa siteitä menneeseen, joskus suunnitellusti, joskus sattumalta. 

En ajattele, että menneisyydestä pitäisi irtautua. Pikemminkin teen tiliä menneen kanssa. Kirjoittelen päiväkirjaa ja reppuvihkoa, mietiskelen asioita lenkkipoluilla. Välillä tulee ajatus, että sen ja senkin kokemuksen voisi jättää taka-alalle. Tai että mitä jos panostaisin siihen ja siihen. Usein ne ovat ajatuskokeita, joskus vakavampia.

Aikoinaan kesti monta vuotta tulla sinuksi KRS-irtautumisen takia – 28 vuotta oli kelpo rupeama. Tosin siitä ajasta olin kuusi vuotta lainassa Ruotsissa ja kansainvälisissä tehtävissä.  Ne 28 vuotta onneksi rytmittyivät viiteen eri rooliin, ensimmäinen eli opiskelijatyön kuvio kaiken lisäksi kahteen erilaiseen tehtävään.

Tämän luopumisen jälkeen löysin tasapainon. Se otti aikaa vuoden pari.

Nyt prosessoin Novetos-vuosiani. Ne 20 vuotta sisälsivät paljon. Ihan alkuun sekä innostusta uudesta että ajoittaista epävarmuutta ja pelkoa. Kontaktointia, tapaamisia, ideointia, luentoja, uusien teemojen valmistamista, kasvua, onnistumisia, kriisejä. Järkyttävä määrä työtä.

Nyt olen miettinyt, mikä minua oikein draivasi. Olin idealisti ja uskoin voivani vaikuttaa työelämään. 90-luvun lopulla puhe hyvinvoinnista, ihmisistä ja varsinkin etiikasta oli eksoottista huuhaata, joten perusteluja piti löytää. Tunsin tekeväni jotain merkittävää.

Oli vuosia, jolloin viikon jokaisena päivänä oli yhdestä kahteen (joskus kolme) asiakastilannetta. Nyt en ymmärrä, miten pääni pysyi kasassa ja miten jaksoin. Siinä sivussa tein muutaman kirjan, järkkäilin seminaareja yhteistyökumppanien kanssa sekä touhusin HENRY Ryn hallituksessa. Toimitusjohtajana olin viisi vuotta, kunnes Petri Lehtipuu tuli jatkamaan. Tj-hommista en saanut palkkaa.

Novetos kasvoi. Upeita ihmisiä, kohtaamisia, kolhuja, eroamisia, uusia alkuja. Oli pitkä nousukiito. Sitten iski lama ja tiukemmat vuodet. Jotkut ristiriidat olivat rankkoja, mutta ne piti hoitaa.

Vähitellen jäin sivuun vastuista, mutta edelleen tunsin olevani jonkinlainen henkinen johtaja, jonka sana painoi luultavasti liiankin paljon. Alkoi lopullinen irtautumiseni reppumatkoineen.

Sitten olin omillani vuoden 2017 joulukuun alusta. Takana 48 vuotta päätoimista työelämää, johtamista, palavereja ja vastuuta.

Eri vaiheissa elin uuden luomisen hurmaa. Tykkäsin synnyttää uutta. Ne 20 vuotta antoivat minulle paljon.

Nyt elän lähes puolivuosisataisen työurani jälkimasennusta, jolle olen antanut nimen posttraumaattinen työelämämasennus. Tiedän, etten ole yksin tuntemuksieni kanssa. Kysyn itseltäni, mitä tämä kaikki kannatti. Sain toimeentulon ja pärjäsin. Ihmiset kehuivat, kiittelivät ja taputtelivat. Usein. Yhden julkisen tunnustuksenkin sain, Pro Oeconomia -palkinnon, mikä merkitsi minulle paljon.

Jälkimasennuksessa asiat näyttävät enemmän tappioilta kuin voitoilta. Kykeninkö tekemään sen, mitä halusin? Tuliko Novetoksesta se, mitä joskus kuvittelin?

Ymmärrän nyt näiden kysymysteni mielekkyyden. Vanhemman on irtauduttava lapsistaan, ja se tapahtuu jonkinlaisen kriisin myötä. Ja lasten on irtauduttava vanhemmistaan, tehtävä isänmurha. Sen kaiken on tapahduttava, jotta elämä voisi jatkua ja jotta jotain uutta syntyisi eri osapuolille.

Vielä ensimmäisinä kuukausina lopullisen eläköitymisen jälkeen tunsin olevani jollain lailla osa Novetosta. Olin mukana muutamissa projekteissa. Seurailin tapahtumien kulkua. Oli kiva suunnitella puhetta Larille ja Petrille, mennä vielä yhteen Akatemiaan ja pitää vielä yksi puhe. 

Sen päivän ja varsinkin puheeni jälkeen jäin hämmentyneisiin mietteisiin. Minun ei enää kuulu ottaa roolia perustamassani yrityksessä. Jollain merkillisellä tavalla tunsin joidenkin minussa olleiden siteiden katkenneen. Ensin se ahdisti, sitten se alkoi tuntua vapauttavalta.

En ole puhunut näistä tämän hetken fiiliksistäni kenenkään kanssa. Kirjoittelen siis. Se on ennenkin auttanut minua.

Tilinteko omien vaiheiden kanssa johtaa todennäköisesti uuteen tasapainoon. Alan nähdä positiivisella tavalla, mitä mahdollisesti olen saanut aikaan, tehnyt jotain, joka on jättänyt jälkeen joihinkin ihmisiin, tuttuihin ja tuntemattomiinkin. Olla ylpeä siitä, mitä on ollut.

Vaikka tunnistan kokevani masennuksen hetkiä, niin toivoa on. Uskon uuteen, mitä ikinä se onkaan. Haluan yhä vaikuttaa – työelämään, kirkkoon, ihmisiin. Haluan olla osa jotain yhteisöä, joka on minulle tärkeä.

Juuri nyt en tunne kuuluvani mihinkään. Perhe on tietenkin eri juttu, mutta nyt sekin on siinä vaiheessa, että vastuut ovat muilla. Jeesailen ja vietän hienoja yhteisiä hetkiä.

Kuluneina 48 vuotena elin niin voimakkaasti niille yhteisöille, joissa olin mukana, että syvästi koetuille ravitseville muille yhteisöille ei ollut tarpeeksi aikaa. Verkottunut olin ja olen edelleen, mutta se on eri juttu. Yhteisöllä tarkoitan jotain sellaista, jossa voin olla avoin, oma itseni, antaa itsestäni ja saada tukea viimeisen päälle.

Yhteisö on jotain, jonka kanssa voi nauraa ja itkeä. Ehkä haastavin kriteeri on, että voi itkeä.

Novetoksessa en muista itkeneeni kertaakaan kenenkään kuullen. En ole osannut. Monien itkuja olen kuunnellut, työssä ja vapaa-ajalla, ja tunnen olleeni etuoikeutettu saadessani osakseni luottamusta.

Nyt minua itkettää. Tekisi mieli huutaa ilmoille kymmenien vuosien tuska. Purkaa posttraumaattinen työstressini.  Avata se, mistä olen joutunut vaikenemaan, kun olen ollut vastuunkantaja ja usein viimeinen perälauta, jonka ainakin tulee kestää.

Olen ollut ja olen edelleen monissa tilanteissa neuvonantaja, johtaja, puheenjohtaja, uskottu konsultti, isä, isoisä, isoveli, suuren suvun jonkinlainen päämies. 

Vuosien varrella minulla on ollut kohtaamisia, joissa olen voinut keventää taakkaani. Silti aina jokin minussa on tuntenut, että on oltava vahva. Minä ainakaan en voi romahtaa.

Kai olenkin ollut vahva. Minulla on ollut kyky nähdä uusia mahdollisuuksia ja rohkaista ihmisiä jatkamaan. Mutta juuri nyt tunnen, että kaiken sen keskellä olen sittenkin ollut yksin, enemmän kuin mitä olen ymmärtänyt.

Nyt ajattelin romahtaa, regressoitua. En lopullisesti, mutta tutustuakseni heikkouteeni. Saadakseni hetken helpotuksen siitä, että kannan harteillani muuta maailmaa.

Kirjoitettu Nummelassa 4.7.2018

 

Nyt eläkkeellä, lähes kokonaan

Kun nyt viikkojen jälkeen katselen tuota tekstiä jo kevyesti hymyillen. Tuntuuhan se ryöpsähdykseltä, sen hetken tunnelmakuvalta. Mutta jollei muuta, niin se kuvaa ainakin sitä, että olen tehnyt kaiken tosissani, en vasemmalla kädellä. Sitoutunut tehtävääni ja omistautunut heille, joiden kanssa olen tehnyt työni.

Minun ei selvästikään ole helppo sopeutua olemaan vain eläkeläinen. Tunnen itseni merikapteeniksi, joka väärä piipunvarsi suussaan ihmettelee, miksi hänestä tuli maakrapu. Hän kaipaa myrskyjä, vaaran tunnetta, uusia satamia ja koti-ikävää. Se on aina ollut hänen elämänsä. Kaikki päivittäiset tehtävät tuntuvat sijaispuuhalta. Hän kaipaa jotain, joka on todellista, aitoa ja oikeaa.

Tämä on minun taisteluni, jolle otan aikaa ja jonka aion voittaa.

Joskus lenkkipolulla mieleni kelaa ihmisiä, joiden kanssa vuosikymmenien varrella on koettu isoja juttuja. Monia heistä haluaisin vielä tavata, mutta arvaan sen jäävän haaveeksi ja supistuvan satunnaisiin kohtaamisiin.

Ihmiset ovat energisoineet minua. On ollut hienoa olla porukan edessä ja tuoda julki ajatuksiaan ja visioitaan. Tai vain istua yhtenä joukosta. On ollut ryhmähankkeita ja henkilökohtaisia sparrailuja ja kohtaamisia. Lähes kaikkia ex-kollegoitani ja yhteistyökumppaneitani tunnen näkeväni iloisella mielellä. Tiedän joidenkin pettyneen minuun ja tunnen itsekin pettyneeni joihinkin. Sitä elämä on. Monet naurut on naurettu jälkeenpäin ja monet haavat laastaroitu armollisesti.

 

Valitsemani työteemat ja -roolit ovat klikkausten takana sitä mukaan, kun ilkeän julkaista niitä. Lisään siis pikkuhiljaa linkkejä. Mukana on annos historiatietoa sekä joitakin teemaan liittyviä pohdintoja. Matkan varrella täydentelen niitä, kun ajatukseni tarkentuvat.

 

Mietin, mitä on tullut tehdyksi ja mitä olen ajatellut (tämä teksti)

Minä teologina ja pappina

Johtaja ja johtamisen kehittäjä

Kirjojani ja muita julkaisuja plus kirjoittajakokemuksiani

Minä puhujana                                      

Laulua henkeen ja vereen

Yrittäjä

Encyclopedia Tapsa

Plus ehkä muita

Pakko myöntää, että olen alkanut leikitellä kunnianhimoisemmankin kirjallisen ajatuksen kanssa. Mutta ainakin tässä vaiheessa olen lähinnä roiskinut ajatuksiani ruudulle.

 

 

 

Relevantteja linkkejä

Repun hukkaaminen ja siitä seurannut havahtuminen. Osa 1

Reppuvihko, jonka avulla aloin harjoitella luopumista. Osa 2

Entä jos olisin uhkarohkeasti omanlainen – se varjoisampi CV:ni

Isä – mitä olisin halunnut kysyä sinulta?

Licence to Age – vanhenemisen sisältö ja taito

Entä jos keksisin itseni uudelleen

Suden hetki, kun harhaiset ajatukset kiertävät kehää

Tekeekö ikä meidät viisaammiksi? Vai hullummiksi?