Elämäni ja teemani

17. syys, 2018

Pidän puheita. Minua on vuosien varrella pyydetty puhumaan mitä erilaisimpiin tilanteisiin. Elämäni varrelle kaikenlaisia puheita on mahtunut arviolta 5000, lyhyitä ja pitkiä, huonompia ja parempia. 

Koulussa pelkäsin niitä muutamaa esitelmää, jotka pakotettiin pitämään. Aiheitakaan en meinannut keksiä. Kerran löysin Valituista Paloista artikkelin autojen sisäkumittomista renkaista. Siitä siis valmistamaan (lue: kopiomaan) pitkä esitelmä. En keksinyt mitään muuta!

Oppimishistoriani pähkinänkuoressa

Eniten olen oppinut itse puheiden pitämisestä. Se on pitkä stoori. Tämän kirjoituksen lopussa on puhujahistoriaani pähkinänkuoressa. Sijoitin sen loppuun, koska se on pitkä ja kuiva heti alkuun.

Mutta mistä sain oppia ja mallia? 

Koko nuoruuteni ja työurani ensimmäisen puoliskon olin loistavien puhujien ympäröimä. Heitä riitti kristillisessä nuoriso- ja opiskelijatyössä sekä kansainvälisissä kuvioissa. Kansan Raamattuseura oli tunnettu valovoimaisista ja kansanomaisista puhujistaan, omista ja seurakuntapapeista, jotka osasivat ottaa yleisönsä leppoisasti, huumoria viljellen ja väkeä puhutellen: Niilo Tuomenoksa, Erkki Leminen, Juhani Kalmanlehto, Kaija Rolig, Valto Vartiainen, Pellervo ”Pelle” Heinilä, Kalevi ”Kale” Lehtinen, Eliina Heinonen ja monet muut, Mauri Tiilikaista ja Veli-Pekka Toiviaista unohtamatta. Jokaisella oli ikioma tyylinsä.

Opiskeluvuosina kärähdin siitä, että vaistomaisesti yritin matkia Kalmanlehdon Jussin puhetapaa, jota ihailin. Joku kuulijoista huomasi sen, ja antoi palautetta. Vaikka palaute oli ilmeisesti tarkoitettu kiittäväksi, niin se havahdutti minut ja aloin karistaa harteiltani Jussin tyyliä. Tosin en hänen perusviestiään

On sinänsä hauskaa, että eri kuppikuntien puhujat matkivat kyseisen heimon idoleita. Esasaarisia kuulee aina joskus. Kristillisissä piireissä oli aikoinaan helppo tunnistaa, kuka oli kansanlähetysläinen (heidän r-konsonanttinsa oli erityinen tuntomerkki – en tiedä mistä se juonsi), kuka körtti ja kuka hellari. Ruotsissa asuessamme panin kerran radion päälle, ja lähes yhden sanan kuulemisen jälkeen pieni tyttäreni sanoi ”pappi”. Sana oli ihan tavallinen sana, mutta menossa toden totta oli hartauspuhe.

Yhdellä radiohartauskurssilla sain osanottajakritiikkiä siitä, että juttelin niin tavallisella tavalla ”kansanraamattuseuralaiseen tyyliin”. Tosin kanssaoppijani tuskin tarkoitti sitä kritiikiksi, kertoi vain havainnon. Otin sen kuitenkin kritiikkinä, typerää kyllä. ”Pitäisikö tässä opetella hartausnuotti?” Puhuminen on herkkä asia, ja joskus olemme haavoittuvaisia saadessamme palautetta. 

Oppimisharjoitukseni jatkuivat kansainvälisissä kuvioissa Campus Crusade for Christissa, jossa pääsin läheltä seuraamaan johtamiskouluttajia sekä joitakin valovoimaisia puhujalahjakkuuksia. Johtaja Bill Bright oli huikea visionääri ja kirkas kiteyttäjä, kaikessa tavallisuudessaan poikkeuksellisen vakuuttava. Josh McDowell oli kaikilla mittareilla mitattuna loistava esiintyjä, vaikken ollutkaan kaikessa hänen kanssaan samaa mieltä. 

Koko kansainvälinen kulttuurimme perustui vaikuttavalle esiintymiselle. Joitakin jenkkikursseja kävin ja sain hyödyllisiä vinkkejä. Ruotsissakin kuuntelin hyviä puhujia. Olof Palme oli omassa sarjassaan, mutta kirkossakin heitä riitti.

Ellei tästä kaikesta jäisi edes pientä pölyhiukkasta takkiin, niin olisin totaalitumpelo.

Puhumisen ja vaikuttamisen taito sekä kommunikaatio yleensäkin on aina tuntunut kiinnostavalta. Teologian opiskeluun kuului puhetaidon kurssi sekä käytännön saarnaharjoitukset. Vieläkin muistan muutaman opin. Esimerkiksi sen, ettei käsiä tarvitse heiluttaa niin paljon, että yleisö pelkää kukkamaljojen ja kynttilöiden tippuvan pöntöstä lattialle. En ole varma, menikö viesti täysin perille. Jälkeenpäin mietin, että tarvitseeko saarnatuolissa olla niin paljon rekvisiittaa. 

Matkan varrella on tullut luetuksi useita retoriikkaa ja homiletiikkaa käsitteleviä kirjoja. Logokset, eetokset ja paatokset tuli kahlattua niinä vuosina, kun opetin puhetaitoa muutamilla foorumeilla. Homiletiikan eli saarnaopin perusteoksista ehkä isoimmin minuun on vaikuttanut Martin Lönnebon Homiletik: puhujan on tunnistettava kuulijoiden eksistentiaaliset kysymykset ja tarpeet.

Parin vuoden aika Lohjan teatterin harrastelijanäyttelijänä opetti sekin jotain. Ohjaaja Martti Tschokkisella oli valtava varasto puhumiseen ja esiintymiseen liittyviä tiedonjyviä. Pari pientä kurssiakin niihin liittyi.

Muutama vuosi sitten kävimme Pirkko-vaimoni kanssa stand-up -kurssin. Se vasta oli haastavaa ja raastavaa. Opetti ainakin sen, että löysät jaarittelut sikseen, vitsit pitää kiteyttää. Plus että parhaat naurut syntyvät, kun tekee pilaa itsestään. Koomikkoa minusta ei tullut. Komiikka on ilmaisulajeista vaativin.

En siis edelleenkään pidä itseäni erityisen hyvänä puhujana. Varsinkaan kun vertaan itseäni todella hyviin. Mutta kuka käskee vertaamaan? Hyviä puheita olen kyllä onnistunut pitämään. Paras puhe ei aina ole se, joka menee oppikirjan mukaan. Kymmenet muut asiat voivat olla ratkaisevia.

”Pidän nyt hyvän puheen” on tavallaan huono lähtökohta. Mieluiten olen tyyppi, jolla on mielessä jotain, jota pitää tärkeänä ja jota haluaa välittää eteenpäin. Niiden keinojen avulla, joita on olemassa, eli kirjoittamalla ja puhumalla.

Varsinkin aikaisemmassa elämässäni perustehtäväni oli järjestää puhujille areenoita. Järjestöjohtajana ja pappina minun kuitenkin tuli itsekin pitää puheita. Samalla halusin olla muutakin kuin se pakollinen seremoniallinen höpöttäjä. Se kasvatti.

Ryhtymiseni yritysvalmentajaksi repi minusta esille edellisten vuosikymmenten opit ja harjoitukset. Huomasin, että sain väen osallistumaan ja että minua alettiin pyytää puhujaksi. 

Millaiseen puheeseen pyrin

Tunnen jollain lailla onnistuneeni, jos kuulijalle jää mieleen yksi ajatus, jota hän haluaa miettiä edelleen.

Erityisenä tiedonlevittäjänä en pidä itseäni. Olisin luultavasti kehno koulun tai yliopiston opettaja. Hiukan olen niitä molempia kokeillut, ja asiasisällön osalta huomaan ajattelevani liian usein, että ”ne ja ne asiat löytyvät kirjoista, lukekaa sieltä”. Pyrin olemaan enemmän oivalluttaja. Jos hoksaan, että jonkun päässä syttyy lamppu, niin tunnen tyydytystä.

Minulla on aina ollut jonkinlainen pakkomielle saada porukka välillä nauramaan. Usein se on merkki siitä, että väki kuuntelee. Sitä paitsi kunnon naurun jälkeen on hyvä heittää avonaisiin kitoihin joku herkkupala, ehkä puheen tärkein pointti. Kunnollinen vitsinkertoja en ole, mutta yritän löytää ilmaisuja, jotka kevyesti kutittavat nauruhermoja. Se pitää väen hereillä. Samalla se synnyttää kuulijoissa yhteisöllisen kokemuksen, kuten aivotutkimukset ovat osoittaneet. Sitä kutsutaan aivojen synkronoinniksi.

Asian ja viihteen välinen suhde on sitten oma juttunsa. Käytännössä painopisteen pitäisi aina olla siinä, mitä haluaa sanoa, mutta silloinkin joku kiva pilke on paikallaan, jopa joskus hautajaispuheissa – riippuen mitä suurimmassa määrin tilanteesta. Itsemurhan tehneen serkunpoikani siunaus oli vakavista vakavin hetki. Vanhana kuolleen lennokkaan ikiliikkujan Irja Keurulaisen siunauspuheeseen oli luontevaa sijoittaa muutama hauska muisto, joka nauratti saattoväkeä.

Pöytäpuheissa ja niitä muistuttavissa esityksissä viihteellinen puoli voi olla pääroolissa. Moni tilanne kaipaa kevennystä. On kiva nauraa yhdessä. Olen huomannut, että puheiden komediallinen puoli on valmisteltava erityisen huolellisesti, ellei sitten tilanne synnytä omaa komiikkaansa, mikä onneksi usein tapahtuu. Varsinkin jos väki on jo valmiiksi hilpeällä tuulella.

Valmentajaurani alkuvaiheessa panostin jopa liikaa väen hauskuuttamiseen. Sain porukan nauramaan. Se tuntui niin kivalta, että naurattaminen meinasi lipsahtaa jutun pääaiheeksi. En muista, mikä minut sitten havahdutti siirtämään painopistettä vakavampaan suuntaan. Kai se vaan oli silloinen itsekriittisyyden puuska.

Miten valmistan puheeni

Jokainen puhe on ainutkertainen tapahtuma. Valmistelun aloitan aina ajoissa, joskus monta viikkoa ennen h-hetkeä. Mitään puhetta ei voi pitää ilman kunnon valmistelua. Erityisen hyvin on valmisteltava ex tempore -puheet, kuten osuva sanonta kuuluu.

Kaikkia puheita ei ehdi valmistella yhtä hyvin. Jos aikaa valmisteluun on vain vähän, niin juuri silloin hyötyy siitä, että on panostanut monen muun puheen valmisteluun.

Jos teema on tuttu, ja olen pitänyt siitä monta esitystä, silloin voi riittää muutamana edeltävänä päivänä tehtävä päivitys. Pääkohdat ovat selkäytimessä, asia seuraa luontevasti toistaan, ja uudet asiat on helppo liittää vanhaan ja tuttuun. 

Tässä vaiheessa valmistelun painopiste on kohderyhmän opiskelussa: mitä minulta odotetaan, keitä on paikalla, miten he ajattelevat ja puhuvat, mikä on tilanne jne? Kotisivuihin tutustumista, ehkä muutama haastattelu.

Toisessa ääripäässä ovat puheet, jotka ovat tavalla tai toisella ainutkertaisia, vain siihen yhteen tilanteeseen luotavia. Tuttuun aiheeseen tarvitaan uusi tulokulma, tai tilanne on muuten tärkeä ja kertaluontoinen.

Silloin saatan aloittaa valmistelun kolme kuukautta aikaisemmin. Alan koota ideoita sitä varten avaamaani tiedostoon tai reflektiovihkoon. Luen aiheen ympäriltä, keskustelen somessa tai kaveriporukoissa, kypsyttelen ja kääntelen. Lopulta sanomisen ydin ja ideat kiteytyvät. Sellaiset puheet kirjoitan aina sanasta sanaan (vaikka sitten voinkin puhua vapaammin). 

Itse kirjoittamiseen menee korkeintaan pari tuntia. Teen sen muutama päivä ennen puheen pitämistä. Harjoittelen, tarkennan, fiilaan ja tarkennan mielikuvaani siitä, mikä on puheen fokus sekä mitkä ovat sen avainilmaisut ja elävöittävät elementit.

Puhe tarvitsee draaman kaaren. Kiinnostuksen herättäminen sopivan ytimekkäästi, pääkohtien tunnistaminen, tarinoiden ja esimerkkien löytäminen, välikiteytykset ja lopetus. Erityisen tärkeitä ovat tarinat. Jos saa koko puheen ympärille jonkinlaisen metatarinan, niin sitä parempi.

Ajattele vaikka sänkipartaista käyrää piippua polttelevaa kansanmiestä, joka tunnetaan tarinankertojana. Hän saattaa aloittaa juttunsa viittaamalla järven taakse ja sanomalla, että siellä juosta lönköttää kettu. Hän pitää kätensä osoittamassa kohti ketun reittiä ja jatkaa puhettaan jostain kokonaan muusta. Koko ajan yleisö odottaa jännittyneenä, mitä sille ketulle tapahtuu ja kuuntelee puhujaa herkeämättä. Parhaissa puheissa on aina kettu. Puhe on hyvä raamittaa. Kehyskertomukset ovat aina vahvoja, jos niitä on varastossa.

On hyvä varoa, ettei jauha asiaansa puhki. Kuulijan on saatava tehdä oivalluksensa itse. Olen pitänyt mottonani, että ammuksen ei pidä räjähtää puhujan suussa vaan kuulijan päässä. Lohduttominta on, jos se ei räjähdä missään. Hienointa on, jos kuulijat saavat riittävästi aineksia voidakseen itse tehdä johtopäätöksiään.

Puhe on kuin virta. Välillä se virtaa vuolaasti, sitten on muutama suvanto ja jossain kohtaa myllertävä koski. Rytmittäminen on parhaiden puheiden välttämättömyys.

Varsinaisessa esiintymistilanteessa olen yrittänyt huolehtia siitä, että minulla on kontakti yleisöön. Katseita, kysymysten houkuttelua, pariporinat (jos on pitkä esitys), yleisön tilanteen tunnistelua. 

Yhdeltä jenkkipuhujulta opin, että puhe alkaa jo siinä vaiheessa, kun puhuja tulee paikalle tai kun yleisö saapuu. Yritän aina ennen aloittamistani jutella muutaman osallistujan kanssa. Kuulijat saavat samalla kasvot sille mitä on tulossa. Itsekin pääsen fiilikseen. Ja mikä ehkä tärkeintä: suurin osa väestä huomaa, että ”puhuja juttelee meidän kanssamme”. Se rakentaa uskottavuutta, eetosta. 

Puheen esittäminen

Tästä voisi pakista pitkään. Itse olen alkuvuosien sössöttelyn jälkeen panostanut äänen vaihtelevuuteen ja kantavuuteen, katsekontaktiin ja vuorovaikutukseen. Monet puhujat mumisevat ja nielevät lauseiden lopun. Jotkut viipyilevät omissa maailmoissaan rakastaen eniten omaa ääntään ja omia ajatuksiaan. Monet esittävät asiansa monotonisesti ilman rytmillisiä ja äänellisiä muutoksia.

Tiedän, minulla on yhä taipumus sössöttämiseen. Minua lohduttaa, että joillakin arvostetuilla puhujilla on puhevika. Hyvänä esimerkkinä s-vikainen arkkipiispa Martti Simojoki.

On monta tapaa pilata hyvin valmisteltu puhe.

Minua on auttanut, että pyrin muistiinpanoissani tai ajatuksissani merkkaamaan, mitkä ovat lauseiden tai pitempien osien tärkeimmät yksittäiset sanat tai ilmaisut. Puheilmaisu tavallaan kulkee niitä kohti. Niiden jälkeen on taas hyvä pitää lyhyt tauko, että kuulijat pääsevät maistelemaan asiaa.

Luulen, että minulla on taipumus puhua mieluummin liian nopeasti kuin liian hitaasti. Tosin jossain kansainvälisessä koulutuksessa valmentaja sanoi, että ihmisen ajatus kulkee paljon nopeammin kuin puhujan sanat. Joten jos puhuja jahkailee, kertailee ja jauhaa asiaansa toivottoman hitaasti, niin kuulijat eksyvät ajattelemaan omia asioitaan. Tätä on tärkeä miettiä erityisesti, jos kuulijajoukko on suuri. Pienessä ryhmässä ja intiimissä tilanteessa pohdiskelevan rauhallinen tyyli voi olla hyve.

Tässäkin jokaisen pitää yrittää löytää oma luontainen tapansa. Sen päälle voi sitten rakentaa erilaista opittua ja harjoiteltua.

Esitystilanteessa puhujaa auttaa, kun hän tunnistaa yleisön joukosta erityisen ystävälliset ja elävät kasvot, ehkä paritkin eri puolilta salia. Ne luovat energiaa, jota puheen pitämisessä totta vieköön tarvitaan.

Yhtenä luovuttamattomana periaatteena olen pitänyt sitä, että en ylittäisi minulle annettua aikaa. Se on sekä yleisön että jälkeeni tulevien puhujien arvostamista. Jos pääsen lauteille myöhemmin kuin olisi pitänyt, edellisten puheiden venymisen takia, niin lopetan osuuteni aina aikataulussa ilmoitettuna aikana, vaikka puheeni lyhenisi paljonkin. Paitsi jos järjestäjä antaa selkeään signaalin, että anna mennä yli.

Huonosti valmistellut puheet yleensä venyvät pitemmiksi ja tylsemmiksi kuin hyvin valmistellut. Se on yksi hyvä syy panostaa valmisteluun ja jopa puheen kirjoittamiseen. Varsinkin jos muistaa kill your darlings -periaatteen eli malttaa jättää pois hyviäkin asioita, jotta puhe pysyisi kasassa. 

Erityisesti työelämävalmennuksissa on mietittävä esitystekniikka. Aikoinaan asiaan kuuluivat kalvot, myöhemmässä vaiheessa tyylikkäästi tulostetut. Toki muistan liitukaudenkin.

PowerPoint on loistava apu. Se auttaa muistamaan asioiden järjestyksen eikä puhujan tarvitse muita muistiinpanoja. Harmi kyllä, luvattoman monet puhujat kirjoittavat dioille kaiken, mitä aikovat sanoa ja pahimmassa tapauksessa lukevat tekstiään pää käännettynä kohti skriiniä. 

Dioille pitää laittaa vain muutama iskusana, kuva tai muu visuaalisesti merkittävä elementti. Kuulijoiden tulee tuijottaa puhujan habitusta, eleitä ja ilmeitä, ei tihrustella pientä pitkää tekstimassaa.

Erityisen virkistävää on, kun joku puhuu ilman muuta tekniikkaa kuin oma keho ja ääni.

Usein puhun ilman minkäänlaista lunttia. Se edellyttää, että puheen aihe on tuttu, puhe sisältää varmoja nakkeja eli elementtejä, joita olen käyttänyt ennenkin, ja että puheen rakenne on looginen. Kun sanon yksi, niin siitä luonnostaan seuraa kaksi.

Vaihtelu virkistää. Tykkään myös tulla haastatelluksi. Parasta on, jos en saa kysymyksiä etukäteen. 

Lyhyet ex temporet ilman mitään valmisteluja ovat sitten oma juttunsa. Silloinkin on hyvä pikaisesti miettiä, mikä olisi se yksi asia, jonka haluaisin välittää. Ellei ole mitään sanottavaa, niin on parasta sanoa se lyhyesti.

Joskus muistiinpanot voivat olla avainsanalista. Jos kirjoitan koko puheen, niin pidän sen kädessäni A5-kokoisina papereina, joissa teksti on riittävän isolla fontilla. Silloinkin harjoittelen puhetta, usein jopa niin pitkälle, että periaatteessa voisin pitää sen ulkoa. Pyrin esittämään puheen luontevasti, ei luetun tuntuisesti. Katsekontakti, tauotus ja vastaavat on hyvä pitää mielessä koko ajan.

Niitäkin tilanteita on, joissa lähden liikkeelle puhuttelemalla yleisöä ja heittäydyn keskusteluun. Ne ovat parhaimmillaan unohtumattomia hetkiä. Niissä en tunnista juurikaan flopanneen. Mutta aika kultaa muistot.

Loistavia puheita olen kuullut valtavasti, mutta pakko myöntää, että kehnojakin puheita on tullut kuunnelluksi. Ja myös pidetyksi. Niistäkin voi oppia. Mikä niissä toimi? Mikä meni vikaan?

Kuulija toivoo aina, että puhuja onnistuisi. Minäkin pyrin kuuntelemaan puhujia hyväntahtoisesti ja armollisesti. Sen ajattelu on hyvä lähtökohta myös, kun astun yleisön eteen. Kuulijat eivät ole vihollisiani vaan ystäviäni.

Entä miltä minusta tuntuu prosessin eri vaiheissa, erityisesti puheen jälkeen?

Valmisteluvaihe on aina hauskaa. On kiva kerätä ajatuksia ja ideoita. Teen sitä nautiskellen ja viipyillen. Aloitan hyvissä ajoin, kuten kuvasin.

Juuri ennen puheen aloittamista tunnen kivaa kutinaa. Olen valmistautunut. Olen juuri ennen puhetta höpötellyt joidenkin kuulijoiden kanssa ja ehkä bongannut muutaman sanonnan ja jonkun nimen. Takavuosina jotkut puheet saattoivat jännittää tosissaan, varsinkin jos yleisö koostui kollegoista.

Jos kaikki menee hyvin, nautin itse tilanteesta. On mukavaa, jos tulee haastavia kysymyksiä tai muuta vastakaikua, kuten naurun hörähdyksiä oikeaan aikaan. Tykkään tulla keskeytetyksi.

Joskus nuoremman iän vaiheilta muistan pari tilannetta, joissa väki hihitteli ilman että olisin kertonut mitään hauskaa. Pakko myöntää, että sellainen sekoittaa konseptit. Kerran hoksasin, että vetskarini oli auki. No, vedin sen kiinni ja heitin siihen liittyen jonkin kommentin.

Nykyään yritän tarkistaa sen puolen aina ennen lavalle astumista. Vähintään kerran kollegani on pelastanut minut ennen h-hetkeä.  

Vielä 2000 luvun alussa saattoi sattua, että seminaarilaisilla oli edellinen ilta mennyt pitkäksi ja väsymys heijastui lavalle saakka. Siinä sitten vaan täytyi yrittää tehdä, mitä tehtävissä oli, hoitaa urakka maaliin. Puhe ei missään vaiheessa lähtenyt lentoon, vaikka olisi esittänyt mitä akrobatiaa ja aktivoinut väkeä. Teki mieli luikkia pakoon. Enää vastaavia tilanteita ei ole tullut. 

Entä puheen jälkeen?

Useimmiten tunnen itseni yksinäiseksi ja joskus lähes riistetyksi. En tiedä, mistä se johtuu. Onko se kovaa itsekritiikkiä? Voi olla. Hylätyksi tulemisen kokemusta? Ehkä. Olenko pannut itseni niin kokonaan likoon, että tunteeni käyvät kierroksilla vielä pitkään? Aina en pääse purkamaan kokemustani. Takavuosina saatoin soittaa autosta luottokollegalleni ja kertoa fiiliksiäni, hyviä tai huonoja.

Väki sanoo, että olipa hyvä puhe. Tai aikoinaan, että hyvin lauloit. En osaa oikein ottaa vastaan kehuja. Kai ajattelen, että niin sanotaan aina. Tai ehkei minua lopultakaan ihan täysillä kiinnosta, oliko puhe hyvä vai keskinkertainen. Se oli mitä oli, sitä ei saa takaisin. Fiilikseni ovat usein ristiriitaisia. Tosin eivät aina.

Ehkä haluaisin ennen kaikkea kuulla, mitä ajatuksia puhe herätti tai miten se konkreettisesti vaikutti tai mitä se aiheutti. Sellaista palautetta ihmiset tulevat antaneeksi vain harvoin. Itsekään en taida muistaa kertoa juuri sitä, kun annan esiintyjälle palautetta.

Edellisessä elämässäni seisoin usein kirkon ovella kättelemässä ja kuuntelemassa ystävällisiä hymistelyjä. Mutta tiesikö kukaan, miltä minusta juuri silloin sattui tuntumaan? Se oli kai yksi tekijä siinä, että aloin kaivata irtiottoa ja jotain uutta. Vaikka ovathan ne tuntemukset tuttuja nykyäänkin.

Olen kuin vanha koomikko, joka esityksensä jälkeen lyyhistyy istumaan käytävän lattialle, kun väki jatkaa riemukasta elämistään. Usein tuntuu siltä, vaikka seilaan muina miehinä väen joukossa.

Sitä hienompaa on, kun joku hoksaa ja osaa tulla ilmaisemaan aidon kiitoksensa.  Hän osoittaa arvostusta sille, että olen antanut hänelle jotain. Sellainen pehmentää jälkituskaani.

Tai ehkä vielä enemmän kyse on siitä, että ”hyvä puhe” -tyyppiset palautteet ovat puhujan esineellistämistä. Viittaan Buberin ja Levinasin pohdintoihin: toinen ei ole koskaan Se, hän on aina Sinä. Herkkänä hetkenä sitä haluaisi tulla kohdatuksi ihmisenä, ei esimerkiksi puhujana.

Meidän on jotenkin helpompaa kiinnittää huomio henkilön tekemiseen ja kiittää hänen suoritustaan verrattuna siihen, että hän on antanut itsestään jotain tai että hän ylipäänsä on halunnut tulla mukaan. 

Kummallista että kirjoittamiseni ei ole koskaan herättänyt minussa näitä hylkytunteita. Miksei? En tiedä. Tekstejä olen julkaissut tuhansia, joukossa monia kirjoja. Kirjoittaminen on minulle vähemmän tunneherkkä alue kuin puhuminen. Se ei ole samalla tavalla kerrasta poikki -tapahtuma. 

”Haluaisin oppia puhumaan.”

Oma lukunsa ovat perhepiirin puheet, jotka olen pitänyt isän tai papan roolissa. Erityisesti minua on ilahduttanut nuorisolta tullut palaute ja arvostus: ”Pappa, tosi paljon kiitoksia.” 

Saska, 16 v., sanoi, että ”haluaisin oppia puhumaan samalla tavalla kuin sinä”. Juttelun lomassa totesin, että parhaiten oppii puhumalla. Saska otti asiasta vaarin ja muutama viikko myöhemmin piti loistavan puheen veljensä rippijuhlassa, ”puhe veljelle”. Puhe oli persoonallinen, siinä oli pilkettä, ja retoriikan tärkeimmät asiat olivat kohdallaan. Oma lukunsa on Taneli, jolla on erityinen kyky olla yleisön edessä oma luonteva itsensä.

Moni puhuja on jättänyt minuun jäljen. Olen omalta osaltani luultavasti jättänyt jäljen muutamaan muuhun, jotka taas jatkavat puheiden pitäjien ikiaikaista perinnettä.

Tunnen tästä kaikesta hämmentynyttä kiitollisuutta.

 

Appendix: Puhujahistoriani pähkinänkuoressa

  • Seurakuntanuorissa meillä oli kiva porukka, Heinon Harri, Mäkisen Aarre, Kilven Juha ja muutama muu. Välillä tuli pieniä esiintymisiä, joita tavallaan halusin ja tavallaan pelkäsin. Jalkani tärisivät ja polveni hakkasivat yhteen, kun jouduin Turun keikalla lukemaan kirkossa psalmitekstin. ”Kaikki varmaan huomasivat sen”, mietin häpeissäni pitkään.
  • Sitten tuli joukkoherätys, mukana valtavasti porukkaa. Tulivat todistuspuheenvuorot, joissa piti kertoa uskoontulostaan. Yritin aina ottaa hiukan omaperäisen tulokulman, kun en halunnut mennä ihan kaavan mukaan. Sain innokkaalta papiltamme siitä moitteet. Nämä pienet puheet johtivat jalkojeni darraamisen loppumiseen.
  • Lukion toisella osakseni tulivat aamuhartaudet koko koululle, salissa ja samalla kouluradion kautta. Ussanmaikkani Tauno Hoikko ja Heikki Huhtala kai järkkäsivät ne. Vasta viime vuosina olen tajunnut, että koulukaverit arvostivat niitä. Joskus joku luokkakaveri tuli kiittelemään. En oikein osannut ottaa kiitosta vastaan. Kun pidin puheen lääkäri Ilmo Parvisen väitöspäivän iltakirkossa, pyysin tuoreelta tohtorilta anteeksi, että olin torjunut hänen kiitoksensa koulussa pitämäni aamuhartauden jälkeen. En tiedä, huomasiko hän reaktiotani silloin aikoinaan. Se iltakirkko oli muuten herkkä tilaisuus. – Torjuminen kai johtui siitä, että itse tunsin epäonnistuneeni. 
  • Lauluharrastuksen alkaminen oli yksi etappini. Tulivat yksinlauluesitykset, jolloin olin paljaana yleisön edessä. Alkuun se oli hurja kokemus. Missä pidän kädet? Muistanko sanat? Tuleeko se korkea ääni?
  • Sitten teologiseen. Kristillinen opiskelijaliike poiki jatkuvia juonto- ja puhetehtäviä, pieniä ja suuria. 60-luvun jälkipuoliskolla hengelliset opiskelijatapahtumat keräsivät valtaisat määrät väkeä. Ainakin kerran juonsin Laula kanssamme -ohjelman Yliopiston suuressa luentosalissa ja samalla suorana radiossa.
  • Minusta tuli opiskelijapappi ja sittemmin opiskelijaliikkeen pääsihteeri. Paljon puheita tapahtumissa, kouluvierailuja, opetuspuheita ja -sarjoja, seurakuntatapahtumia. Monia vihkipuheita, kun opiskelijat pariutuivat. Aloin löytää oman tyylini. Joskus sain muutamilta vanhemmilta kritiikkiä siitä, etten saarnatessani käyttänyt puhdasta kirjakieltä. Olin heidän mielestään liian rento. ”Mutta asiaa sinä kyllä puhut”, he kiittelivät.
  • Rippikoululeirit olivat parhaita puhumiskouluja, mukana silloin aina jotain 80 nuorta. Luokan mielenkiinto piti pitää vireillä, kun opetti junnuille kymmentä käskyä. Erityisesti iltanuotiopuheissa täytyi panostaa tarinoiden kertomiseen.
  • Ruotsin aikani kesti kuusi vuotta, puheita ja puhesarjoja. Johtamispuheita omalle staffille. Here’s Life kampanjan myyntipuheita eri puolilla Ruotsia. Opetussarjoja Englannissa, Belgiassa, Sveitsissä, Barcelonassa ja Pohjoismaissa. Briteille oli tärkeää, että puhe piti aloittaa vitsillä. Sen kehittely oli loppujen lopuksi aina päivän kovin haaste. Yksi vitseistäni valittiin viikon huonoimmaksi, mitä britit tuntien arvostin suuresti. Ruotsi ja englanti olivat työkieliäni. Nyt ne ovat rapistuneet. 
  • Kausi Kansan Raamattuseuran johtajana ja Sanan päätoimittajana oli oma lukunsa. Motivaatio- ja johtamispuheita ja katsauksia henkilökunnalle, saarna lähes joka pyhä jossain päin Suomea, esitelmiä, syntymäpäivätervehdyksiä, esiintymisiä kansanjuhlissa. Joskus lomallakin joku puhe jossain. Näinä vuosina päätehtäväni oli toimia niin, että varsinaisilla puhujilla oli hyvät toimintaedellytykset ja kysyntää. 
  • Billy Grahamin Missio Helsingin stadionkokousten juonto oli tietenkin jonkinlainen kohokohta. Harva pääsee esiintymään neljänä peräkkäisenä iltana kymmenien tuhansien yleisölle. Olen huomannut, että monet muistavat minut siitä.
  • Kastepuheita ja vihkipuheita olen pitänyt pitkin matkaa näihin päiviin saakka, harventuvalla tahdilla. Siunauspuheita on ollut lähinnä sukulaisten hautajaisissa, joukossa muutaman läheisen ystävän siunaaminen. Jotkut olivat lähes ylivoimaisen rankkoja kokemuksia. Ensimmäinen siunaamiseni oli pappisurani alussa. Läheinen ystäväni Pekka Niemelä oli lentäjä, ja hänen ohjaamansa pienkone ajautui Ruotsissa ukkosmyrskyyn, mukana Pekan pikkuveli ja kaksi muuta. Kaikki kuolivat. Olin vihkinyt Pekan ja Pipsan vuotta aikaisemmin. Keski-Porin kirkko oli ääriään myöten täynnä. 
  • Merkkipäiväpuheita lapsille, lastenlapsille ja muutamille ystäville. Sekä joissakin työpaikan vuosijuhlissa, kuten Novetos 10 v. ja 20 v.
  • Pöytäpuheita illallisilla, rapujuhlissa ja muissa pippaloissa. Niissä pitäisi olla hauska olematta kuitenkaan täyspelle. Jotain pitäisi yrittää myös sanoa. Usein pelleminä otti voiton.
  • Puhetaidon valmennusta annoin Helsingin yliopiston teologian opiskelijoille (praktikum-harjoitukset) muutaman vuoden ajan. Tästä vaiheesta olen myöhemmin kuullut, että valmennus oli ollut hyödyllistä. Olen myös antanut retoriikan koulutusta ja sparrausta asiakkaille sekä Novetos-kollegoille, ryhmässä ja henkilökohtaisesti. Parissa kansanopistossa vedin esiintymisvalmennusta niinä aikoina, kun siirryin yrittäjäksi.
  • Olen ollut luennoitsija, kouluttaja ja valmentaja Novetoksen alusta saakka vuodesta 1997, tunnin esityksistä aina pitkiin kokonaisuuksiin. Koko päivän valmennus oli varsin tyypillinen. Opettelin aika vuorovaikutteisen tyylin. Oli vuosia, jolloin käytännössä jokainen päivä oli tätä perustyötä. Väliin mahtui esitelmiä suurissa seminaareissa sekä puheita pienemmille ryhmille. Jos ei muuta, niin ainakin itseäni opin tuntemaan. Vähitellen aloin tunnistaa jopa kapasiteettini rajat.

Tuon listan lukeminen läkähdyttää. Mutta kun sen kaiken venyttää 55 vuodelle, niin ehtiihän siinä. On ollut siistejä onnistumisia ja noloja mokia, flow-kokemuksia ja liikaa yrittämistä. Joskus myös liian vähän yrittämistä.

Teemani eivät ehkä ole olleet niitä kaikkein seksikkäimpiä. Arvot, etiikka, merkitys ja kutsumus ovat normisuomalaisen mielessä suhteellisen harvoin, ne vain ovat jotenkin selkäytimessä.  Yrittäjyyteni alkuvuoisina puhuin usein hyvinvoinnista ja motivaatiosta. Ne olivat kuulijalle helpompia teemoja. Onneksi vaativistakin aiheista voi puhua muutenkin kuin otsa rypyssä ja kaulasuonet kireällä.

”Ensin vaiva ja sitten häppee”, sanoi kokenut saarnaaja William Uotinen aikoinaan.

Pari linkkiä

Puheita voi joutua pitämään hankalissakin tilanteissa. Tässä yksi esimerkki. Tila oli visuaalisesti eristetty kulma Fazer caféssa. Auditiivisesti tila ei ollut eristetty muusta kafeteriasta. Silti tästä muutaman kymmenen hengen tilanteesta tuli hieno intensiivinen hetki, joka poiki jatkojuttuja: Järjestötyö – kutsumusammatti?

Merkityksen kokemuksesta minua haastatteli Ilona Rauhala (tyttäreni) podcastissa Merkityksen kokemus.

 

15. syys, 2018

 

Kirjat ja muut kirjoitukset ovat melkein aina olleet osa minua. Ensimmäisen kirjaseni tein 5-6-vuotiaana, kun opin kirjoittamaan isän isolla Remington-merkkisellä kirjoituskoneella ja sorvasin oman lehden. 

Noita lehdykäisiä tuli sitten väsätyksi vuosien varrella. Koulussa nämä hengentuotteeni mahtuivat kämmeneen piiloon, mikä esti kärähtämistäni, kun ne kiersivät luokassa kädestä käteen vaimennettujen hörähdysten siivittäminä. Lehdet sisälsivät pilapiirroksia ja muuta pilailua opettajista. En ole niistä kovin ylpeä, mutta jotain harjoittelua ne olivat sille, että kirjallisesta ilmaisusta kehittyi minulle niin tärkeä. 

Ainekirjoituksesta tykkäsin ja sain siitä yleensä parhaat numeroni. Ensimmäisen painetun lehtijuttuni tein lukiolaisena, ja sitten erilaisia tuotoksia alkoi syntyä. 

Merkittävän itseluottamusbuustauksen kirjoittajakokemukseeni antoi suomen ja latinan opettajani Eino ”Emppu” Salmenperä. Oli ainekirjoitusten palautustunti. ”Aaltonen, tulepa tänne eteen.” Menin tuntien pientä pelkoa. Olin aiemmin pärjännyt ainekirjoituksessa kohtuullisesti, tykkäsin kirjoittaa, mutten oikein luottanut itseeni.

Emppu selaili ainettani, ja minä seisoin pöydän vieressä. Sitten hän porasi katseensa minuun ja sanoi hitaasti: ”Jumalauta, Aaltonen, sinä olet kirjoittaja.”

Se oli niitä lauseita, jotka ovat määrittäneet tärkeän osan tulevasta elämästäni. Sen sanoi meidän kaikkien kunnioittama opettaja. Ne viisi sanaa osuivat epävarmaan poikaan, joka puoli vuotta aikaisemmin oli ryhdistäytynyt ja alkanut lukea kokeisiin. Siitä saakka olen kirjoittanut käytännössä aina, vähintäänkin päiväkirjaa. Ja kieleen liittyvät ilmiöt ovat hurmanneet minua.

Löysin joitakin aikoja sitten ensimmäisen päiväkirjani. 16-vuotiaani kirjoitin, että haluaisin aikuisena tulla kirjailijaksi. Vielä on aikaa. 

Kirjailijana en siis pidä itseäni, tietokirjailijana kylläkin. Ihailen monia superkirjoittajia kuten Dostojevskia, Tervoa, Saarikoskea jälkeläisineen ja kymmeniä muita, mutta samalla olen päättänyt olla vertaamatta itseäni muihin. Yritän olla paras versio omasta itsestäni. 

Olen joskus sorvannut lauseen: ”En yritä kirjoittaa kuin Dostojevski – miksi kutistaisin itsenäni.”

Miksi?

Mikä on pannut minut kirjoittamaan tai tekemään lauluja ja kaiken lisäksi julkaisemaan tuotoksiani? 

Paras vastaus varmaan on, että tykkään kirjoittaa. 

Aikaahan tähän kaikkeen on mennyt. Tein sormiharjoituksen, joka perustuu siihen, että kirjan kirjoittaminen on keskimäärin puolen vuoden projekti, puhtaana työnä kolmisen kuukautta (toisinaan kaksi vuotta työn ohella, joskus – tosi harvoin – muutama viikko riippuen kirjan laajuudesta). Laajempi artikkeli vie minimissään kaksi päivää, joskus enemmän. Lehtiartikkeliin hupenee päivä. Pakinoita, kolumneja ja muita pienempiä juttuja kirjoittaa päivässä ehkä kaksi, kun ottaa huomioon ideoinnin ja luovat tauot. Blogi voi syntyä hetkessä, mutta hiomiseen saatan käyttää tuntejakin, jos on aikaa. 

Jos tämän aikapanoksen muuttaa viisipäiväisiksi työviikoiksi ja panee viikot putkeen, niin puhtaana työnä olen tehnyt kirjoittamista hyvinkin 10 vuotta. Tämä tuloslaskelma on toistaiseksi epävirallinen.

Tämän lisäksi tulevat puheiden kirjoittamiset ja erilaisten raporttien sun muiden laatimiset. Aika paljon on tullut istutuksi kirjoituskoneen tai päätteen ääressä. Ja yhä tykkään siitä. 

Kirjoittamiseni näyttää kiihtyneen iän myötä. Minulla todennäköisesti on enemmän sanottavaa kuin nuorempana ja varsinkin sanomisen tarvetta. Samalla minulla on enemmän valmiuksia kirjoittamiseen. 4-5 vuoden jakso päätoimittajana vahvisti kirjoittajaidentiteettiäni. Kirjoitin joka viikko paljon erilaista tekstiä, eikä kirjoittamiseen ollut turhan paljon aikaa käytettävissä. Lisäksi luin paljon muiden tekstejä ja opin arvioimaan niitä. Kirjoittamisesta tuli osa minua. 

Laulutekstit ovat sitten toinen juttu. Yksittäisen laulun kanssa tuli tuhnattua pitkäänkin. Kaikki lauluni tein 70-luvulla. 

Siis miksi? Paitsi että olen tykännyt dokumentoida ajatuksiani ja tuntemuksiani. 

Minulla mitä ilmeisimmin on halu vaikuttaa. Haluan muuttaa jotain, ymmärrystä, asenteita, ajattelutapoja. Haluan synnyttää oivalluksia. Osa siitä on maailmanparantajaminääni. Ehkä se on jonkinlaista vallankäyttöä. Vaikutusvaltakin on valtaa. 

Miksi vieläkin? Haluan kai jättää itsestäni jäljelle. Kirjat ja blogit säilyvät jossain. Voi olla, että jonkun lapsenlapsenikin hyllyssä niitä vielä on kymmenien vuosien jälkeen, muistona papasta. Ehkä joku kirja kulkeutuu kauemmaskin, tuleville sukupolville: ”Joskus eli sellainen Tapio-niminen tyyppi, joka on kirjoittanut tämän hassun kirjan, jonka kieli on vanhaa ja joka puhuu kummallisista asioista, mutta josta isoisäsi äiti puhui lämpimästi, lapsena olin tavannutkin hänet. ”

Haluan tulla nähdyksi. 

Tätä kaikkea tunnistan itsessäni, kun mietin tunteja, kuukausia ja vuosia, jotka olen istunut ja kirjoittanut, välillä lukenut, googlannut, bongannut ideoita, kypsytellyt sanottavaani, tuijottanut paperia tai ruutua, johon on ilmestynyt merkkejä ja merkkien jonoja. 

Enkä oikeastaan tunne tehneeni mitään. Kun kirja tai muu teksti on valmis, mieleni työstää jo seuraavaa. Kurinalaisuutta se ei ole, vaikka sitäkin kirjan kirjoittamisessa vaaditaan. Enemmänkin se on seurustelua ajatusten kanssa, omien ja muiden. 

Kirjoittajakokemukseni 

Kirjoittaminen on yksinäistä puuhaa. Kukaan ei ole vierelläni, kun istun päätteen ääressä ja naputtelen näppäimiä. 

Mutta minun kirjoittamisellani on ollut sosiaalinenkin ulottuvuutensa. Huomattavan osan kirjoistani olen kirjoittanut tiimityönä. Se on laajentanut ja syventänyt sisällön rikkautta. Ajankäytöllisesti ja muutenkin useamman kirjoittajan kanssa tehty kirja on ehkä vaativampi urakka kuin pelkkä oma tuotos. Tekstejä täytyy pallotella, tyyliä ja ajatuksia täytyy yhtenäistää, toisten ajatuksia pitää yrittää ymmärtää. 

Muutamassa tapauksessa olen kirjoittanut tiiminä, koska olen halunnut sparrata nuorempia kollegoitani eteenpäin, sekä kirjoittajina että asiantuntijoina. Uskon, että se on ollut ollut meille molemmille antoisa kokemus. Matkan varrella olen tullut sparranneeksi monia muitakin aloittelevia kirjoittajia. Muutaman kerran on ollut kiva nähdä nimensä väitöskirjan kiitososastossa.

Jos kuvaisin kirjoittamisprosessiani kuvataiteen termein, niin lähestymistapani on impressionistinen tai mosaiikkimainen. 

1.Aluksi on idea. Sitten alan kehitellä jatkoideoita. Homma muhii päässäni lenkkipoluilla ja muuten miettiessä. Sitten alan kirjata mietteitäni koneelle tai vihkoon. 


2.Päätös kirjoittamisesta kiteytyy siinä vaiheessa, kun sisältö on vielä nupuillaan. 


3.Seuraavaksi alan kirjoittaa aiheeseen liittyviä lyhyitä pätkiä, mitä tahansa, jossa teksti alkaa kuljettaa minua. Se voi olla tulevan kirjan alusta, keskeltä tai lopusta. 


4.Tässä vaiheessa teen karkean sisällysluettelon, jokainen tuleva luku omaksi tiedostokseen. 


5. Nyt alkaa syntyä kirjan ensimmäinen versio, johon tyhjennän kaiken sen, mikä kyseisestä asiasta on mielessäni ja muistissani. Ihan alussa käytän vain rajoitetusti lähteitä, paitsi jos kirjoitettava kohta on ajatuksissani hyvin keskeneräinen tai jopa tyhjä. Vähitellen kirjoituspöytäni täyttyy aihetta sivuavista kirjoista. Netti on tietenkin iso apu.

Tämä on kirjoittamisen työläin vaihe, armotonta istumista, suorittamista, kiihkeimmässä vaiheessa monta tuntia yhteen pötköön, usein aikaisia heräämisiä, tekstin tuottamista, tuottamista, tuottamista. Kirjoittamisen väliaikoina seuraavan vaiheen miettimistä, vähintäänkin piilotajuista. 


6.Seuraavassa kirjoitusvaiheessa otan kriittisemmän otteen. Katselen perusteellisemmin, mitä kyseisestä aiheesta on muualla sanottu, kirjoitettu ja tutkittu. Alan muuttaa tekstiäni, täydentää, muokata ja syventää. 


7.Lopuksi hion, maistelen, karsin, tavoittelen iskevyyttä ja omaa tyyliäni. 


8. Ihan lopuksi tulee otsikoiden lopullinen muotoilu, kirjallisuusluettelon viimeistely ja muut lopputyöt. 


9.Kustannustoimittajalta tulee korjausvinkkejä, jotka useimmiten hyväksyn sellaisinaan. 


10. Sitten valmis kirja käteen. Se on melkein aina kiva hetki. Heti ensimmäisellä selauksella löydän kirjoitusvirheen. 

11. Aika pian kirja unohtuu hyllyyn, ehkä vuosiksikin. Olen jo uusien aiheiden kimpussa. Luentoja ja muita esityksiä valmistellessani katson, mitä olen asiasta kirjoittanut. Usein hämmästyn, että ”olipa osuvasti ajateltu, miten ihmeessä osasinkin”. 


Olen leikilläni sanonut, että kirjoitan ensin asian tai näkemykseni ja etsin jälkeenpäin sille perustelut. Ihan niin se ei tietenkään mene. Ensimmäistä versiota kirjoittaessani kirjaan asioita, joita olen jo kauan miettinyt ja joista olen lukenut kirjoja ja artikkeleita. Olen puhunut niistä esityksissäni, keskustellut erilaisissa asiakastilanteissa ja testaillut. Siinä vaiheessa minulla on jo karkea näkemys, joka ei perusotteeltaan muutu paljonkaan matkan varrella. Joissain tapauksissa löydän perustellun vastakkaisen mielipiteen ja pyrin ottamaan sen huomioon tekstissäni. 

Aikaisemmin huitelin ensimmäistä versiota nopeasti ja kritiikittömästi. Seuraava vaihe oli sitten valtavan työläs. Nyt yritän heti alkuun kirjoittaa oikeaa suomea tavalla, joka edes suunnilleen tyydyttää minua. Jatkotyöstö on sitten helpompaa. 

Hauskin vaihe on tekstin viimeistely, mikäli sille jää kunnolla aikaa. Aina ei ole jäänyt. Joskus on ollut tunne, että on joutunut jättämään kustantajalle raakileen. Niin tapahtui erityisesti Yrityksen arvot ja etiikka -kirjaa tehdessä. Mutta se ei selvästikään haitannut, koska kirja voitti Pro Oeconomia -palkinnon, joka jaetaan joka toinen vuosi parhaalle yrityskirjalle. Lari Junkkarin ja minun vuosi oli 2000. 

Takarajat tuppaavat yleensä painamaan päälle. Se kuuluu ainakin tällaisen tietokirjoittamisen luonteeseen. Ellei niitä olisi, valmista tuskin tulisi. 

Sovitusta aikajanasta olen livennyt vain kerran. Viimeinen artikkelini aiheutti tämän kuprun. Ehkä iän aiheuttamaa kyvyttömyyttä hoitaa energisesti yhtä aikaa monia projekteja. Aikataulufriikkiyteni on luterilaista työmoraaliani tai silkkaa itsekästä ylpeyttä. En tiedä. Läheltä piti -tilanteita on ollut muutama. 

Blogien kirjoittaminen on sitten oma juttunsa. Kerroinkin jo, että huvittelen hiomalla tekstiä. Silloin tällöin panen koko jutun uusiksi tai luovun kokonaan jo kirjoitetusta, kun ajatteluni vaan ei tunnu kirkkaalta. Viimeksi hajotin blogini siitä syystä, että huomasin jonkun ehkä harhaisesti kokemani tilanteen vaivanneen minua ja tekevän ajatuksistani turhan monimutkaisia tai väärin painottuneita. Varsinkin kielteisiin kokemuksiin on hyvä saada perspektiiviä.

Päiväkirja 

Parasta kirjoittamisen opettelua minulle on päiväkirjan kirjoittaminen. Aloitin tämän tavan lukion alkupuolella. Pitkään harmittelin, että olin kadottanut ensimmäiseni, joka sisältää nuoren pojan elämänpohdintaa. Pari vuotta sitten se löytyi yllättäen! Myöhemmin noita vihkoja on kertynyt hyllyyn kunnon pinkka. Opiskeluajalta ja työelämän alkuvuosilta minulla ei ole päiväkirjamerkintöjä.

Päiväkirjani ovat osa meneillään olevaa pohdintaani. Ne sisältävät vain viitteitä tapahtumiin, paikkoihin tai ihmisiin. Suurin osa tekstistä on mietteitteni kirjaamista tai tutkailua. 

Päiväkirjani ovat paksuhkoja vihkoja, aina saman näköisiä. Viimeisissäni olen upgreidannut vihon tasoa. Pyrin kirjoittamaan riittävän hitaasti, jotta saan käsialastani myöhemminkin selvää plus että muutenkin joudun harjoittamaan hidasta ajattelua. Viime vuodet olen kirjoittanut hyvällä täytekynällä saadakseni miellyttävän ja arvokkaan kirjoittamiskokemuksen. 

Tämä jos mikä on muokannut minua kirjoittajana. Päiväkirjoissa ei tarvitse yrittää mitään erityistä. Kirjoitan vain sen mitä ajattelen. Yritän tehdä sen kauniisti, iskevästi tai muuten sillä tavalla, että sitä on kiva lukea joskus. 

Tietenkin otan koko ajan huomioon, että joku muukin saattaa lukea tekstejä joskus. Ne eivät ole salaisia kansioita, mutta kuitenkin vain minua itseäni varten tehtyjä. 

Minulle niistä onkin ollut paljon hyötyä, itse kirjoittamisaktista saadun hyödyn lisäksi. Olen tutkinut päiväkirjoissani ajatteluani, erokriisiäni, kutsumustani, tuntemuksiani ja kuka oikeastaan olen -teemaa. Plus paljon muuta. 

On ollut kiva huomata, että jälkipolveltanikin sujuu tekstien tuottaminen. Elina piti upeita radioblogeja Radio Deissä, Ilona on kirjoittanut kirjoja ja on ollut etevä bloggari, Emilia on loistava tekstintuottaja, josta voisi tulla oikea kirjailija, jos tuntisi siihen kutsumusta. Elinan pojat Samuli ja Taneli säveltävät hienoja biisejä. Ilonan pojat Saska ja Luka ovat eteviä ainekirjoittajia, ja Luka on jo julkaissut biisejään Youtubessa. Ja mikäli Emilian pojan Enstin puheen ja ajatusten perusteella voi päätellä, niin hänestä vasta runoseppo tulee.

Luettelo kirjallisesta tuotannostani täydentävine kommentteineen

Seuraavassa on luettelo dokumentoidusta tuotannostani, muutamin kommentein varustettuna. Useimmat kirjani ovat näkemyksellisiä tietokirjoja. Jotkut kumpuavat omasta kokemuksestani ja vuosien varrella kertyneestä henkisestä pääomasta. Useimpien taustalla on kyseistä kirjoittamista varten tehty erillinen tutkiminen ja perehtyminen. Kaikki liittyvät asioihin, jotka ovat olleet minulle sillä hetkellä tärkeitä joko henkilökohtaisesti tai työni kannalta, useimmiten molempia. 

Elämänkatsomuksellisia ja uskonnollisia kirjoja vuosilta 1973-1995 

  • Hyvä uutinen kaikille (& Kalevi Lehtinen & Juhani Pörsti & Veli-Pekka Toiviainen) 1973, Kansan Raamattuseuran Säätiö. 
  • Tahdon, tahdon, 1974 (& Riitta Aaltonen). Karas-Sana.

  • Prinsessa Kiharaisen seikkailut Suoramaassa, 1985. Karas-Sana. 
  • Kyllä elämälle, 1987. Karas-Sana.

  • Ilon ja kivun aika, 1994, Karas-Sana.

  • Mauri Tiilikainen - Vastuun ja vauhdin mies, 1995, Karas-Sana. 

Prinsessa Kiharaisen seikkailut Suoramaassa on satukirja, joka kertoo kahdesta erilaisesta maasta, Kippuramaasta ja Suoramaasta. Niiden välille tuli kriisi, kun Kippuramaan prinsessa rakastui Suoramaan prinssi Suoraselkään. Maiden kulttuurit olivat toistensa vastakohtia. Sain terveiset, että kirja oli hitti jossain keskisuomalaisessa peruskoulussa. Se innoitti lapsia piirtämään ja näyttelemään, ja minullekin lähetettiin noita piirustuksia.

Tämä satukirja syntyi tyttärien innoittamana. Minulla oli tapana kertoa heille itse keksimiäni iltasatuja. Tytöt houkuttelivat aina silloin tällöin minua kirjoittamaan satujani ylös. Kerran äiti oli koko viikonvaihteen reissussa, ja joku tytöistä taas heitti satukirjahaasteen. ”Mikäs siinä, kirjoitan, jos teette koko viikonvaihteen safkat.” Niin tehtiin. Kirja syntyi sinä viikonvaihteessa. Tai oikeastaan se tulostui, koska sadun olin kertonut monta kertaa. Ruokahuoltokin pelasi.

Tahdon, tahdon syntyi aikana, kun olin opiskelijapappi ja jouduin jatkuvasti vastailemaan erilaisiin seurusteluasioihin. Pakko myöntää, että ajatukseni ovat niistä ajoista muuttuneet rajusti.  

Ilon ja kivun aika on ehkä kipein kirjani, hitaasti luettava, pätkä kerrallaan. Se pohjautuu Sana-lehteen vuosien saatossa kirjoittamiin lyhyihin saarnameditaatioihin. Elin aikaa, jolloin kävin läpi sisäisiä kamppailuja samalla kun työelämäni oli energistä ja täynnä haasteita.

Mauri Tiilikaisen elämäkertaaolen myöhemmin selaillut ihmetellen, että mistähän sen ja senkin olen keksinyt. En keksinyt mitään, kaikki oli dokumenteissa. Mutta kirjoitin tarinallisesti yrittäen eläytyä tilanteisiin etsien varsinaista pelin henkeä. Pidän kirjaa jopa johtajuuden pikakurssina.  

Kaikki tämän osaston kirjat ovat Karas-Sana Oy:n kustantamia. Siellä oli kaksi erinomaista kustannustoimittajaa, Eeva Mesiäinen ja Kaija Käyhty. Eeva oli tiukkapipoisen kielenhuoltajan maineessa. Minulle se teki pelkästään hyvää, koska oli pakko oppia olemaan tarkka kielen kanssa. Ensimmäisten kirjojeni käsikirjoitukset olivat täynnä punakynää, mutta korjasi kaiken kuuliaisesti. Kaijakin oli tarkka, mutta sallivampi. Ajattelen heitä molempia kiitoksella.

Kirjoja johtajuudesta, arvoista, etiikasta, organisaatioista ja kutsumuksesta vuosilta 1999-2018 

 

  • Yrityksen arvot ja etiikka, 1999 (& Lari Junkkari). WSOY. – Kirja sai Pro Oeconomia - kirjallisuuspalkinnon 2000.
  • Arvot yksilön ja työyhteisön kehittäjänä, 2003 (& Erika Heiskanen & Pekka Innanen). WSOY. 
  • Yrityksen yhteiskuntavastuu – 46 hyvää kysymystä ja esimerkkiparia. Itsearvioinnin työkirja, 2003 (& Kari Tuominen). Oy Benchmarking Ltd.

  • Vastuullinen johtaminen – Inhimillistä tuloksentekoa, 2004 (& Mikko Luoma & Raija Rautiainen). WSOY.

  • Syty ja sytytä – Valmentavan johtamisen filosofia, 2005 (& Heikki Pajunen & Kallu Tuominen). Talentum.

  • Luova kutsumus – Tarkoituksen kokemisen taito, 2007. Kirjapaja.

  • Asiantuntijasta esimies – Innostusta ja arvostusta esimiestyöhön, 2008 (& Vesa Ristikangas & Eeva Pitkänen). WSOYpro.

  • Huomiseen! – Johtajuuden uusi aika, 2010 (& Petri Lehtipuu & Hanna Wasara, toim.). Novetos Oy.

  • Johda ihmistä – Teologiaa johtajille, 2011. Talentum.
  • Esimiehen taskukirja – 100 vastausta arkipäivän työsuhdekysymyksiin, 2013 (& Harri Hietala & Keijo Kaivanto). Talentum.

  • Kutsumusjohtaja, 2014 (& Paula Kirjavainen & Eeva Pitkänen). Talentum.
  • Merkityksen kokemus, 2016 (&Pirjo Ahonen & Heikki Pajunen). Talentum.

  • Esimiehen taskukirja 2 – Seuraavat 100 vastausta arkipäivän työsuhdekysymyksiin, 2014 (& Harri Hietala & Keijo Kaivanto). Talentum. 

Yrityksen arvot ja etiikka -kirja on minulle tärkeä, myös siksi, että se voitti arvostetun kirjallisuuspalkinnon. Arvo- ja etiikkateemat olivat tunkeutumassa työelämään uudella vakavuudella viime vuosisadan lopulla. Kirjaa on käytetty paljon oppikirjana useissa koulutuslaitoksissa. Siitä on tehty muutama gradu, ja siitä poimitut sitaatit elävät omaa elämäänsä. 

Kerran olin kuulijana seminaarissa, jossa puhuja esitteli näkemyksiä yritysetiikasta. Hänen diansa olivat kirjaimellisen suoria lainauksia Yrityksen arvot ja etiikka -kirjasta, ilman lähdeviitteitä. En ottanut hernettä nenään, kiva kun olin voinut antaa virikkeitä puhujalle, joka sattui olemaan melko epävarma aiheensa kanssa.

Olin heti yrittäjäksi ryhtymisen jälkeen pitänyt luentoja arvoista ja etiikasta. Vuoden 1998 keväällä oli yksi sellainen Turussa markkinointiväelle. Tauolla markkinoinnin guru Kari Hämäläinen tuli juttelemaan ja ehdotti, että tekisin aiheesta kirjan. Hän lupasi puhua asiasta kustantajalle, ja siitä homma lähti rullaamaan. 

Lari Junkkari oli silloin vielä Kanadassa, mutta seuraavana keväänä hän tuli Suomeen, ja antoi ison panoksen siihen, että kirja syntyi aikataulussa. Nippa nappa – tekstiä luovuttaessa oli olo, että raakileena meni. Mutta niin se on tupannut olemaan muidenkin kirjojeni osalta. Aina voi hioa ja hioa. Jossain vaiheessa vaan pitää viheltää peli poikki.

Vastuullinen johtaminen oli tulosta HENRY:n työpajasta, jota ohjasin ja jonka aikana käytiin läpi useita yrityscaseja. Mikko Luoma ja Raija Rautiainen olivat hienot kanssakirjoittajat. Mikko toi strategianäkökulman, ja Raija teki yrityshaastatteluja. Raija kuoli pian kirjan kirjoittamisen jälkeen. Muistelen häntä valoisana ja läsnäolevana persoonana. Mikko-tohtori on viisaimpia tuntemiani persoonia.

Syty ja sytytä on elänyt pitkän elämän. Siitä tehtiin myöhemmin pokkarikin, ja kirjaa hyödynnetään edelleen. Aika usein tapaan jonkun, joka kertoo yhä ammentavansa kirjasta. 

Kirjoittamisvaiheessa Heikki oli alle 40, minä 60 ja Kallu Tuominen noin 80. Olisimme voineet olla isä, poika ja pojanpoika. Kirjoittamisvaihe täyttyi inspiroivista kokoontumisista sekä varsinkin loppuvaiheessa Hessun ja minun kesäisistä puhelinkeskusteluista, välillä öisinkin, kun valmista piti tulla. Kirjan kehyskertomus Filos-sankarista oli hieno idea, vaikka ihan kaikki eivät ole ymmärtäneet sen merkitystä.

Luova kutsumus oli kirja, joka minun oli pakko kirjoittaa. Olin parinkymmenen vuoden ajan puhunut kutsumuksesta, välillä tosin pitkän tauon pitäen. Kirjan pohjalta tulleet viestit ovat lämmittäneet mieltäni. Niitä tulee ajoittain vieläkin. Joku meilasi ja kiitti siitä, että olin kirjoittanut kaunista kieltä.

Jotkut ovat todenneet tämän kirjan olevan jonkinlainen elämäkerta, koska siinä on paljon henkilöhistoriaani liittyviä tarinoita. Elämäkerta se ei tietenkään ole, mutta kaikki tarinat ovat tosia ja minulle äärimmäisen tärkeitä, alkaen Taikuri tuli kouluun-tarinasta. 

Asiantuntijasta esimies kumpusi käytännön kokemuksista. Asiantuntijat eivät noin vain löydä identiteettiään esimiehinä. Usein organisaatio menettää hyvän asiantuntijan ja saa huonon esimiehen. Kirjan teema on edelleen ajankohtainen.

Kirjan taustalla oli Eevan tekemä sarja henkilöhaastatteluja, jotka vahvistivat alkuperäisen ideamme ja täydensivät sitä. Tätäkin kirjaa on opiskeltu hartaasti joissakin suomalaisissa organisaatioissa.  

Johda ihmistä – Teologiaa johtajille voisi periaatteessa olla jopa tähänastinen pääteokseni ainakin siksi, että risteytän siinä kaksi maailmaa, jotka molemmat ovat minulle tuttuja. Luulen, että kirjasta tuli lopulta liian laaja ja raskas. 

Olin jo kauan tuntenut velvollisuudekseni yhdistää kirjallisessa muodossa teologitaustani ja johtamiskokemukseni, kutsumukseni kaksi ulottuvuutta. Kirjoittamisprosessin aikana tein uusia oivalluksia, joita olen työstänyt edelleen. Johtaminen on poikkitieteellistä hommaa.

Kutsumusjohtaja on sekin laajahko teos. Kirjoittajakolmikkomme lähestyi teemaa kukin omasta vahvasta näkökulmastaan, Eeva ryhmien ja johtajan kasvun, Paula organisaation ja minä kutsumuksen idean tulokulmasta. Mielestäni kirja on johtajuuden aarreaitta. 

Ainakin Poliisien johtamiskoulutuksessa (POLAMK) kirja on ollut yhtenä sisäänpääsykirjana. Moniin ammatteihin liittyy vahva kutsumuksellinen piirre. Olen huomannut, että myös johtamiseen. Johtajalla on hyvät onnistumisen edellytykset, kun hän tuntee aitoa kiinnostusta itse johtamista kohtaan.

Merkityksen kokemus -kirja muuttui radikaalisti matkan varrella, teemaa myöten. Havaitsimme, että merkityksen idea oli tihkumassa esiin tutkimuksissa, mutta Suomessa siitä oli kirjoitettu varsin vähän. Nyt teema on isosti esillä tutkimuksessa ja kirjallisuudessa. Kirja otettiin hyvin vastaan, mutta valitettavasti kustantaja Auditorium ajautui konkurssiin, ei kylläkään meidän kirjamme takia. Konkurssin takia rojaltit jäivät saamatta, mutta tietokirjojen osalta niillä ei muutenkaan ole suurta merkitystä.

Esimiehen taskukirjat ovat mielenkiintoinen setti, kahden juristin kanssa tehtyjä. Ne ovat myyneet hyvin, mikä kertoo siitä, että tavallisessa arjessa etsitään käytännön neuvoja, tietoa ja ratkaisuja. 

Ihan kaikkia kirjojani en tässä kommentoi enempää. Jokainen on syntynyt yrityksenä vastata johonkin tarpeeseen. Jollei muuhun, niin ainakin minun tarpeeseeni sanoa asiasta jotain, jonka olen tuntenut tärkeäksi.

Noita kirjoja näyttää olevan 19. Useimmat niistä ovat WSOY:n ja Talentumin kustantamia. Nykyään ne ovat yhdessä Alma Talent Oy.

Artikkeleita kirjoissa ja ammattijulkaisuissa

  • Uudistuva jumalanpalvelus – ovi seurakuntaan 1984. Kirjassa Unelma uudesta kirkosta, toim. Juhani Pörsti. Sanan kirjat. 
  • Jumalanpalveluksen sidonnaisuus ja vapaus, 1992. Teologinen Aikakauskirja 4.

  • Johtamisen ja esimiestyön uudet haasteet, 2001. Työn tuuli, HENRY ry.

  • Olen isä – olen olemassa, 2004. Kirjassa Rohkeutta, isä, toim. Hannu Penttinen. Kustannus Oy Majakka.

  • Toimeksiannon sudenkuopat ja vauhtipyörät – Konsulttien kokemuksia, 2004. Työn tuuli, HENRY Ry.

  • Mooses ja muutosjohtajan kymmenen käskyä, 2005. Kirjassa Hyvät, pahat ja pyhät, toim. Päivi Karri ja Sirkku Nyström. SLEY-kirjat

  • Mentorointi, coaching ja työnohjaus – Monta tietä avainhenkilöiden hyvinvointiosaamiseen, 2006.  (& Paula Kirjavainen). Työn tuuli 2/2006. HENRY ry.

  • Moraalinen käyttäytyminen ja yhteiskuntavastuu, 2007. Kirjassa Meille annettu maa, Pohjoisen kirkon ympäristökirja. Toim. Timo Helenius. Edita.

  • Tiedostava ja eettinen johtajuus, 2008. Kirjassa Coaching ja johtajuus – Valmentava ote esimiestyössä, toim. Mikko Räsänen. Edita.

  • Etiikka ja vastuullisuus johtamisen voimavarana, 2009. Kirjassa Hallituksen huomio horisonttiin – Mikko Haapasen 60-vuotisjuhlakirja. Toim. Taru Lindeman ja Laura Saari. Boardman Oy.

  • Johtajuus vuonna 2500, 2010. Kirjassa Huomiseen! – Johtajuuden uusi aika. Toim. Tapio Aaltonen, Petri Lehtipuu ja Hanna Wasara. Novetos Oy. 
  • Tarvitsevatko teologia ja talous toisiaan? 2011. Kirjassa Käytännöllinen teologia Helsingin ylipistossa - Käytännöllisen teologian osaston vuosikirja 2010. Toim. Tiina Ikonen. Helsingin yliopisto, Käytännöllisen teologian osasto.

  • Henkisen johtajuuden dramaturgia,2013. Artikkeli kirjassa Esa Saarinen – Elämän filosofi. Toim. Frank Martela & Lauri Järvilehto & Peter Kenttä & Jaakko Korhonen. Aalto-yliopiston julkaisusarja. 
  • Myötätunto ja merkityksellisyys työssä, 2017 (&Elina Juntunen & Anne Birgitta Pessi & Frank Martela & Tii Syrjänen). Kirjassa Myönteisyyden mullistava voima, toim. A.B. Pessi, F. Martela, M. Paakkanen. PS-kustannus. 
  • Arvot, merkitys ja kutsumus merkitysyhteisöissä, 2018. Kirjassa Arvovallankumous – Eettisyys innovaatioiden lähteenä yhteiskunnallisissa yrityksissä. (toim. Soilikki Viljanen, Antti Hautamäki, Pauli Juuti). Arvoliiton julkaisu. Edita.

Artikkelien kirjoittaminen on aina innostavaa ja haastavaa. Ne edellyttävät paneutumista ja lukemista.  Pari artikkeleistani on julkaistu tieteellisissä julkaisuissa. Monet ovat edellyttäneet ainakin puolitieteellistä otetta viitteineen ja huolellisine argumentaatioineen.

Erityisen antoisina kirjoittamismatkoina muistan nämä: Moraalinen käyttäytyminen ja ympäristövastuu (Meille annettu maa), Etiikka ja vastuullisuus johtamisen voimavarana (Hallituksen huomio horisonttiin), Tarvitsevatko teologia ja talous toisiaan? (Käytännöllinen teologian Helsingin yliopistossa), Henkisen johtajuuden dramaturgia (Esa Saarinen – Elämän filosofi) sekä Arvot, merkitys ja kutsumus merkitysyhteisöissä (Arvovallankumous).

Olin useita vuosia HENRY Ry:n (Henkilöstöjohdon ryhmä) Työn tuuli -lehden toimitusneuvostossa. Se oli artikkelien ideointia ja kommentointia. Lehti pyrki laadukkaaseen ja tutkimuksellisesti luotettavaan otteeseen. Tosin yhtenä vuonna teimme irrottelunumeron, johon minäkin tein kaksi kirjoitusta.

Lehtiartikkeleita, opintokirjasia, kolumneja, blogeja ja pakinoita noin 1500

 

  • Enemmistö Sana-lehdessä. Kolumneja, pääkirjoituksia, saarnoja, artikkeleita, laajoja henkilöhaastatteluja, teemakirjoituksia, katsauksia, kertomuksia, pakinoita.
  • Eetosta ja paatosta -blogit huhtikuusta 2016 alkaen (www.eetosjajapaatosta.fi). Blogi noin kerran viikossa, nyt mennään pitkälti toisella sadalla.
  • Kotimaa, mm. Roboetiikka ja roboteologia tulevat, 1/2018
o Mielipidekirjoitukset mm. Helsingin Sanomissa.
o Kirja- ja musiikkiarviot.
o Yritys- ja järjestölehdet, mm. FIBSin Vastuullinen vaikuttaja.
o Verkkojulkaisut (Novetos-blogit ja NovetosNews, Kirkonkellari, Hyvejohtajuus, Kytkin, Boardman). 
  • Hartauskirjoituksia kirjoissa: Lähellä - tänään, 2014, toim. Ari Tähkäpää (Karas-Sana); Matkalla jälleen, 2015, toim. Ulla Saunaluoma ja Terhi Rajala (Karas-Sana); Kanssasi tänään, 2017, toim. Ulla Saunaluoma ja Terhi Rajala (Karas-Sana); sekä muutama muu.
  • Painettuja opintokirjasia, myös ruotsiksi (vuosilta 1977-82).
  • Tilaustyönä tehtyjä julkaisuja, joiden copyright on jäänyt tilaajalle ilman erillistä mainintaa kirjoittajista (mm. valtionhallinnolle tehty Muutos-opas).
  • Laulutekstejä enimmäkseen omiin sävellyksiin. Laulurunojen käännöksiä.  

Toimiessani 90-luvulla Sanan päätoimittajana minulla oli mahdollisuus kirjoittaa paljon. Pelkästään pääkirjoituksia tuli väsätyksi parisen sataa. Pitkiä henkilöhaastatteluja oli niitäkin kymmenittäin. Niistä mieleenpainuvimpia oli Tasavallan presidentti Martti Ahtisaaren haastattelu. Sen järjestyminen oli periaatteessa ehkä vaikeaa, mutta minulla oli valttikortti. Juonsin aikoinaan Ahtisaaren kampanjatilaisuuden Lohjan Laurentius-salissa. Tilaisuuden jälkeen kahvilla kysyin ehdokkaalta, että jos hän tulisi valituksi, niin saisinko tehdä hänestä joskus haastattelun. ”Ilman muuta”, tuli vastaus.

Sanan 50-vuotisjuhlanumeron ideointi alkoi, ja aloin valmistella asiaa. Sattumalta tapasin presidentin kansliapäällikön Jaakko Kalelan Savonlinnan oopperajuhlilla kaupungin vastaanotolla. Kerroin hänelle presidentin lupauksesta, mihin hän vastasi, että lupaus pidetään aina ja asia hoidetaan. Kuten kävikin. Olen siis saanut mahdollisuuden käydä Presidentinlinnan kaikkein pyhimmässä. Alpo Rusi oli läsnä keskustelussa ja myöhemmin auttoi vielä tarkentamaan tekstin sanamuotoja. Keskustelu presidentin kanssa oli leppoisan kodikasta.

Ehkä rakkaimmassa ja samalla kipeimmässä muistossa on teologi-kirjailija-eetikko Martti Lindqvistin haastattelu. Martti oli menettänyt vaimonsa ja kävi rankkaa surutyötä. Pääsiäinen oli tulossa, ja lähestyin häntä varovasti, josko olisi aika hänen antaa haastattelu. Yhtään sellaista hän ei ollut antanut, mutta nyt hän oli valmis. Olin hänen luonaan Mäntyharjulla koko päivän, puhuimme, söimme, kävimme hautausmaalla. Tekstin kirjoitin kyyneleet silmäkulmassa. Seppo Sirkan kuvat olivat riipaisevan koskettavia. Tämä kahden aukeaman juttu on muistikuvissani lähes parasta, mitä niinä vuosina tein. 

Martti oli nuoruudenystäväni. Olin parin lukiokesän ajan usein Vivamossa, riparilla ja nuorisotapahtumissa. Martti toimi kesäisäntänä ja samalla urkurina. Häntä kutsuttiin Tohtori Liebermanniksi syystä, jota en muista. Juttelimme paljon, ja muutaman kerran esiinnyimme yhdessä. Oli haikeaa kuulla hänen kuolemastaan, joka tapahtui hänen ollessaan Afrikassa työmatkalla. Sain suruviestin Emilia-tyttäreltäni, joka juuri silloin sattui hänkin olemaan niillä seuduilla.

Hauskimpia haastateltavia oli Johannes Virolainen. Katselimme tiluksia, söimme kalakeittoa ja puhuimme elämästä. Asiaan kuuluu, että toimittaja kertoo lähettävänsä jutun haastateltavan tarkastettavaksi. ”Mie en sitä tarvii. Sie vastaat jutustas.” Haastattelusta oli sekin hyöty, että sain häneltä lainaksi vanhan ajan renginsaappaat, koska edessäni oli rengin rooli kesän Kädet-musiikkinäytelmässä, jonka Arto Myllärinen ohjasi.

Sanaan kirjoitin vuodesta 2010 kevääseen 2018 Tarkk’ampuja-pakinaa Matti J. Kurosen lopetettua vuosikymmeniä kestäneen pestinsä. Nimimerkki oli periaatteessa salainen, mutta tulkoon nyt paljastetuksi, että syntilistallani on noin 400 pakinaa, joissa kieli poskessa tuon esille näkemyksiäni kirkosta, yhteiskunnasta ja elämänilmiöistä. Niiden kirjoittaminen oli välillä hillittömän hauskaa, mutta kaikella on aikansa.  

Journalistin työ oli muutenkin innostavaa. Lehdistökortilla pääsi kaikenlaisiin tilaisuuksiin, joista erityisesti arvostin konsertteja. Kirjoja sain arvioitavaksi mielin määrin. Tietenkin myös aina kirjoitin kaikesta, jota sain hyödynnettäväkseni. 

Toimittajan märkä unelma on saada skuuppi eli juttu, jota siteerataan valtakunnan uutisissa. Yhden ainakin onnistuimme luomaan, kun gallupin avulla selvitimme, moniko suomalainen uskoi Jeesuksen ylösnousemuksen tapahtuneen. Luku oli yllättävän suuri, ylivoimainen enemmistö suomalaisista. Luulen, että niistä ajoista luku on laskenut.

Yhä jatkan

Yhä kirjoittelen. Muutamia projekteja on valmisteilla, mutta nyt etenen rauhallisesti. Blogeja teen yhden viikossa, ja nyt olen naputellut näitä omaan elämään liittyviä teemajuttuja Eetosta ja paatosta -sivulleni. Lähinnä terapoidakseni itsenäni.

Jonkin verran olen toiminut kirjoittajamentorina joillekin kollegoilleni.

Kaunokirjallista teosta en ole tehnyt. Muutaman kerran olen aloittanut, mutta joka kerto olen lopettanut kesken, koska huomaan eteneväni liian laskelmoidusti ja rationaalisesti. Tietokirjailija- ja maailmanparantajaminäni pitää minua kahleissaan. Mutta ehkä vielä kykenen irtautumaan niistä.

Olen aina ajatellut, että kaikissa kirjallisissa tuotoksissa kielen pitää olla hyvää eli korrektia, kaunista ja tilanteeseen sopivalla tyylillä kirjoitettua. Oman kapasiteettini rajoissa olen pyrkinyt sellaiseen. Jonkin verran tunnen osaavani käyttää eri tyylilajeja, mutta se voi kylläkin olla vain kuvitelmaani.

Tuo kirjoitusten lukumäärä 1500 on varovainen arviolaskelma. Lukua nostaa päätoimittajakauteni, sitä edeltävä Sana-lehden viikottainen avustaminen, Tarkk’ampuja-pakinointini sekä usean vuoden ajan jatkunut blogien kirjoittaminen.

Olenkin aina muistanut sanoa, että korvaan laadun määrällä.

 

Relevantteja linkkejä ovat kaikki kirjoitukseni, mutta yhden nimenomaan kirjoittamista koskevan liitän tähän:

Jumalauta, Aaltonen, sinä olet kirjoittaja

 

 

12. syys, 2018

Tämä teksti on osa useamman kirjoituksen sarjaa, jonka johdanto-osa on tässä: Mietin, mitä on tullut tehdyksi. Entä mitä olen ajatellut? Johdanto-osan lopussa on linkkejä sarjan muihin osiin.

Minä teologina ja pappina. Tämän teeman käsittely kouraisee sisintäni niin eksistentiaalisella tavalla, että arkailen edes tutkistella sitä. 

Kuvaan muutamalla karkealla vedolla hengellistä taustaani sekä tietäni teologina ja pappina. Hienosäätöön en tässä yhteydessä tunne tarvetta. Moni tärkeä asia jää sanomatta tai painottamatta.

Tekstiäni lukiessani huomaan loppua kohden siirtyväni painottamaan enemmän ajatuksiani kuin käytännön toimintaani. Sisäinen maailmanparantajani ei malta olla hiljaa. Yritän tunnustella, mikä minulle juuri nyt tuntuu tärkeältä.

Tulin vedetyksi seurakuntaan, ja minussa syntyi usko

Lukion kynnyksellä menin mukaan seurakunnan nuoriin. Kotini ei ollut uskonnollinen. Rippikoulussa tunsin olevani kiinnostunut hengellisistä teemoista. Reposaaren Junnilassa pidetty rippileiri oli avarahenkinen ja lempeä. Huomasin pohtivani antaumuksella sen kirvoittamia ajatuksia. Minkäänlaista herätystä en kokenut siellä, kaikki vaan oli jotenkin niin positiivista.

Päähuomioni kuitenkin meni yöllisiin keskusteluihin tupakaverieni kanssa. Ne olivat värikkäitä jutteluita, koskivat matematiikkaa, historiaa, kirjallisuutta, tyttöjä, jalkapalloa, kaikkea. Vapaa-ajat pelasimme pingistä ja futista. 

Riparilla sain kipinän opetella pompottamaan palloa jaloilla, ja myöhemmin olin siinä tosi hyvä. Pisimmän pomputteluni lopetin, kun tuhat tuli täyteen.

Etärakastuin myös yhteen Eeva-Liisaan, mutten koskaan tohtinut mennä sanomaan hänelle mitään. Ruokailuissa istuimme salin eri päissä. Mielestäni hänkin katseli minua.

Rippipappini oli Eino Savisaari, ymmärtävä ja viisas persoona. Hän veti minut kerran kahdenkeskiseen keskusteluun ja tiedusteli, pitäisinkö papiksi rupeamista elämäni yhtenä vaihtoehtona. Se oli jotenkin ainutlaatuinen keskusteluhetki. En ymmärtänyt, miksi hän kysyi sitä juuri minulta. Ilmeisesti kiinnostukseni leirin opetusta kohtaan oli jotenkin näkynyt. Ja kirjoitimmehan me siellä jonkun esseenkin. Yhden teema koski aarteiden kokoamista taivaaseen.

Löysin esseeni joskus myöhemmin, ja alkulauseeni oli ”En tiedä olenko kerännyt niitä aarteita…”

Rippileirikokemuksemme jälkeen luokkatoverini Aarre Mäkinen pyysi minut kanssaan seurakunnan raamattupiiriin. En ollut koskaan kuullut sellaisesta, mutta menin. Olimme sinä iltana ainoat pojat. Siellä tutkittiin Korinttilaiskirjettä, sitä ensimmäistä, enkä löytänyt sitä Raamatustani. Olin nolona, en halunnut pyytää apua enkä osannut ottaa osaa keskusteluun. Mutta porukka vaikutti kivalta ja menin uudestaan.

Aarre oli evankelisen kodin kasvatti (sen silloisen evankelisuuden piiristä). Meistä tuli sydänystävät. Hänkin lähti myöhemmin lukemaan teologiaa, viimeksi hän oli Rymättylä kirkkoherra. Seurakuntanuorissa meille muodostui mainio porukka, oli Aarre, Heinon Harri, Kilven Juha, Mäkisen Marketta, Sinisalon Airi ja monia muita. 

Tapahtumia oli Junnilassa, jonne mentiin aina fillareilla, ja Itäpuistossa. Nuotioiltoja, kuorolaulun aloittelua. Se oli kaverillisen ystävällistä aikaa. Nuorten illoissa tapasin Riitan, jonka kanssa aloimme myöhemmin seurustella vakavasti, tunnetuin seurauksin. Eli avioiduimme. Yksi näkyvä hahmo niissä piireissä oli Jorma Uotinen, silloin jo oma persoonansa.

Seuraavana syksynä jysähti. Meille tuli palavasieluinen nuorisopappi Iikka Silvola. Poriin syntyi nuorisoherätys, johon minäkin tempauduin mukaan. Väkeä oli pitkälti toiselle sadalle, kaikista Porin kouluista. Meidän kuului näyttää uskomme eli todistaa. 

Jälkeenpäin olen miettinyt, miksi lopulta vain harva meistä paloi henkisesti karrelle. Kaikki ainekset joukkotuhoon olivat olemassa. Paljon, paljon myöhemmin, kun olin jo papin hommissa, tapasin Silvolan, ja hän ilmaisi katuvansa nuoruuden jyrkkyyttään.

Meillä oli tasapainottavia voimia. Teimme reissuja Lohjan Vivamoon, jossa Erkki ”Eki” Leminen opetti armollista evankeliumia. Monet meistä tunsivat löytäneensä uuden hengellisen pohjan. Lisäksi olin mukana Länsi-Porin seurakuntanuorissa, kuorossa ja lähetyspiirissä plus vedin seurakunnan poikakerhoa. Siellä kaikki oli jotenkin normaalimpaa. 

Jokaiseen pyhääni kuului itsestään selvästi osallistuminen jumalanpalvelukseen Länsi-Porissa. Virsiä, saarnoja, kolehdinkantoa. Ellemme sitten olleet porukalla kristillisillä teinipäivillä, rukoilevaisten vappuseuroissa Eurajoella tai evankelisten tapahtumassa Karkussa. Välillä kävin kuuntelemassa Keski-Porin kirkossa Jaakko Kalijärven huikeita urkusooloja. Jonain iltana oli kuoro- tai kvartettiharjoituksia. 

Aloittelin myös melko itsenäisesti Porin kristillistä teinityötä, jota sitten muutamat muut jatkoivat, Junkkarin Lari, Happosen Markku, Ikävalkon Maija eli Molla ja muut. En ollut hurahtanut kritiikittömästi kaikkein kuumimpaan hengellisyyteen. Touhu oli reipasta ja yhteisöllistä.

Olin seurakuntanuori. Se kaikki täytti koko lukioaikani, musiikkiopistojuttujen höystämänä. Seurakunta oli elämäni. Siihen liittyivät kaverini ja seurusteluasiat, junailut, kirjoittamiset ja esiintymiset.

Opiskeluaika ja kristillinen opiskelijaliike

Olin lukion toisella, kun uskonnonopettajani Heikki Huhtala antoi minulle Pappisliiton esitteen, jonka nimi oli Jaloon virkaan. Luin yhden papin tarinan. Matti Taipale kertoi tiestään otsikolla Pianistista papiksi.

Ammatillinen haaveeni siinä vaiheessa oli juristin työ. Esite kädessäni, vielä seisoessani pulpettien välissä, päässäni syttyi lamppu: Haluan papiksi, en halua mitään muuta. Olin oppinut tuntemaan monia nuorisopappeja, ja tajusin haluavani tehdä juuri sitä työtä.

Pyrin teologiseen tiedekuntaan, kävin armeijan ja aloitin opiskelut. 

Ennen varsinaisten opiskelujen alkua ahmin Pengerkadun kämpälläni pari maailmankatsomuksellista kirjaa: Pierre Lecomte du Noüyn teoksen, joka koski luonnontiedettä, filosofiaa, tulevaisuutta ja uskontoa, sekä Rolf Nevanlinnan Suhteellisuusteorian perusteet. Olin vihdoinkin päässyt lukemaan jotain, joka auttaisi minua ymmärtämään olemassaolon suuria kysymyksiä. En tiedä, miksi valitsin juuri tuon suhteellisuusteoriakirjan. ilmeisesti halusin heti kättelyssä ottaa haltuun koko universumin.

Olin Harri Heinon alivuokralainen ja kämppäkaveri. Harri oli opiskellut tehokkaasti jo vuoden. Tein eka vuoteni samaan tahtiin kuin miten hän oli opiskellut eli kovalla vahdilla, vaikka omaksumiskykyni ei ollut hänen luokkaansa. Ensimmäisenä talvena luin puolihurmiossa jopa Novumin eli kreikankielisen Uuden testamentin, joka siihen aikaan piti tenttiä kokonaan.

Opiskelu oli lähes kauttaaltaan kiinnostavaa. Professoreissa oli persoonallisuuksia, joita muistelemme opiskelukavereiden kanssa, kun tapaamme. Tentit läpäisin melko hyvin, riittävän säännöllisen luennoilla käynnin ja järkevän lukutaktiikan takia. Pyrin ensin luomaan karkean mielikuvan siitä, mitkä olivat kirjan pääpointit. Joten tentissä en ainakaan olisi ihan kuutamolla. Sitten kävin läpi nippelit eli nimet, termit ja vuosiluvut. Aika systemaattisesti panostin muutamaan viimeiseen päivään ennen tenttiä. Minulle se toimi. 

Hankalinta minulle oli heprean kieli ja Vanhan testamentin eksegetiikka. Jälkimmäinen, koska Soiskin eli Ilmari Soisalon-Soinisen luennot alkoivat jo klo 8:15. Tosin niistäkin luennoista väsyneeseen päähäni jäi tärkeitä asioita mieleen. Heprean tentissä sain käännettäväkseni Psalmin 1., mikä oli lottovoitto. Olin laulanut sitä nuorten kuorossa Porissa ja osasin sen ulkoa. Tentissä yritin takellella, jottei olisi mennyt liian sujuvasti. En tiedä, hoksasiko superkiltti Esko Haapa juttuni. Kiitteli ainakin heprean taitoani.

Teologinen tiedekunta vaikutti minuun syvästi. Sain hyvät ja monipuoliset eväät tuleviin työvuosiini. Asioita jäsentyi, ajatukseni muokkaantuivat ja monta prosessia käynnistyi.

Siihen aikaan kovimmat teologiset kiistat liittyivät raamattukysymykseen. Paljon keskustelua herätti bultmannilaisuus ja sen avainsana entmytologisierung. Raamattu näyttäytyi kirjana, jossa on monta kerrostumaa ja jota ei tule tulkita kirjaimellisesti. Se avasi ovia, joka takana on suunnattomia rikkauksia.

Opiskelukavereitteni kurssikokouksissa olemme hymyillen muistelleet erilaisia taustojamme ja opiskeluajan kuppikuntia. Elämä on hionut särmiä. 

Pyrin opiskelemaan myös psykologiaa ja pääsin. Parin vuoden aikana se vei yhtä paljon aikaa kuin teologia. Molemmissa etenin. Draiverina oli talous, piti valmistua tienaamaan, kun olin mennyt naimisiin, ja Elinakin syntyi. 

Kristillinen opiskelijatoiminta

Suurin huomioni opiskeluvuosina meni toimimiseen kristillisessä opiskelijaliikkeessä, Kansan Raamattuseuran (KRS) opiskelijoissa. Järjestimme suuria kampanjoita, ja Yliopiston suuri luentosali täyttyi useita kertoja. Meris eli Meritullinkatu 1:n sali oli lauantai-iltaisin pullollaan väkeä. Nykyään talossa majailee Opetus- ja kulttuuriministeriö. Olen viime vuosina ollut siellä usein työkeikoilla. Tilat ovat tyylikkäämmässä kunnossa kuin silloin aikoinaan.

Kristillinen opiskelijaliike oli juuri hajonnut. SKY (Suomen kristillinen ylioppilasliitto) edusti enemmän yhteiskunnallista suuntausta. Tuore Ylioppilaslähetys hallinnoi toista laitaa ja oli voimakkaan kriittinen ekumeniaa kohtaan. KRS oli sekin herätyshenkinen, mutta hengeltään vapaampi ja sallivampi. 

Olin opiskelijaliikkeen aktivisti, välillä puheenjohtajana. Musisoimme hillittömästi, debatoimme, syvennyimme, olimme näkyviä. Niihin aikoihin radikaali uusvasemmistolaisuus oli voimissaan, emmekä voineet välttyä yhteenotoilta. Vaikka poliittisesti ymmärsin maltillista vasemmistoa, niin kommunismia lähellä olevien opiskelijoiden kiihkeä uskonnonvastaisuus sai minutkin sotajalalle. Ehkä asenteeni oli viha-rakkaussuhde. Monia heidän ajatuksiaan arvostin, varsinkin rauhanliikettä ja tasa-arvon korostamista. 

En tiedä, mutta luulen kristillisen opiskelijaliikkeen vahvan nousun ammentaneen samasta henkisestä murroksesta kuin muukin 60-lukulaisuus. Vanhat jäykät rakenteet eivät enää tyydyttäneet, eivät yhteiskunnassa mutteivät kirkossakaan.

Mekin järjestimme mielenosoituksia. Ylipiston rehtori Erkki Kivinen ei antanut lupaa järjestää sellaista Porthanian ala-aulassa. Halusimme markkinoida jotain kampanjaamme, joten kiersimme kieltoa ja pidimme palopuheemme Porthanian pääoven edessä. Rehtori kulki ohi, ja pian tuli ärtynyt viesti, että olimme rikkoneet sääntöjä. No, se oli noloa. 

Tilasimme heti pappimme Lehtisen Kalen kanssa audienssin rehtorille. Pääsimme parin tunnin päästä. Menimme sinne nöyrinä poikina. Tilaisuus oli lyhyt. Saimme anteeksi. Mieleen jäi erityisesti rehtorin veltto kädenpuristus.

Opiskelujen loppuspurtissa pääaineekseni valikoitui systemaattinen teologia. Gradun tein Seppo A. Teinoselle, aiheenani Osmo Tiililän ekklesiologia eli kirkko-oppi. Se oli ensimmäinen gradu Tiililästä, kirkon maallistumista arvostelleesta ja kirkosta eronneesta teologian professorista. Neljän ja puolen vuoden opiskelun päätteeksi sain paperit. Papiksi minut vihki arkkipiispa Martti Simojoki 3.1.1970. Tunsin sen pyhäksi hetkeksi.

Siitä alkoi työni opiskelijapappina ja myöhemmin järjestöjohtajana. Missään vaiheessa en ollut palkkatyössä seurakunnassa. Sen sijaan olen saarnannut kymmenissä kirkoissa eri puolilla Suomea, toiminut liturgina, kastanut, vihkinyt, siunannut, opettanut ja käynyt sielunhoidollisia keskusteluja.

Teologi – miten ajatteluni kehittyi

Olla teologi ja olla pappi. Niiden kahden välillä on side, mutta ne ovat eri asioita. Kaikki teologit eivät ole pappeja. Kaikki papit ovat saaneet teologin koulutuksen.

Teologiassa minua on kiehtonut sen pitkä historia, laaja-alaisuus ja monipuolisuus. Sekä sen herättämät elämän tarkoitusta kokevat pohdinnat, joita toki käydään myös esimerkiksi filosofian piirissä. Teologian ajatusmallit ovat aina olleet kiinteässä yhteydessä filosofiaan. 

Muita tukitieteitä teologiselle tutkimukselle ja ajattelulle ovat esimerkiksi historia, psykologia, sosiologia, pedagogiikka, kulttuurien tutkimus, antropologia, retoriikka, kielitiede, juridiikka, arkkitehtuuri, valtiotiede, kuvataiteet ja musiikkitiede. Matematiikkaakin on mukana erityisesti kirkkososiologiassa, tilastotieteen menetelmien soveltamisessa. Teknologiateemat näkyvät eniten etiikan ja merkityksen näkökulmasta.

Nykymaailmassa teologian ja taloustieteen välillä tulisi olla enemmän vuorovaikutusta. Siitä olen jonkin verran kirjoitellut. 

Työurani ensimmäiset vuodet pappina vahvasti kasvavassa opiskelijaliikkeessä olivat äärimmäisen innostavia, mutta osin myös vastavirtaan kulkemista. Korostimme hengellistä elämää ja uskon syntymistä. Emme olleet kovin kiinnostuneita perinteisistä opillisista hienosäädöistä. Halusimme keskittyä tärkeimpään eli Kristukseen ja elämään. Ja voimakkaaseen haastamiseen ottamaan uskonsa todesta. 

Joissakin kirkollisissa piireissä meitä kritisoitiin ankarasti, usein mielestäni kohtuuttomasti ja osin väärin argumentein. Meistä sanottiin, että vaadimme ihmisiltä uskonratkaisua. En muista, että olisimme käyttäneet ratkaisusanaa tai muutenkaan esittäneet ehtoja. Mutta kai innokkuutemme näytti sellaiselta, että kritiikkiin oli aihetta. 

Erityisesti minuun sattui joidenkin herännäispappien kirjoittelu, jonka koin tylynä. Kieltämättä saimme vaikutteita muualtakin kuin suomalaisesta perinteestä, mutta eniten ammensimme kotoisesta luterilaisesta uskostamme. Olimme amerikkalaisvaikutteisesti allianssihenkisiä, mikä silloin koettiin epäilyttävänä. Suhtauduimme hyväksyvästi myös vapaiden suuntien kristittyihin. Sekä yleensäkin ei-luterilaisiin.

Nykyään näissä asioissa ollaan paljon avarahenkisempiä. Olla luterilainen on arvokas asia minulle, mutta arvokasta on myös olla vaikka ortodoksi, katolilainen tai vapaan suunnan kristitty. Ekumenia alkaa näkyä jo arjessa.

Jotkut KRS:n saarnaajat olivat körttiläisempiä kuin körtit itse, varsinkin Niilo Tuomenoksa ja Erkki ”Eki” Leminen. Juhani Kalmanlehto oli virallisestikin herännäispappi, ja minulle hän oli työtoverina ja myöhemmin Pispalan pappina yksi eniten arvostamiani persoonia, läpi elämänsä, ehkä tärkein hengellisistä isistäni. 

Kritiikkiä me opiskelijatyöntekijät saimme kieltämättä myös omilta, varsinkin Lemisen Ekiltä. Joillakin meistä oli hänen mielestään liian valmiit vastauksen asioihin. Jälkeenpäin ajatellen hän oli oikeassa. Välillä taisimme olla höyrypäitä.

80-luvulla ystävystyin monien körttipersoonien kanssa, kuten Juhani Simojoen, Jaakko Eleniuksen ja muiden. Tunsimme keskinäistä hengenheimolaisuutta. Kantakirjakörttiä minusta ei tullut, koska suvussani ei ollut körttejä. Eikä tosin muidenkaan hengellisten liikkeiden edustajia. 

Pappisvihkimyksen jälkeen aloin vierailla Turun pappien veljespiirissä. Hiukan minua häiritsi ryhmän sanaton ymmärrys, että kaikki papit olisivat ajatelleet kaikesta samalla tavalla, poliittisesti ja kirkollisesti, ylipäänsä konservatiivisesti. Tunsin olevan erilainen, mutta halusin kuulua joukkoon.

Arkkipiispa Martti Simojoki merkkasi nuoren papinplantun jotenkin henkisesti ja otti minut isälliseen ja arvostavaan taikapiiriinsä, kuten tunsin. Hänestä huokui syvällisyyttä ja johtajuutta. Julkisuudessa hän tuli myöhemmin väärinymmärretyksi. Tuomiorovasti Lauri Huovista jännitin hieman, vaikka hän oli minua kohtaan aina ystävällinen.

Ollessani amerikkalaisessa organisaatiossa Campus Crusade for Christ (CCC, Euroopassa nykyään Agape Europe) tulin tekemisiin evankelikaalisen liikkeen kanssa, jossa oli osin fundamentalistisia piirteitä. Pidin järjestön ennakkoluulottomasta ja rohkeasta työotteesta sekä monista fiksuista työkavereista. 

Rakkaimmassa muistossani on Joseph ”Jose” Monells, katalonialainen teologi, jonka kanssa saatoimme keskustella mistä tahansa, avoimesti ja monia rajoja rikkoen. Pidin häntä viisaana mentorinani. Ja pidän edelleen. Ehkä otan häneen jälleen yhteyttä.

CCC:ssä minua alkoi häiritä liikkeen poliittinen konservatiivisuus, joka ei näkynyt Euroopassa lainkaan, mutta Yhdysvalloissa ne ajatukset elivät jo silloin.  

Asuimme Uppsalassa suuren osan tästä Agape-vaiheestamme, ja minulle syntyi läheisiä suhteita Ruotsin kirkkoon. Sinä aikana koin merkittävän teologisen avartumisen. Osin siihen vaikuttivat muutamat ruotsalaiset teologit, varsinkin ystäväni Lennart Koskinen (myöhemmin Visbyn piispa) sekä Uppsalan tuomiokirkon kappalainen (komminister) Martin Lönnebo (tuleva Linköpingin piispa). Heissä molemmista aistin syvällistä hengellisyyttä ja elämän ymmärryksen avaruutta.

Ruotsin kirkon jumalanpalveluselämä teki minuun vaikutuksen. Tyyli oli korkeakirkollista yhdistettynä välittömyyteen. Kävin joissakin kontekstuaalisen jumalanpalveluksen työpajoissa, joista yksi oli pohjoismainen seminaari Oslossa.

Noina vuosina osallistuin lähetysteologiaa koskevaan tutkijakoulutukseen, jota ohjasi juuri professoriksi tullut Carl Fredrik Hallencreutz, arvostetun Bengt Sundklerin työn jatkaja. Hän oli superkannustava persoona, jonka yleisin sanonta oli ”vad intressant”. Oikeastaan hän sanoi ”intressankt”.  En koskaan tajunnut, mistä se k siihen tuli, enkä ilennyt kysyä. Ehkä hän halusi korostaa sanaansa. Yhden seminaariesitelmän ehdin laatia maailmalla vaikuttavista uusista hengellisistä liikkeistä, kunnes muut asiat kaappasivat huomioni.

Varsinkin niin sanottu kontekstuaalinen teologia alkoi tuntua yhä läheisemmältä. Kontekstuaalisuus tarkoittaa herkkyyttä tunnistaa tilanne ja toimimista sen ehdoilla. Jeesus oli siitä esimerkki. Hän ei lähtenyt liikkeelle opillisesta rakenteesta vaan ihmisten hädästä, tarpeista ja elämäntilanteesta.  

Tunnetuin tämän ajattelun ilmentymä on latinalaisamerikkalainen vapautuksen teologia, köyhien oikeuksia ajava kristillinen uudistusliike. Sen edustajat pyrkivät vaikuttamaan poliittisiin rakenteisiin, ei pelkästään lohduttamaan sorrettuja. Vastaavia liikkeitä on esimerkiksi Afrikassa ja Intiassa.

Kontekstuaalisuus näkyy eri puolilla maailmaa kirkon tavoissa ilmentää evankeliumia, sen musiikissa ja ennen kaikkea käytännön teoissa.

90-luvulla tutustuin brittiläisen Intiassa vaikuttaneen piispa Lesslie Newbeginin ajatteluun, ja kävin yhdessä hänen johtamassaan seminaarissa Englannissa. Sielläkin puhuttiin kontekstuaalisuudesta, vastakohtana tankkimaisesti jyräävälle dogmaattisuudelle. Kristinuskon ytimestä haluttiin pitää kiinni, rukoiltiin ja koettiin lämmintä yhteyttä. Canterburyn arkkipiispa George Carey kävi pitämässä esityksen, joka sopi hienosti seminaarin henkeen. 

Kontekstualisuudesta on tullut yksi hengellisyyttäni värittävä käsite. Sen yhtä kapeaa ulottuvuutta, olen pyrkinyt ilmentämään kirjassani Johda ihmistä – Teologiaa johtajille. Johtuen pitkästä työrupeamastani yrityksissä ja muissa organisaatioissa olen yrittänyt tulkita kristinuskoa (ja yleensäkin uskontoa) suhteessa johtamisen ja työelämän maailmaan.

Kirkon vanhoista vaikuttajista olen kokenut erityisen puhuttelevana Mestari Eckhartin, 1200-luvun lopulla eläneen saksalaissyntyisen Pariisin maisterin. Hänen ajatteluunsa tutustuin 1980-luvulla Matthew FoxinOriginal Blessing -kirjan avulla. ”Let go.” ”Anna hiljaisuuden olla hiljaisuus.” Myös Thomas MertoninEckhart-kirjoitukset herättivät ajatuksia, jotka edelleen kantavat minua. 

Tutkimuksellisia kevytrepäisyjä 

90-luvun puolivälistä lähtien osallistuin muutaman vuoden ajan Jouko Sihvon johtamaan kirkkososiologian tutkijaseminaariin aiheenani jumalanpalveluksen kontekstuaalisuus: Miten messu kohtaa ihmisten elämänkysymykset? Tein muutaman seminaarityön, joista yksi koski kontekstuaalisuuden ideaa ja toinen kristillisen jumalanpalveluksen teologiaa. Opponoin myös muiden esitelmiä. Tykkäsin seminaari reippaasta keskustelevuudesta. 

Sitten elämääni tuli uusi vaihe, aloitin yrittäjäurani ja valitsemani aihe ei tuntunut minulle enää relevantilta. Sitä paitsi uusi yrittäjyys ei antanut tilaa muulle kuin päätyölle.

Kolmen kuukauden opintovapaan pidin 90-luvun puolivälissä stipendin turvin. Vietin viikon Genevessä, jossa sain mahdollisuuden haastatella Kirkkojen Maailmanneuvoston vaikuttajia. Mieleeni jäi erityisesti Marc Reuver, henkevä ja arvostettu persoona. Hän oli kiinnostunut rauhankysymyksestä ja uskontodialogiasta. Puhuimme myös maailman megatrendeistä. 

Asuin Wille Riekkisen luona hänen siistissä poikamiesasunnossaan, ja pari kertaa sain kunnian ulkoiluttaa hänen koiraansa. Genevessä vaikutti myös Irja Askola. Hänen ja Willen kanssa vietimme pari mainiota iltaa hyvän ruuan ja viinin parissa. Kaksi meistä kolmesta oli myöhemmin titteliltään piispa.

Urbaanien seurakuntien idea ja teologia oli lähellä mainittuja teemoja. Sen tiimoilta osallistuin Chicagossa järjestettyyn kaupunkityön seminaariin, jonka oli junaillut maailman suurkaupunkeja tutkinut Raymond Bakke ja hänen perustamansa International Urban Associates (IUA).  Vuosi sen jälkeen mobilisoin Helsinkiin vastaavan seminaarin, jossa puhujina oli kyseinen Bakke sekä hänen täydellinen nimikaimansa Raimo Harjula. Kirkkojen tulevaisuus ratkaistaan kaupungeissa.

Raimon kanssa tapasimme ja juttelimme aina silloin tällöin. Hän oli rippikoulupappina ensimmäisellä Vivamon isoiskeikallani. Yhteytemme syveni Lausanne-liikkeen Manilan seminaarissa, jossa kävimme läpi yhteisen rankan kokemuksen. Uskontotieteilijänä hän etsi uusia tapoja tulkita kristinuskoa ja Jumalaa.

En tiedä, koskeeko tämä kaikkia tieteenaloja, mutta ainakin teologisissa puheenvuoroissa olen ajoittain kokenut paljon hifistelyä ja pilkunfiilaamista, johon kuuluu suurten auktoriteettien sanatarkka siteeraaminen.

Ymmärrän akateemisen tutkimuksen tarkkuusvaatimukset. Mutta olen myös alkanut arvostaa sitä, että tutkijalla on omaakin sanottavaa ja aikojen saatossa muokkautuneita näkemyksiä. Onneksi sellaisia kirjoittajia on monia. Teologian alalla esimerkiksi sekä John että Björn Vikström edustavat tällaista näkemyksellistä ja näpertelemätöntä otetta. Heitä tietenkin auttaa, että he kirjoittavat enemmän kaitsijan kuin tutkijan roolista käsin. 

Fariseukset olivat opillisia hiustenhalkojia. Jeesus ei ollut. Hänen suvereeni suurpiirteisyytensä kolahtaa ainakin minuun.

Hengellinen elämä, spiritualiteetti

Olen vuosien varrella etsinyt tuoreita tapoja ilmentää Jumalaa, hengellisyyttä ja Jeesuksen ydinsanomaa, jonka avainsanoja ovat armo, rakkaus, oikeudenmukaisuus, vapautus, pelastus ja totuus. Kristinuskolla on ydin, arvokas aarre. Ytimen ympärille on ikävä kyllä kertynyt häiritsevä määrä rekvisiittaa.

Hengellisyys on laaja käsite. Maailmalla sitä kutsutaan spiritualiteetiksi (spirituality), joka tarkoittaa elämän ja asioiden tarkastelua pintaa syvemmältä. On pysähdyttävää joskus tavata ihminen, josta aistii spiritualiteettia, hengellisyyttä, henkisyyttä, henkevyyttä. Eino Kailan kirja Syvähenkinen elämä puhuu sellaisesta. Kutsumuksen idean sijoitan spiritualiteetin maailmaan.

Hengellisyys on minulle eri asia kuin uskonnollisuus. Itseäni en pidä erityisen uskonnollisena, vaikka arvostankin uskonnollisia ihmisiä. Sen sijaan toivoisin kokevani ja miksen myös heijastavani aitoa ja rohkeaa hengellisyyttä. 

Kirkon hengelliset ohjaajat ovat korostaneet pysähtymistä ja hiljaisuutta. Sitä voi kokea rukouksessa, retriitissä ja vaikka luonnon keskellä. 

Vuosien kuluessa olen tottunut usein aloittamaan aamuni jonkinlaisella hengellisellä harjoituksella. Kirjoitan päiväkirjaa tai mietiskelen muuten elämää valitsemani teeman valossa. Teemojani varten minulla on eri reflektiovihkoja. Joskus luen jotain, usein Raamatun tekstin. Saatan huokaista jonkin rukouksen. Silloin ajattelen rakkaitani.

Kuulun siihen suureen enemmistöön, jotka rukouksesta puhuessaan sanovat, että ”olen huono rukoilija”. Onneksi on heitä, jotka tosissaan muistavat meitä muitakin rukouksissaan. Pirkko-vaimoni hoitaa perheessämme enemmän sitä puolta.

Toinen vastaava hankkeeni on liittynyt kutsumuksen ideaan. Kysymykseni on liittynyt elämän ja työn tarkoitukseen ja merkityksellisyyteen. Miksi teen, mitä teen? Miksi teemme työtä? Miksi juuri tämä organisaatio on olemassa? Mitä voisin tehdä maailman hyväksi? Tästä olen kirjoittanut pari kirjaa, Luova kutsumus ja Kutsumusjohtaja,sekä blogeja. Plus järkännyt työpajoja. 

Hengen ja talouden maailma

Yritysvalmentajana ja konsulttina olen huomannut ammentavani virikkeitä työhöni siitä, että olen teologi ja pappi. Olen saanut palautetta, että lähestyn asioita hiukan uudesta tulokulmasta. Mikä tulee lähinnä siitä, että olen kasvanut eri kulttuurissa kuin perinteiset yritysjohtajat, jotka usein ovat ekonomeja ja insinöörejä. Tulen ajatelleeksi jotain asiaa hieman eri tulokulmalta kuin he.

Tämä on johtanut minut miettimään, että yleensäkin tarvitsisimme enemmän eri elämän- ja tieteenalojen välistä ristipölytystä. Taloustutkijoilla ja insinööreillä olisi paljon enemmän annettavaa kirkolle kuin mitä kirkko näyttää olevan valmis ottamaan vastaan. 

Olen seurannut läheltä esimerkiksi entisen SYP:n pääjohtajan Ahti Hirvosen pyrkimyksiä saada äänensä kuuluville kokonaiskirkon asioista päättävien parissa. Tässä linkki hänen pamflettiinsa, joka kannattaa lukea. Aika kivinen on ollut tämä osa hänen polkuaan.

Samaan hengenvetoon on sanottava, että kirkolla on paljon annettavaa työelämälle ja johtamiselle, spiritualiteettia, armon kokemusta, rakkautta, eettisiä kysymyksiä.  Kirkko voisi olla rohkea keskustelija, kannustaja ja haastaja. Sen tulee tietenkin haastaa myös itsensä olemaan hyvä ja missiostaan tietoinen työyhteisö.

Kirkko tunnetaan arkkitehtuuristaan ja juhlavista menoistaan. Niillä on paikkansa. Monet kirkkotilat ovat minulle läheisiä. Missä liikunkin, pyrin käymään paikallisessa kirkossa hiljentymässä. Pirkko sytyttää aina myös rukouskynttilät ja minäkin joskus. 

Juhlavuutta kirkossa on paljon. Joskus mielestäni liikaakin. Jos pompöösi juhlallisuus ei ole kirkon ydintä. Esimerkiksi spontaaniutta kaipaisin lisää jumalanpalveluksiin.

Papin tehtäväni

Olen siis pappi. Alkuperäinen ajatukseni oli tulla seurakuntapapiksi. Vieläkin haaveilen siitä, mutta se juna meni jo. Koko työurani ensimmäisen puoliskon työskentelin kristillisissä järjestöissä, yhtenä tavoitteenani antaa panos kirkon uudistukseen.

Kirkolla ovat aina olleet järjestönsä, niin sanotut parakirkolliset liikkeensä. Tuota para-alkuista sanaa tosin ei käytetä suomenkielessä, mutta englannin parachurch organization on maailmalla yleinen termi. Kreikan sana paratarkoittaa rinnalla olemista. 

Heti alkukirkon alkaessa järjestäytyä ja vakiintua ihmiset kuuntelivat paitsi piispoja myös erilaisia erakoita ja askeetteja, jotka eivät kuuluneet varsinaiseen hierarkiaan. Myöhemmin kuvaan tulivat luostarit, kerjäläismunkit, näkyjen näkijät ja saarnaajat, jotka toimivat joko virallisen kirkon siunaamina ja joskus myös kiroamina. Suomessa esimerkiksi herätysliikkeet ovat edustaneet tätä puolta kirkossa ja yhteiskunnassa, aluksi vastoin hierarkian toiveita.

Yhteyteni seurakuntiin ovat olleet mutkattomat. Uppsalan suomenkielisen työn seurakuntaneuvoston puheenjohtajana olin monta vuotta, Lohjan kirkkovaltuustossa ja -neuvostossa kaksi kautta, ja nyt olen ehdokkaana Vihdin vaaleissa. 

Erityisesti olen rakastanut saarnojen valmistelua ja pitämistä. Ensin tutustun tekstiin, sitten mietin, mitä se puhuu minulle. Seuraavina päivinä yritän jollain lailla eläytyä kuulijoiden mielissä ehkä liikkuviin suuriin kysymyksiin ja merkkaan ylös ideoita. Saarnan kirjoittaminen on jäävuoren huippu. Esitystilanteessa pyrin välttämään paperinmakuisuutta ja osoittaa sanani kuulijoille.

Ihmisten on tunnistettava itsensä papin saarnassa. Hyvä saarna koskettaa ja tekee kipeää. Pelkkä hartauspuhe voi lämmittää, mutta parhaimmillaan saarna pysäyttää ja pakottaa tunnistamaan totuuksia elämästäni ja johdattaa minut Jumalan eteen. Saarna saa tarvittaessa ravistella. Jeesus ei ollut aina kiltti, välillä hän esitti asiansa ehdottomasti ja vaativasti. Aina hän oli heikomman puolella. Rakkaus oli hänelle paljon enemmän kuin vain hyväntahtoista hymistelyä.

Evankeliumi on radikaali juttu.

Liturgiankin pitäminen on antoisaa. Lauluharrastuksestani on siinä paljon hyötyä. Tärkeintä liturgiassa ei kuitenkaan ole papin laulutaito vaan läsnäolo. Opettelin aikoinaan ulkoa monet liturgian kohdat, jottei homma kuulostaisi sisäluvulta. 

Minulla oli usean vuoden ajan sivutoimisena pestinä valmentaa teologian opiskelijoita saarnaamiseen ja liturgiaan. Ne olivat Teologisen tiedekunnan praktikumharjoituksia, joissa opiskelijat pitivät jumalanpalveluksia. Ryhmänä sitten annoimme palautetta. Tuli yhä uudestaan mietityksi, mikä on olennaista hyvässä puheessa, erityisesti saarnassa. Tästä pestistä menee kiitos professori Tapio Lampiselle, noiden harjoitusten pääohjaajalle.

Iloissa ja suruissa

Pappi on opettaja, hengellinen ohjaaja, sielunhoitaja ja keskustelija. Käytännössä hän on myös seremoniamestari. Katolilaiset kutsuvat häntä pateriksi, isäksi. Pastori puolestaan tarkoittaa paimenta. 

Olen kokenut pappina olemisen kutsumuksekseni. Se on monipuolista työtä. Välillä saa saarnata ja pitää eri tyyppisiä opetuspuheita. Välillä taas pääsee käymään pitkiä keskusteluja ihmisten elämäntilanteista. 

Papin kutsumus on varmastikin vaikuttanut kaikkeen, mitä olen tehnyt, myös yritysvalmentajana.

Olen pyrkinyt välttämään jargonia, jossa sanon jotain koska olen aina ennenkin sanonut niin. Jokainen saarna tai muu puhe on ainutlaatuinen, vain siihen hetkeen tarkoitettu. Esityksen ei tarvitse olla viileää esitelmöintiä saati paatoksellista paahtamista. Paljon parempi on olla energinen keskustelija, kysymysten (vaikeidenkin) herättäjä ja oivalluttava johdattelija. 

Iloisimpia hetkiä ovat kastejuhlat ja avioliittoon vihkimiset. On hienoa olla ihmisten rinnalla heidän elämänsä loistohetkissä. Toisenlaisia sitten ovat hautajaiset. Niissä papin roolina on toimia rinnalla olijana ja lohduttajana. Muistotilaisuuksissa pappia usein pyydetään toimimaan juontajana, surun fasilitoijana, auttamaan läheisiä tilanteen hoitamisessa. Silloin olen kannustanut osallistujia kertomaan jonkin muiston vainajasta. Kertojia löytyy aina, lähes aina iloisia muistoja.

Tunnelmat vaihtelevat. Itsemurhan tehneen läheiset ovat tukahtuneen epätoivoisia. Pitkän elämän eläneen vanhuksen muistoa ajatellaan leppoisammalla tavalla.

Useimmat siunaamani ihmiset ovat olleet tuttujani, sukulaisiani ja ystäviäni. Omatkin tunteeni ovat olleet herkillä. Joitakin kertoja on käynyt niin, että itku on yllättänyt minut ja olen puheessani joutunut pitämään tauon. Siksi pyrin harjoittelemaan etukäteen puheeni ja tunnistamaan, missä kohtaa joudun erityisesti varomaan itkunpurskahdusta. Kriittisin kohta on, kun sanon jotain, joka kiteyttää jotain juuri hänen elämänsä arvokkaasta ytimestä. Aika hyvin olen oppinut. Tunteet ovat saattajien joukossa muutenkin pinnalla, papin ei tarvitse tunteilla vaikka tietenkin tunne näkyy ja saa näkyä. 

Muutama erityisen rankka tehtävä on tullut eteen: veljeni pieni Aleksi-poika, omat vanhemmat, kolme tosi läheistä ystävää. Onhan niitä. Arvostan korkealle seurakunnissa palvelevia pappeja, joiden viikottaisiin tehtäviin kuuluu siunaamisia, monet heille tuttuja. Se on vaativaa työtä.

Sielunhoitaja ja profeetta

Oma lukunsa ovat ihmisten elämänkriisit, joissa turvaudutaan papin apuun. Pappi on tavallaan aina lähtövalmiina. Rippisalaisuuteen luottaen hänelle kerrotaan asioita, joita ripittäytyjä ehkei kerro kenellekään muulle.

Yritysvalmentajaksi ruvettuani olen joutunut miettimään, mitä lisäarvoa pappeuteni voisi tuoda maalliseen työhöni. Joskus minulta on kysytty sitä. Olen sanonut: ”Ette voi kertoa minulle mitään sellaista elämäänne liittyvää, joka hämmästyttäisi minua.” Ihmiset kokevat, tekevät ja miettivät kaikenlaisia asioita, joita sitten pohdiskellaan papin kanssa.

Toinen lisäarvo liittyy eettisesti rohkeaan ajatteluun ja toimintaan. Työelämä ja johtaminen voi olla paljon enemmän kuin vain asioiden manageerausta. Työllä on missionsa.

Yhden tiukimpia hetkiä koin joskus 35-vuotiaana Uppsalassa, kun tuntemani kaveri soitti yöllä ja kertoi tekevänsä itsemurhan. Juttelimme aikamme ja sain voitettua lisäaikaa ehdottamalla, että tavattaisiin kahden kesken. Loppuyön sitten olimme metrin päässä toisistamme, katsellen ikkunasta pimeään yöhön, ja hän piti koko ajan kädessään ladattua asetta. Yritin johdatella hänen ajatuksensa elämän tavallisiin asioihin, irti pettymyksestä, joka häntä riivasi. Oli helpotus, kun hän lopulta laski aseensa ja lupasi jatkaa elämäänsä. 

Vuosia myöhemmin tapasimme Helsingissä. Emme muistelleet aiempaa kohtaamistamme. Mentiin syömään, ottamaan oluet ja juttelemaan elämästä.

Joskus olen joutunut tilanteeseen, jossa minulta on yritetty urkkia tietoja. ”Tiedän, että edesmennyt puolisoni on uskoutunut sinulle. Hän on kertonut siitä. Oliko hän…?” Luottamus on luottamus, vaikka henkilö olisi jo kuollut.

Ensimmäiset rippileirini vedin Parikkalan Oronmyllyllä. Jälkeenpäin kuulin, että niillä kulmilla minusta jäi elämään tarina. Se Aaltonen oli rempseä pappi, piti kädet taskussaan, kun rukoili. Jotkut vanhemmat saattoivat puhua siitä ehkä kevytpaheksuen. Nuorten mielestä taas se oli kuulemma kova juttu.

Itse en ollut moista tapaani edes huomannut. Kai jotenkin vain olin oma itseni ajatellen, että Jumalan edessä ei tarvitse olla muuta. Sittemmin luulen parantaneeni tapani.

Uskon kristillisyyteen, jossa ei vain puhuta vaan jossa myös tehdään jotain. Syvällinen hengenelämä ei ole aktiivisuuden vastakohta. Parhaimmillaan ne kulkevat käsi kädessä.

Olen viehättynyt Raamatun profeettojen toiminnasta. He tarttuivat rajulla tavalla vallanpitäjien väärinkäytöksiin sekä ihmisiä orjuuttavaan ja elämälle vieraaseen hengellisyyteen. Heille oikea jumalanpalvelus oli sitä, että piti huolta leskistä ja orvoista ja auttoi hädässä olevia. Jotkut joutuivat maksamaan hengellään sen, että olivat totuudentorvia, Johannes Kastaja tutuimpana esimerkkinä.

Tällaista profeetallisuutta toivoisin osaavani toteuttaa työssäni ja elämässäni. Sitä toivoisin kirkolle ja koko yhteiskunnalle. Me hifistelemme helposti hienouksien parissa ja sotkeudumme asioihin, jotka oikeasti eivät ole tärkeitä. Profeetallisuus on rohkeaa katsomista eteenpäin, itsensä ja muiden haastamista ajattelemaan uusiksi ja näkemyksellistä otetta siihen, mitä ikinä on tekemässä. 

Kirkko ei saisi olla liian kiltti. Joskus sen pitää myös jyrähtää, erityisesti kun se näkee vääryyttä. Kirkon kuuluu olla vallankäyttäjien ja meidän kaikkien omatunto. Ajattelen nyt erityisesti kulttuuriimme pesiytynyttä itsekkyyttä ja ihmisten välistä välinpitämättömyyttä. 

20 vuotta maallisessa tehtävässä vaikuttivat ajatteluuni ja näkökulmiini. Aluksi luulin, että saarnani menisivät kokonaan uusiksi. Sitten aloin huomata, että ihmisten peruskysymykset ovat suunnilleen samat, ovat he sitten kirkossa tai yrityselämässä. 

Retoriikkani oli toisenlaista kuin kirkossa puhuessani, koska en toiminut varsinaisesti papin roolissa. Koin, että kohtamani ihmiset olivat jollain tavalla seurakuntaani. Olin heidän pappinsa. Halusin muistuttaa heitä työelämän arvoista ja etiikasta. Sekä siitä, että kovienkin tavoitteiden keskellä ihminen on ihminen, ei robotti.

Pappeuden kriisi

Elämän kipukohdat eivät ole kiertäneet minuakaan. Useimmat niistä ovat johtuneet omasta itsestäni. Pappeuteni suurimman kriisin koin avioeroni yhteydessä. Pirkon kanssa meillä oli rakkaussuhde, josta emme voineet irtautua. Oli syyllisyyttä, salailua, pelkoa. Niin ei kuulu käydä kellekään. Ei varsinkaan papille.

Papin ei kuulu erota. En ollut ensimmäinen, mutta siihen aikaan 90-luvun lopulla se oli vielä iso asia. Muuan pappi soitti minulle ja sanoi syyttävästi: ”Meitä on monia, joiden avioliitto on kriisissä, mutta me sinnittelemme. Miksi teitte tämän meille?” 

Muuan ärhäkkä keskustelija sanoi minulle, että koska sinä erosit, niin kaikki suomalaiset papit eroavat. Tuntui rankalta ottaa kannettavakseen sellainen painolasti. Onneksi hänen ennustuksensa ei ole toteutunut, ainakaan täysimääräisesti.

Pariin vuoteen en mennyt kirkkoon. Sitten hiivin vaivihkaa pylvään taakse. Tuntui, että syyttävät katseet kohdistuivat minuun. Kovin syyttäjäni olin minä itse. Elämä alkoi tasaantua. Löysin uskoni uudelta pohjalta, levollisena, juuri minulle tarkoitettuna. 

Pirkon kanssa olemme olleet aviossa 21 vuotta. Ex-vaimoni Riitta Laakio on onnellisesti aviossa Reijonsa kanssa. Meillä on hyvät välit keskenämme ja lastemme ja lastenlastemme kesken. Erostamme on koitunut myös paljon hyvää. 

Raamattu työkaluna

Yksi papin tehtävä on opettaminen. Ennen se jopa korostui. Pappi studeeraa, opettaa ja rukoilee, kuten vanha Mikael Agricolan ohje kuului. 

Maailma on muuttunut, ja opettaminen koetaan helposti ylhäältä tulevaksi tiedon jakamiseksi. Vanhojen kirkkojen arkkitehtuurikin korostaa sitä. Saarnatuoli sijoitettiin korkealle. Saarnat olivat pitkiä, joskus lähempänä tuntia kuin nykyisiä 12-15 minuutin rupeamia.

Aktiivipappina toimiessani tykkäsin pitää raamattuluentoja joko rajatusta teemasta tai jostain Raamatun kirjasta. 

Papille Raamattu on työkaluista tärkein. Jokainen saarna eli homiliaperustuu lähtökohtaisesti johonkin Raamatun tekstiin. Apuna Raamatun tutkimisessa hänellä on kommentaareja eli eksegeettisiä selitysteoksia, joista selviää kunkin tekstin historiallisia taustoja, kreikan tai heprean sanojen merkityksiä ja muita tärkeitä tai ainakin mielenkiintoisia tietoja.

Monet papit kokevat ristiriitaiseksi tilanteen, jossa hartaasti uskovat seurakuntalaiset tarrautuvat Raamattuun kirjaimellisena totuutena ja hän itse tietää sen sisältävän asioita, jotka eivät ole esimerkiksi historiallisia faktoja. Voiko hän kertoa tietämänsä totuuden ja aiheuttaa hämmennystä? Takavuosina tämä oli monille suurikin ongelma.

Normaalissa saarnassa papin tehtävä ei ole mennä teologisen tutkimuksen kiemuroihin. Mutta hän voi sopivin annoksin kasvattaa seurakuntalaisiaan tasapainoiseen tietoon ja uskoon. Pitkän päälle vain se kantaa. Lähtökohtaisesti emme usko Raamattuun vaan Jumalaan. Raamattu on ainutlaatuinen kokoelma siitä, miten kansan usko Jumalaan on kehittynyt sekä miten uskoa on sovellettu elämään.

Mitä kauemmin olen elänyt, sitä tärkeämmäksi minulle on tullut yrittää katsoa sanojen ja tekstien taakse. Olen yrittänyt ymmärtää ja tulkita enemmän kuin vain siirtää eteenpäin tuttuja sanoja ja lauseita. Matkan varrella olen tehnyt myös ajatuskokeita ja katsonut, onko niillä ollut kestävyyttä vai ei.

Nuorena yritin kuvitella, millainen olisi sekulaari seurakunta, sellainen, jossa usko olisi luontevasti integroitu osa koko elämään, ilman että tarvittaisiin minkäänlaista erityistä uskonnollista fraseologiaa.  Olin lukenut Dietrich Bonnhoeferia ja Paul Tillichiä, ja heidän ajatuksensa jäivät mieleeni hedelmällisinä kysymyksinä. 

Jumala ei tarvitse meidän uskonnollista kieltämme. En tiedä, tarvitseeko lopulta ihminenkään. Ehkä meidän tulisi opetella puhumaan hänestä arkisemmalla tavalla. 

Harmittelen, että Raamattu on niin suuri erimielisyyden lähde kirkossa. Konservatiivisiipi sanoo ammentavansa ajatuksensa Raamatusta, kun taas heidän mukaansa muut ottavat oppia maailmasta eli ”mielistelevät maailmaa”. Minä, joka en koe olevani konservatiivi ja toivon meidän olevan avoin kohtamaan maailman muutos, olen siis mielistelijä.

Minulla ei ole mitään syytä yrittää olla mieliksi kenellekään, ei medialle eikä myöskään kirkolle. Ei konservatiiveille eikä liberaaleille. Heidän jokaisen kanssa jaan joitain yhteisiä ajatuksia ja jokaista kohtaan voin suhtautua myös kriittisesti. Monet konservatiivit ovat koteloituneet perinteeseen ja lopettaneet järkevän harkinnan. Monet liberaalit sortuvat joskus itseriittoiseen viisasteluun. En tunne halua olla minkään tietyn ajattelutavan lipunkantaja tai kiihkeä vastustaja, siitäkään huolimatta, että minulla ovat perustellut ajatukseni ja asenteeni. 

Ehkä eniten vierastan tasapaksua haaleutta. Sitä näkyy sekä kirkossa että kaikkialla työelämässä. 

Haluni kulkea syrjäytettyjen, vähemmistöjen, elämäntaitelijoiden ja muiden kirkon ja eliitin vierastamien ihmisten rinnalla ei johdu tarpeestani olla kenenkään hännystelijä. Se johtuu yksinomaan siitä, minkä Raamattua tutkiessani olen ymmärtänyt Jeesuksen, profeettojen ja apostolien sanomaksi. Raamattu on kirja rakkaudesta, sovinnosta, oikeudenmukaisuudesta, ihmisyydestä sekä tätä kaikkea puolustavasta Jumalasta. 

Tätä viestikapulaa ovat vieneet eteenpäin kirkon opettajat, marttyyrit, rukoilijat ja omat hengelliset ohjaajani. Olen heille kiitollisuuden velassa. 

Elän maailmassa, jossa on tehty massiivisia tieteellisiä läpimurtoja. Kiitän niistä Jumalaa. Elän aikakautena, jolloin ihmiskunnan edessä on kaikkien aikojen selviämistaistelu. Se opettaa minua rukoilemaan. Ja antamaan oman panokseni.

Kirkko hyvässä sekä myös pahassa

Mielestäni kirkot ovat vuosisatojen saatossa tehneet radikaalista ja jopa anarkistisesta Jeesus-liikkeestä kesyn ja hierarkkisen järjestelmän. Myönnän yleistäväni, mutta usein tuntuu, että dogmit, traditiokerrostumat ja prameus peittävät alleen ihmisen. 

Se on näkynyt kirkon tavassa esiintyä kiivaana vastustajana kaikkea uutta kohtaan, kuluneina esimerkkeinä Galileo Galilein ja Charles Darwinin tieteelliset läpimurrot. Puhumattakaan sosiaalieettisistä kysymyksistä, kuten aikoinaan neekeriorjuus Yhdysvalloissa ja apartheid Etelä-Afrikassa, joissa kirkot olivat laajalti ja pitkään vallitsevan järjestelmän kannalla. 

Samaan kategoriaan ovat kuuluneet ja kuuluvat eronneiden uudelleenvihkiminen, naispappeus ja nyt tasa-arvoinen avioliittolaki. Virallinen kirkko ei ole aina kohdannut inhimillistä elämää sellaisena kuin se on. Sen kulttuuriperimä on ohjannut sitä näkemään enemmän syntiä kuin elämän luovaa kirjoa.

Tietenkin on olemassa syntiä. Siksi tarvitsemme armoa ja parannuksen tekemistä. Suurimmat synnit liittyvät tällä hetkellä ihmisten väliseen vallankäyttöön, planeetan tuhoamiseen ja ihmisyhteisöjen väliseen eriarvoisuuteen. Meidän kaikkien on opittava ajattelemaan uudella tavalla ja uudella tasolla, itsestämme, yhteiselämästä ja maailmasta. 

Toivon merkkejäkin on. Esimerkiksi paavi Franciscus katselee elämää enemmän köyhien evankeliumin kuin rikkaan instituution kannalta. On jännittävää nähdä, mihin hän kannattajineen lopulta pystyy vaikuttamaan. 

Kristinusko on toivon liike. Kirkot ovat tehneet paljon hyvää työtä näiden asioiden parissa eri puolilla maailmaa, mutta enemmän voimme tehdä ja paremmin.

Seurakunnissa on paljon sellaista, mitä rakastan, hyviä ihmisiä, upeaa diakoniaa, ihmisten rinnalla kulkemista ilossa ja surussa, inhimillisyyttä, puhetta armosta ja toivosta, rukousta, hiljentymistä, viisasta keskustelua uskonnottomien ja ateistien kanssa, rukousta, Kristus-uskoa. Sekä ennen kaikkea katettu pöytä, ehtoollinen. 

Esittämäni kritiikki koskee yhtä osaa siitä, miten seurakunnissa toimitaan. Ajattelen ennen kaikkea kirkon habitusta ja rakenteellista konservatismia, katseen kääntämistä sivuun siltä, mitä maailmassa tapahtuu. Vaikka se ei ole läheskään kirkon koko kuva, niin sellaiselta kirkko näyttää monien suomalaisten silmissä.  

Ymmärrän, ettei kirkko voi yhdessä hetkessä palata 2000 vuotta taaksepäin. Sen historian jokaisella vaiheella on ollut merkityksensä. Se kasvoi aikana, jolloin maailmankuva oli hierarkkinen, verrattuna nykyiseen kuplivaan ja tasa-arvoiseen menoon. Mutta vaikka kirkon itseymmärryksen ja kulttuurin muutos tuntuu ylivoimaiselta, niin siihen tulee pyrkiä määrätietoisesti. Monet pyrkivätkin, mutta edistys tuppaa olemaan hidasta.

Samalla toivoisin kirkkoon lisää siitä, mitä näen esimerkiksi retriittiliikkeessä, nuorten tapahtumissa, kesäjuhlissa ja joidenkin kaupunkien nuorten aikuisten toiminnassa. 

Miksei kirkko voisi profiloitua profeetallisena innovaattorina, joka tarttuu ensimmäisenä ajankohtaisiin muutoksiin? Alkaa avata ovia vähemmistöille, tunnistaa yhteiskunnan kaikkein heikoimmat, näkee uusimman teknologian mahdollisuudet, on esimerkkinä verkostomaisesta ja ketterästä organisaatiosta, käy älykästä keskustelua talouselämän kanssa. Samalla pitäen häpeämättä kiinni ydinsanomastaan.

Mikä kristinuskon olemuksessa kutsuu siihen, että monet sen päättäjät ovat enemmän jarruttajia kuin vauhdittajia? Syyt eivät ole Jeesuksessa. Varmasti jotain tekemistä on sen kanssa, että kirkosta tuli valtionuskonto 300-luvulla keisari Konstantinuksen aikana, mikä oli dramaattisen merkittävä käännekohta kristikunnan historiassa.

Jumala 

Jumalaa olen pohtinut nuoruudesta alkaen. Joskus kuvittelin tietäväni hänestä paljonkin. Vuosien kuluessa tietäminen on vähentynyt. Nyt ajattelen, että en tiedä Jumalasta mitään. Silti minulla on häntä kohtaan luottamus ja usko. Ajattelen, että Jumalan on hyvä. Ja hyvän puolella.

Usko on paradoksi. Vanhassa testamentissa Jumala kielsi puhuttelemasta itseään nimeltä. Hänellä ei edes ollut nimeä. Heprean sana Jahve ei ole nimi, se on vain Jumalan sana, että ”olen mikä olen”, ”minä olen”. 

Jotain nimeä kuitenkin pyrimme käyttämään, jotta ylipäänsä voisimme puhua hänestä tai edes rukoilla. Jeesus puhui Isästä, monet kristityt Herrasta, islaminuskoiset Allahista, jotkut vain jumaluudesta tai universumista. Vanhoilla kirkkoisillä ja mystikoilla oli kymmeniä eri jumalannimiä. Raamatussakin Jumalaan liittyviä kertakäyttöisiä metaforia tapaisia nimiä ovat tekstit tulvillaan.

Tavallaan olisi hyvä, jos emme käyttäisi Jumalasta tai jumaluudesta kovin vakiintunutta nimeä tai varsinkaan määritelmää. Määritelmät ovat jo lähtökohtaisesti rajaavia, poissulkevia. Mitä tiukempi on rajaus, sitä suuremmalla todennäköisyydellä jotain tärkeää jää katveeseen.

Raamatun profeetat varoittivat rakentamasta alttaria epäjumalille. Silloiset alttarit olivat kivikasoja ja patsaita. Nykyiset epäjumala-alttarit ovat älyllisiä määritelmiä, opillisia tai moraalisia kuvauksia ja rakennelmia. Kiinnitämme uskomme niihin, emme itse Jumalaan, joka on määrittelyjen ulkopuolella.

Martti Luther sanoi, että Jumala on salattu. Se on kaikkein tosimpia teologisia ilmaisuja. Jumalasta puhuessamme olemme mysteerin äärellä. Sanat ovat tyhjiä. Suurin tunteemme on ihmettely. Astumme paradoksien ja vastakohtaisuuksien maailmaan. Jumala on kaukainen ja läheinen, hän on meissä ja meidän ulkopuolellamme. Ja mikä kaikkein paradoksaalisinta (ja tämäkin on uskallettava ajatella): hän on olemassa ja hän ei ole olemassa. Uskon, en tiedä. Uskon, auta epäuskoani. Toivon, vaikka olen epätoivoinen. 

Jotkut hyvistä ystävistäni ovat agnostikkoja tai ateisteja. Ajattelen juuri nyt yhtä heistä. Sanoitamme uskomme tai epäilymme eri tavoin, mutta pohjimmiltamme olemme saman mysteerin äärellä. Me molemmat olemme tehneet valintamme rehellisesti. Toinen ei ole parempi toista. Yritän kuunnella häntä ja arvostan sitä, että hän haluaa kuunnella minua.

Toisiaan lähellä ovat uskonsa nöyrästi kokeva kristitty ja toisaalta nöyrä ateisti, joka ”ei ole saanut uskon lahjaa”. Tätä ilmaisua käytti Georg Henrik von Wright kuvatessaan suhdettaan ystäväänsä arkkipiispa John Vikströmiin.

Minulle usko on luottamusta ja toivoa. Yhteyttä ja suhdetta. Se on antanut minulle paljon, ja sisimpäni kammiossa vaalin sitä. En usko, koska olen pappi. Mutta koska uskon, pappeus antaa minulle poikkeuksellisia tilaisuuksia keskustella uskosta. Samalla se on vastuullinen rooli, joka tuottaa omat paineensa. Kuten kaikki elämänroolit.

Aito usko näkyy arjessa, rakkautena ja hyvinä tekoina. Elämän raadollisuutta se ei poista, mutta toivoa se tuo. Ja toivottavasti käytännön tekoja.

 

Muutama relevantti blogi

Seuraavassa on muutamia Eetosta ja paatosta -blogeja, joka liippaavat edellä käsittelemiäni aiheita. Olen kirjoittanut vastaavista teemoista vuosien ja vuosikymmenien varrella, mutta pääosin ei-digimuotoon.

 

Kuitenkin uskon  - Tämä liittyy erityisen kiinteästi edellä olevaan tarinaani.

Kutsumusenergia

Oodi Eikalle, joka oli pultsari ja eli marginaalissa

Voiko piispa tarjota viiniä illallisella?

Juhannus ilman agitaattoria – Johannekselle päivä keskelle marraskuuta

Miksi en eroa kirkosta? Vai pitäisikö?

Olympialaiset – kiehtova uskonnollinen spektaakkeli

Joku uskoo Jumalaan ja joku ei, mutta onko Jumala olemassa?

Uskon Jumalaan. Tekeekö se minusta paremman ihmisen?

Onko tiede uhka uskolle?

Voiko kirkossa harjoittaa kansalaistottelemattomuutta?

Paljonko piispalla voi olla velkaa?

Mitä jos kirkko repeää homoparien vihkimiskiistan takia?

Ristiinnaulitse! oli harhautetun ja disinformoidun torikokouksen huuto.

Minun neljä pääsiäistäni – aina on toivoa ja elämää.

Professori repesi kesken esitelmän. Joskus on välttämätöntä olla epäkorrekti.

Homoliitot ja kirkko. Ikivanha taistelu jatkuu. Kumpi on tärkeämpi, systeemi vai ihminen?

Kuuleeko universumi? Kuuleeko Jumala?

Missä piileksivät profeetat?

 

4. syys, 2018

Näin eläkeläisenä tulee kelatuksi mennyttä elämää. Ei sillä, etteikö elämää olisi vielä edessä. Toivottavasti on. Ja toivottavasti löytyy vielä paljon uutta.

Olen naputellut ajatuksiani muutamista teemoista, jotka ovat tavalla tai toisella liittyneet julkiseen elämääni. Olen kirjoitellut ennen kaikkea kokemuksistani. Tai tarkemmin sanottuna linkittänyt ajatuksiani kokemuksiini. Ehkä ainakin joku kolmesta tyttärestäni tai joku lastenlapsistamme saattaa joskus haluta vilkaista, mitä olen puuhaillut ja mietiskellyt.

Olisi tietenkin herkullisempaa käsitellä elämän privaattipuolta, kuten rakastumisia, avioliiton hienouksia ja hankaluuksia, suhteita lapsiin ja lastenlapsiin, ystäviä ja muita ihmissuhteita, kohtaamiani persoonia, enimmäkseen upeita sekä niitä harvoja hankalia. Sen puolen jätän kuitenkin päiväkirjani sivuille. Tai jos joskus sorrun retostelemaan ihmisiä, niin tietäkää minun tulleen vanhuudenhöperöksi. 

Julkinen elämäni käsittää ammatilliset roolini sekä kaksi tärkeintä harrastustani, jotka nekin ovat olleet osin ammatillisia. Olen lähtenyt liikkeelle teemoista Minä teologina ja pappina, johtajana ja johtamisen kehittäjänä, kirjoittajana, puhujana, laulajana sekä yrittäjänä.

Ammatillisuus tarkoittaa sitä, että olen tehnyt noita asioita joko päätyönäni tai julkisena sivutyönäni, ja olen opiskellut niitä varsin perusteellisesti plus saanut niistä myös hieman tuloja. Muutaman lantin sain myös joistakin maalaamistani tauluista, mutta sitä puolta en kelpuuta noiden muiden joukkoon.

Olen yleismies Jantunen. Minulla on aina ollut monia kiinnostuksen kohteita. Joskus pidin puutteena tätä epäfokusoituneisuuttani, mutta myöhemmin olen alkanut pitää sitä osana identiteettiäni. Elämänsä ja uransa voi rakentaa monella tavalla. Eri asiat hedelmöittävät toisiaan.

Isäni Jukka Aaltonen oli tahtoihminen, joka vei eteenpäin yhteiskunnallisia asioita. Äitini Elli os. Sainisalo oli herkkä taitelijasielu, joka oivalsi elämän vivahteita. 

Itsessäni näen molempia heistä. Osa minua on taistelija, johtaja, vaikuttaja, uuden aloittaja. Toinen puoli minua on taiteilija, joka katsoo elämää herkemmällä silmällä. Vuorotellen nämä kaksi minää ovat olleet voitolla tai vastaavasti alas painettuina. Aina ne ovat pyrkineet ottamaan tilansa.

Johtajuuspuoli on ollut työurani dominantti. Olen halunnut vaikuttaa asioihin. Taiteilijaminä on sekin ollut iso osa elämääni ja on luultavasti hedelmöittänyt myös varsinaista työuraani. Pappeuteen ne molemmat liittyvät saumattomasti.

Taiteilijuuteni on purkautunut erityisesti kirjoittamisessa ja musiikissa, varsinkin laulussa. Yhdessä vaiheessa maalasin intohimoisesti, ja vieläkin haikailen sen puolen aktivoimista jollain tavalla. Monia tekemisiäni lähestyn taiteen avulla – taide laajasti tulkittuna.

Joku on sanonut, että ”oletpa monipuolinen”. Tietenkään en ole. Ilmennän vain yhtä ja samaa minuutta erilaisin ilmaisukeinoin.

Myös tutkimus on kiinnostanut minua. Teologian opiskelun rinnalla opiskelin jossain vaiheessa päätoimisesti psykologiaa ja osin myös filosofiaa ja ajattelin siirtyä suoraan jatko-opiskeluihin. Kaksi eri kertaa osallistuin aktiivisesti tutkijaseminaareihin ja kolmannessa roikun vieläkin listoilla, mutta aina mielenkiintoni loppujen lopuksi meni käytännön työhön ja vaikuttamiseen. 

Ystäväni, tutkija ja silloinen Kirkon tutkimuskeskuksen johtaja Harri Heino sanoi: ”Tee sinä kirkkohistoriaa, minä sitten tutkin sitä.” Niin sovimme. Minussa asuva pieni tutkija on kaiken aikaa kuitenkin ollut innostunut kahlaamaan läpi muiden tutkimuksia, ja pari stipendein tuettua opintomatkaakin olen tehnyt. Sekä jonkun pienimuotoisen artikkelin.

Harri oli poikavuosista saakka läheisistä läheisin ystäväni. Hän kuoli sydämensiirto-operaation jälkeen hiukan yli 50-vuotiaana. 

Läpi elämäni olen ollut innostunut myös urheilusta, sekä penkillä että kentillä ja saleilla. Jalkapallo oli nuoruuteni intohimo, ja seuraan sitä yhä. Jääkiekko kiihottaa aina mieltäni. Liikuntaa harrastan monilla tavoilla. Ensimmäisen maratonini juoksin 65-vuotiaana, joten siinä suhteessa olen myöhäisherännyt. Shakkia on tullut harrastetuksi sen verran, että olen opettanut jokaisen tyttärenpoikani pelaamaan sitä. Melkein kaikilta olen saanut jo köniin.

Kai olen myös pohdiskelijatyyppi. Reflektiopäiväkirjaa olen kirjoitellut läpi elämäni ja muutenkin tykkään aloittaa päiväni rauhallisella mietiskelyhetkellä. Hyvä keskustelu innoittaa minua ja joskus myös kunnon väittely, varsinkin nuorena.

Järjestötyössä olen ollut mukana aika paljon, myös päätyökseni. Vapaaehtoispuolella erityisesti sosiaaliset teemat ovat olleet minulle tärkeitä. 

 

Entä nyt? Liitän tähän yhden kirjoittamani tekstin, yhden tunnelmatuokion, jonka kirjoitin heinäkuisessa reflektiohetkessäni. Jostain syystä kirjoitin otsikon ruotsiksi. Jätän sen siihen muotoon.

 

Mina 48 år i arbetslivet

Olen kokenut luultavasti viimeisen työelämäirtautumiseni. Enää en ole kiinnittynyt mihinkään vakituiseen. Joissain hankkeissa varmaan olen jatkossakin, saa nähdä.

Elän murrosvaihetta. Jotain on takana. Edessä on – ehkei mitään. Olen alkanut pala palalta katkoa siteitä menneeseen, joskus suunnitellusti, joskus sattumalta. 

En ajattele, että menneisyydestä pitäisi irtautua. Pikemminkin teen tiliä menneen kanssa. Kirjoittelen päiväkirjaa ja reppuvihkoa, mietiskelen asioita lenkkipoluilla. Välillä tulee ajatus, että sen ja senkin kokemuksen voisi jättää taka-alalle. Tai että mitä jos panostaisin siihen ja siihen. Usein ne ovat ajatuskokeita, joskus vakavampia.

Aikoinaan kesti monta vuotta tulla sinuksi KRS-irtautumisen takia – 28 vuotta oli kelpo rupeama. Tosin siitä ajasta olin kuusi vuotta lainassa Ruotsissa ja kansainvälisissä tehtävissä.  Ne 28 vuotta onneksi rytmittyivät viiteen eri rooliin, ensimmäinen eli opiskelijatyön kuvio kaiken lisäksi kahteen erilaiseen tehtävään.

Tämän luopumisen jälkeen löysin tasapainon. Se otti aikaa vuoden pari.

Nyt prosessoin Novetos-vuosiani. Ne 20 vuotta sisälsivät paljon. Ihan alkuun sekä innostusta uudesta että ajoittaista epävarmuutta ja pelkoa. Kontaktointia, tapaamisia, ideointia, luentoja, uusien teemojen valmistamista, kasvua, onnistumisia, kriisejä. Järkyttävä määrä työtä.

Nyt olen miettinyt, mikä minua oikein draivasi. Olin idealisti ja uskoin voivani vaikuttaa työelämään. 90-luvun lopulla puhe hyvinvoinnista, ihmisistä ja varsinkin etiikasta oli eksoottista huuhaata, joten perusteluja piti löytää. Tunsin tekeväni jotain merkittävää.

Oli vuosia, jolloin viikon jokaisena päivänä oli yhdestä kahteen (joskus kolme) asiakastilannetta. Nyt en ymmärrä, miten pääni pysyi kasassa ja miten jaksoin. Siinä sivussa tein muutaman kirjan, järkkäilin seminaareja yhteistyökumppanien kanssa sekä touhusin HENRY Ryn hallituksessa. Toimitusjohtajana olin viisi vuotta, kunnes Petri Lehtipuu tuli jatkamaan. Tj-hommista en saanut palkkaa.

Novetos kasvoi. Upeita ihmisiä, kohtaamisia, kolhuja, eroamisia, uusia alkuja. Oli pitkä nousukiito. Sitten iski lama ja tiukemmat vuodet. Jotkut ristiriidat olivat rankkoja, mutta ne piti hoitaa.

Vähitellen jäin sivuun vastuista, mutta edelleen tunsin olevani jonkinlainen henkinen johtaja, jonka sana painoi luultavasti liiankin paljon. Alkoi lopullinen irtautumiseni reppumatkoineen.

Sitten olin omillani vuoden 2017 joulukuun alusta. Takana 48 vuotta päätoimista työelämää, johtamista, palavereja ja vastuuta.

Eri vaiheissa elin uuden luomisen hurmaa. Tykkäsin synnyttää uutta. Ne 20 vuotta antoivat minulle paljon.

Nyt elän lähes puolivuosisataisen työurani jälkimasennusta, jolle olen antanut nimen posttraumaattinen työelämämasennus. Tiedän, etten ole yksin tuntemuksieni kanssa. Kysyn itseltäni, mitä tämä kaikki kannatti. Sain toimeentulon ja pärjäsin. Ihmiset kehuivat, kiittelivät ja taputtelivat. Usein. Yhden julkisen tunnustuksenkin sain, Pro Oeconomia -palkinnon, mikä merkitsi minulle paljon.

Jälkimasennuksessa asiat näyttävät enemmän tappioilta kuin voitoilta. Kykeninkö tekemään sen, mitä halusin? Tuliko Novetoksesta se, mitä joskus kuvittelin?

Ymmärrän nyt näiden kysymysteni mielekkyyden. Vanhemman on irtauduttava lapsistaan, ja se tapahtuu jonkinlaisen kriisin myötä. Ja lasten on irtauduttava vanhemmistaan, tehtävä isänmurha. Sen kaiken on tapahduttava, jotta elämä voisi jatkua ja jotta jotain uutta syntyisi eri osapuolille.

Vielä ensimmäisinä kuukausina lopullisen eläköitymisen jälkeen tunsin olevani jollain lailla osa Novetosta. Olin mukana muutamissa projekteissa. Seurailin tapahtumien kulkua. Oli kiva suunnitella puhetta Larille ja Petrille, mennä vielä yhteen Akatemiaan ja pitää vielä yksi puhe. 

Sen päivän ja varsinkin puheeni jälkeen jäin hämmentyneisiin mietteisiin. Minun ei enää kuulu ottaa roolia perustamassani yrityksessä. Jollain merkillisellä tavalla tunsin joidenkin minussa olleiden siteiden katkenneen. Ensin se ahdisti, sitten se alkoi tuntua vapauttavalta.

En ole puhunut näistä tämän hetken fiiliksistäni kenenkään kanssa. Kirjoittelen siis. Se on ennenkin auttanut minua.

Tilinteko omien vaiheiden kanssa johtaa todennäköisesti uuteen tasapainoon. Alan nähdä positiivisella tavalla, mitä mahdollisesti olen saanut aikaan, tehnyt jotain, joka on jättänyt jälkeen joihinkin ihmisiin, tuttuihin ja tuntemattomiinkin. Olla ylpeä siitä, mitä on ollut.

Vaikka tunnistan kokevani masennuksen hetkiä, niin toivoa on. Uskon uuteen, mitä ikinä se onkaan. Haluan yhä vaikuttaa – työelämään, kirkkoon, ihmisiin. Haluan olla osa jotain yhteisöä, joka on minulle tärkeä.

Juuri nyt en tunne kuuluvani mihinkään. Perhe on tietenkin eri juttu, mutta nyt sekin on siinä vaiheessa, että vastuut ovat muilla. Jeesailen ja vietän hienoja yhteisiä hetkiä.

Kuluneina 48 vuotena elin niin voimakkaasti niille yhteisöille, joissa olin mukana, että syvästi koetuille ravitseville muille yhteisöille ei ollut tarpeeksi aikaa. Verkottunut olin ja olen edelleen, mutta se on eri juttu. Yhteisöllä tarkoitan jotain sellaista, jossa voin olla avoin, oma itseni, antaa itsestäni ja saada tukea viimeisen päälle.

Yhteisö on jotain, jonka kanssa voi nauraa ja itkeä. Ehkä haastavin kriteeri on, että voi itkeä.

Novetoksessa en muista itkeneeni kertaakaan kenenkään kuullen. En ole osannut. Monien itkuja olen kuunnellut, työssä ja vapaa-ajalla, ja tunnen olleeni etuoikeutettu saadessani osakseni luottamusta.

Nyt minua itkettää. Tekisi mieli huutaa ilmoille kymmenien vuosien tuska. Purkaa posttraumaattinen työstressini.  Avata se, mistä olen joutunut vaikenemaan, kun olen ollut vastuunkantaja ja usein viimeinen perälauta, jonka ainakin tulee kestää.

Olen ollut ja olen edelleen monissa tilanteissa neuvonantaja, johtaja, puheenjohtaja, uskottu konsultti, isä, isoisä, isoveli, suuren suvun jonkinlainen päämies. 

Vuosien varrella minulla on ollut kohtaamisia, joissa olen voinut keventää taakkaani. Silti aina jokin minussa on tuntenut, että on oltava vahva. Minä ainakaan en voi romahtaa.

Kai olenkin ollut vahva. Minulla on ollut kyky nähdä uusia mahdollisuuksia ja rohkaista ihmisiä jatkamaan. Mutta juuri nyt tunnen, että kaiken sen keskellä olen sittenkin ollut yksin, enemmän kuin mitä olen ymmärtänyt.

Nyt ajattelin romahtaa, regressoitua. En lopullisesti, mutta tutustuakseni heikkouteeni. Saadakseni hetken helpotuksen siitä, että kannan harteillani muuta maailmaa.

Kirjoitettu Nummelassa 4.7.2018

 

Nyt eläkkeellä, lähes kokonaan

Kun nyt viikkojen jälkeen katselen tuota tekstiä jo kevyesti hymyillen. Tuntuuhan se ryöpsähdykseltä, sen hetken tunnelmakuvalta. Mutta jollei muuta, niin se kuvaa ainakin sitä, että olen tehnyt kaiken tosissani, en vasemmalla kädellä. Sitoutunut tehtävääni ja omistautunut heille, joiden kanssa olen tehnyt työni.

Minun ei selvästikään ole helppo sopeutua olemaan vain eläkeläinen. Tunnen itseni merikapteeniksi, joka väärä piipunvarsi suussaan ihmettelee, miksi hänestä tuli maakrapu. Hän kaipaa myrskyjä, vaaran tunnetta, uusia satamia ja koti-ikävää. Se on aina ollut hänen elämänsä. Kaikki päivittäiset tehtävät tuntuvat sijaispuuhalta. Hän kaipaa jotain, joka on todellista, aitoa ja oikeaa.

Tämä on minun taisteluni, jolle otan aikaa ja jonka aion voittaa.

Joskus lenkkipolulla mieleni kelaa ihmisiä, joiden kanssa vuosikymmenien varrella on koettu isoja juttuja. Monia heistä haluaisin vielä tavata, mutta arvaan sen jäävän haaveeksi ja supistuvan satunnaisiin kohtaamisiin.

Ihmiset ovat energisoineet minua. On ollut hienoa olla porukan edessä ja tuoda julki ajatuksiaan ja visioitaan. Tai vain istua yhtenä joukosta. On ollut ryhmähankkeita ja henkilökohtaisia sparrailuja ja kohtaamisia. Lähes kaikkia ex-kollegoitani ja yhteistyökumppaneitani tunnen näkeväni iloisella mielellä. Tiedän joidenkin pettyneen minuun ja tunnen itsekin pettyneeni joihinkin. Sitä elämä on. Monet naurut on naurettu jälkeenpäin ja monet haavat laastaroitu armollisesti.

Valitsemani työteemani ja -roolini ovat klikkausten takana sitä mukaan, kun ilkeän julkaista niitä. Lisään siis pikkuhiljaa linkkejä. Mukana on annos historiatietoa sekä joitakin teemaan liittyviä pohdintoja. Matkan varrella täydentelen niitä, kun ajatukseni tarkentuvat.

Minä teologina ja pappina

Johtaja ja johtamisen kehittäjä

Kirjojani ja muita julkaisuja plus kirjoittajakokemuksiani

Puhuja 

Laulaja

Yrittäjä

Plus ehkä muita

Pakko myöntää, että olen alkanut leikitellä kunnianhimoisemmankin kirjallisen ajatuksen kanssa. Mutta ainakin tässä vaiheessa olen lähinnä roiskinut ajatuksiani ruudulle.

 

 

 

Relevantteja linkkejä

Repun hukkaaminen ja siitä seurannut havahtuminen. Osa 1

Reppuvihko, jonka avulla aloin harjoitella luopumista. Osa 2

Entä jos olisin uhkarohkeasti omanlainen – se varjoisampi CV:ni

Isä – mitä olisin halunnut kysyä sinulta?

Licence to Age – vanhenemisen sisältö ja taito

Entä jos keksisin itseni uudelleen

Suden hetki, kun harhaiset ajatukset kiertävät kehää

Tekeekö ikä meidät viisaammiksi? Vai hullummiksi?

4. syys, 2018

Johtamisen kanssa olen ollut tiiviisti tekemisissä käytännössä koko työelämäni ajan.

Varsinaisen oman johtamistyöni lisäksi olen kirjoittanut aiheesta kirjoja, artikkeleita ja blogeja, luennoinut ja valmentanut. Johtaminen on ollut elämäntyöni teologian ja pappeuden rinnalla. Seuraavassa suollan lähinnä epäsystemaattista tajunnanvirtaa, muutamia irtoajatuksia, joita olen tullut pohtineeksi ja harjoittaneeksi elämän ja työn tiimellyksessä. Syvempiä perusteluja on kirjoissani.

Kuvaan tässä sitä, mihin olen uskonut johtamisessa sekä mihin olen pyrkinyt. Miten olen onnistunut, sen raaka arvioiminen tietenkin jää muille. 

Ei kai ole yllätys, että olen puolueellinen ja enimmäkseen katson onnistuneeni, mutta niin katsovat kaikki johtamisen kanssa touhunneet miettiessään omaa johtajuuttaan. Johtajien omaelämäkerrat ovat usein oman egon kiillottamista. Niin epäilemättä on tämäkin lyhyt kirjoitukseni. Kirjoitan silti.

Olen viihtynyt johtamisrooleissa

Huomasin jo poikavuosina, että minulla oli kyky saada muita mukaan ideoihini. Tykkäsin aloittaa ja junailla asioita. Minkäänlaisena johtajana tai päsmärinä en pitänyt itseäni. Ilmeisesti kuitenkin usein johdin asioita ja joukkoja.

Poikaporukkamme touhuja seurannut tuntematon mies oli meitä seuratessaan todennut toiselle miehelle, että ”tuo poika on johtaja”. Tarkoitti minua. Tämä toinen mies tuli kertomaan sen minulle. Olin hämmästynyt ja otettu.

Arvostamani amerikkalainen konsultti sanoi minua coachatessaan, että olin ”a most natural leader he has known”. Tietenkin hänen puheessaan oli jenkkikerroin, mutta silti silloin runsaat 35-vuotiaana tunsin saaneeni rohkaisua. Amerikkalaisilta alaisiltani olin myös saanut kiitosta. Heikäläiset yleensäkin antavat kehuja herkemmin kuin me jäyhemmät suomalaiset.

Sinänsä on mielenkiintoista, että tuollaiset yksittäiset lauseet voivat muodostua voimalauseiksemme, jonkinlaisiksi elämäämme jäsentämiksi mantroiksi. Minun mieleni uumenissa on muutama muukin.

Olen viihtynyt johtamisrooleissa, tykännyt kantaa vastuuta ja ennen kaikkea saada porukat innostumaan yhteiseen tehtävään. 

Johtamista en koe itseisarvona. En muista tietoisesti pyrkineeni johonkin vain sen takia, että siellä saisi johtaa. Olen vain innostunut jostain, pitänyt sitä tärkeänä ja tavoittelemisen arvoisena ja sitten lähtenyt haalimaan kokoon porukkaa tai yhteisymmärrystä päämäärän hyväksi.

Johtamista harjoittelin jo koulu- ja opiskeluaikoina sekä tietenkin armeijassa. RUK:n ison kuoron johtaminen oli lähijohtamistaitojen fiilaamista parhaimmillaan. Samaan tapaan kuin aiemmat pestini ripari-isoisena tai seurakunnan poikaleirien ohjaajana. Kaikenlaiset kokemukset ovat kurantteja oppimisemme kannalta. Siemenet kylvetään varhain. Myöhemmin voi sitten oppia ja jäsennellä lisää.

Kirjoista viisastuu, mutta varsinaista johtamista oppii parhaiten johtamalla ja altistamalla itsensä haasteille, mokille ja onnistumisille. Jos vielä malttaa silloin tällöin kyseenalaistaa vakiintuneita toimintatapojaan.

Heti ensimmäisessä työtehtävässäni sain johdettavakseni tiimin. Siitä eteenpäin jatkui keskeytymätön johtamisputki muodossa tai toisessa lähes sinne saakka, kun aloin valmistautua eläkkeelle ja siirtyä vapaaksi luennoitsijaksi ja kirjoittajaksi.

Johtamisen aktiivikehittäjä olin työurani viimeiset 20 vuotta, johtamisroolieni rinnalla. 

Mitä arvostan johtamisessa

Yhden koon tai tyylin johtamiseen en usko. Johtaa voi kymmenillä eri tavoilla, oman persoonan, kunkin tilanteen ja tehtävän sekä ympärille siilautuneen tekijäjoukon mukaan. Johtamisen idea on pohjaton aarreaitta.

Hyviä johtajia olen tullut tarkkailleeksi, alkaen Porin Lyseon rehtorista Reino Hannulasta ja ensimmäisestä johtajastani Mauri Tiilikaisesta. Hannulan hötkyilemätön ja sivistynyt tyyli herätti luottamusta sekä opettajissa että oppilaissa. Tiilikainen oli visionääri, uusien avausten tekijä ja eri ajatussuuntia tasapainottava persoona. Hänestä kirjoitin aikoinaan elämäkerran Vastuun ja vauhdin mies. Sitä kuulemma luetaan vieläkin.

Johtamiseen vaaditaan aina enemmän kuin yksi idea. Asiantuntijalle saattaa jopa riittää se yksi. Parhaimmillaan johtaja liikkuu keskenään ristiriitaisten jännitteiden maailmassa. On oltava kova ja pehmeä, tavoitteellinen ja läsnäoleva, uuteen kurkottava ja historiaa kunnioittava, suunnitteleva ja spontaani, asiakeskeinen ja ihmisläheinen. 

Jos johtaja tuntee vain alansa substanssin, mutta ei ymmärrä hituistakaan ihmisiä, hänen on vaikea olla johtaja. Jos hän on suuri ihmistuntija, mutta hänen tavoitteeseen tähtäävä päätöksentekonsa on hukassa, niin johtaminen ehkei ole hänen juttunsa.

Johtaja on jollain tasolla aina yhdistäjä.

Yksinkertaisimmillaan voisi sanoa, että kussakin tilanteessa johtaja on hän, joka näkee ensimmäisenä, mitä on tehtävä ja saa ihmiset tekemään sen. Kuvitellaan junaonnettomuus ja sitä seurannut kaaos. Jostain savun ja romun keskeltä nousee vanha nainen, joka kysyy, kenellä olisi kännykkä, jolla voisi soittaa hätäkeskukseen. Sitten joku soittaa. Siinä tilanteessa se nainen oli johtaja.

Näe tarve ja hanki resurssit tarpeen täyttämiseen. Siinä on johtamisen idea ääripelkistetysti.

Elämä on tietenkin monimutkaisempaa. Tavoitteen asettamisen ja väen mobilisoimisen tueksi ja rinnalle tulee muuta: kommunikaatiota (paljon), suunnittelua, strategiaa, taloutta, hengen ylläpitoa, päätöksentekoa, harkintaa, moraalisia kysymyksiä, tilanteiden lukua, ihmistuntemusta ja varsinkin itsetuntemusta. Johtamista voi aina oppia lisää, läpi elämän.

Olen havainnut, että monilla menestyvillä johtajilla on jonkinlainen metafora, mantra, johtolause tai parin kohdan muistisääntö. Ehkä oma kiteytetty johtamisfilosofia, muutamaa ydinarvoa ilmentävä pohja. Ihan jokaisessa tilanteessa ei tarvitse kaikkea keksiä alusta, vaan selkäydin tarjoaa työkaluja.

Yksi sisäinen iskulauseeni on ollut, että ”älä koskaan nolaa alaistasi”.

Johtajan tehtävä on kasvattaa johtajia

Olen pitänyt itseäni kasvattajana. On tärkeää saada käsillä oleva tehtävä toteutetuksi ja visio viedyksi maaliin. Mutta yhtä tärkeää on auttaa työkavereitaan kasvamaan uudelle tasolle. Tunnen, että se on johtajan moraalista vastuuta ihmisistään. Minulle se on antanut mahdollisuuden ajatella, että en ole korvaamaton ja että voin siirtää fokukseni uusiin projekteihin.

Johtaja on onnistunut, jos väki pois lähtiessään voi paremmin ja on osaavampaa kuin taloon tullessaan. Se on hyvän ihmisjohtamisen vaativa happotesti.

Aloitettuani opiskelijapappina Turussa vuonna 1970 kokosin ympärilleni tiiviin ydinjoukon. Toiminnassa oli mukana valtavasti nuorta väkeä, mutta tärkeimmäksi tehtäväkseni ymmärsin johtajuuden kasvattamisen ja johtajuuden ketjureaktion luomisen. 

Siitä lähtien mottonani on ollut, että johtajan tehtävä on kasvattaa johtajia (ks. blogini). Itse en tietenkään ole tätä lausetta keksinyt. Siitä huolimatta pidän sitä hyvänä. Se tarkoittaa ajan antamista avainhenkilöille, mutta myös rohkeutta kannustaa heitä kokeilemaan siipiään ja haalimaan onnistumisia. Jos he epäonnistuvat, olen paikalla tukemassa.

Kun kaikki menee hyvin, yritän olla taka-alalla ja antaa muiden touhuta ja mahdollisesti loistaa. Kun tulee kriisi tai muutoksentarve, pyrin olemaan selkeästi läsnä. Maistelen usein Herbert von Karajanin lausetta: ”Kapellimestarin tulee tietää, milloin ei pidä johtaa.”

En usko olleeni tässä johdonmukainen, mutta luultavasti olen onnistunutkin. 

Johtajan tehtävä on kantaa lopullinen vastuu. Vastuun pakoilu on lähes inhottavinta, mitä tiedän. Mikäli henkilö haluaa olla oikea johtaja. Se on erityisen kriittistä, kun asiat menevät pieleen.  

Äärimmäisessä ääritilanteessa voi epäsuorasti vedota natsoihinsa, mutta jos johtaja joutuu jatkuvasti vetomaan niihin, hän on jo menettänyt otteensa. Sitä paitsi väki kyllä tietää, millaiset kaluunat tyypin kauluksessa on, vaikkeivät ne olisikaan esillä.

Silloin tällöin olen nähnyt nuorempia johtajia, jotka suoraan tai epäsuorasti muistuttavat alaisiaan omasta asemastaan esimerkiksi tyyliin ”me johtoryhmässä tultiin siihen tulokseen että…” Olen yrittänyt varoittaa heitä sellaisesta pönöttämisestä ja muusta asemaan vetoamisesta. On parempi johtaa perustelemalla itse asioilla ja oivalluttamalla. Joidenkin on vaikea sisäistää tätä, ja heidän tiensä liiderijohtajaksi tyssää tähän.

Parhaiden johtajien ei tarvitse korostaa asemaansa. 

”Täällä päätän minä”

Johtajan on uskallettava tehdä päätöksiä. Se on täysin eri juttu kuin sen korostaminen, että ”täällä päätän minä”. Parhaat päätökset ovat joskus sellaisia, että työkaverit tuntevat tehneensä ne. Vastuullinen johtaja on ehkä antanut niille edellytyksiä ja aineksia.

Sitten on tilanteita, ristiriitaisia ja sekavia, joissa johtajan on vain noustava ylös ja ilmoitettava porukalle, että ”tämä on päätös, näin edetään”.

Päätöksentekoon liittyy monia uskomuksia. ”Päättäväinen johtaja toimii nopeasti.” Joskus nopea toiminta on hyve. Minullakin on taipumus tehdä päätökseni nopeasti. Joskus se on kuitenkin virhe. 

Nopealla etenemisellä ratkaisemme ehkä ongelman oireita, mutta monet tilanteet ovat inhottavan monimutkaisia, ja niiden ymmärtäminen vaatii analyysiä, pohdintaa ja kypsyttelyä. ”Joskus meidän on oltava päättäväisesti päättämättömiä”, kuulin kokeneen yritysjohtajan on tokaisseen.

Tässä on yksi johtamisen keskeisistä paradokseista. Parhaat päättäjät ovat ajoituksen mestareita.

Johtajien ei tarvitse muutenkaan pakottaa itseään johonkin tiettyyn vallitsevaan johtamisuskomukseen. 

Johtaminen voi olla kutsumus

Johtaja onnistuu parhaiten, kun hänellä ovat hyvät syyt johtaa. Hyviä syitä eivät ole statuksen tavoittelu, maine, oman egon kiillottaminen, pelkät taloudelliset insentiivit tai narsistinen halu alistaa muita.

Hyviä syitä ovat aito kiinnostus johtamista kohtaan, halu vaikuttaa ja saada aikaan jotain tärkeää, pyrkimys palvella yhteistä hyvää, mahdollisuus toimia ihmisten kanssa ja esimerkiksi velvollisuudentunto. Tai kaikkien näiden kombinaatio. Raha ja mainekin liittyvät kuvaan, mutta liikkeenjohdossa ne ovat parhaimmillaankin sivutuote ja seuraus, eivät pääasia, vaikka joskus muulta näyttää.

Muutama vuosi sitten kirjoitin kollegojeni Eeva Pitkäsen ja Paula Kirjavaisen kanssa kirjan Kutsumusjohtaja. Hieman aikaisemmin olin julkaissut kirjan Luova kutsumus. Olin jo parin kymmenen vuoden ajan pohtinut ja kehitellyt kutsumuksen teemaa. Tässä sitä koskeva blogi.

Kutsumuksen idean voi kiteyttää kahteen sanaan: passioja missio. Minulla on mielenkiinto, halu, sisäinen motivaatio. Ja edessä on tärkeä tehtävä, joka pitää suorittaa.

Viestini on, että johtaja onnistuu parhaiten, kun hän kokee kutsumuksellisuutta työtään kohtaan. Monet johtajat kokevat. Se näkyy heidän työotteessaan, heittäytymisessään ja sitoutumisessaan. Sitten on niin sanottuja leipäpappeja, jotka vähät välittävät omasta motivaatiostaan tai arvokkaasta tehtävästään.

Olenko itse ollut kutsumusjohtaja? Sitäkin on ollut pakko miettiä. Omasta mielestäni olen ollut. Olen nähnyt johtamisen kiinnostavana palvelutehtävänä. Omaa kilpeäni en ole erityisemmin halunnut kiillottaa. Ainakaan en tunnista sitä. Turhamaisuutta minussa on, sitä en kiistä. Mutta missään vaiheessa minua ei ole motivoinut palkka tai komea työsuhdeauto. Joidenkin mielestä niiden olisi pitänyt motivoida minua enemmän.

Tunne itsesi – vaikea haaste

Muutama viikko sitten papereitani tonkiessani löysin kopion kirjeestä, jonka olin kirjoittanut vanhemmalle työtoverilleni. Kansan Raamattuseuralle oltiin valitsemassa uutta toiminnanjohtajaa. Monet kannattivat minua, mutta myös vastustavia ääniä oli. Tätä pohdin kirjeessäni, joka oli päivätty toukokuulle 1985. Suuria tunteita sisältävät muistot ryöpsähtivät tajuntaani.

Yksi ystäväni ja kollegani sanoi vastustavansa valintaani, koska koki minun aina jyräävän tahtoni läpi. Olin ensin hämmästynyt, olin pitänyt itseäni demokraattisena ja sovittelevana. Pyysin häntä kertomaan esimerkkejä. Ja toden totta, olin vienyt tahtoni läpi määrätietoisesti ja hänen kokemuksensa mukaan jyräävästi, vastoin hänen toiveitaan. En ollut kuunnellut riittävästi häntä. Enkä aina muitakaan.

Jotkut epäilivät myös moraaliani. En ollut absolutisti enkä muutenkaan täyttänyt kaikkein ahtaimpia normeja ja ajatuksia, joita kristillisissä piireissä pidettiin loukkaamattomina.

Tietenkin otti päähän saada kritiikkiä. Mutta tarvitsin sitä. Sain paljon itsetutkistelun aihetta. Toivottavasti opin jotain. Omaan persoonaan liittyvien asioiden syväoppiminen on kieltämättä haastavaa. Itse emme aina tunnistaa tapaamme toimia.

Valinta kohdistui minuun, ja edessäni oli mielenkiintoinen rupeama. Nautin useimmista päivistä, vaikka myöhempinä vuosina tunsikin, että minua revittiin moneen suuntaan. Minuun suunnattiin odotuksia, jotka halusin täyttää, mutta jotka ajan myötä nakersivat mieltäni.

Seitsemän vuoden vauhdikkaan rupeaman jälkeen sain hallitukselta tehtäväksi etsiä Sana-lehdelle uusi päätoimittaja. Prosessin alkuvaiheessa jääväsin itseni. Sanoin hallituksen puheenjohtajalle Anita Koskimaalle, että pitäkää minut yhtenä ehdokkaana. Astuin organisaatiossa pari pykälää alemmas, mutta sain uuden mielenkiintoisen kutsumustehtävän, jossa olivat uudet johtamishaasteet.

On aika aloittaa pesti ja on aika luopua siitä. Luopumiseen minulla ei ollut paineita, asiat sujuivat hyvin. Mutta halusin omasta halustani siirtyä uuteen juuri sellaisessa vaiheessa. Statukseni laski, mutta sisäisesti olin onnellinen.

Olin aina tykännyt kirjoittamisesta. Nuoresta saakka olin pitänyt yhtenä uravaihtoehtona journalistin työtä. Nyt tarjoutui mahdollisuus kokeilla sitä. Kirjoitin paljon. Teen laajoja reppareita tunnetuista eri elämänalueiden vaikuttajista. Minun oli mahdollista yhdistää kiinnostukseni ajan ilmiöitä ja toimituksen johtamista kohtaan. Uudistimme lehden kollegani Jussi Mursulan ja avuksi pyytämämme Heikki Hakalan kanssa.

Ne vuodet olivat lähijohtamista, verkottumista, markkinointia ja maailman ilmiöiden sulattelua.

Yrittäjyys

Miksi sitten lopulta lähdin yrittäjäksi vuonna 1997? Se on pitkä stoori, johon liittyy avioero, henkilökohtainen kriisi ja halu yhdellä iskulla panna elämän palikat uuteen järjestykseen. Olin jo pitkään miettinyt sen tyyppistä siirtoa. ”Haluan katsoa, toimivatko ajatukseni raa’assa työelämässä”, muistan miettineeni.

Niihin vaiheisiin liittyy elämäni kipein kriisi, mutta samalla ehkä luovin rupeama.

Ajattelin, että seuraavat vuodet elämästäni toimisin asiantuntijan roolissa. Auttaisin yhteisöjä pärjäämään, johtajia johtamaan ja työelämää parantumaan. Arvelin, että minulla oli siihen edellytyksiä, kokemusta, näkemystä ja tietoa sekä halu oppia uutta. Olin silloin 53-vuotias.

Kai se kuuluu minuun, että en lähtenyt siihen uuteen yksin. Mukana oli muutama muu, joista mukaan jäivät lopulta Lari Junkkari ja Jukka Hakamäki. Syntyi Novetos Oy, firma, josta olin ylpeä. 

Minulle tuli asiantuntijan rooli. Ensimmäisen vuoden olin yksin, sitten Jukka tuli mukaan ja seuraavana vuonna taas pari muuta, myös Kanadan pestiltään palannut Lari.

Olin jälleen johtajan roolissa, aloittavan yrityksen toimitusjohtaja. Ensimmäisinä viitenä vuotena panin kaikki paukkuni myyntiin, asiakkuuksien kehittämiseen ja omaan valmennustyöhöni. Toimitusjohtajuuden hoidin siinä sivussa. Firma kasvoi, saimme nimeä, uusia lahjakkaita persoonia tuli mukaan. Hommasimme talousvastaavan ja viestintäpäällikön.

Sitten iski kriisi. Olimme panneet panokset firman kehittämiseen. Olin jättänyt talouden seurannan muille, luottanut ulkopuoliseen arvioon, ja äkkiä meillä oli isot maksuvaikeudet. Teimme selkeän suunnitelman. Henkilökunta sitoutui siihen, ja kriisi selvitettiin.

Siinä tilanteessa tajusin, että tarvitsimme päätoimisen toimitusjohtajan. Saimme tehtävään Petri Lehtipuun, joka on yksi elämäni sankareista. Minun tehtäväkseni jäi tehdä valmennus- ja konsultointityötä sekä olla hallituksen puheenjohtaja.

Petrin kanssa pidimme tiivistä yhteyttä. Yritin olla tarkka, etten sotkeutuisi hänen tehtäviinsä. Petri puolestaan totesi, että ”mitäs jos tehtäisiinkin asia toisella tavalla ja sotkeuduttaisiin toistemme rooleihin”.

Se oli innovatiivinen lause. Novetoksella oli tavallaan kaksipäinen johto, vaikka pidinkin itseni tietoisen tietämättömänä firman arjen johtamisesta. Puheenjohtajan ei pidä sotkeutua nippeleihin. Olin edelleen vaikuttaja, vaikka operatiivinen puoli ei kuulunut minulle. Tuin toimitusjohtajaa, sparrasin kollegoja sekä ennen kaikkea tein asiakastyötä.

Näillä askelmerkeillä edettiin monta vuotta. Meillä oli pieni omistajien ydinporukka, johon alkuun kuuluivat Petrin ja minun lisäksi Heikki Pajunen ja Vesa Ristikangas sekä myöhemmin eri vaiheissa ja eri kokoonpanoissa Eeva Pitkänen, Jan Holst, Pentti Martiskainen, Paula Kirjavainen ja Markus Pessi. Vaikka firman omistajien määrää laajennettiin, niin aina oli pieni partnerien ydinjoukko, joka kykeni tekemään linjauksia. Tätä kirjoittaessani homma jatkuu toimitusjohtaja Kari Ålanderin johdolla ja hyvän asiantuntijaporukan voimin.

Luopumiseen liittyy tuskaa

Novetoksen hallituksesta jäin kokonaan pois useita vuosia sitten. Olin virallisesti eläkkeellä, mutta tein edelleen melko laajasti asiakastyötä. Vasta vuoden 2017 lopulla jätin Novetoksen. Olin 73 vuotias.

Vuosien saatossa mietin, että johtajan pitää välttää tilanne, jossa firma on täysin riippuvainen hänestä. Kaikki langat käsissään pitävän johtajan luopuessa roolistaan yritykseen tulee tyhjiö, totaalisen uusi tilanne. Olin vuosien varrella nähnyt varoittavia esimerkkejä.

Tämä pätee kaikkiin johtajapositioihin. Johtajan tulee koko ajan rakentaa tiimiä, jolla on kaikki olennainen tieto organisaatiosta ja kyky toimia myös ilman ykkösjohtajaa. Johtajan on panostettava jatkuvuuteen.

Jos jostain onnittelen itseäni, niin ainakin siitä, että ymmärsin melko aikaisessa vaiheessa vähentää omaa näkyvää ja päättävää rooliani Novetoksessa. En tiedä, miten hyvin se näkyi ulospäin, mutta talon sisällä kuvittelen sen näkyneen.

Eri asia sitten on, että minulla ilmeisesti säilyi jonkinlainen epävirallinen vaikuttajuus ja ehkä myös henkistä johtajuutta. Sparrasin usein kollegoitani, availin ovia, ilmaisin ajatuksiani, olin mukana pohdinnoissa. Novetoksen perustajan sanoilla oli painoarvoa. Olisi ehkä hieman enemmän pitänyt pitää suu kiinni, mutta lausuilin mietteitäni ja usein minua kuunneltiinkin. Varmaan olin ärsyttäväkin. Ainakin kerran.

Vaikeinta oli silloin, kun jätin hallituksen puheenjohtajuuden ja samalla myös jäsenyyden. En ollut enää päätöksenteon keskipisteessä. Olin etukäteen ajatellut, että kyseessä olisi helppo nakki. Ei ollut. Tuskin kerroin fiiliksistäni monillekaan, mutta sisimmässäni myllersi.

Tämän myllerryksen voitti vasta seuraava myllerrys, kun jäin kokonaan pois Novetoksesta. Ensimmäisen kerran 48 vuoteen minulla ei ollut työyhteisöä. Mielipidettäni ei enää kyselty. Sparraustani ei jonotettu. Olin oikeasti eläkeläinen. Asiakastyötä kyllä tein ja teen mielelläni edelleen sopivassa määrin, mutta muutoksen koin syvällä.

Olin valmistautunut huolella tähän muutokseen. Siitä kertovat esimerkiksi Reppumatka-blogini.

Minun ei enää kuulu tuoda sivusta virikkeitä ja viisasteluja. Minun on pakko hyväksyä lopullisesti, että perustamani ja rakastamani yritys jatkaa ilman minua. 

Vahvuuksien varaan

Jos johtamisessa olen jossain onnistunut, niin sen perimmäinen syy on, että olen riittävällä tasolla tunnistanut vahvuuteni ja heikkouteni. Samalla minun on onnistunut koota ympärilleni ihmisiä, joilla on minulta puuttuvia vahvuuksia.

Johtamisen totuudenhetki-blogissa kerron Topi Saarisen ja minun välisestä yhteistyöstä. Minusta tuli toiminnanjohtaja ja Topi vastasi taloudesta. Minun vahvuuteni oli visionäärinen näkemyksellisyys ja porukan kipinän sytyttäminen ja ylläpito. Olin ennen kaikkea suunnannäyttäjä. Topi ymmärsi taloutta ja yrittäjänä hahmotti talouden dynaamiset lait ja mahdollisuudet.

Olisimme voineet päätyä keskinäiseen välienselvittelyyn, olimme molemmat kilpailuhenkisiä. Mutta me sovimme, että molemmat keskittyvät omiin vahvuuksiinsa, luotamme toisiimme ja keskustelemme paljon.

Teologin koulutus ei anna vahvuuksia talouden dynamiikan syvälliseen ymmärtämiseen. Lukuja kyllä osasin lukea, koulussa matikka oli vahvuuksiani, mutta on eri asia kuvitella ymmärtävänsä tai sitten ymmärtää oikeasti, mitä kaikkea on lukujen takana ja miten eri asiat vaikuttavat toisiinsa.

Yhteistyömme oli tuloksellista. Alkuvuosina meidän oli pakko tehdä tiukkoja taloudellisia päätöksiä. Ne henkilöityivät usein Topiin. Sain kysymyksiä, että Topiko firmaa johti.  Olimme keskustelleet asiat hänen kanssaan ja annoin hänen päätöksilleen tukeni. Sen kaiken rinnalla pyrin huolehtimaan firman henkisestä vahvistumisesta ja avausten tekemisestä.

Oppini noilta vuosilta on, että johtajan ei tarvitse koko ajan saada kaikista asioista gloriaa itselleen. Kunnia aina sille, kelle kunnia kuuluu.

Tilan antamista

Olimme kirkollinen järjestö, Kansan Raamattuseura, jolla oli julistus- ja koulutustoimintaa ympäri maata, 7–8 toimintakeskusta, kustannus- ja julkaisutoimintaa, lippulaivana laajalevikkinen Sana-lehti. Oli kriittisen tärkeää, että meihin luotettiin seurakunnissa ja että meille syntyi hyviä suhteita yhteiskunnan eri sektoreihin, laajalti myös liike-elämään. Siihen kaikkeen panostin.

Halusin antaa tilaa erilaisille taiteilijapersoonallisuuksille, joita meillä herra paratkoon riitti. Monet kerrat juttelin Lemisen Ekin ja muiden näkyvien sanataiteilijoiden kanssa. Aika paljon kiersin kentällä ja puhuin joukoille. Olin tavallaan heimopäällikkö.

Uskoin myös esimerkin voimaan. Kun nuoremmat papit alkoivat valitella, että rippikoululeirien vetäminen ei oikein ollut houkuttelevaa ja arvostettavaa toimintaa, en ruvennut kääntämään puheilla heidän päätään. Otin itse johdettavakseni pari rippileiriä. Sen jälkeen ei kertaakaan tarvinnut yrittää vakuuttaa muita homman tärkeydestä. Sitä paitsi vedin sen leirin yhdessä hallituksemme jäsenen Harri Heinon kanssa, joka oli merkittävässä kirkollisessa tehtävässä Kirkon tutkimuskeskuksen johtajana.

Mielestäni johtajan on oltava valmis tekemään organisaation perustyötä, tai ainakin osoittaa suurta kiinnostusta sitä kohtaan. Mikäli siis hänen osaamisensa ja rahkeensa riittävät siihen ja sopivat. Koodareita johtajista tuskin tulee, mutta koodarien kanssa voi ainakin jutella. 

Managementtia ja liideriyttä

Johtaa voi siis monella tavalla. Erilaisista johtamisrooleista kirjoitin blogin Johtamisen 11 ydinroolia. Toisessa blogissa pohdin erityisesti henkistä johtajuutta: Kuka on henkinen johtajanne?

Kokemieni vuosikymmenien aikana johtamisen idea muuttunut. Retoriikassa ehkä enemmän kuin arkisessa toiminnassa. 

Ensimmäisissä johtamiskoulutuksissani ohjaajina oli kaksi Harvardista juuri valmistunutta johtamisen kesperttiä. Elettiin 70-luvun alkuvaiheita. Avainsanoja olivat suunnittelu, toimeenpano ja kontrolli. Olin innoissani. Minulle se oli tarpeellista. Sittemmin johtamiskoulutusten painotukset ovat muuttuneet rajusti.

Jälkeenpäin olen miettinyt, miksi siihen aikaan tunnettiin niin valtavaa tarvetta painottaa suunnittelua ja kontrollia. Ennenkin oli suunniteltu, mutta nyt alettiin elää PTS-aikaa. Vanhemmat tieteenharjoittajat muistavat nuo PTS:t eli pitkän tähtäyksen suunnitelmat. Ehkä aiemmin oli sittenkin johdettu enemmän ad hoc -tyyppisesti ja improvisoidusti. 

KRS:ssä aloin vaahdota, että meillä pitäisi olla PTS. Johtajalegenda Mauri Tiilikainen totesi, että käynnistetään sellainen. ”Ehkä Tapio voisi alkaa vetää sen laatimista.” Maurilla oli pelisilmää. Tein työtä käskettyä, ja työryhmän työn tuloksena oli sivukaupalla viiden vuoden päähän ulottuvia numeroita ja toimenpideideoita.

Oikeaan elämään kyseiset paperit eivät vaikuttaneet lainkaan. PTS-vaiheen jälkeen johtamisessa yleensäkin siirryttiin enemmän strategioihin ja sittemmin strategiseen ajatteluun sekä uudempiin ismeihin. Sekä onneksi myös ihmisen johtamisen tärkeyteen.

Johtajuuden erilaisia ilmenemiä miettiessäni olen tuntenut itseni ehkä eniten henkiseksi johtajaksi. Manageriaalista johtamistakin olen toteuttanut kohtuullisesti. Se on tarjonnut mahdollisuuksia vaikuttaa oman organisaation iskukykyyn. Hallinnollisia tehtäviä olen enimmäkseen pyrkinyt delegoimaan niille, jotka ovat niistä innostuneempia ja ennen kaikkea osaavampia. Hallinnon ja talouden on aina oltava kunnossa. Ellei sopivia tekijöitä ole ollut lähellä, olen joutunut senkin puolen hoitamaan, onneksi harvoin.

Henkinen johtajuus

Henkinen johtajuus on mielenkiintoinen käsite ja ilmenee monella tavalla. Minulle se on ollut pyrkimystä luoda ryhmä, joka on syttynyt asialleen, toimii yhdessä, noudattaa hyviä eettisiä periaatteita ja kulkee samaan suuntaan. Samalla olen pyrkinyt vaikuttamaan oman yhteisöni ulkopuolelle. Siksi olen luennoinut, kirjoittanut kirjoja ja blogeja sekä käynyt valtavan määrän keskusteluja siitä, mikä meille on tärkeää.

Henkinen johtaja vaikuttaa ihmisten mieliin. Asemaan vetoaminen auttaa siinä nollan verran. 

Vaikuttaa voi monella tavalla, asia-argumenteilla, mielipiteillä, keskustelulla, suostuttelemalla. Ihmiset ovat erilaisia. Jotkut ovat enemmän asia- kuin ihmisjohtajia, se on luonnollista. 

Tarvitsemme sekä hyvää managementia että hyvää leadershipiä. Ne ovat kaksi hyödyllistä tulokulmaa johtamiseen, mutta niiden välistä eroa ei saisi dramatisoida (ks. blogini Johtaminen – hevostenhoitoa ja ratsastusta).

Käsite henkinen johtaja on jotain, jota olen ajatellut perusteellisemmin vasta viime vuosina, enkä osaa määritellä sitä kovin tarkasti. Sen vain tunnistan, että jokaisella ryhmillä usein ovat omat henkiset johtajansa ja vaikuttajansa. Aikoinaan Kansan Raamattuseurassa sellainen oli esimerkiksi Niilo Tuomenoksa, pappi ja saarnaaja. Häntä kuunneltiin hänen ajatustensa kirkkauden ja rohkeuden takia. Minkäänlaista muodollista asemaa hänellä ei ollut. Toiminnanjohtaja Mauri Tiilikainen nosti häntä aina esille ja vetosi häneen.

Kuten on tullut esille, uskon johtajan valmentavaan otteeseen. Ruotsissa asuessani ja kansainvälisessä järjestössä toimiessani, Agape Europen palveluksessa, käytimme englanninkielistä termiä discipleship, joka tarkoitti ihmisten hengellistä valmentamista ja pitkäjänteistä kehittämistä. Sisällöllisesti se saattoi koskea mitä tahansa, kuten nykyhetken coaching ja mentorointi. 

Kerran pidin tästä coachaavasta otteesta pitkän luentosarjan Englannissa. Sikäläiseen kulttuuriin kuuluu, että puhe pitää aloittaa vitsillä. Huomattava aika meni aina vitsin keksimiseen ja sorvaamiseen. Loppupippalossa yksi sutkautuksistani valittiin viikon huonoimmaksi vitsiksi. Brittihuumoria hiukan tuntevana otin sen suurena kunnianosoituksena.

Minulle kasvattava ja valmentava ote on käytännössä tarkoittanut parhaimmillaan rohkeaa haastamista, houkuttelua katsomaan yli totuttujen ajatusmallien, rohkeita visioita, omien uskomusten ja luutumien kyseenalaistamista. 

Muutaman kerran olin tilanteessa, jossa ryhmäni oli valmis heittämään hanskat tiskiin. Olimme rakentaneet budjetin, maineemme, intohimomme ja kaiken muun sen varaan, että tapahtumaan tulisi 500 maksavaa osanottajaa kaikiksi kolmeksi päiväksi. Kolme viikkoa ennen h-hetkeä ilmoittautuneita oli vajaat sata.

”Mitä pitäisi tapahtua, että saisimme täyden salin”, kysyin tiimiltämme. Aloimme ideoida vaihtoehtoja. ”Tunnistamme kaikki tilanteeseen vaikuttavat avainhenkilöt Suomessa.” ”Jokainen meistä hankkii kymmenen osanottajaa.” ”Haastamme jo ilmoittautuneet tuomaan kukin yhden uuden ja samalla annamme hänelle hinnanalennuksen jokaista uutta kohden.” ”Tästä hetkestä eteenpäin jokainen meistä keskittyy vain ja ainoastaan osanottajien hankkimiseen. Kaikki muu tekeminen saa jäädä.” Saimme höngän päälle. 

Meitä oli ehkä noin 20 työuransa alkuvaiheita kokevaa kollegaa, meikä nippa nappa yli 30 v. Kaikki lähti siitä, että ryhmä itse halusi lopulta onnistua, keksi itse ratkaisut ja päätti uskoa onnistumisen mahdollisuuteen. 

Oli upeaa astua h-hetkenä saliin, pitää avauspuhe ja esitellä kansainvälinen puhujamme Bill Bright. Väkeä oli parhaimmillaan lähes 600.

Johtamisen kehittäjä

Toimiessani johtamisen kehittäjänä sain perspektiiviä suomalaiseen johtamiseen. Näin ja koin kaikenlaista. On esikuvallista ja kutsumuksellista johtamista, erilaisia johtaja- ja esimiespersoonia. Mutta kurja kyllä, joukkoon mahtuu myös kusipäitä, joiden ei pitäisi ikinä olla johtajan tehtävissä.

Parhaimmillaan suomalainen johtaja on asiallinen ja väestään välittävä. Varsinainen tunteiden tonava hän ei välttämättä ole, eikä hänen kommunikaationsa aina ole ylitsevuotavan perusteellista. Mutta luotettavuutta hänessä on. 

Johtamiskulttuurimme rakentuu vieläkin perinteisille maskuliinisille arvoille. Stereotyyppisimmillään johtaja puhuu johtamisesta, kun hän itse asiassa tarkoittaa vain yhtiön johtamisjärjestelmää. Hän on vahvoilla puhuessaan prosesseista. Numeropuolen hän hallitsee mennen tullen

Aloittaessani johtamisen kehittäjänä tunsin olevani kummajainen, kun puhuin itsetuntemuksesta, arvoista, etiikasta, hyvinvoinnista, kulttuurista ja ryhmän fiiliksistä. Samalla koin, että minut otettiin vakavasti ja että ihmispuhe koettiin mielenkiintoiseksi ja tärkeäksi. En luonnollisestikaan ollut yksin noiden ajatusten kanssa.

Näiden 20 vuoden aikana johtamista koskeva retoriikka on muuttunut valtavasti, inhimilliseen suuntaan. Olen koko ajan uskonut, että muutos ihmisen suuntaan on tulossa. Se on hitaampaa kuin olen kuvitellut ja toivonut. Olen edelleen idealisti. Uskon, että hyvästä syystä.

Käytännön tasolla varsinkin jättiorganisaatioissa eletään yhä melko paljon taylorilaisen konemetaforan aikaa. Ihminen on suuren koneiston osa, ei välttämättä kokonainen ihminen. Kontrolloivalla ja mekanistisella johtamiskulttuurilla on vielä vahva kuristusote työelämästä, tosin peitetymmin kuin ennen.

Huonoa ja tosi huonoa johtamista löytyy. Tällä en tarkoita edellä kuvaamaani managerialisuutta, vaikka senkin ilmentymiä voi joskus kuvata kehnoiksi. Huonointa on johtajan itsekkyys, epäkunnioittava käyttäytyminen, ylimielisyys ja epäeettisyys.

Kaikkein kehnoimpia ovat narsistiset johtajat, joiden päähän mahtuu vain oma etu. Ihmiset ovat heille pelinappuloita, joita parhaimmillaan voi hyödyntää mutta jotka helposti muuttuvat olioiksi, joita vastaan tulee taistella.  Heitä olen tavannut ja joskus yrittänyt auttaa. Heidän jälkiään olen minäkin joutunut korjaamaan.

Onneksi suuri enemmistö johtajista on hyvää ajavia ja organisaation etua vaalivia persoonia, vaikka he huomaamattaan saattavat olla vanhan organisaatiokulttuurin vankeja. Joukossa on lahjakkaita ja luovia persoonia, joiden kanssa on rikastavaa keskustella. Suoranaisiin johtamisen staroihin on ollut hieno tutustua.

Työssäni en välttämättä ole ollut ohjeiden ja neuvojen jakaja vaan pikemminkin fasilitaattori tai oivalluttaja. Olen nähnyt tehtäväkseni auttaa johtajia, esimiehiä ja johtoryhmiä tiedostamaan sen, minkä he itse jo kauan ovat kokeneet hyväksi.

Usein aloitan yhteistyön sillä, että mietitään talon johtamisen ideaa. Olen kutsunut sitä johtamisfilosofiaksi tai johtamisen arvoiksi tai visioksi hengessä ”tällaiseen johtamiseen pyrimme – yhdessä”. Sitten aletaan miettiä, mitä visio olisi käytännössä ja miten siihen päästäisiin. Loppu onkin sitten käytännön askeleita ja sen uuden opettelua.

Minulle toiminta johtamisen ja johtajuuden kehittäjänä on ollut hieno haaste. Olen oppinut enemmän kuin mitä olen kyennyt antamaan. Onneksi: olen voinut vuosien varrella siirtää eteenpäin noita muilta oppimiani asioita.

Kirjojani johtajuudesta

Olen kirjoittanut useamman kirjan johtajuudesta. Usein yhdessä joidenkin muiden kanssa. Linkkiä klikkaamalla kirjan kirjoittajajoukkokin ja muut tiedot selviävät. Kirjat kuvaavat teemoja, joita työssäni olen pyrkinyt pitämään esillä. 

Yrityksen arvot ja etiikka-kirjassa korostimme johtamisen eettistä luonnetta. Parhaat johtajat tuntevat arvopohjansa ja noudattavat korkeita eettisiä ihanteita. Minusta sen ymmärtäminen on parantunut vuosi vuodelta, mutta paljon on vielä kasvun varaa.

Vastuullinen johtaminen – Inhimillistä tuloksentekoa jatkaa samaa teemaa. Johtajan on kaikessa nähtävä vastuunsa taloudesta, ympäristöstä ja yhteiskunnasta sekä ihmisistä. Nykymaailmassa vastuullisuus on kriittisen tärkeää kaikille organisaatioille ja johtajille.

Syty ja sytytä – Valmentavan johtamisen filosofia oli ensimmäisiä suomalaisia kirjoja, joissa korostettiin johtajan valmentajaroolia. Kirjassa annamme enemmän kuin vain listan valmentajan tehtävistä. Kaikki alkaa johtajasta itsestään, hänen kyvystään valmentaa itseään ja käsitellä omaan motivaatioonsa liittyvät asiat. Kirjan kuvaamasta Syttymisen kierre -mallista kehkeytyi myöhemmin paljon käytetty kehittämisen kehikko.

Asiantuntijasta esimies vastaa polttavaan kysymykseen. Monen kasvu johtajana tyssää siihen, että henkilö ei kykene luopumaan dominoivasta asiantuntijan roolistaan ja omaksumaan johtajan roolia. Johtajan on opittava näkemään työnsä laaja-alaisemmin ja aiempaa epäitsekkäämmin.

Johda ihmistä – Teologiaa johtajille on jonkinlainen Summa siitä, mitä olen työkseni tehnyt. Metateesini on, että johtaminen on äärimmäisen poikkitieteellistä hommaa. Jokainen elämänala tarjoaa johtajille mietittävää, mitä suurimmassa määrin myös teologia. Teologia esittää tärkeitä kysymyksiä, haastaa, sparraa, innostaa, selkiyttää. 

Kutsumusjohtaja tarjoaa ajattelemisen aihetta kysymykseen ”Miksi ylipäänsä olisin johtaja?” Tai: ”Millainen johtaja juuri minä voisin tai haluaisin olla?” Kutsumuksen käsite on noussut vahvasti esille tärkeänä motivaatiotekijänä. Siihen kuuluu sekä persoonan rakenteeseen että etiikkaan kiinnittyviä kysymyksiä.

Merkityksen kokemus on sekin tavallaan johtamiskirja. Johtajan on tunnistettava oman tekemisensä merkityksellisyys ja luotava yhteisöönsä tunne työn mielekkyydestä. Tämä tulokulma on käsittääkseni nousemassa isosti työelämän keskiöön.

Näitä toisiinsa kytkeytyviä teemoja olen yrittänyt ymmärtää, toteuttaa ja herätellä. Vastakaikuakin tunnen saaneeni. Monta vuotta sitten minut esiteltiin arvojohtamisen guruksi. Sellainen en ole enkä halua olla. Gurut ovat jossain muualla, ja heitä on vähän. Guruilua vierastan. Valitettavasti jotkut konsultit ja valmentajat harrastavat sitä. Me emme ole gurukansaa.

Heikkouteni

Jottei edellä sanotusta välittyisi kuva, että pidän itseäni kaikkitietävänä, niin kuvaan varmuuden vuoksi myös heikkouksiani, joita on paljon enemmän kuin mitä itse suostun näkemään.

Tuppaan olemaan epäsystemaattinen ja ylispontaani. Se toimii ihmisille, jotka ovat vastaavaa tyyppiä, mutta monet rakastavat tarkempaa suunnitelmallisuutta. Usein luotan siihen, että uuden tilanteen tullessa ratkaisut löytyvät itsestään.

Tämä johtaa toiseen puutteeseeni. Tyttäreni ja lähimmät työtoverini tunnistavat sinisilmäisyyteni. Luotan ihmisiin vielä silloinkin, kun muut ovat jo kauan epäilleet heidän pätevyyttään. Jonkinlainen hyveeni on, että näen helposti ihmisten parhaat puolet. Mutta se kääntyy kielteiseksi, kun en osaa tai halua ajoissa nähdä heidän puutteitaan. 

Edellisen kanssa paradoksaalisessa ristiriidassa on, että monissa tilanteissa olen turhankin kriittinen. Odotan kollegoiltani huippulaatuista suoritusta kaikissa tilanteissa. Se kieltämättä motivoi minua sparraamaan heitä eteenpäin. Mutta ajan mittaan heikko suorituskyky synnyttää minussa kriittisyyttä, joka kuormittaa suhteitani.

Edellä olen jo maininnut haluttomuuteni uppoutua numeroihin ja talouslukujen yksityiskohtiin. Vahvuudeksi se on kääntynyt siinä, että minun on ollut pakko löytää lähelleni sen alan osaajia. Luvut avautuvat minulle, mutta en yleensä ole kovin kiinnostunut yksityiskohdista.

Tämän kanssa sukua on suurpiirteisyyteni. Useimmiten en jaksa kuunnella pitkää ja seikkaperäistä selostusta, vaikka sen kertominen olisi tärkeää työtoverilleni. Osaan olla kuuntelevinani, mutta ajatuksissani yritän kuumeisesti tunnistaa, mikä on villakoiran ydin. Tässäkin olen ristiriitainen. Joissakin asioissa saatan olla ärsyttävän pikkutarkka, esimerkiksi tärkeiden tekstien kielellisessä ja ilmaisullisessa laadussa. Myös organisaation vastuu- ja jääviysteemat houkuttelevat minut nippelitulkintoihin. Minussa asuu pieni juristi.

Olen hajamielinen. Olen ollut sitä lapsesta saakka. Unohtelen helposti asioita, hukkaan tavaroita ja harhaudun ajatuksiini. Tietenkin olen oppinut minimoimaan mahdolliset vahingot, esimerkiksi tuplatsekkaan kalenteriaikojani sun muita tärkeitä asioita. Siitä huolimatta mokailen silloin tällöin. Hyvä puoli tässä on, että annan kollegoilleni ja ystävilleni meheviä naurunaiheita.

Kovin riskitietoinen en ole. Ryhmässä yleensä kuulun niihin, jotka näkevät suuria mahdollisuuksia. Joskus tunnen ärtymystä, kun sama henkilö aloittaa puheenvuoronsa jo kymmenennen kerran samassa palaverissa lauseella ”Tässä on se riski, että…” Tiedän hänen kiinnittävän ryhmän huomion tärkeään asiaan, mutta aina en jaksa viipyillä riskien puntaroinnissa. Joskus höläyttelen asioita, joita ei olisi pitänyt sanoa.

Ryhmässä tuppaan olemaan myös dominoiva. Käytän usein sen ensimmäisen puheenvuoron. Keskeytän helposti muita.

Pitäisikö vielä lisätä, että aistin fiiliksiä melko herkästi, enemmän kuin mitä näytän päälle päin. Henkilöiden väliset ristiriidat rassaavat minua joskus turhan pitkään, varsinkin jos olen väsynyt. Tosin ne pakottavat minut myös toimimaan. Olisi kiva olla paksunahkaisempi, mutta silloin kai en olisi enää minä.

Joten näiden ja muiden puutteitteni kanssa tässä elellään.

Muodissa olevat 360-arviot antavat helposti kuvan, että hyvä johtaja on henkilö, joka saa kaikista asioista parhaat pisteet. Sitten varsinkin nuoret johtajaparat pyrkivät olemaan kaikessa hyviä. Turhaan. Meillä saavat olla heikkoutemme. Jotkut niistä kaipaavat huomiota ja petraamista, varsinkin ne, jotka muuten torppaisivat hyvät aikeemme. Mutta joidenkin kanssa on vain opittava elämään. Jo se auttaa, että pyrkii tuntemaan itseään rehellisesti.

Johtamiseen liittyviä uskomuksiani ja sloganeitani

Kokoan tähän muutamia omia johtoajatuksiani, jotka vuosikymmenien varrella olen kokenut hyviksi ja jotka yhä voin allekirjoittaa.

  • Älä koskaan nolaa alaistasi.
  • Johtajuus ei ole kiinni iästä eikä varsinkaan sukupuolesta. 
  • Johtajuus on rohkeuden ja nöyryyden yhdistelmä.
  • Arkinen johtaminen edellyttää jatkuvaa delegointia. Se on kuin tennistä. Pidä huoli siitä, että pallo jää mahdollisimman usein verkoin toiselle puolelle. Muuten joudut kantamaan yhä suurempaa pallokassia.
  • Kysy aina: mikä on totta.
  • Rakasta alaisiasi, kumppaneitasi ja asiakkaitasi.
  • Kipeät toimenpiteet pitää tehdä päättäväisesti ja samalla arvostusta osoittaen. ”Rohkea asiassa, lempeä tavassa.”
  • Kysy yhä uudestaan: Miksi teemme tämän? Mielellään jokaisen palaverin alussa.
  • Älä torju saamaasi kritiikkiä. Unohda defenssisi ja kysy: Mitä hän haluaa sanoa.
  • Johtaminen on dramaturgiaa.
  • Johtaminen on järkevää ajattelua, ei uskomuksia ja jargonia.
  • Luo niin rohkea visio, että hirvittää.
  • Johtajan tehtävä on kasvattaa johtajia.
  • Huolehdi siitä, että sinulla on aina mentori.
  • Luo kaikista asioista näkemys. Joskus se ottaa aikaa.
  • Todellista valtaa ei tarvitse erikseen korostaa.
  • Johtaminen on palvelutehtävä.
  • Johtaja voi joskus näyttää myös heikkoutensa ja epävarmuutensa. Rehellisesti ja valikoidusti.
  • Katso jokaista ihmistä tämän parhaiden ominaisuuksien valossa.
  • Se mitä olet nyt, ei välttämättä kerro, mitä olet huomenna.
  • Johtajuuden huippu: henkinen johtaja.
  • Menestyjä on ihminen, joka elämänsä lopulla sanoo: ”Elin oman elämäni.”
  • Muutosjohtajan ensimmäinen sääntö: Näe tilanne realistisesti, juuri sellaisena kuin se oikeasti on.
  • Johtajan moraalinen vastuu ei poistu, vaikka koko muu joukko toimisi vastuuttomasti.
  • Johtajan tehtävä on kommunikoida. Pyri luomaan kieltä, joka antaa ihmisille mielikuvia ja pohdittavaa.
  • Henkinen johtaja on yhteisön moraalinen ja kokoava vaikuttaja. Hänellä voi olla muodollinen status, tai hän voi olla kuka tahansa ryhmän jäsen.
  • Ajatusjohtaja on edelläkävijä, joka näkee uusia mahdollisuuksia.
  • Välillä pitää vauhdittaa, välillä rauhoittaa.
  • On kaksi vaihtoehtoa johdon suhteesta väärinkäytökseen: 1. Johto tiesi. 2. Johto ei tiennyt. Molemmat vaihtoehdot ovat huonoja.

Tässä tekstissä oli johtamismietteitäni. Tänään kirjoitin näin. Paljon muustakin pitäisi kirjoittaa, näkemyksellisyydestä, visionäärisyydestä, arvoista, päämääristä, haasteista ja ajoituksen ideasta, teemoista joita olen vuosien varrella miettinyt. Ehkä teen niistä erillisiä blogeja tai täydennän tätä tekstiä myöhemmin. 

Varsinkin visioihin olen uskonut kuin pässi sarviinsa.

Mieleen soljuvien ajatusten kirjaaminen tästä tärkeästä teemasta oli mukavaa. Varsinkin, kun useimmissa tietokirjallisissa tuotoksissa pitää yrittää olla systemaattinen ja vedota erilaisiin asiantuntijoihin ja tutkijoihin. Tässä taisin vedota enimmäkseen itseeni.

Ihmisten johtaminen vaatii elinikäistä oppimista. Samalla se on äärettömän yksinkertaista: pyrkiä käyttäytymään ihmistä arvostavasti.

 

Relevantteja blogejani (pariin olen linkannut jo edellä)

Johtamisen taide

Mitä on hyvä johtaminen? Onko sellaista edes mahdollista määritellä?

Johtaminen – hevostenhoitoa ja ratsastusta

Ketkä tai mitkä ovat ajatusjohtajiamme?

Ajatusjohtaja, henkinen johtaja, arvojohtaja vai manageri – johtamisen 11 ydinroolia

Miksi Mauno Koivisto oli henkinen johtaja?

Luontainen liideri vai henkinen johtaja?

Kuka on henkinen johtajanne?

Valmentava johtaminen – onko sille edes kunnon vaihtoehtoa?

Itseni johtaminen – 11 lyhytajatusta

Johtaja, kehitä persoonaasi

Entä jos pomosi on kusipää?

Johtamisen totuudenhetki

Rehellisyysviestintä 2.0