Taikuri tuli kouluun


Ensimmäinen luku kirjastani Luova kutsumus (Kirjapaja 2007)

 

Elämä ei ole reilua. Piste. Jos odotat muuta, niin pety vapaasti.

Porilaiseen Cygnaeuksen kansakouluun tuli taikuri.

Ne olivat suurten ikäluokkien kansakouluvuosia, aikoja jolloin esiintyjät tekivät kiertueitaan Suomen opinahjoihin. Nämä kulttuurilähettiläät saivat paljon kuulijoita sekä luultavasti asiallisen vaivanpalkan. Koulu opettajineen sai ohjattua meidät taiteiden monipuoliseen maailmaan. Me oppilaat saimme vähintäänkin vaihtelua koulupäivään sekä joskus kokemuksen, jonka muistamme vieläkin.

Yrjö Jyrinkoski kiersi kymmenet paikkakunnat ja lausui Yrjö Jylhän ja Lauri Viidan runoja tavalla, joka tempasi runoudesta kiinnostumattomat pojatkin kuuntelemaan – runoja. ”Veljet, vesitilkka tuokaa” -väristys synnyttää vieläkin tuntemuksia selkäpiissämme. Toisenlaista taidetta edusti voimamies Hautaviita, joka taivutteli hampaillaan rautakankia ja hevosenkenkiä. Saimme tarkistaa, että kanget olivat rautaa eivätkä lakritsia. Viulisti Heimo Haitto kävi itkettämässä koulun tyttöjä ihanalla soitollaan, ja rekkivoimistelija Otto Kestola pistäytyi kokeilemassa voimistelusalin telineiden kestävyyttä.

Suuren elämyksen odotus

Kukaan meistä ei ollut aiemmin nähnyt oikeita taikatemppuja. Aamupäivän tunnit matelivat hitaasti, kunnes tuli odotettu suuri hetki. Koulun sadat oppilaat pakkautuivat juhlasaliin odottamaan Taikuria. Istuin salin keskivaiheilla keskikäytävän vasemmalla puolella yhdessä meidän kolmannen luokkamme oppilaiden kanssa. Olimme poikaluokka, jota komean tasaisella käsialalla kirjoittava kansakoulunopettajamme Jaakko Hallia piti isällisessä ja ajoittain pelottavassa otteessaan.

Suuret taiteilijat antavat odottaa itseään. Niin teki taikurimmekin. Nuori yleisö kihelmöi jännityksestä. Ilmassa oli suuren tapahtumaan odotusta ja hohtoa.

Äkkiä muutama rivi minusta eteenpäin istuva luokkatoverini kääntyi ympäri ja huusi: ”Tapsa.” Pomppasin pystyyn ja huusin: ”Mitä.” Samassa opettaja singahti paikalle ja painoi minut hartiasta alas istumaan.

Taikuri ei tullut vieläkään. Sali velloi ja kuhisi. Opettajat yrittivät ylläpitää järjestystä, muistaakseni vain osittaisella menestyksellä. Sama kaveri kääntyi uudestaan ympäri ja huusi ”Tapsa.” Hyppäsin spontaanisti pystyyn ja huusin mitä-huutoni. Opettaja hyökkäsi salamana paikalle ja painoi minut takaisin istumaan. Tällä kertaa ote oli jo tiukka. ”Istu nyt paikallasi siinä.”

Istuin. Taikuri antoi kärsimättömän ja jännityksestä pakahtuvan yleisönsä yhä odottaa. Emme olleet ennen nähneet taikuria, kuten jo sanoin. En tiedä, kuluiko minuutti vai puoli vai vähemmän, mutta sama kaveri kääntyi jälleen ja huusi nimeni. Toimin kuten ennenkin, nousin ylös ja vastasin kutsuun.

Opettaja oli paikalla, jos mahdollista, vielä nopeammin. Tällä kertaa hän ei ottanut kiinni olkapäästäni vaan korvastani. Tiukasti puristaen hän raahasi minut koko porukan editse salin sivulla komeilevan valtavan mustanruskean puhujapöntön sisään.

Sen aikaiset puhujapöntöt olivat oikeita pönttöjä, kuin komeroita. Aluksi luulin, että rangaistus olisi vain muutaman minuutin mittainen. Pian karmea totuus kuitenkin valkeni. Minun oli oltava pöntössä koko esityksen ajan. Pitkä tunti pönttöarestia. En nähnyt esityksestä mitään. Sen sijaan kuulin pamauksia, kilauksia, huokauksia, taputuksia, naurua, taikurin puhetta ja yleisön reaktioita. Se oli minun ensikokemukseni taikurista. Olin odottanut taikuria. En ollut koskaan nähnyt taikuria.

Lopulta sali tyhjeni. Olin yhä pöntössä. Uskaltaisinko lähteä jo pois? Mitä siitä seuraisi? Entä jos opettaja unohti minut sinne? Kuului lähestyvien askelten kopina. Opettaja haki minut pois. Yritin hieroa punaa pois silmistäni ja poskistani mennessäni välitunnille.

Pihalla kaverit kyselivät, miltä tuntui olla pöntössä taikurin esityksen ajan. Mutisin luultavasti jotain siihen suuntaan, etten oikeastaan noista taikureista välittänytkään.

Avainkokemus

Tapahtuma unohtui, ehkä jo seuraavana päivänä, painui jonnekin piilotajuntani kellarikomeroihin. Kunnes yhtenä päivänä ollessani jo kypsässä keski-iässä se sukelsi esille. Valmistelin esitystä, joka käsitteli jotain joka houkutteli tämän kymmeniä vuosia aiemmin tapahtuneen episodin esille. Sen palautuminen muistiin oli voimakas tunnekokemus ja henkisen stimulaation hetki.

”Niin tosiaan tapahtui”, mietin hämmentyneenä. Tunsin nenässäni voimistelusalin hienhajun, sen jollaisen keskellä olemme jumppatuntimme viettäneet. Näin edessäni seiniin niitatut puolapuut. Ja ennen kaikkea tunsin sen hirvittävän pettymyksen ja epäoikeudenmukaisuuden kokemuksen, joka minulla oli silloin noin 10-vuotiaana istuessani pöntössä ja toivoessani pääseväni näkemään taikurista edes vilauksen.

Jossain tajuntani piilokerroksissa taikurikokemukseni oli odotellut ne vuodet, vaikuttaen salakavalasti ties miten tuntemuksiini ja tekemisiini. Nyt se oli katseltavanani. Mitä kaikkea muuta sisimpäni kantaa mukanaan, sellaista joka ei koskaan palaudu mieleen mutta joka vaikuttaa minussa koko ajan?

Olen alkanut nimittää tapahtumaa avainkokemuksekseni. En ole varma, oliko se sinänsä hirveän tärkeä kokemus verrattuna moniin muihin elämässä tapahtuneisiin asioihin. Avainkokemukseksi se on tullut siksi, että olen antanut sille merkityksiä. Siitä on tullut metafora ajatuksille, joita pidän tärkeinä.

Tässä vaiheessa kyseisen tapahtuman jäsentävä avainluonne ei ehkä häipyisi, vaikka koko juttu olisi sattunut jollekulle toiselle eikä minulle. Minulle se kuitenkin tapahtui, ja minulle se on kuva muutamasta elämän suuresta teemasta.

Ensimmäinen teema on ajatus siitä, että meillä kaikilla on piilotajunnassamme jälkiä voimakkaista tunnekokemuksista, myös sellaisista joita emme ehkä ikinä kykene palauttamaan mieleemme. Ne vaikuttavat elämäämme, joskus lähes koko ajan, toisina aikoina vain hetkittäisinä häivähdyksinä. Sitä vain tapahtuu, että henkilön tunnemuistiin sullotun kokemuksen paketti aukeaa ja seurauksena on normaalista poikkeavia tunnetiloja ja kummallista toimintaa. Itsekin ihmettelemme, mikä ihme saa meidät tuntemaan tai toimimaan näin, vaikka kaikki järkisyyt osoittavat, että normaali tuttu rationaalinen toiminta olisi täysin sopivaa.

Taikuritarinan toinen tärkeä ajatus on elämän epäoikeudenmukaisuus. Mielestäni opettaja kohteli minua epäoikeudenmukaisesti. En tehnyt kenellekään pahaa, olin vain hurmosta lähentelevän innostuksen vallassa enkä osannut istua liikkumatta paikallani. Elämä ei ole reilua. Jos lähden siitä odotuksesta, että minua kohdellaan aina oikeudenmukaisesti, joudun taatusti pettymään. Kukaan ei osaa joka tilanteessa kohdella minua juuri niin kuin olisi oikeus ja kohtuus. Enkä minä osaa toimia oikeudenmukaisesti läheisiäni, työtovereitani ja asiakkaitani kohtaan, en vaikka yritän.

Elämä on epäoikeudenmukaista. Piste. Jos odotat jotain muuta, niin pety vapaasti.

Tämän tosiasian rehellinen tunnustaminen johtaa tärkeisiin johtopäätöksiin. Yksi niistä on moraalinen: pyrin vilpittömästi toimimaan oikeudenmukaisesti, tekemään maailmasta paremman. Haluan oikeudentunnon olevan osa kutsumustani. Toivon oikeudenmukaisuuden vahvistumista maailmassa.

Tunnustan elämän epäreiluuden pitkin hampain toivoen, että niin ei olisi. Samalla muistutan itselleni, että elämän aateluus on sen ennakoimattomuudessa ja kaoottisuudessa. Elämä ei voi koskaan olla täysin hallittua. Elämänhallinnasta voi puhua ja siitä tuleekin puhua. Mutta paraskin hallinta ulottuu vain omalle rajatulle ja silti tärkeälle alueelle. Rajan ulkopuolella vallitsee kaaos, joka ei noudata ennakkolaskelmia tai pelisääntöjä.

Jos tämän muistaisin, pitäisin mielessäni senkin, ettei kannata jäädä kiinni kokemaansa väärään kohteluun, ainakaan monien vuosien ajaksi. ”Elämä on tällaista”, on varsin hyvä elämänfilosofinen ajatus.

Sanottakoon samalla, ellen muista sanoa sitä myöhemmin, että ”elämä on tällaista” – ajatukseni on eri juttu kuin kohtalonomainen heittäytyminen elämän vietäväksi. Kohtalouskoon sisältyy vakaumus, ettei asioille voi eikä kannata tehdä mitään. Itse ajattelen juuri päinvastoin. Asioihin voi vaikuttaa. Moniin asioihin, ei kaikkiin.

Taikuritarinani kolmas teema on pönttökokemukseni varsinainen sielu, myös tämän kirjan ydinajatus. Olen kiteyttänyt sen yhteen lauseeseen, josta on tullut minulle lähes motto. Lause kuuluu näin:

”Älä laita lasta pönttöön, kun taikuri on paikalla.”

Kerron taikuritarinaani silloin tällöin luentojeni aikana. Päästyäni tähän kohtaan ilmoitan kuulijoille, että haluan antaa heille muistolauseen. Pyydän heitä kirjoittamaan sen muistiin. Kun kaikki ovat valmiina, läväytän lauseen valkokankaalle ja sanon samalla sanat: ”Älä koskaan laita lasta pönttöön, kun taikuri on paikalla.”

Hämmennyksestä toipuminen vie tavallisesti sekunnin, sitten joukko päästää hörähdyksen, johon ainakin joidenkin tajunnassa sisältyy kihelmöivä oivallus.

Sitten alan keskustella tästä ”pönttö ja taikuri” -teemasta, jonka ajattelen sisältävän melkoisen määrän ajatuksia kutsumuksesta.

Täydennys 15.11.2014 -synttärikonsertin jälkeen

Sain korjaavan kokemuksen 15.11.2014, täytenä yllätyksenä. 60 vuotta alkuperäisen kokemuksen jälkeen. Läheiseni olivat kutsuneet synttärikonserttiini taikuri Risto Leppäsen esiintymään. Seurasin häntä eturiviltä, aitiopaikalta. Täydellistä!