Tuntemattomille isoisille. Radiohartaus.

”Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä! Siunattu isämme Daavidin valtakunta.” Ylihuomenna alkavan adventin tekstit ovat täynnä viittauksia esivanhempiin, kuningas Davidiin ja profeettoihin. Tapahtumat liittyivät sukupolvien ketjuun. Pitkään jatkumoon liittyy meidänkin elämämme. Tänään ajattelen omaa ketjuani ja erityisesti isoisiäni.

En ole tavannut kumpaakaan isoisääni. Äitini isän tappoi härkä, kun äiti oli kaksivuotias. Isäni isä kuoli kahdeksan vuotta ennen syntymääni. He olivat kaksi henkilöä, joita ilman minä en olisi minä.

Äitini isän nimi oli Otto Strid. En tiedä, minkä näköinen hän oli. Äitini ei tietenkään osannut kuvailla häntä mitenkään. Otto oli pertunmaalainen mäkitupalainen, joka hoiti maatilkkuaan ja yritti pitää hengissä Hilma-vaimoaan ja neljää lastaan, joista äiti oli nuorin.

Oliko härkä hänen omansa vai oliko hän ylittämässä jotain tuttua peltoa, jossa vihastunut härkä pääsi yllättämään hänet. Yrittikö hän juosta karkuun vai rauhoittaa härkää? Kuoliko hän nopeasti vai olisiko hän voinut jäädä henkiin, jos apu olisi tullut ajoissa?

Perhe jäi pahaan pulaan, ja pikku Elli-tyttökin joutui huutolaistytöksi Kuortin kartanoon. Sisareni ovat kertoneet minulle, että häntä ilmeisesti pidettiin hyvänä. En tiedä, mistä he olivat tämän tiedon onkineet.

Yksi neljäsosa minusta on Oton perimää.

Toinen neljäsosa on Fredrik Aaltosta, torppari Somerniemen Saarikossa, kymmenen verevän lapsen isä. Hänestä olen kuullut tarinoita, jopa niin paljon, että pidän häntä yhtenä esikuvanani. Hän oli huumoria viljelevä viisas mies, joka oli uskollinen työväenaatteelleen ja joka samalla oli koko pitäjän arvostama Vetu tai Saarikko. 

Työntekoa oli sekä Oton että Fredrikin elämä. Elanto saatiin maasta, taksvärkkiä tehtiin ja naapureita autettiin puolin ja toisin. Fredrik saattoi saada jonkun lantin lautamiehen toimistaan ja metsätöistä, joihin pojatkin osallistuivat.

Mitä nämä miehet ajattelivat? Mihin he uskoivat? Luultavasti he olivat tavallisia suomalaisia Jumalaa pelkääviä ihmisiä. Oton puolisosta Hilma-mummusta äiti kertoi, että tämä rukoili joka päivä lastenlastensa puolesta. Ehkä nämä rukoukset ovat kantaneet minuakin elämän aallokoissa. Ehkä Jumala muistaa rukoukset vielä sadankin vuoden päähän tai kauemmas.

Fredrik kuulemma tunsi Raamattunsa. Jopa niin hyvin, ettei pappikaan pärjännyt hänen kanssaan. No, tässä on tätieni ja setieni huumorikerrointa, luulen. Joka tapauksessa hänen torppansa oli niin lähellä kirkkoa, että vain kapea järvenkaistale erotti ne. Kesällä kirkkoon soudettiin ruuhella, joulukirkkoon kierrettiin hevosella kulkusten kilistessä. 

Fredrikin ja Hilman kirkkomatkat päättyivät vuoden 18 sisällissotaan, kun tarinan mukaan kirkossa oli siunattu aseita. En tiedä, oliko siunattu, mutta näin on kerrottu. Ehkä jokin tuon kuohuvan ajan kirkkotapahtuma oli saanut suuret mittasuhteet kyläläisten mielissä. Ajatus aseiden siunaamisesta oli liikaa oikeudentuntoiselle Fredrikille. Jotain särkyi silloin hänen mielessään suhteessa kirkkoon. Luulen, ettei se ollut vihaa tai katkeruutta vaan jonkinlainen hiljainen mielenilmaisu.

Hän on poismenneistä henkilöistä se, jonka kiihkeästi haluaisin tavata, jos se olisi mahdollista. Kysyisin häneltä, miltä tuntui, kun saman kylän ihmiset alkoivat vihata toisiaan. Haluaisin kertoa, että hänen pojanpojastaan tuli pappi, ja muitakin pappeja tuli sukuun.  

Kun minusta sitten tuli pappi, muistan tätieni ja setieni ylpeyden. Usko Jumalaan ja hiljainen rakkaus kirkkoäitiä kohtaan oli säilynyt, vaikka he tunsivat kirkon yhdessä vaiheessa hylänneen heidät.

Näitä kirkkoon pettyneitä on ollut kaikkina aikoina. Tällä hetkellä pettymyksiin on tapana reagoida nopeasti, ennen sinniteltiin mukana, ehkä perinteen voimasta ja sosiaalisesta paineesta, ehkä samalla ajateltiin kirkon sittenkin edustavan jotain sellaista, josta haluttiin pitää kiinni.

Elämme nyt toisenlaista aikaa. En haikaile vanhojen aikojen perään, en sitä rankkaa työtä, jonka rinnalla minun työni on ollut kevyttä. En kaipaa sadan vuoden takaisen maailman yhteisöllistä painetta, vaikka tuskin olemme noista sosiaalisista paineista vapaat nytkään. Ne vaan ovat erilaisia.

Jotain haluaisin säilyttää tästä sukupolvien ketjusta, sinnikkyyden, hiljaisen sydämen uskon Jumalaan. Isovanhempiani ajatellessa tunnen, että minun suhteeni Jumalaan ei ole vain minun uskoni varassa. Sitä kannattelee sukupolvien ketju, johon liityn. Vuosisadasta toiseen on rukoiltu Isä meidän ja käyty ehtoollisella. On rukoiltu tulevien sukupolvien puolesta. Jotain tästä ketjusta kannattelee minua, niin kuin kannatteli aikoinaan Jeesusta ja hänen opetuslapsiaan.

Meillä on tuntemattoman sotilaan muistomerkkejä eri puolilla maailmaa. En ole vielä nähnyt patsasta, jossa lukisi Tuntematon isoisä. Toivottavasti sellainenkin vielä pystytetään. Sitä odotellessa omistan tämän hartauteni Otolle, Fredrikille ja kaikille tuntemattomille isoisille meidän sukupolviketjussamme.

Jumala, olen osa suurta perhettä, ihmisten ketjua, joka on alkanut jossain ja joka jatkuu minun jälkeeni. Kiitän kaikista, jotka ovat kannatelleet minun elämääni tuttuina tai etäisinä hahmoina ja muistuttaneet sinua minunkin olemassaolostani. Vaikka kyllä sinä meidät muistat.

Tämän radioaamuhartauden pidin muutama vuosi sitten.

Älä laita lasta pönttöön, kun taikuri on paikalla.


Ensimmäinen luku kirjastani Luova kutsumus (Kirjapaja 2007). Tätä olen alkanut jonkinlaisena avainkokemuksenani.

 

Elämä ei ole reilua. Piste. Jos odotat muuta, niin pety vapaasti.

Porilaiseen Cygnaeuksen kansakouluun tuli taikuri.

Ne olivat suurten ikäluokkien kansakouluvuosia, aikoja jolloin esiintyjät tekivät kiertueitaan Suomen opinahjoihin. Nämä kulttuurilähettiläät saivat paljon kuulijoita sekä luultavasti asiallisen vaivanpalkan. Koulu opettajineen sai ohjattua meidät taiteiden monipuoliseen maailmaan. Me oppilaat saimme vähintäänkin vaihtelua koulupäivään sekä joskus kokemuksen, jonka muistamme vieläkin.

Yrjö Jyrinkoski kiersi kymmenet paikkakunnat ja lausui Yrjö Jylhän ja Lauri Viidan runoja tavalla, joka tempasi runoudesta kiinnostumattomat pojatkin kuuntelemaan – runoja. ”Veljet, vesitilkka tuokaa” -väristys synnyttää vieläkin tuntemuksia selkäpiissämme. Toisenlaista taidetta edusti voimamies Hautaviita, joka taivutteli hampaillaan rautakankia ja hevosenkenkiä. Saimme tarkistaa, että kanget olivat rautaa eivätkä lakritsia. Viulisti Heimo Haitto kävi itkettämässä koulun tyttöjä ihanalla soitollaan, ja rekkivoimistelija Otto Kestola pistäytyi kokeilemassa voimistelusalin telineiden kestävyyttä.

Suuren elämyksen odotus

Kukaan meistä ei ollut aiemmin nähnyt oikeita taikatemppuja. Aamupäivän tunnit matelivat hitaasti, kunnes tuli odotettu suuri hetki. Koulun sadat oppilaat pakkautuivat juhlasaliin odottamaan Taikuria. Istuin salin keskivaiheilla keskikäytävän vasemmalla puolella yhdessä meidän kolmannen luokkamme oppilaiden kanssa. Olimme poikaluokka, jota komean tasaisella käsialalla kirjoittava kansakoulunopettajamme Jaakko Hallia piti isällisessä ja ajoittain pelottavassa otteessaan.

Suuret taiteilijat antavat odottaa itseään. Niin teki taikurimmekin. Nuori yleisö kihelmöi jännityksestä. Ilmassa oli suuren tapahtumaan odotusta ja hohtoa.

Äkkiä muutama rivi minusta eteenpäin istuva luokkatoverini kääntyi ympäri ja huusi: ”Tapsa.” Pomppasin pystyyn ja huusin: ”Mitä.” Samassa opettaja singahti paikalle ja painoi minut hartiasta alas istumaan.

Taikuri ei tullut vieläkään. Sali velloi ja kuhisi. Opettajat yrittivät ylläpitää järjestystä, muistaakseni vain osittaisella menestyksellä. Sama kaveri kääntyi uudestaan ympäri ja huusi ”Tapsa.” Hyppäsin spontaanisti pystyyn ja huusin mitä-huutoni. Opettaja hyökkäsi salamana paikalle ja painoi minut takaisin istumaan. Tällä kertaa ote oli jo tiukka. ”Istu nyt paikallasi siinä.”

Istuin. Taikuri antoi kärsimättömän ja jännityksestä pakahtuvan yleisönsä yhä odottaa. Emme olleet ennen nähneet taikuria, kuten jo sanoin. En tiedä, kuluiko minuutti vai puoli vai vähemmän, mutta sama kaveri kääntyi jälleen ja huusi nimeni. Toimin kuten ennenkin, nousin ylös ja vastasin kutsuun.

Opettaja oli paikalla, jos mahdollista, vielä nopeammin. Tällä kertaa hän ei ottanut kiinni olkapäästäni vaan korvastani. Tiukasti puristaen hän raahasi minut koko porukan editse salin sivulla komeilevan valtavan mustanruskean puhujapöntön sisään.

Sen aikaiset puhujapöntöt olivat oikeita pönttöjä, kuin komeroita. Aluksi luulin, että rangaistus olisi vain muutaman minuutin mittainen. Pian karmea totuus kuitenkin valkeni. Minun oli oltava pöntössä koko esityksen ajan. Pitkä tunti pönttöarestia. En nähnyt esityksestä mitään. Sen sijaan kuulin pamauksia, kilauksia, huokauksia, taputuksia, naurua, taikurin puhetta ja yleisön reaktioita. Se oli minun ensikokemukseni taikurista. Olin odottanut taikuria. En ollut koskaan nähnyt taikuria.

Lopulta sali tyhjeni. Olin yhä pöntössä. Uskaltaisinko lähteä jo pois? Mitä siitä seuraisi? Entä jos opettaja unohti minut sinne? Kuului lähestyvien askelten kopina. Opettaja haki minut pois. Yritin hieroa punaa pois silmistäni ja poskistani mennessäni välitunnille.

Pihalla kaverit kyselivät, miltä tuntui olla pöntössä taikurin esityksen ajan. Mutisin luultavasti jotain siihen suuntaan, etten oikeastaan noista taikureista välittänytkään.

Avainkokemus

Tapahtuma unohtui, ehkä jo seuraavana päivänä, painui jonnekin piilotajuntani kellarikomeroihin. Kunnes yhtenä päivänä ollessani jo kypsässä keski-iässä se sukelsi esille. Valmistelin esitystä, joka käsitteli jotain joka houkutteli tämän kymmeniä vuosia aiemmin tapahtuneen episodin esille. Sen palautuminen muistiin oli voimakas tunnekokemus ja henkisen stimulaation hetki.

”Niin tosiaan tapahtui”, mietin hämmentyneenä. Tunsin nenässäni voimistelusalin hienhajun, sen jollaisen keskellä olemme jumppatuntimme viettäneet. Näin edessäni seiniin niitatut puolapuut. Ja ennen kaikkea tunsin sen hirvittävän pettymyksen ja epäoikeudenmukaisuuden kokemuksen, joka minulla oli silloin noin 10-vuotiaana istuessani pöntössä ja toivoessani pääseväni näkemään taikurista edes vilauksen.

Jossain tajuntani piilokerroksissa taikurikokemukseni oli odotellut ne vuodet, vaikuttaen salakavalasti ties miten tuntemuksiini ja tekemisiini. Nyt se oli katseltavanani. Mitä kaikkea muuta sisimpäni kantaa mukanaan, sellaista joka ei koskaan palaudu mieleen mutta joka vaikuttaa minussa koko ajan?

Olen alkanut nimittää tapahtumaa avainkokemuksekseni. En ole varma, oliko se sinänsä hirveän tärkeä kokemus verrattuna moniin muihin elämässä tapahtuneisiin asioihin. Avainkokemukseksi se on tullut siksi, että olen antanut sille merkityksiä. Siitä on tullut metafora ajatuksille, joita pidän tärkeinä.

Tässä vaiheessa kyseisen tapahtuman jäsentävä avainluonne ei ehkä häipyisi, vaikka koko juttu olisi sattunut jollekulle toiselle eikä minulle. Minulle se kuitenkin tapahtui, ja minulle se on kuva muutamasta elämän suuresta teemasta.

Ensimmäinen teema on ajatus siitä, että meillä kaikilla on piilotajunnassamme jälkiä voimakkaista tunnekokemuksista, myös sellaisista joita emme ehkä ikinä kykene palauttamaan mieleemme. Ne vaikuttavat elämäämme, joskus lähes koko ajan, toisina aikoina vain hetkittäisinä häivähdyksinä. Sitä vain tapahtuu, että henkilön tunnemuistiin sullotun kokemuksen paketti aukeaa ja seurauksena on normaalista poikkeavia tunnetiloja ja kummallista toimintaa. Itsekin ihmettelemme, mikä ihme saa meidät tuntemaan tai toimimaan näin, vaikka kaikki järkisyyt osoittavat, että normaali tuttu rationaalinen toiminta olisi täysin sopivaa.

Taikuritarinan toinen tärkeä ajatus on elämän epäoikeudenmukaisuus. Mielestäni opettaja kohteli minua väärin. En tehnyt kenellekään pahaa, olin vain hurmosta lähentelevän innostuksen vallassa enkä osannut istua liikkumatta paikallani.

Elämä ei ole reilua. Jos lähden siitä odotuksesta, että minua kohdellaan aina oikeudenmukaisesti, joudun taatusti pettymään. Kukaan ei osaa joka tilanteessa kohdella minua juuri niin kuin olisi oikeus ja kohtuus. Enkä minä osaa toimia oikeudenmukaisesti läheisiäni, työtovereitani ja asiakkaitani kohtaan, en vaikka yritän.

Elämä on epäoikeudenmukaista. Piste. Jos odotat jotain muuta, niin pety vapaasti.

Tämän tosiasian rehellinen tunnustaminen johtaa tärkeisiin johtopäätöksiin. Yksi niistä on moraalinen: pyrin vilpittömästi toimimaan oikeudenmukaisesti, tekemään maailmasta paremman. Haluan oikeudentunnon olevan osa kutsumustani. Toivon oikeudenmukaisuuden vahvistumista maailmassa.

Tunnustan elämän epäreiluuden pitkin hampain toivoen, että niin ei olisi. Samalla muistutan itselleni, että elämän aateluus on sen ennakoimattomuudessa ja kaoottisuudessa. Elämä ei voi koskaan olla täysin hallittua. Elämänhallinnasta voi puhua ja siitä tuleekin puhua. Mutta paraskin hallinta ulottuu vain omalle rajatulle ja silti tärkeälle alueelle. Rajan ulkopuolella vallitsee kaaos, joka ei noudata ennakkolaskelmia tai pelisääntöjä.

Jos tämän muistaisin, pitäisin mielessäni senkin, ettei kannata jäädä kiinni kokemaansa väärään kohteluun, ainakaan monien vuosien ajaksi. ”Elämä on tällaista”, on varsin hyvä elämänfilosofinen ajatus.

Sanottakoon samalla, ellen muista sanoa sitä myöhemmin, että ”elämä on tällaista” – ajatukseni on eri juttu kuin kohtalonomainen heittäytyminen elämän vietäväksi. Kohtalouskoon sisältyy vakaumus, ettei asioille voi eikä kannata tehdä mitään. Itse ajattelen juuri päinvastoin. Asioihin voi vaikuttaa. Moniin asioihin, ei kaikkiin.

Taikuritarinani kolmas teema on pönttökokemukseni varsinainen sielu, myös tämän kirjan ydinajatus. Olen kiteyttänyt sen yhteen lauseeseen, josta on tullut minulle lähes motto. Lause kuuluu näin:

”Älä laita lasta pönttöön, kun taikuri on paikalla.”

Kerron taikuritarinaani silloin tällöin luentojeni aikana. Päästyäni tähän kohtaan ilmoitan kuulijoille, että haluan antaa heille muistolauseen. Pyydän heitä kirjoittamaan sen muistiin. Kun kaikki ovat valmiina, läväytän lauseen valkokankaalle ja sanon samalla sanat: ”Älä koskaan laita lasta pönttöön, kun taikuri on paikalla.”

Hämmennyksestä toipuminen vie tavallisesti sekunnin, sitten joukko päästää hörähdyksen, johon ainakin joidenkin tajunnassa sisältyy kihelmöivä oivallus.

Sitten alan keskustella tästä ”pönttö ja taikuri” -teemasta, jonka ajattelen sisältävän melkoisen määrän ajatuksia kutsumuksesta.

Täydennys 15.11.2014 -synttärikonsertin jälkeen

Sain korjaavan kokemuksen 15.11.2014, täytenä yllätyksenä. 60 vuotta alkuperäisen kokemuksen jälkeen. Läheiseni olivat kutsuneet synttärikonserttiini taikuri Risto Leppäsen esiintymään. Seurasin häntä eturiviltä, aitiopaikalta. Täydellistä! Pääsin jopa stagelle.