9. joulu, 2018

Mistä Novetos kumpusi – aikaisemmat työelämäkokemukseni

Puhe Novetos Akatemiassa Störsvikissä 23.8.2017 - editoimaton

 

Vietimme perinteiseen tapaan muutamia päiviä Rymättylässä ja lääkärirouva kertoi lääkäriystävästään, joka sai korruptiolahjaksi kellon potenssilääkettä valmistavalta firmalta. Kello osoittautui hyödyttömäksi, koska se seisoi. Vanheneville herroille tiedoksi myös, että on kehitetty potenssilääke, joka ei aiheuta riippuvuutta, pikemminkin päinvastoin.

Minut pitemmän aikaa tunteneet ovat ehkä huomanneet, että olen viime aikoina ollut tavallista kummallisempi. Olen käynyt luopumisharjoitusta, eikä luopuminen kuulu minun ydinkompetensseihini. Minun on helpompi aloittaa aina jotain uutta kuin jättää jotain pois. Tosin elämä on opettanut, joskus hieman kovallakin kädellä.

Kesän alussa meillä oli Akatemia, jossa kävimme läpi Novetoksen historiaa. Elämän suuria viisauksia on, että oman historian tunteminen on avain hyvään tulevaisuuteen. Siksi Suomi 100 -vuosi loppumattomine historioineen on tärkeä Suomen tulevaisuudelle. Emme saa olla historian vankeja, mutta parhaassa tapauksessa historia on meidän tärkeimpiä voimavarojamme. 

 

Tällä kertaa en puhu Novetoksen historiasta vaan omastani. Ajattelin, että tämän yhden ainoan kerran voin koko porukalle kuvailla sitä ja teidän on pakko kuunnella. Kerron siis omaa stooriani, sitä miten itse olen kokenut.

Kun mittarissa on melkein 73 ja on luopumassa työstä perustamassaan yrityksessä, sitä yrittää ymmärtää asioita.

 

Novetoksen perustamisvaiheessa mieleni myllersi. Olin astumassa johonkin, jonka koin kokonaan uudeksi. Oli sellainen olo, että olen blanco, tabula rasa, mies vailla menneisyyttä. On opeteltava kaikki uusiksi. – Tietenkin tämä oli vain tunne, tiesin kyllä kognitiivisella tasolla, että osasin paljon.

Takanani oli avioero, josta syytin itseäni. Olin päätoimittaja Sana-lehdessä, jonka levikki oli silloin 50 000 viikossa ja jolla meni hyvin. Olin ollut suuren kirkollisen järjestön Kansan Raamattuseuran toiminnanjohtaja ja olin halunnut vaihtaa toimittajaksi. Kaiken aikaa olin miettinyt, milloin voisin siirtyä ns. raakaan työelämään katsomaan, oliko minulla annettavaa.

Novetoksen ensimmäinen varsinainen toimisto oli Etelärannassa, mutta sitä ennen noin puolen vuoden ajan se oli keittiö nurkka yksiössä Flemarilla. Minulla oli varaa hankkia tietokone, tehdä käyntikortteja ja tilata firman esite, mutta työpöytään ei enää ollut mahdollisuuksia investoida. Keittiön ovi oli tarpeeton, joten irroitin sen ja käänsin poikittain rikkinäisen pöydän päälle. Oven kahva jäi seinän puolelle. Päälle tuli tietokone ja tulostin sekä kasvava pinkka papereita. Siinä syntyivät ensimmäiset luonnokset kirjasta Yrityksen arvot ja etiikka. Internet oli uutta, ja kaivoin paljon tietoa bisnesetiikasta. Onneksi kirjastoihinkin oli lyhyt matka.

Siitä lähti minun varsinainen Novetos-työni. Tyhjästä. 

 

Nyt paljon myöhemmin olen huomannut, että ei tämä homma niin tyhjästä lähtenytkään. Ensiksikin minun oli yllättävän helppo luoda kontakteja. Pappi konsulttina herätti positiivista huomiota.

Toiseksi: vasta viime aikoina olen huomannut, että lähes kaikki, mitä olen Novetoksessa tehnyt, on kummunnut työhistoriastani, aivan ensi vuosista lähtien. Niin se menee meillä kaikilla. Paras tietopääomasi on se, mitä sinulla jo on. Sen päälle kertyy sitten paljon uutta.

 

Ensimmäinen pestini oli opiskelijapapin homma Turussa. Mukana oli pari sataa innokasta opiskelijaa. Perustimme koko homman kolmeen juttuun: 1. Isot ja innostavat lauantai-illat, joissa oli sekä hauskaa että asiaa, 2. Koko porukan jakaantuminen soluihin, joita ohjasivat toiset opiskelijat, joille järkkäsimme jatkuvaa valmennusta ja 3. Coaching-tyyppinen henkilökohtainen sparraus, joka saattoi kestää vuoden. Silloiset coachattavani ovat pärjänneet hyvin työelämässä.

Kolmen vuoden kuluttua minusta tuli opiskelijaliikkeen pääsihteeri. Tavoitteemme oli tavoittaa jokainen suomalainen opiskelija kaikilla opiskelijapaikkakunnilla. Työntekijöitä oli pari kymmentä. 

 

Sitten tuli muutto Ruotsiin ja kansainvälisen järjestön palvelukseen. Kuusi vuotta meni dynaamisessa toiminnassa. Tiimeihini kuului porukkaa kaikista pohjoismaista ja jenkeistä. Campus Crusade for Christ -järjestössä oli 15 000 työntekijää ja tavoitteet olivat päätähuimaavat. Sen johtaja Bill Brightoli liikemies, joka oli tullut uskoon ja heti alusta saakka vakuuttui siitä, että hänellä oli missio. 

CCC:ssä oli muutama asia, jotka kolahtivat minuun: 

1. Arjen viestien tuli olla äärimmäisen yksinkertaisia ja selkeitä, niin simppeleitä kuin ikinä voi kuvitella. Ydinviestejä. 

2. Staffin eli työntekijäjoukon henkiseen tasoon panostettiin käsittämättömän paljon. Tavallaan käyttämäni sipulimallin kolmeen sisimpään kerrokseen. Käytännön ydinosaamista opeteltiin itse työssä ja työn lomassa. (Sipulimalli ulkoa sisään: Ilmitaso, Roolien taso, Identiteettitaso, Kutsumustaso)

3. Toimintatavat olivat moderneja. Viestintäteknologia ja viestintä muutenkin edustivat edelläkävijyyttä.

4. Johtamisvalmennus tapahtui Harvardin viimeisten oppien mukaan. Nuoret starat Steve Douglas ja Bruce Cook valmensivat alue- ja maajohtajia. 

5. Vision tuli olla niin suuri, että päätä huimasi. 

Yksinkertaisuus, henkinen ja hengellinen kantti, modernit työtavat, johtaminen vimpan päälle ja suuri visio. Sitten mukana oli vielä äärimmäinen integriteetti raha-asioissa EY:n valvonnassa.

Bill Bright sanoi joskus vuonna 76, että visiomme oli toteuttaa Jeesuksen lähetyskäsky vuoteen 1980 mennessä. Siinä ei ollut mitään järkeä, mutta se otettiin tosissaan. Visio puri varsinkin bisnesihmisiin. Varainhankinta oli nosteessa. Kaikkialla maailmassa toteutettiin Here’s Life -kampanjoita, joiden näkyvin iskulause oli I found it. Oli filmiä, TV-tarjontaa, upea lehti, jonka nimi oli Challenge, toimintaa urheilijoiden parissa, Athlelets in Action, ihmisten valmentamista seurakunnissa, luterilaisissa, karismaattisissa, roomalaiskatolisissa. Koko maailmaa ei tavoitettu, mutta satoja miljoonia.

Suomessa kampanjan nimi oli Tässä elämä. Se toteutettiin kymmenissä kaupungeissa. Ruotsissa suurin vastaava toteutettiin Göteborgissa. 

 

Suomeen palattuamme pidin edelleen yhteyttä tähän kansainväliseen järjestöön. Järjestimme Suomen osalta Explo-tapahtuman vuonna -85, osana maailman ensimmäistä satelliittikonferenssia. Kymmeniä tapahtumia samaan aikaan maailman suurkaupungeissa. Vuokrasimme vielä melko uuden Messukeskuksen. Tapahtumaa varten tilasimme uuden musikaalin. Musiikkia, puheita, raportteja kehitysmaista, videoyhteyksiä kaikkialle maailmaan. Lavalla pyöri piispoja ja liike-elämän vaikuttaja. Puitteet olivat suureelliset. Järjestävä porukka koostui innokkaista propellipäistä, jotka keksivät aina uusia juttuja ja mainostemppuja. Ja väkeä oli valtavasti.

Henkisesti se oli valtaisa voitto. Taloudellisesti teimme mahalaskun. Olin järjestävän firman kakkosmies ja johdon osalta tapahtuma organisaattori, alaisenani joukko huimapäisiä innovaattoreita, joille taivaskaan ei ollut rajana. Markka-aikaan sellainen reilusti yli puolen miljoonan tappio ravisteli Kansan Raamattuseuraa, jonka talous oli tiukalla. Ei ollut kiva mennä arvovaltaisen hallituksen eteen kertomaan tappiosta. Odotin nuhteluja tai jopa potkuja. Tappiota pahoiteltiin, mutta hallitus totesi, että mitään suurta ei saa aikaan ilman riskejä.

Vuotta myöhemmin minun valittiin järjestön toiminnanjohtajaksi. Meillä oli silloin 140 työntekijää, 8 toimintakeskusta eri puolilla Suomea, tuoreimpana Lapin ensimmäinen turistikappeli ja laajennettu Kairosmajan keskus. Oli laajalevikkinen Sana-lehti ja kirjankustannusyhtiö sekä matkailutoimintaa. Ja teimme tappiota uhkaavalla vauhdilla. Hallintojohtajamme Topi Saarisen kanssa teimme 90 päivän saneeraussuunnitelman, jossa käännettiin jokainen kivi. Oli lomautuksia, mutta ketään ei irtisanottu. Vuoden kuluttua talous oli plussalla ja vahvistui vuosien mittaan. Kun jätin tehtävän, meillä oli kivitalo Kaisaniemessä.

Onnistumisen avainsana oli johdon keskinäinen luottamus. Sataprosenttinen luottamus. Jos se horjui, se rakennettiin välittömästi uudelleen.

 

Ehkä erikoisin hanke oli Suuri rukoustapahtuma -84. Idea ei ollut pitää kuumaa rukousjuttua vaan muistuttaa ihmisiä elämän perusasioista. Hiljentykää joskus. Vähentäkää vauhtia. Varasimme sitä varten Jäähallin. Kun esittelin asiaan Hesan kirkkoherroille, sain kysymyksen, että eikö jonkin kirkon sakasti riittäisi. Tilannetta varten tilasimme kaksi uutta kantaattia. Puhujien joukossa oli opetusministeri sekä monia tunnettuja persoonia. Välillä lavan täytti iso orkesteri. Sali oli molempina päivinä viimeistä paikkaa myöten täysi. Ehtoollismessu oli ehkä mielenpainuvin. Jakopisteitä oli kymmeniä.

Mikä sai väen liikkeelle? 1. Hanke oli vastoin kaikkea sitä, minkä odotettiin purevan ihmisiin. Teema tuntui hullulta. Ja vielä jäähalli. 2. Värväsimme kaikkialta Suomesta yhdyshenkilöt, joiden tehtävä oli varata bussi ja kerätä se täyteen väkeä. Sekä tuoda porukka Helsinkiin.

Oppi: tee jotain epätodennäköistä ja tee osallistuminen mahdollisimman helpoksi.

Seuraava iso koitos oli yhteistyöhanke, jossa oli mukana laaja joukko seurakuntia ja kirkkokuntia. Saimme Suomeen Billy Grahamin. Järjestelytoimikunnan puheenjohtajaksi tuli silloisen SYPin toimitusjohtaja Ahti Hirvonen. Hommaa varten varasimme Helsingin Olympiastadionin. Itse tapahtumassa roolinani oli toimia juontajana ja yhteislaulujen vetäjänä. Oli kiva johtaa kuoroa, jossa oli 40 000 laulajaa.

Tähänkin tapahtumaan liittyi kipu. Olin menettää tärkeimmän työkaveri, mutta se on pitkä juttu.

 

Sana-lehden päätoimittajuus oli siihenastisen elämäni hauskin työtehtävä. Tiimi oli pieni, noin 10 toimittajaa ja pari markkinointityyppiä. Joka viikko uusi lehti. Lehden formaatin totaaliuudistaminen. Valtavasti kirjoittamista joka viikko ja toisten tekstien lukemista, otsikoiden ideointia, merkittävien persoonien haastatteluja, kärjessä Tasavallan presidentti Martti Ahtisaari Sanan 50-vuotisnumeroon.

 

Noihin vuosiin sisältyi paljon jännittävää. Sekä jotain sellaistakin, jota en tekisi enää. Kirjoja tein 7. Ensimmäistä häpeän. Se oli nuorille ja opiskelijoille tarkoitettu opas seurusteluun ja avioliittoon. En paljasta sen nimeä, ettette ala etsiä sitä antikvariaateista. Kirja oli hauska, mutta sen mielipiteet edustivat mennyttä aikaa.

 

Jännittävimmät vaiheet koin, kun tein muutaman keikan rautaesiripun taakse, luomaan kontaktia kirkkoihin. Matka junalla Tallinnasta Leningradiin oli kihelmöivä. Työkaverini Jaan Heinmetsin vanhemmat olivat panneet Eestistä Hitleriä Ruotsiin ja sitten Yhdysvaltoihin. Jaan oli armeijan aikoina ollut Yhdysvaltin tiedustelutehtävissä, joten hänellä oli hyvä silmä tunnistamaan, ketkä olivat meidän varjojamme, salaisia seuraajiamme. Leningradissa oli heti junan ovella vastaanotto. Meidän taustamme tunnettiin ja seuranta oli sen mukaista. 

Puolassa virallinen tehtäväni oli tavata uskontoasioista vastaavaa korkeaa virkamiestä. Hänen kanssaan meni hyvin. Heille sopi, että vahvasti katolisessa maassa vahvistuisi protestanttinen kristillisyys. Epävirallinen tehtäväni oli tavata muutamia amerikkalaisia, jotka olivat siellä under cover, jonkin ammatin toteuttajina mutta varsinaisesti lähetystyössä. Viralliset tapaamiset olivat hieman pönöttäviä. Epävirallisiin liittyi jännitystä. Eksyttelevää ajoa Varsovan pimeillä kaduilla, lopulla pysäköinti jonkun ravintolan eteen, pöytä keskeltä tyhjää ravintolaa. Asioiden sopimista.

 

Noihin vuosiin liittyi paljon laulua, konsertteja, Logos-kvartetti, jonka kanssa tehtiin keikkoja. Lisäksi Purtsin perustaman Kriisipalvelun puheenjohtajuus. Purtsin tunsivat kaikki, ja Purtsi tunsi kaikki. Päämajamme oli Vuosaaren kartano, jossa vieraili usein poliitikkoja ja bisnesväkeä. Paljon onnistumisia, TV-konsertteja, ihmisten auttamista ja yksi todella komea mahalasku. Sekin on pitkä stoori. Purtsi oli verkottumisen supermestari. 

Lisäksi olin Suomen lähetysseuran johtokunnan jäsen, mikä tuotti ainakin yhden ikimuistoisen Aasian reissun. Sekä yhden äärimmäisen kiusallisen ongelman ratkaistavaksi. Kyseessä oli Suomen suurimman lähetysjärjestön maine. Sen jälkipyykkiä pestään osin vieläkin. 

Tämän kaiken keskellä mietin, miltä tuntuisi olla vapaa yrittäjä, johtamisen kouluttaja, työyhteisöjen parantaja. 

 

Novetoksen historiaa on jo kerrattu. Ajattelin marraskuussa vaiheessa kertoa, mitkä ovat sellaisia oppeja, joilla voisi olla kantavuutta tulevaisuudessakin. 

Palaan takaisin alkuun.

 

 

Erilaisista organisaatioista tulee usein historiansa vankeja. Siksi historiaan kannattaa suhtautua kriittisesti. Se mikä oli menestys 10 vuotta sitten ei välttämättä ole sitä enää. Se mikä epäonnistui 10 vuotta sitten voi nyt olla menestys.

Organisaation historia kannattaa tuntea ja siitä kannattaa ammentaa. Tärkeintä on tunnistaa, mitkä ovat arvot ja missio – ne tarvitsevat jatkuvuutta. Vision ja strategian puolestaan tulee aina elää hetkessä ja olla joustavia. Komppaan tässä mm. Jim Collinsia ja Jerry Porrasta.

Nyt olen tässä. Asiakastyössä noin 4000 yksittäistä tapahtumaa. 200 päivää Novetos Akatemiaa. Joitakin läpihuutoakatemioita, enimmäkseen uutta luovia. Minulle ehkä mieleenpainuvin oli kaksi päivää Herran kukkarossa. Sekä 10-vuotisakatemia Vanajan linnassa, jossa Larin kanssa esitimme Hilariusta ja Silvanusta. Sketsejä, naurua. Mutta myös kipuja on koettu. Olisi hauska tehdä varjohistoriikki, joka luultavasti olisi paljon mielenkiintoisempi kuin se mahdollinen virallinen historiikki, joka yleensä on tylsä.

Kirjoja olen tänä aikana kirjoittanut toista kymmentä plus artikkeleja ja blogeja – en jaksa laskea. Asiakkaita on ollut satoja, yhteistyöhankkeita kymmeniä. Toimintaa Henryssä, Boardmanissa ja HelsinkiMissiossa. Ystävystymisiä joidenkin asiakkaiden ja yhteistyökumppaneiden kanssa. Syviä ystävyyssuhteita Novetos-kollegojen kanssa.

Mitä kypsempiä olemme ihmisinä, sitä valmiimpia olemme vastaamaan asiakkaiden tarpeisiin. Jos me ihmisinä pinnallistumme, Novetosta ei pelasta mikään. Jos kasvamme henkisesti yksilöinä ja yhteisönä, mikään ei pelasta maailmaa Novetokselta.

Entä mitä edessä. Pää täynnä ideoita. Ehkä marraskuussa tiedän enemmän. Jonkinlainen elämäntyö tässä jää taakse. Jätän hyvillä mielin tämän tarinan jatkon teille. Voi olla, että minun kolmas elämäntyöni on vasta alkamassa.