Puheitani

9. joulu, 2018

Puolikevyt ja kokovakava juhlaesitelmä Novetoksen sisäisillä juhlaillallisilla Vanajanlinnassa 15.1.2007 

  

Rakastetut kanssanovetot

Olen otsikoinut puheeni: ”Filosofiseettinen katsaus siihen, mikä on Novetoksen vaikutus suomalaiseen työelämään.”

Puheeni käsittelee seuraavia kysymyksiä. Mikä on Novetoksen rooli universumissa? Miten luodaan aiempaa parempi työelämä? Miten ihmiskunta pääsee pysyvän menestyksen tielle? Sekä mikä on elämän tarkoitus? Puheeni pituus on 10 minuuttia. Tai korkeintaan 15, riippuen välihuutojen määrästä ja väliaplodien pituudesta.

Yleensä pidän kirjoitetun puheen vain vihkimis- ja siunaustilaisuuksissa. Sekä Hessun valmentajajuhlissa. Sekä Novetoksen 10-vuotisjuhlan aloittavissa päivällistilaisuuksissa.

Vuosijuhlien aikana on tapana katsoa taaksepäin. Kirjoitetaan firmojen historiikkeja, joita minullekin on kertynyt iso pino, kun asiakkaat haluavat pienentää kaapissa olevaa korkeaa juhlakirjapinoaan.

Novetoksesta ei kirjoiteta historiikkia, ainakaan vielä. Teen tässä juhlallisen lupauksen, etten ainakaan itse aio syyllistyä historiikin kirjoittamiseen. Jos sen kuitenkin kirjoittaisin, mikä sen nimi voisi olla?

Perinteinen nimi voisi olla vaikka – Etelärannasta Bulevardille. Se olisi tosi vetävä.

Entä sitten rohkean provokatiivinen –  Pappisvallasta insinöörihallintaan.

Hieman uhoavampi voisi toisaalta olla – Suomalaisen työelämän idealistit. Tai miksei vaikka – Kohti universaalia työelämän onnellisuutta.

Mutta historiikkia ei siis ainakaan toistaiseksi kirjoiteta, joten tämä pohdinta on turhaa.

Tyydyn siis pohtimaan Novetoksen roolia maailmankartalla. Systeemisen ajattelun mukaan perhosen siiven heilahdus Andeilla voi aiheuttaa hirmumyrskyn Kiinassa.

Millaisen myrskyn tai tuulenvireen Novetos on aiheuttanut tai tulee aiheuttamaan? Asiaa voisi tarkastella käänteisesti kysymällä: ”Millainen maailma olisi, ellei olisi Novetosta?” Jos siis maailma olisi novetoton? Jos sana Novetos ei olisi koskaan ilmestynyt organisaatioiden auttajayritysten joukkoon. Jouduttaisiin selvitymään novetoitta.  

Ehkä ei voitaisi sanoa, että oltaisiin antittomia, hennattomia, hessuttomia, marjoriitattomia, raisattomia, eevattomia, kristiinattomia, larittomia, jarittomia, ja niinedelleettömiä, koska kyseiset henkilöt ovat olemassa. Mutta tämä meidän ainutlaatuinen kombinaatiomme, Novetos, sitä ei siis olisi. 

Millainen maailma olisi? Tuskin yritysjohtajat pitäisivät seminaareja pohtien tuskaisina: ”Kuka keksisi meille Novetoksen?” Jos jotain ei ole, sitä on usein vaikea kuvitella. Mutta nyt kun Novetos on, emme voi puhua täysin novetottomasta universumista. Me jätämme jonkun jäljen. Olemme jättäneet. Jätämme juuri nyt. Ja jätämme tulevaisuudessa. Millaisen jäljen Novetos jättää? 

Uskallan kuvitella, että novetottomasta työelämästä tulisi nykyistä harmaampaa, pinnallisempaa ja teennäisempää. Asioita mietittäisiin piirun verran hengettömämmin, kuivan rationaalisemmin ja tylsemmin. Etiikasta välitettäisiin hieman vähemmän. Tutkimuksia tehtäisiin hieman turhempina.  Coaching- ajattelu olisi hieman mekanistisempaa. Johtajuus olisi hieman harmaampaa.

Onko oikeasti niin, sitä ei kukaan tiedä? Millaisen jäljen lopulta jätämme, se riippuu meistä. Jälkemme suuruus kasvaa tai supistuu riippuen paljon siitä, millaisessa saumassa teemme työtä. Kehityksen valintatilanteista eri kehityssuunnat ovat joskus niin herkässä tasapainossa, että perhosen siiven heilahdus saa aikaan myrskyn. Meidän olemassaolomme voi jossain ääritarkassa tasapainoasetelmassa määritellä kehityksen suunnan. Pienikin asia voi ratkaista.

Tavoitteenamme on aloittaa jonkinlainen hirmumyrsky työelämässä. Ellei siihen ole tilausta, niin kunnon tuulta kuitenkin, jos toivoa sopii.

 

Minulle Novetoksesta on tullut toinen elämäntehtävä. Olen muutenkin viime aikoina pohdiskellut elämäntehtävän ideaa. Olen käyttänyt siitä nimeä – kutsumus. Jokaisella ihmisellä on oma kutsumuksensa, elämänsanomansa, missionkin taustalla oleva ainutlaatuinen ydin, kutsumus. Se on kuin timantti, joka joidenkin ihmisten elämässä näkyy kirkkaana. Jonkun timantti taas on pölyn ja rasvan peitossa. Ihminen toteuttaa muiden unelmia, ei omaansa. Hän menee virran mukana sen sijaan että kuuntelisi oman sisimpänsä ääntä, antaisi timanttinsa näkyä.

Olemme siis tulleet kysymykseen siitä, mikä on elämän tarkoitus. 

Vastaus tulee tässä. Ihmisenä olemisen tarkoitus on pyyhkiä pölyä ja rasvaa pois timantin päältä. Se on meidän tarkoituksemme ja pyhä tehtävämme.

Entä mikä on Novetoksen kutsumus? Miten me kollektiivisesti näemme kutsumuksemme? Millainen on sielumme? Kun kaikki pöly ja rasva pyyhitään pois meidän timanttimme päältä, millainen timantti sieltä paljastuu? Mitä lukee kaiverrettuna oman yhteisömme timanttiin?

Onko sellaista sanaa edes olemassa? Onko meidän keksittävä se? Tai onko se niin ilmeinen, että emme edes näe sitä? Jos siis jäljelle jäisi vain timantti – ja ehkä yksi sana. 

Tämän 10-vuotisjuhlinnan aikana kutsun meidät tutkimaan kutsumustamme, omaa ja yhteistä. Meistä tulee entistä rasvattomampia ja pölyttömämpiä timantinetsijöitä ja -tunnistajia, kutsumustietoisia yksilöitä, kutsumuksestaan tietoinen Novetos.

 

Timantin etsimisen taustalla on idealistinen halu toimia oikein ja tehdä hyvää. Mutta on tärkeää kysyä myös pragmaattisia kysymyksiä. Mikä erottaa meidät muista? Mikä vie meitä eteenpäin ja auttaa onnistumaan? 

Pärjäämmekö, koska olemme niin erinomaisia ihmisiä? En ota siihen kantaa vielä – hetken kuluttua kylläkin. 

Onko ehkä menestyksemme ratkaisevana takaajana työelämässä vallitseva typeryys? On niin paljon vesittynyttä johtajuutta ja onttoa puhetta, että joku aina kaipaa sen rinnalle jotain muuta. Olisi siis olemassa sosiaalinen tilaus jollekin, joka latelee edes hieman muuta kuin fraaseja ja latteuksia. On tilaus poikkeavalle käytökselle.

Jos olisin perinteinen liikkeenjohtaja, muotoilisin ongelman näin: ”Taustalla on nähtävissä kahdensuuntainen energiakenttä. Yrityksen oma strateginen vahvuus, sen kumulatiivinen kompetenssikertymä yhdistettynä differoituun ja asiakaslähtöiseen lisäarvopanostukseen, tuo kiistattoman kilpailuedun. Toisaalta toimintaympäristössä tapahtuvat globaalit ja lokaalit muutokset generoivat kysyntää, joka väistämättä johtaa palvelutarjonnan rakenteiden uudelleenorganisointiin.”

Eli typeryyttä siis on. Se on meidän mahdollisuutemme.

Mistä siis onnistuminen on kiinni? Työelämän kurjuudestako vai meidän erinomaisuudestamme? Luultavasti ei kummastakaan. Kaikkein kolkoin osa työelämää ei edes etsi apua. Entä meidän erinomaisuutemme? Ollaan realisteja, hyviä tyyppejä ovat organisaatiot täynnä. Yhtä lahjakkaita kuin me, yhtä osaavia, yhtä innokkaita. Olemme hyvä tyyppejä, mutta se ei erota meitä muista. Meissä on paljon hyvää, niin on muillakin. Meillä on monia ongelmia, niin on muillakin. Me kehitämme itseämme, niin kehittävät muutkin. Vastaus löytyy muualta.

Mikä erottaa meidät muista? Mikä vie meitä eteenpäin ja auttaa meitä onnistumaan? Vastaukseni on: timantti.

Jos kutsumuksemme hukkuu tai on hukassa, voimme olla vaikka Suomen ylivoimaisesti osaavin organisaatio, ja kuitenkin olla lopulta vain yksi muiden joukossa, joka fiksulla tavalla vahvistaa työelämän hyviä tai typeriä käytäntöjä. 

Kuvitellaan, että joku joskus 50 vuoden kuluttua kirjoittaa kirjan ”Länsimaisen työelämän kuluneet 100 vuotta”. Siinä sanottaisiin, että ”vain harva tajusi, että työelämä meni dramaattisesti vikasuuntaan – kunnes tuli romahdus.” Kirjoittaja jatkaisi: ”Valmennusyritystenkin rooliksi jäi auttaa johtajia ja työyhteisöjä kulkemaan harhaan entistä tehokkaammin ja nopeammin.” Sitten mainitaan Novetos. Mitä en haluasi lukea? En haluaisi lukea: ”Näiden sokeiden ja tehokkaiden taluttajien joukossa oli…” Sitten tulee pitkä lista konsulttifirmoja, ja siellä keskellä sana Novetos.  Mitä haluaisin lukea: ”Onneksi oli rohkeita ja viisaita poikkeuksia, kuten Novetos.”

En haluaisi, että Novetos olisi stara, mutta väärässä asiassa.

Kaikki riippuu siis timantista, tinkimättömästä uskollisuudestamme kutsumuksellemme. Mutta se ei tietenkään ole kaikki. Timantti ei ole ihailua varten. Siitä alkaa rehellinen työ, jokaisen asiakastilanteen toteuttaminen loppuun saakka. Jokaisen mahdollisen asiakkaan löytäminen, koska uskomme itseemme, tai siis timanttiimme. Siitä alkaa yhteisöllinen kehittämisemme. Siitä alkaa myös jokaisen noveton henkilökohtainen mestaruuden tavoittelu. Peter Senge on sanonut: ”Yhteisöllinen mestaruus ei ole mahdollista, elleivät yksilöt pyri henkilökohtaiseen mestaruuteen.” Samassa yhteydessä Sengekin puhuu kutsumuksesta.

Mikä voisi estää meitä jättämästä positiivisen ja suuren jalanjäljen? Mikä veisi meidät harhaan? Jos vastaan tähän sydämen kyllyydestä, ääni hieman vavisten, niin kaksi asiaa.

Ensimmäinen on, että timantti peittyy.

Toinen on sen seurannainen – emme saavuta henkilökohtaista mestaruutta. Sen suurin este puolestaan on, että alamme luulla itsestämme enemmän kuin olemme. Olemme wannabe-coacheja. Ajattelemme olevamme mestareita, vaikka olemme koko ajan oppimassa, ottamassa vasta ensi askeleita. Isottelemme. Kuvittelemme jotain, joka ei ole totta – vielä. Mestaruus alkaa nöyryydestä.

Nöyryydestä on vaikea puhua, koska on ensimmäiseksi tehtävä tiliä oman ylpeytensä tai nöyryytensä kanssa.

En siis puhu nöyristelystä. Meillä on oikeus kulkea pää pystyssä ja kertoa tervettä itsetuntoa heijastaen itsellemme ja muille, missä olemme onnistuneet. Puhun elämänotteesta, joka on jokaiselle oikeaa mestaruutta tavoittelevalle yhteisölle ja yksilölle elämän ja kuoleman kysymys, aidosta nöyryydestä.

 

Rakkaat novetot

Työelämän käyttöarvot ovat: kireämmin, rationaalisemmin ja härskimmin. Ruuvia kiristetään, tunteet unohdetaan, etiikasta viis. Meillä on toisenlainen viesti: rohkeammin, viisaammin, reilummin. Jokaisessa näistä kolmesta sanasta on eettinen velvoite. Tuomme rohkeammin esiin eettisen vakaumuksemme. Katsomme viisaammin aina suurta kokonaisuutta. Eikä ole rajaa sille, miten paljon tarvitaan oikeudentuntoa ja reiluutta.

Meillä on timanttimme, jonka tulee näkyä kaikessa mitä teemme ja mitä ajattelemme ja mitä kerromme itsestämme. 

Emme halua härskiä ja piittaamatonta työelämää. Emme halua novetotonta yhteiskuntaa. Emme halua edes novetotonta Novetosta. Lähdemme hyökkäykseen hengessä vastaisku novetottomuudelle. Hyökkäyksen ensimmäinen kohde olemme me itse.

Timanttia tulee vaalia rakkaudella ja hellyydellä. Mutta siihen ei saa suhtautua pakonomaisen piukkapitoisesti. Eckhartin sanoja mukaillen: jos takerrumme unelmaamme, unelma karkaa. Jos irrotamme otteemme unelmasta, unelma saavuttaa meidät. Aluksi me loimme unelman, sitten unelma loi meidät. Me timantinvaalijat tarvitsemme rentoa mieltä, huumoria ja kauneuden tajua. Sekä yhteisiä hetkiä, juhlaa ja juhla-aterioita.

Aloitin tämän universaalin katsaukseni elämän tarkoituksesta kuvittelemalla kuvitteellisen historiikkimme otsaketta. Jos historiikki siis joskus kirjoitetaan, minun tämäniltainen suosikkini sen nimeksi on – Timantti.

 

 

 

 

 

9. joulu, 2018

Puhe Novetos Akatemiassa Störsvikissä 23.8.2017 - editoimaton

 

Vietimme perinteiseen tapaan muutamia päiviä Rymättylässä ja lääkärirouva kertoi lääkäriystävästään, joka sai korruptiolahjaksi kellon potenssilääkettä valmistavalta firmalta. Kello osoittautui hyödyttömäksi, koska se seisoi. Vanheneville herroille tiedoksi myös, että on kehitetty potenssilääke, joka ei aiheuta riippuvuutta, pikemminkin päinvastoin.

Minut pitemmän aikaa tunteneet ovat ehkä huomanneet, että olen viime aikoina ollut tavallista kummallisempi. Olen käynyt luopumisharjoitusta, eikä luopuminen kuulu minun ydinkompetensseihini. Minun on helpompi aloittaa aina jotain uutta kuin jättää jotain pois. Tosin elämä on opettanut, joskus hieman kovallakin kädellä.

Kesän alussa meillä oli Akatemia, jossa kävimme läpi Novetoksen historiaa. Elämän suuria viisauksia on, että oman historian tunteminen on avain hyvään tulevaisuuteen. Siksi Suomi 100 -vuosi loppumattomine historioineen on tärkeä Suomen tulevaisuudelle. Emme saa olla historian vankeja, mutta parhaassa tapauksessa historia on meidän tärkeimpiä voimavarojamme. 

 

Tällä kertaa en puhu Novetoksen historiasta vaan omastani. Ajattelin, että tämän yhden ainoan kerran voin koko porukalle kuvailla sitä ja teidän on pakko kuunnella. Kerron siis omaa stooriani, sitä miten itse olen kokenut.

Kun mittarissa on melkein 73 ja on luopumassa työstä perustamassaan yrityksessä, sitä yrittää ymmärtää asioita.

 

Novetoksen perustamisvaiheessa mieleni myllersi. Olin astumassa johonkin, jonka koin kokonaan uudeksi. Oli sellainen olo, että olen blanco, tabula rasa, mies vailla menneisyyttä. On opeteltava kaikki uusiksi. – Tietenkin tämä oli vain tunne, tiesin kyllä kognitiivisella tasolla, että osasin paljon.

Takanani oli avioero, josta syytin itseäni. Olin päätoimittaja Sana-lehdessä, jonka levikki oli silloin 50 000 viikossa ja jolla meni hyvin. Olin ollut suuren kirkollisen järjestön Kansan Raamattuseuran toiminnanjohtaja ja olin halunnut vaihtaa toimittajaksi. Kaiken aikaa olin miettinyt, milloin voisin siirtyä ns. raakaan työelämään katsomaan, oliko minulla annettavaa.

Novetoksen ensimmäinen varsinainen toimisto oli Etelärannassa, mutta sitä ennen noin puolen vuoden ajan se oli keittiö nurkka yksiössä Flemarilla. Minulla oli varaa hankkia tietokone, tehdä käyntikortteja ja tilata firman esite, mutta työpöytään ei enää ollut mahdollisuuksia investoida. Keittiön ovi oli tarpeeton, joten irroitin sen ja käänsin poikittain rikkinäisen pöydän päälle. Oven kahva jäi seinän puolelle. Päälle tuli tietokone ja tulostin sekä kasvava pinkka papereita. Siinä syntyivät ensimmäiset luonnokset kirjasta Yrityksen arvot ja etiikka. Internet oli uutta, ja kaivoin paljon tietoa bisnesetiikasta. Onneksi kirjastoihinkin oli lyhyt matka.

Siitä lähti minun varsinainen Novetos-työni. Tyhjästä. 

 

Nyt paljon myöhemmin olen huomannut, että ei tämä homma niin tyhjästä lähtenytkään. Ensiksikin minun oli yllättävän helppo luoda kontakteja. Pappi konsulttina herätti positiivista huomiota.

Toiseksi: vasta viime aikoina olen huomannut, että lähes kaikki, mitä olen Novetoksessa tehnyt, on kummunnut työhistoriastani, aivan ensi vuosista lähtien. Niin se menee meillä kaikilla. Paras tietopääomasi on se, mitä sinulla jo on. Sen päälle kertyy sitten paljon uutta.

 

Ensimmäinen pestini oli opiskelijapapin homma Turussa. Mukana oli pari sataa innokasta opiskelijaa. Perustimme koko homman kolmeen juttuun: 1. Isot ja innostavat lauantai-illat, joissa oli sekä hauskaa että asiaa, 2. Koko porukan jakaantuminen soluihin, joita ohjasivat toiset opiskelijat, joille järkkäsimme jatkuvaa valmennusta ja 3. Coaching-tyyppinen henkilökohtainen sparraus, joka saattoi kestää vuoden. Silloiset coachattavani ovat pärjänneet hyvin työelämässä.

Kolmen vuoden kuluttua minusta tuli opiskelijaliikkeen pääsihteeri. Tavoitteemme oli tavoittaa jokainen suomalainen opiskelija kaikilla opiskelijapaikkakunnilla. Työntekijöitä oli pari kymmentä. 

 

Sitten tuli muutto Ruotsiin ja kansainvälisen järjestön palvelukseen. Kuusi vuotta meni dynaamisessa toiminnassa. Tiimeihini kuului porukkaa kaikista pohjoismaista ja jenkeistä. Campus Crusade for Christ -järjestössä oli 15 000 työntekijää ja tavoitteet olivat päätähuimaavat. Sen johtaja Bill Brightoli liikemies, joka oli tullut uskoon ja heti alusta saakka vakuuttui siitä, että hänellä oli missio. 

CCC:ssä oli muutama asia, jotka kolahtivat minuun: 

1. Arjen viestien tuli olla äärimmäisen yksinkertaisia ja selkeitä, niin simppeleitä kuin ikinä voi kuvitella. Ydinviestejä. 

2. Staffin eli työntekijäjoukon henkiseen tasoon panostettiin käsittämättömän paljon. Tavallaan käyttämäni sipulimallin kolmeen sisimpään kerrokseen. Käytännön ydinosaamista opeteltiin itse työssä ja työn lomassa. (Sipulimalli ulkoa sisään: Ilmitaso, Roolien taso, Identiteettitaso, Kutsumustaso)

3. Toimintatavat olivat moderneja. Viestintäteknologia ja viestintä muutenkin edustivat edelläkävijyyttä.

4. Johtamisvalmennus tapahtui Harvardin viimeisten oppien mukaan. Nuoret starat Steve Douglas ja Bruce Cook valmensivat alue- ja maajohtajia. 

5. Vision tuli olla niin suuri, että päätä huimasi. 

Yksinkertaisuus, henkinen ja hengellinen kantti, modernit työtavat, johtaminen vimpan päälle ja suuri visio. Sitten mukana oli vielä äärimmäinen integriteetti raha-asioissa EY:n valvonnassa.

Bill Bright sanoi joskus vuonna 76, että visiomme oli toteuttaa Jeesuksen lähetyskäsky vuoteen 1980 mennessä. Siinä ei ollut mitään järkeä, mutta se otettiin tosissaan. Visio puri varsinkin bisnesihmisiin. Varainhankinta oli nosteessa. Kaikkialla maailmassa toteutettiin Here’s Life -kampanjoita, joiden näkyvin iskulause oli I found it. Oli filmiä, TV-tarjontaa, upea lehti, jonka nimi oli Challenge, toimintaa urheilijoiden parissa, Athlelets in Action, ihmisten valmentamista seurakunnissa, luterilaisissa, karismaattisissa, roomalaiskatolisissa. Koko maailmaa ei tavoitettu, mutta satoja miljoonia.

Suomessa kampanjan nimi oli Tässä elämä. Se toteutettiin kymmenissä kaupungeissa. Ruotsissa suurin vastaava toteutettiin Göteborgissa. 

 

Suomeen palattuamme pidin edelleen yhteyttä tähän kansainväliseen järjestöön. Järjestimme Suomen osalta Explo-tapahtuman vuonna -85, osana maailman ensimmäistä satelliittikonferenssia. Kymmeniä tapahtumia samaan aikaan maailman suurkaupungeissa. Vuokrasimme vielä melko uuden Messukeskuksen. Tapahtumaa varten tilasimme uuden musikaalin. Musiikkia, puheita, raportteja kehitysmaista, videoyhteyksiä kaikkialle maailmaan. Lavalla pyöri piispoja ja liike-elämän vaikuttaja. Puitteet olivat suureelliset. Järjestävä porukka koostui innokkaista propellipäistä, jotka keksivät aina uusia juttuja ja mainostemppuja. Ja väkeä oli valtavasti.

Henkisesti se oli valtaisa voitto. Taloudellisesti teimme mahalaskun. Olin järjestävän firman kakkosmies ja johdon osalta tapahtuma organisaattori, alaisenani joukko huimapäisiä innovaattoreita, joille taivaskaan ei ollut rajana. Markka-aikaan sellainen reilusti yli puolen miljoonan tappio ravisteli Kansan Raamattuseuraa, jonka talous oli tiukalla. Ei ollut kiva mennä arvovaltaisen hallituksen eteen kertomaan tappiosta. Odotin nuhteluja tai jopa potkuja. Tappiota pahoiteltiin, mutta hallitus totesi, että mitään suurta ei saa aikaan ilman riskejä.

Vuotta myöhemmin minun valittiin järjestön toiminnanjohtajaksi. Meillä oli silloin 140 työntekijää, 8 toimintakeskusta eri puolilla Suomea, tuoreimpana Lapin ensimmäinen turistikappeli ja laajennettu Kairosmajan keskus. Oli laajalevikkinen Sana-lehti ja kirjankustannusyhtiö sekä matkailutoimintaa. Ja teimme tappiota uhkaavalla vauhdilla. Hallintojohtajamme Topi Saarisen kanssa teimme 90 päivän saneeraussuunnitelman, jossa käännettiin jokainen kivi. Oli lomautuksia, mutta ketään ei irtisanottu. Vuoden kuluttua talous oli plussalla ja vahvistui vuosien mittaan. Kun jätin tehtävän, meillä oli kivitalo Kaisaniemessä.

Onnistumisen avainsana oli johdon keskinäinen luottamus. Sataprosenttinen luottamus. Jos se horjui, se rakennettiin välittömästi uudelleen.

 

Ehkä erikoisin hanke oli Suuri rukoustapahtuma -84. Idea ei ollut pitää kuumaa rukousjuttua vaan muistuttaa ihmisiä elämän perusasioista. Hiljentykää joskus. Vähentäkää vauhtia. Varasimme sitä varten Jäähallin. Kun esittelin asiaan Hesan kirkkoherroille, sain kysymyksen, että eikö jonkin kirkon sakasti riittäisi. Tilannetta varten tilasimme kaksi uutta kantaattia. Puhujien joukossa oli opetusministeri sekä monia tunnettuja persoonia. Välillä lavan täytti iso orkesteri. Sali oli molempina päivinä viimeistä paikkaa myöten täysi. Ehtoollismessu oli ehkä mielenpainuvin. Jakopisteitä oli kymmeniä.

Mikä sai väen liikkeelle? 1. Hanke oli vastoin kaikkea sitä, minkä odotettiin purevan ihmisiin. Teema tuntui hullulta. Ja vielä jäähalli. 2. Värväsimme kaikkialta Suomesta yhdyshenkilöt, joiden tehtävä oli varata bussi ja kerätä se täyteen väkeä. Sekä tuoda porukka Helsinkiin.

Oppi: tee jotain epätodennäköistä ja tee osallistuminen mahdollisimman helpoksi.

Seuraava iso koitos oli yhteistyöhanke, jossa oli mukana laaja joukko seurakuntia ja kirkkokuntia. Saimme Suomeen Billy Grahamin. Järjestelytoimikunnan puheenjohtajaksi tuli silloisen SYPin toimitusjohtaja Ahti Hirvonen. Hommaa varten varasimme Helsingin Olympiastadionin. Itse tapahtumassa roolinani oli toimia juontajana ja yhteislaulujen vetäjänä. Oli kiva johtaa kuoroa, jossa oli 40 000 laulajaa.

Tähänkin tapahtumaan liittyi kipu. Olin menettää tärkeimmän työkaveri, mutta se on pitkä juttu.

 

Sana-lehden päätoimittajuus oli siihenastisen elämäni hauskin työtehtävä. Tiimi oli pieni, noin 10 toimittajaa ja pari markkinointityyppiä. Joka viikko uusi lehti. Lehden formaatin totaaliuudistaminen. Valtavasti kirjoittamista joka viikko ja toisten tekstien lukemista, otsikoiden ideointia, merkittävien persoonien haastatteluja, kärjessä Tasavallan presidentti Martti Ahtisaari Sanan 50-vuotisnumeroon.

 

Noihin vuosiin sisältyi paljon jännittävää. Sekä jotain sellaistakin, jota en tekisi enää. Kirjoja tein 7. Ensimmäistä häpeän. Se oli nuorille ja opiskelijoille tarkoitettu opas seurusteluun ja avioliittoon. En paljasta sen nimeä, ettette ala etsiä sitä antikvariaateista. Kirja oli hauska, mutta sen mielipiteet edustivat mennyttä aikaa.

 

Jännittävimmät vaiheet koin, kun tein muutaman keikan rautaesiripun taakse, luomaan kontaktia kirkkoihin. Matka junalla Tallinnasta Leningradiin oli kihelmöivä. Työkaverini Jaan Heinmetsin vanhemmat olivat panneet Eestistä Hitleriä Ruotsiin ja sitten Yhdysvaltoihin. Jaan oli armeijan aikoina ollut Yhdysvaltin tiedustelutehtävissä, joten hänellä oli hyvä silmä tunnistamaan, ketkä olivat meidän varjojamme, salaisia seuraajiamme. Leningradissa oli heti junan ovella vastaanotto. Meidän taustamme tunnettiin ja seuranta oli sen mukaista. 

Puolassa virallinen tehtäväni oli tavata uskontoasioista vastaavaa korkeaa virkamiestä. Hänen kanssaan meni hyvin. Heille sopi, että vahvasti katolisessa maassa vahvistuisi protestanttinen kristillisyys. Epävirallinen tehtäväni oli tavata muutamia amerikkalaisia, jotka olivat siellä under cover, jonkin ammatin toteuttajina mutta varsinaisesti lähetystyössä. Viralliset tapaamiset olivat hieman pönöttäviä. Epävirallisiin liittyi jännitystä. Eksyttelevää ajoa Varsovan pimeillä kaduilla, lopulla pysäköinti jonkun ravintolan eteen, pöytä keskeltä tyhjää ravintolaa. Asioiden sopimista.

 

Noihin vuosiin liittyi paljon laulua, konsertteja, Logos-kvartetti, jonka kanssa tehtiin keikkoja. Lisäksi Purtsin perustaman Kriisipalvelun puheenjohtajuus. Purtsin tunsivat kaikki, ja Purtsi tunsi kaikki. Päämajamme oli Vuosaaren kartano, jossa vieraili usein poliitikkoja ja bisnesväkeä. Paljon onnistumisia, TV-konsertteja, ihmisten auttamista ja yksi todella komea mahalasku. Sekin on pitkä stoori. Purtsi oli verkottumisen supermestari. 

Lisäksi olin Suomen lähetysseuran johtokunnan jäsen, mikä tuotti ainakin yhden ikimuistoisen Aasian reissun. Sekä yhden äärimmäisen kiusallisen ongelman ratkaistavaksi. Kyseessä oli Suomen suurimman lähetysjärjestön maine. Sen jälkipyykkiä pestään osin vieläkin. 

Tämän kaiken keskellä mietin, miltä tuntuisi olla vapaa yrittäjä, johtamisen kouluttaja, työyhteisöjen parantaja. 

 

Novetoksen historiaa on jo kerrattu. Ajattelin marraskuussa vaiheessa kertoa, mitkä ovat sellaisia oppeja, joilla voisi olla kantavuutta tulevaisuudessakin. 

Palaan takaisin alkuun.

 

 

Erilaisista organisaatioista tulee usein historiansa vankeja. Siksi historiaan kannattaa suhtautua kriittisesti. Se mikä oli menestys 10 vuotta sitten ei välttämättä ole sitä enää. Se mikä epäonnistui 10 vuotta sitten voi nyt olla menestys.

Organisaation historia kannattaa tuntea ja siitä kannattaa ammentaa. Tärkeintä on tunnistaa, mitkä ovat arvot ja missio – ne tarvitsevat jatkuvuutta. Vision ja strategian puolestaan tulee aina elää hetkessä ja olla joustavia. Komppaan tässä mm. Jim Collinsia ja Jerry Porrasta.

Nyt olen tässä. Asiakastyössä noin 4000 yksittäistä tapahtumaa. 200 päivää Novetos Akatemiaa. Joitakin läpihuutoakatemioita, enimmäkseen uutta luovia. Minulle ehkä mieleenpainuvin oli kaksi päivää Herran kukkarossa. Sekä 10-vuotisakatemia Vanajan linnassa, jossa Larin kanssa esitimme Hilariusta ja Silvanusta. Sketsejä, naurua. Mutta myös kipuja on koettu. Olisi hauska tehdä varjohistoriikki, joka luultavasti olisi paljon mielenkiintoisempi kuin se mahdollinen virallinen historiikki, joka yleensä on tylsä.

Kirjoja olen tänä aikana kirjoittanut toista kymmentä plus artikkeleja ja blogeja – en jaksa laskea. Asiakkaita on ollut satoja, yhteistyöhankkeita kymmeniä. Toimintaa Henryssä, Boardmanissa ja HelsinkiMissiossa. Ystävystymisiä joidenkin asiakkaiden ja yhteistyökumppaneiden kanssa. Syviä ystävyyssuhteita Novetos-kollegojen kanssa.

Mitä kypsempiä olemme ihmisinä, sitä valmiimpia olemme vastaamaan asiakkaiden tarpeisiin. Jos me ihmisinä pinnallistumme, Novetosta ei pelasta mikään. Jos kasvamme henkisesti yksilöinä ja yhteisönä, mikään ei pelasta maailmaa Novetokselta.

Entä mitä edessä. Pää täynnä ideoita. Ehkä marraskuussa tiedän enemmän. Jonkinlainen elämäntyö tässä jää taakse. Jätän hyvillä mielin tämän tarinan jatkon teille. Voi olla, että minun kolmas elämäntyöni on vasta alkamassa.

14. loka, 2018

Nyt en käsittele historiaa, en omaani enkä Novetoksen. Historia on koko ajan aina läsnä, mutta nyt yritän kysyä: ”Millaiset asiat työssäni koen juuri nyt tärkeiksi? Mitä sellaista haluaisin sanoa, jolla mahdollisesti olisi merkitystä myös teille?”

En halua tässä mahdollisesti esille tulevia asioita ohjeiksi vaan pikemminkin herättelijöiksi.

Vielä puoli vuotta sitten, minulla oli väkevä tunne, että haluan sanoa teille jotain tärkeää. Ajatukset lensivät mielessäni. Seuraavassa vaiheessa tuli ajatus, että minulla ei oikeastaan ole mitään sellaista sanottavaa, jota en olisi jo sanonut tai jota väki ei muutenkin tietäisi. Parasta olisi häipyä huomaamatta takavasemmalle.

Nyt mietin, että tällainen tilanne on tarpeellinen rituaali. Tarvitsen tämän tilanteen. Edellisestä työstä poistuin ilman mitään läksiäisiä. Itseasiassa tämä on minun elämäni ensimmäinen tilanne, jolloin on jonkin sortin lähtörituaali. Tällainen rituaali on tärkeä sekä minulle että Novetokselle. Me tarvitsemme jäähyväisiä.

Tosin en pidä tätä siinä mielessä jäähyväisenä, että ajattelisin kokonaan feidaantua elämästä. 

Tässä ollaan.

Jos haluatte tietää, mitä ajattelen tai mihin uskon, niin lukekaa kirjojani ja blogejani, niitä riittää. Haluan tässä tilanteessa olla paljaana. Jakaa ajatuksia. Sönköttää. 

Fokusoin aika paljon meihin ihmisinä ja saatan antaa jotain vinkkejä meille ammattilaisina Novetosta organisaationa en aio neuvoa. Vastaukset ovat teissä.

Aamupäivällä apunani ovat huippusellistit Ammi ja Olli Varonen, Suomen ainoa ammattimainen selloduo. Ja ehdottomasti paras. Uskon musiikin voimaan, ja siksi kiitän tästä mahdollisuudesta, että he halusivat tulla mukaan, kaiken lisäksi pro bono -hengessä.

Tällä tilanteella ovat omat viitekehyksensä, kuten kaikissa muissakin tieteellisissä tapahtumissa. Hyödynämme retoriikan mallia, eli Aristoteleen logos-ethos-pathos-kaavaa, johon olen alkanut lisätä neljännen kreikankielisen sanan mythos. Kyseinen malli jää historiaan nimellä. Logos, ethos, pathos, mythos eli Aristoteles-Aaltonen-vaikuttamisavaruus.

Toinen malli on oma empiirinen Reppumatkani. Kerron sen taustan sekä käymme kaksi kertaa matkan jokaisella neljällä pysäkillä.

Reppumatka

Olimme olleet viikon Syroksella. Paluumatkalle lähdimme ensin takseilla. Parin minuutin taksimatkan jälkeen oloin pohtia, tuliko reppuni takakonttiin. Pyydin taksia kääntymään. Ja siellähän reppuni oli portin vieressä. Hieno juttu. Siinä olivat kaikki minulle tärkeät asiat, erityisesti läppäri ja tärkeä muistivihko.

Laivamatka Ateenaan. Lento Köpiksseen. Lentoasemalla pidimme vielä pienen ryhmäpalavarin ja lähdimme syömään. Yhdistimme pöydät ja kasasimme laukut pöydän viereen.

Sitten tuli lähtökutsu. Kaikki ottivat laukkunsa. Paitsi minä. Reppuni ei ollut kasassa. Oliko se varastettu? Missä se voisi olla? Otin selvää, missä on infotiski. Se oli muutaman minuutin juoksun päässä. Siellä ei tiedetty mitään. Juoksin hengästyneenä takaisin. Martiskaisen Pentti tuli vastaan, näytti mustaa reppua: ”Tämäkö on sinun?” Olihan se. Oli löytynyt ensimmäisestä palaveripaikastamme.

Seuraavana aamuna kotona vaivuin syviin mietteisiin. Onko minulla altsheimer? Olenko tullut vastuuttomaksi? Olen kova hukkaamaan pikkutavaroita, mutta näin tärkeää esinettä en koskaan. Mistä oli kysymys?

Sitten oivalsin: minulla oli tarve jättää reppuni.

Minulla oli repussa aina kaikenlaista tarpeellista, mitä valmennustilanteissa saattaa tarvita, tusseja, palaverimuistioita viikkojen takaa, fäppejä, fläppitauluja ja datatykkejä ja telkkareita. Kaikkea. Siitä hetkestä tein päätöksen, että luovun repustani. Aloin käyttää kevyttä kassia, johon mahtui vain läppäri ja muutaman A4. Ja vihko.

Tein toisenkin päätöksen. Alan harjoitella luopumista. Pöydälläni oli valmiina Tallinnasta hankkimani vihko, jossa oli neljä osastoa. Annoin jokaiselle osastolle nimen ja päätin tehdä joka aamu reppuvihkoharjoituksen. Plus muutaman muun harjoituksen.

Vihon osastot olivat Itsetuntemus, Luopuminen, Tila uudelle ja Matka tuntemattomaan – aika pian annoin nille eri nimet. Jatkoin harjoituksiani pitkälti toista vuotta. Joka aamu.

Nyt teemme kaksi kierrosta tämän vihon kannsa. Välillä puhun. Välillä meditoimme tai reflektoimme.  Voit kirjoittaa muistiin jotain, jota tulee mieleesi. Seuraavan 30-40 minuutin aikana emme lainkaan keskustele. Sukella omaan maailmaasi. Kuuntele tuntemuksiasi ja ajatuksiasi.

Ensimmäinen kierros

 

1 Itsetuntemus – Ankkuriosasto

 

”Tunne itsesi” on vanha antiikin ohje. Reppuvihossani annoin sille nimen Ankkuriosasto. Kaikki alkaa itsetuntemuksesta. Se on elämän vaikeimpia taitoja. Aina en tiedä, kuka olen. 

Tähän osastoon liittyy elämänhistoriani. Ja vahvuuteni. Sekä myös heikkouteni ja kipuni. Tällä osastolla tutkin ihmisyyttäni ja riippuvuuttani toisista ihmisistä. Mietin elämänarvojani ja moraaliani. Mikä on minulle luovuttamatonta? Miksi? Ajattelenko oikeasti niin vai elänkö jossain tietyssä kulttuurisessa kuplassa?

Käsittelemättömät haavat vaikuttavat toimintaamme, reaktioihimme ja vuorovaikutukseemme. Meillä kaikilla on niitä. Jotkut tunnistavat niitä paremmin kuin toiset. Joillakin on hyvä itsereflektion taito, toisilla heikompi.

Itsetuntemuksen puute on iso tekijä monilla johtajilla, mutta myös laajemmin, kaikilla ihmissuhdetyössä toimivilla, myös meidän alallamme.

Itsetuntemusta voi harjoitella. Joskus apuna voi olla terapia, joskus uskottu ystävä, jonka kanssa voi keskustella kaikesta ja jolloin on mahdollista antaa  ja saada rakentavalla tavalla kipeääkin palautetta. On Enneagrammia, Isoa vitosta ja muita apukeinoja, kuten laajoja testejä.

Harjoittelupaikkoja voivat olla oma työnohjaus, coachattavana oleminen, ajoittaiset mentorointisuhteet, jatkuva tilanteiden jakaminen. Olen vuosien varrella käyttänyt muutamia kollegoitani pallotteluseinänä, ja se on aina ollut hyödyllistä. Olen vastaavasti ollut muutamille teille pallotteluseinänä.

Mistään ei kuitenkaan ole apua ilman omaa vilpitöntä harjoitteluamme ja itsereflektiotamme. 

 

2 Luopuminen

 

Luopumisen taito – ilman sitä ei tule tilaa. Peruskysymykseni oli: Mitä ilman en tule toimeen? Mitä turhaa kannan repussani? Siellä on mahtavia kokemuksia, mutta myös syyllisyyttä, miellyttämishalua, kärsimättömyyttä, täysiä työpäiviä, suorittamispakkoa, itseni huijaamista ja itseni kutistamista. Tukahduttvan paljon asioita, jotka merkitsevät minulle paljon. Aika paljon pohdin suhdettani Novetokseen.

Irtautuminen Novetoksesta on ollut minulle pitkä prosessi. Se on kestänyt ehkä kolmanneksen Novetoksen koko eliniästä, tavallaan jopa puolet ja enemmänkin.

Vuosikymmenien aikana olen nähnyt järjestöjä, yrityksiä ja yhteisöjä, joissa ihmiset eivät ole osanneet väistyä tehtävistään ja rooleistaan. Kaikille osapuolille käy huonosti. Heti Novetoksen alusta saakka alopin miettiä tätä kuviota. Aluksi Novetos oli Tapsa-show, eka vuoden olin yksin. Sitten uskon tilanteen muuttuneen vuosi vuodelta.

En sano tätä kertoakseni, että luopuminen olisi minulle helppoa. Se on minulle erittäin vaikeaa. Sitoudun yhteisöihin, joissa olen. Ja ikävöin niitä, kun yhteys lakkaa. Olen haikailija.

Noin kolme ja puoli vuotta sitten tajusin, että tämä hetki tulee. Aloitin harjoitteluni.

Reppuvihossa pohdin esimerkiksi vaikka hampaankoloani. Mitä sinne on jäänyt vuosien varrella? Tein reppupäätöksiä, kuten kutsuin luopumispäätöksiäni. Merkkasin muutamassa tapauksessa, miten palkitsen itseäni, kun onnistun. Löysin myös listan, jossa oli yhdeksän kohtaa: ”Mistä saattaisin harkita luopuvani.” Katsoin listaa, ja huomasin luopuneeni viidestä asiasta. Kaksi on juuri nyt työn alla – en ole saanut toimeksi.

Tähän osastoon sopii erityisesti Novetoksen arvo Viisaus.

 

3 Tila uudelle, jolle annoin nimen Elevaatio-osasto  

 

Mitä kohti haluan kohottautua? Kyse on ennen kaikkea henkisestä kasvusta ja kiitollisuudesta. Yhdeksi tärkeäksi teemaksi tuli Juhla, Selebraatio. Entä jos tekisin jokaisesta hetkestä juhlan? Tein pitkä listan vaihtoehdoista, joille ehkä voisin antaa tilaa. Pari niistä hylkäsin.

Uusi syntyy, kun sille on tilaa.

Uusi voi tarkoittaa monta asiaa: jatkuvaa oppimista, itsensä altistamiselle asioille, jotka ovat vaikeita ja  epämukavia joihin liittyy jopa itsensä nolaamisen riski. 

Tässä tulevat mukaan sellaiset asiat kuin luovuus, kutsumus, merkitys ja visiot. Ja rohkeus. Kirjoitin asioita, jotka voisin tehdä kokonaan toisin. Tai ainakin vähän toisin. Mietin, mitä kohtaan tunnen suurta kiinnostusta ja intohimoa. Yritin nähdä, missä minua tarvittaisiin erityisen paljon. Mitä haluaisin muuttaa? 

Näille sivuille hahmottelin visioitani ja konkretisoin niitä.

 

 

4 Matka tuntemattomaan - Taikamaa

 

Sinne aloin kirjoittaa unelmiani. Asioita, jotka tuntuisivat hienoilta mutta jotka ehkeivät koskaan toteutuisi. Tai jotka saattaisivat olla mahdollisia. 

Taikamaassa vietän vuoden kalastajakylässä jossain Välimeren rannikolla. Minulla on huone, jossa kirjoitan aamuisin. Käyn kahvilla läheisessä tavernassa. Ehkä ostan aamuvarhaisella kalan kalastajilta ja valmistan niistä aterian. Seuraavana iltana syön kylän toisessa tavernassa.  

Kirjoitan neljä tuntia päivässä romaania. Illalla juttelen tavernassa paikallisten kanssa. Yhteyteni ulkomaailmaan ovat minimaaliset. Jotain tämä kertoo minusta.

Taikamaassa olen myös hengellinen ohjaaja. Minulla on paikka, johon ihmiset tulevat. Siellä käydään keskusteluja elämän syvistä kysymyksistä. Ehkä vähän Kannonnokan tai Ystävyyden majatalon kaltainen paikka, jossa olisin aina tavattavissa. Ruuat kokataan yhdessä. Voidaan musisoida, kävellä ja keskustella nuotion tai takan ääressä. Täysin vapaassa ja ennakkoluulottomassa ilmapiirissä. Filosofisia, teologisia, yhteisöllisiä, yksilöllisiä, yhteistekunnallisia teemoja. Mielellään puhutaan vaikeistakin asioitsa. 

Mielenkiintoinen havainto oli, että monet Taikamaani tapahtumat ovat tosia nyt. Minun Taikamaassani istun läheisteni seurassa pitkän pöydän äärellä. Syömme ja kerromme tarinoita.

 


Toinen kierros

 

Nyt teemme toisen kierroksen täsmälleen samasta teemasta. Jatkan siitä, mihin eri kohdissa jäätiin äsken.

 

2.1. Itsetuntemus – Ankkuriosasto

 

Tämän osaston yksi alkukysymys oli ”Millä ruokin itseäni?” Listasin tekemisiäni, mm. jotain sellaista, joka rauhoittaa minua. Entä mitä kaipaan elämääni? Mitä musiikkia haluan kuunnella, mutta jota en ole tullut kuunnelleeksi tarpeeksi? Mitä haluan lukea?

Mitä siis löysin tuon parin vuoden aikana? Sen että olen jonkinlainen renessanssityyppi, jokapaikan höylä. Löysin myös älyttömiä uskomuksia. Niitä näkyy erityisesti parisuhteessa. Jos saan osakseni kritiikkiä, niin uskomukseni mukaan paras vastaus ovat vakuuttavat selitykset ja puolustelut. Kotona ne ovat olleet tavaramerkkini. 

Itsetuntemusreflektioni tuloksena opettelin sanomaan kritiikille kiitos, ilman sarkasmia. Ja ottamaan hetken rauhallisen pohdinnan. Mitä hän yritti sanoa minulle? Mitä voisin omasta puolestani tehdä toisin – koska jotain sellaistaon, joka saa hänet antamaan kritiikkinsä, vaikka kokisin sen epäoikeutettuna.

Työelämässä olemme hieman erilaisia kuin parisuhteissa. Mutta samat mekanismit toimivat, toisissa hieman peitetymmin kuin muissa.

Sokrateen nimiin on pantu kuuluisa kehotus Tunne itsesi, Gnothi seauton. Se on kirjoitettu Apollonin temppelin etupihalle Delfoissa, ja se on vanhaa viisautta. Elämäntaito, moraali ja yhteiselämä eivät lähde ulkoaopetelluista säännöistä eikä datatiedosta. Se lähtee kyvystä tutkia, kyseenalaistaa, olla tietämättömyyden tilassa.

Tietämättömyyden tila onkin lähes parasta, mitä  tarvitsemme matkalla itseemme ja matkalla sosiaalisiin suhteisiimme. Sen tiedän, että en tiedä, sanoi oppi-isäni Sokrates.

Tähän kohtaan soveltuu Novetoksen arvo Reilummin. Yritän olla reilu itseäni kohtaan. Nähdä itseni sellaisena kuin olen. Mitään pienentämättä mutta myös mitään lisäämättä. Puhumme usein itsevarmuudesta. Tässä kohtaa puhuisin itsereiluudesta.

 

2.2. Luopuminen

Harjoittelun osia oli joka aamu: 1. Jostain tavarasta luopuminen. Merkkasin ne aina luetteloon. 2. Reppuvihon äärellä reflektointi ja kirjaaminen. 3. Päiväkirjan kirjoittaminen muutaman päivän välein (se oli tarinallista kirjoittamista). 4. Pieni lukutehtävä, lyhytmietiskelytankkaus.

Siitä tuli aamurituaalini 1,5 vuodeksi. Se oli elämäni tärkeimpiä projekteja.

Läheskään kaikesta ei tarvitse luopua, huomasin. Hyviä ystävyyssuhteita ei ole pakko lopettaa. Vaikka käykin niin, että niiden luonne muuttuu elämän vaiheiden mukana. Joskus vanhoja ystävyyksiä voi kaivaa esille vuosikymmenien jälkeen. Armeijakaverini Launo Tuuran tapasin ensimmäisen kerran 50 vuoden jälkeen toissa kesänä RUK:n kurssijuhlassa. Istuimme illan yhdessä. Molemmat olimme tehneet opiskelu- ja työuramme. Puhuttavaa riitti.

Yksi tärkeä löytöni oli ajatus, että ”en ole korvaamaton”.

Tulevaisuus tukkeutuu, ellemme luovu jostain. Joskus pitää luopua jopa rakkaista asioista. Mistä kaikesta meidän on osattava luopua? 

 

2.3. Tila uudelle, jolle annoin nimen Elevaatio-osasto  

 

Elevaatio tarkoittaa nostoa, kohottamista tai vaikka korkeustasoa. Se on termi, jota käytetään mm. lääketieteessä sekä erityisesti teologiassa, tarkemmin sanottuna liturgiikassa. Miltä korkeudelta haluan tarkastella elämääni? Mille tasolle haluan kohottautua? Elevaatiotyöskentelyn tuloksena olen luonut mielikuvan siitä, mitä teen tulevina vuosina ja mitä haluan olla ihmisenä. Tai oikeastaan tutkin vaihtoehtoja. Nämä visiot kilpailevat keskenään. Teen isoja siirtoja siinä vaiheessa, kun minulla on aikaa ja tilaa tehdä ratkaisuja.

Mietin työtekemisiä, opiskelua, harrastuksia, läheisiä ja ihmisiä yleensäkin, olemiseni tapaa, roolejani, kirjoittamista, asioita, joille haluaisin sanoa kyllä. 

Minulle visiot ovat äärimmäisen tärkeitä. En olisi minä, ellei minulla olisi visioita. Visiot voivat liittyä kaikkeen. Minulle visio on tärkein vipuvarsi lähes mihin tahansa muutokseen. Kun visio on tarpeeksi voimakas, mikään ei voi pysäyttää minua.

Mihin haluaisin elevoitua?

 

2.4. Taikamaa

 

Logos, ethos ja pathos ovat meille kaikille tuttuja retoriikan käsitteitä. Taikamaahan liittyy jotain, josta aloin käyttää nimeä mythos. Myytti. Siinä on iso annos tarinaa ja tarinan kerrontaa. Ennen kaikki opettaminen tapahtui tarinoiden myötä. Tarinat muistettiin. 

Jokaisen johtajan ympärille syntyy tarinoita ja myyttejä. Samoin jokaisen valmentajan. Ja jokaisen organisaation.

Myytin pointti ei ole, että se olisi totuuden vastakohta. Sen totuusarvo voi olla historiallisessa lähtökohdassa tai tarinan opetuksessa. Se kulkee ihmiseltä toiselle ja väistämättä muuttuu johonkin suuntaan. Joskus hyvään suuntaan ja joskus pahaan.

Kreikkalaisten myytit olivat jumaltarustoa, joiden kertominen vastasi johonkin historialliseen tarpeeseen, mutta niiden lähtökohtana eivät olleet todelliset henkilöt. Roomalaisilla olivat jumalmyyttien rinnalla legendat, joilla saattoi olla ainakin jokin historiallinen lähtökohta. Kirkossa legendat ovat pyhimyskertomuksia. Merkittävän henkilö ympärille on syntynyt uskomattomia tarinoita, joilla on jokin moraalinen viesti.

Otan esimerkin Novetoksen historiasta. Olimme jo Ruoholahdessa. Accenturen henkilöstöjohtaja kävi meidän toimistollamme Ruoholahdessa ja ihmetteli sen pienuutta. ”Maailmalla on mielikuva, että teitä on 200.” Ihmeteltiin sitä. Meitä oli 7-8. Juttu oli niin, että meistä oli päässyt syntymään tarinoita. Osin ehkä meidän viestinnällisen näkyvyytemme takia. - Jokaisesta organisaatioista on tarustonsa. 

Valmentajistakin liikkuu tarinoita. Minulla on coachattava, joka toimii ulkoisia valmentajia vilisevässä organisaatiossa. Coachattavani on vilkas kertoja. Hän kertoi nimeltä mainiten muutamasta valmentajasta. Yksi mm. jakaa mielipiteitä. Sitten hän kertoi tarinoita, joita liikkuu minusta. Se oli mielenkiintoista kuultavaa. Minuun liittyy tarustoa. Samoin sinuun. Olemme tarunomaisia. Joskus jopa tarunhohtoisia.

Mitä ikinä teemmekin, siihen liittyy myyttisyyttä ja legendaa. Voimme hallita sitä korkentaan vain pienin osin, olemalla oma itsemme ja olemalla kaikessa rehellisiä ja feikkaamattomia. 

Myytti liittyy etäisesti brändiin. Mutta brändiä pyritään hallitsemaan. Myytti syntyy brändistä huolimatta ja elää omaa elämänsä.

Mitä ikinä olemmekin, se näkyy ja siitä syntyy tarina. Meidän sanamme, habituksemme, eleemme, pukeutumisemme, maneerimme, käyttäytymisemme, asiat, joiden emme edes aavista olevan merkityksellisiä. Valmentajan Taikamaa on jotain, johon emme voi suoraan pyrkiä. Mutta se syntyy. 

Millainen olisi valmentajan Taikamaasi? Mitä halut ihmisten puhuvan sinusta? Jos sinusta syntyisi legenda, millainen se olisi? Millainen olisi Novetos-legenda?

 

Yhteenveto

 

Noita samoja asioita olen miettinyt kymmeniä kertoja vuosikymmenien aikana. Minulla on lähes elämänikäinen tapa kirjoittaa päiväkirjaa, jolloin yritän jäsentää ajatuksiani. Sama teema voi kulkea mukana eri Reppuvihon eri osastoissa, eri näkökulmista.

Ankkuriosastolla saatan miettiä vaikka, millainen on hengellisyyteni. Luopumisosastolla mietin, mitä uskooni liittyy sellaista, jota en tarvitse. Elevaatio-osastossa mietin, mitä uutta haluan ottaa vastaan uskossani. Taikamaassa mietin vapaasti, millaiseen hengellisyyteen, henkisyyteen ja spiritualiteettiin ehkä haluaisin joskus kulkeutua. 

Tai voin tutkia johtamista. Tai vaikka yhtä spesifiä ihmissuhdetta. Mikä on totta nyt? Mikä voisi jäädä vähemmälle? Mitä uutta tarvitsisin? Entä mitä ihmettä?

Tähän sopii vanhojen mystikkojen kaksi matkaa: 1. Matka kotiin. 2. Matka tuntemattomaan. Matka kotiin – teen tuttua ja turvallista, sitä joka juuri nyt on menossa. Matka tuntemattomaan – minulla on koko ajan jotain sellaista, jota en vielä hallitse. 

20 % kaikesta tekemisestä on hyvä olla uuden luomista, matkaa tuntemattomaan.

On tärkeää katsoa ainakin nykytilannetta seuraavaan vaiheeseen. Pidä koko ajan vireillä jotain, joka alkaa ehkä vasta vuoden tai kahden kuluttua. Varaa työstäsi aina osa tulevaisuutta varten. Se voi olla myyntiä. Se voi olla kirjoittamista ja kontaktointia. Tai se voi olla oman osaamispääoman kasvattamista tai henkistä valmistautumista johonkin.

Ajattele tulevaisuutta. Mieti, miten sinusta voisi tulla henkinen johtaja. Jokaisessa yhteisössä on henkisiä johtajia. Henkinen johtajuus on aina epävirallista ja epämuodollista johtajuutta. Siitä on monia tehtäviä, se voi olla näkemyksellistä, yhteisöä luovaa, arvoihin ja kulttuuriin vaikuttavaa. Henkinen johtajuus on yhteisön tärkeimpiä rooleja. Sitä ei oteta. Siihen kasvetaan.

Senkin jätän mietittäväksi, miten Novetos voisi olla henkinen johtaja. Työelämässä joku aina on sellainen. Tai ellei sellaista ole, niin jämähdämme paikoillemme.