Blogi

3. marras, 2018

Retoriikassa törmäämme kolmen kreikankielisen sanan komboon: logosethos ja pathos. Logos tarkoittaa asioiden hallintaa, ethos puhujan uskottavuutta, ja pathos viittaa tunteeseen.

Nämä kolme sanaa ovat käypä pelkistys myös johtamisen ideasta. Mitä sanoisit johtajasta, jolla ovat asiat hallussa, joka tunnistaa yhteisönsä tunteet ja jonka persoona herättää luottamusta?

Näitä sanoja pyörittelen joskus valmennuksissani. Ne tarjoavat yllättävän paljon pohdittavaa.

Yksi kreikankielinen sana tästä klassikkokolmikosta kuitenkin puuttuu. Se on mythos.

Johtajuuteen liittyy jotain myyttistä. Jo lähtökohtaisesti, koska johtajuutta on mahdoton määritellä eksaktisti. Määrittelyjä on tehty satoja, mutta johtaminen on aina myös jotain muuta. Tietenkin voimme tunnistaa joitain ydinasioita, kuten tehtävä, ihmiset, kommunikaatio ja ryhmä. Mutta johtajuus ei tyhjenny niihin.

Johtaja on myyttinen olento. 

Myytti tarkoittaa tarinaa. Ennen suuret kasvatukselliset ideat kerrottiin tarinoina. Heimokulttuureissa ne kulkivat suullisena perimätietona sukupolvelta toiselle. Vanhassa testamentissa kansan identiteettiä vahvistettiin niiden avulla. Antiikin Kreikan mytologiassa seikkailivat jumalat, jotka joskus sekoittuivat ihmisiin. Roomassa kerrottiin legendoja urotöitä tehneistä sankareista. Meidän aivomme ovat rakentuneet luomaan ja tulkitsemaan tarinoita.

Vaikuttavien hahmojen ympärille syntyy oma mytologiansa. Heidän yksittäiset tekonsa, hyvät ja huonot, lähtevät vaeltamaan omaa kiertokulkuaan. Mannerheim kuvataan henkilöksi, joka tunsi sotilaansa ja tervehti heitä kädestä pitäen. Oikeasti hän ei voinut tuntea kaikkia, mutta rintamalla käydessään hän puhui ystävällisesti sotilaiden kanssa, ja siitä levisivät kuvat ja kertomukset. Syntyi myytti.

Jokaisesta johtajasta ja esimiehestä sikiää tarinoita ja huhuja, jotka saavat alkunsa ehkä yksittäisestä episodista, jossa hän sanoo tai tekee jotain ystävällistä tai epäystävällistä. Vain osa niistä on tarkoitettu kerrottavaksi, mutta niitä kerrotaan kuitenkin.

Mitä kaikkea minustakin puhuttiin, kun olin johtaja? Mitä minun valmentajan työstäni puhutaan? Se kaikki tapahtui ja tapahtuu jossain minun vaikutuspiirini ulkopuolella.

Entä sitten?

Sitä vaan, että johtajuus on paljon muuta kuin mitä johtaja tietoisesti ja eksplisiittisesti haluaa tuoda julki. Joskus se muu tukee hänen pyrkimyksiään ja tavoitteitaan. Joskus se taas haittaa niitä pahasti.

Osittain siihen kaikkeen voi suhtautua tyynellä myhäilyllä. Sitä tapahtuu meille kaikille.

Joskus kuitenkin tarinoiden merkitys voi olla ratkaisevan suuri, hyvässä ja pahassa. Johtajan on hyvä muistaa, että hänen kaikkea tekemistään tarkkaillaan. Yksittäinen hyvä ele vaikka talon nuorelle tulokkaalle voi synnyttää mytologiaa, joka vahvistaa häntä kohtaan tunnettua luottamusta. Tai jos hän julkisesti haukkuu mokan tehneen työntekijän, hän voi joutua läpi uransa kantamaan töykeän tyypin leimaa. 

Meistä kaikista kulkee tarinoita. Johtaja- ja vaikuttajatarinat kantavat kauimmas.

 

#johtajuus #myytti #mythos #tarina #huhu #legenda

26. loka, 2018

Pari viikkoa sitten julistin alkaneen päiväni lykkääntyneiden asioiden hoitopäiväksi

Tiedät, meillä on juttuja, jotka jäävät roikkumaan, koska niitä on helppo lykätä ja ne ovat tylsiä, epämukavia, liian suuria tai turhan pieniä.

Lappu sinne, viesti tuonne, lomake eetteriin, palaverin peruuttaminen, muutaman kaman siirto paikalleen, parin päivämäärän vahvistaminen, tiedustelu kummallisesta laskusta, esityksen valmistelun aloittaminen. Näitä riittää.

Edessä oli väljä päivä. Valmistauduin raatamaan pitkään hoitaakseni roikkuvat asiat.

Tein listan. Siitä tuli lyhyempi kuin olin kuvitellut. Suoralta kädeltä sain siihen seitsemän asiaa tai asiarypästä. Puristamisen jälkeen irtosi vielä kaksi. Sitten priorisoin ne kolmeen kategoriaan: A. tärkeä, B. melko tärkeä ja C. hätätilassa voi jäädä hoitamattakin. A-kategoriaa oli kolme, B:tä toiset kolme ja C:tä sattumalta myös kolme.

Sinänsä kummallista, että kun muutama pieni asia on vaivannut mieltä pitkään, niin niistä kasvaa henkinen vuori, jonka ylittäminen tuntuu vaativan megaluokan valmistelut ja ponnistukset. Kun asioita kasaantuu, ne alkavat tuntua painavilta.

Panin tuulemaan. Olen joskus opetellut tavan, että hankin ensin pikavoiton ja teen pois alta jonkun helpon ja nopean jutun. Sen hoitaminen kesti pari minuuttia. Yksi asia pois C-listalta.

Sitten tartuin härkää sarvista, ja selasin vastattavakseni merkkaamani meilit. Ne olivat A-kategoriaa, koska ne vaivasivat minua ja mielenrauhani takia ne oli pakko hoitaa. Yleensä hoidan vastaamiset nopeasti, mutta nyt olin livennyt. Vain yksi vaati pitemmän vastauksen. Samalla hoitui yksi B-asia eli parin kalenteriasian tarkistaminen.

Tämä vaihe vei kolme varttia, ja olin hoitanut kolmanneksen asioistani. Nousin kävelemään, koska en tykkää istua yhtä mittaa kovin pitkään.

Seuraavaksi otin toisen A-kategorian asian ja aloitin esitykseni valmistelun. Päätin käyttää siihen nyt luokkaa 15 minuuttia, lähinnä alkuajatuksia varten, mutta aikaa hurahti 45 minuuttia. Sain imun päälle, ja esitys oli saman tien viimeistelyä vaille valmis.

Jatkoin. Joukossa oli muutama järjestelyasia, siirsin papereita ja tavaroita paikoilleen, hoidin parit puhelut, maksoin muutaman laskun. 

Aikaa koko operaatioon meni vajaat kaksi ja puoli tuntia. Olisin selvinnyt lyhyemmässäkin ajassa, mutta uppouduin siihen yhteen valmistelutehtävään, mikä samalla vapautti aikaa seuraavilta päiviltä plus kevensi mieltäni.

Kun urakka oli valmis, palkitsin itseni pitkällä kävelylenkillä. Yksi pieni asia jäi auki, vaati puhelinsoiton ja jonotusmusiikin kärsivällistä kuuntelua. Hoidin sen autosta seuraavana päivänä.

Hassua, että noihin hommiin menee loppujen lopuksi vain vähän aikaa, mutta niiden roikkumisen rassaava yhteisvaikutus on moninkertainen.

Asioiden hoidossa en ole jahkailija, mutta mitättömiltä tuntuvat rutiiniasiat saattavat joskus kasaantua ja muodostua henkisen energiani syöpöiksi. 

Olen käyttänyt läpi työelämäni tuota kuvaamaani ja melko tunnettua A-B-C-menetelmää. Se on yllättävän toimiva.

Emme välttämättä väsy aina työn tekemisestä. Joskus väsymme enemmän tekemättömästä työstä.

Ps. Ennen yrittäjäksi ryhtymistäni 21 vuotta sitten minulla oli aina assistentti. Silloin hänestä käytettiin nimeä sihteeri. Kesti aikansa ottaa vastuu omista to do -listoistaan ja aikatauluistaan. Arvostan suuresti assistenttien korvaamattoman hienoa työtä. Heillä on lahja, jota minulla ei ole. Mutta kaikkea voi oppia, myös tekemistensä hallintaa.

21. loka, 2018

Kirjoitan Berliinissä. Teimme kierroksen paikkoihin, jotka erityisesti heijastavat Saksan historiaa 30-luvulta nykypäivään. Hitlerin ja kansallissosialistien megalomaaniset rakennushankkeet ja holokausti. Saksalaisten tapa yrittää päästä sinuiksi karmean historiansa kanssa.

Alexander Smoljanski on tarinankertoja, kuten elokuvaohjaajat yleensäkin ovat. Hän vei meidät paikkoihin, joihin turistit eivät yleensä löydä.

Berliinissä riittää muistomerkkejä, jotka viittaavat sen synkkään historiaan. Pompöösi Tempelhofin lentokenttä, tyhjänpanttina seisova valtaisa betonirakennelma maaperän kestävyyden tutkimiseksi jättiläismäistä riemukaarta varten, keskitysleirille vietyjen juutalaisten vaatturien muistomerkki.

Saksalaiset tekevät näkyväksi synkän historiansa, kansallissosialismin koko karmeuden.

Täysin toisenlaista linjaa vetävät useimmat muut maat, joilla myös on synkkä historia. Japanin sotahankkeiden tuloksena kuoli miljoonia sotilaita ja siviilejä. Siitä ei Japanissa puhuta. Se on pyyhitty pois mielistä. Sitä ei ole.

Neuvostoliitossa Stalin oli surmaamiensa ihmisten määrässä Hitlerin veroinen. Sen muistamiseksi ei Venäjällä ole juuri muistolaattoja kiinnitetty seiniin. 

Samaan vaikenijoiden sarjaan liittyvät muut diktatuuriaikojen rikoksia kokeneet maat, kuten Italia, monet Etelä-Amerikan valtiot ja Afrikan diktatuurit. Ehkä Espanjakin Francon jälkeen, pois lukien kärsijöiden joukkoon kuulunut Katalonia. 

Saksalaiset pitävät huolen siitä, että kansa muistaa. Monet muut pyrkivät siihen, että kansa unohtaa.

Muistolaatat, -kuvat, -patsaat, -paikat eri puolilla Berliiniä, ne kaikki ovat muistuttajia: ”Näin olemme toimineet. Häpeämme sitä. Toivottavasti vastaava ei ikinä toistu, ei meillä eikä muualla.” Lähes inhorealistista totuuden kaivamista.

Vaistomaisesti alan pohtia, kumpi menettely on parempi, avoimuus vai villaisella painaminen. Sympatiani kallistuu saksalaisten mallin puolelle.

”Totuus tekee vapaaksi” on vanha viisaus, joka löytyy ainakin Uudesta testamentista. Totuuden peittely kahlitsee, sitoo energiaa ja voi sairastuttaa.

Voi olla, että saksalaiset ovat kulttuurilleen ominaisesti jo yliperusteellisia historiansa käsittelyssä. Mutta se ollut heidän tapansa selviytyä ja saada takaisin itsekunnioituksensa. Sekä jatkaa eteenpäin.

Kiertelimme paikkoja. Löysimme alueen nimeltä Das Haupt-Büro in der Tiergartenstrasse 4. Se oli 50 lääkärin ja käsityöläisen miehittämä virasto. Talo oli purettu. Muistolaatoista luin, että Friederike Pusch, Hermann Nitche ja muut antoivat ”eutanasian” kehitysvammaisille, mielenvikaisille ja parantumattomasti sairaille. Sekä tietenkin homoille. Oli kuva naisesta, joka saatettiin kuolemaan, koska hän oli ajoittain kärsinyt masennuksesta.

Dokumenteissa on seikkaperäinen selostus kustakin tapauksesta, nimiä myöten, alla leima ja allekirjoitus. Valvottua ja tarkkaa toimintaa. Tavoitteena arjalaisen rodun puhtaus.

Jälkipolvien ei ole kiva lukea, että mukava isoisä oli kuoleman kamreeri. Jossain tapauksessa olisi ehkä armeliaampaa vaieta. Mutta kun totuuden tie on valittu, niin se kuljetaan loppuun saakka. 

 

Ps. Kuva ”Kuolemanviraston” muistomerkiltä, Tiergartenstrasse 4.

12. loka, 2018

Milloin petyit viimeksi?

Olemme opetelleet pettymyksen käsittelyä lapsesta saakka. Silti monet meistä kamppailevat sen kanssa läpi elämänsä.

Kaupan karkkiosastolla lapsi purkaa pettymystään parkumalla. Aikuinen purkautuu kärvistelemällä itsekseen tai suoltamalla tuntemuksensa kaveriporukalleen.

Petyn, kun en saa tavoittelemaani työpaikkaa, kun rakkauteni kohde kiinnostuukin jostakusta toisesta, kun tarjoukseni ei mennyt läpi, kun rekrytointi epäonnistui, kun lomasuunnitelmat kariutuvat, tai kun puolisoni on arkisen tylsä, vaikka olimme suunnitelleet romanttisen illan.

Syitä on satoja. Pettymykset kuuluvat ihmissuhteisiin, uraan, urheiluun, kaikkeen. Minulla oli odotus, pitäisin hienon esityksen, ponnistelin sen eteen, ja sitten jokin hirtti kiinni.

Ehkä vetäydyn jonnekin laastaroimaan haavojani. Palaan parrasvaloihin uudistuneena tai vaihtoehtoisesti katkeroituneena ja kostonhimoisena.

Varsinkin ihmissuhdepettymykset saattavat syöpyä sieluumme loppuelämäksi. Parisuhteessa toinen kokee vuosien ajan pettymyksiä ja hautoo niitä tai hautaa ne. Sitten hän tekee ratkaisunsa ja lähtee. Toinen puolestaan pettyy ja kietoo katkeruuteen kaiken, mikä edustaa sitä toista.

Usein aika tekee tehtävänsä, tulehdukset paranevat, ja elämä palaa raiteilleen.  Joskus nopeasti, joskus muutamassa vuodessa. Joillakuilla ei koskaan.

Muutaman kerran olen pettynyt ihmiseen, joka ilmiselvästi on antanut minulle väärää tietoa. Kusettanut. Se ei haittaa, jos tyyppi on tuntematon basaarikauppias. Mutta se riipaisee, jos kusettaja on luotettuni. Onneksi niitä tilanteita on ollut vain muutama, enkä ole kadottanut yleisluottamustani ihmisiin.

Useimmin ja syvimmin petyn itseeni. Heittäydyn tehtävään, ja sitten arvioin tilanteen väärin. Ilmiselvästi minun olisi pitänyt hahmottaa tilanne paremmin, olla rehellisempi ja tarkkaavaisempi. Toimintaani ehkä ohjasi jokin puolitiedostettu motiivi, joka vei ajatukseni harhaan. Sitten tajusin, mitä olisi pitänyt tehdä toisin, liian myöhään.

En tiedä, onko tämä tällaisen paljon ihmisten edessä esiintyvät henkilön spesiaalidilemma, ja onko eri ammattikunnilla omat pettymyksen lähteensä.

Näitä pettymyksiä joudun käsittelemään tasaisin väliajoin. Ruoskin itseäni. Herään yöllä kelaamaan tilannetta, nukahdan uudelleen ja herään taas raskas kivi rinnan päällä. 

Sarjapettyjät ovat oma heimonsa. He pettyvät taajemmin ja voimakkaammin kuin tavalliset ad hoc -pettyjät. Ehkä he ovat myös voimakkaimmin tuntevia lähimmäisiä.

Pettymysten hallinta on tärkeimpiä oman itsen johtamisen taitoja. Käsittelemättöminä pettymykset voivat johtaa katkeruuteen, kostamiseen tai kyynisyyteen. Mikäli tämä k-kolmikko kaappaa meistä niskalenkin, elämän katastrofin ainekset ovat käsissä.

Selviytymistaktiikoita on useita. Minulle toimii, että myönnän pettymykseni ja annan sille tilaa. Ehkä kirjoitan fiiliksistäni päiväkirjaan, ehkä puran tuntemuksiani jollekulle, ja sitten päätän ottaa uuden startin. Jotkut parhaista ideoistani ja teoistani ovat syntyneet pettymysten jälkimainingeissa.

Pety. Mutta varo pykäämästä pesää pettymyksen päälle. Jos yhtään välität itsestäsi ja muista. 

 

#pettymys #elämänhallinta

 

 

5. loka, 2018

Mitä olisi elämä ilman päivittelyä? ”Oletko kuullut, mitä johtoryhmä taas meni päättämään?” ”Joo, ei mennyt ihan putkeen.” ”Se on aina sitä samaa.” ”Joo, kohellusta.”

Päivittelyä ruokalassa. Päivittelyä kahviautomaatilla. Päivittelyä sosiaalisessa mediassa.

Diplomipäivittelijä ei tee koskaan pelkkää somepäivitystä. Hän tekee päivittäisen somepäivittelyn. Aiheista ei ole pulaa. Ellei niitä satu työmatkalla metrossa, niin uutisvirrasta löytyy aina jotain, josta voi purkautua kavereilleen.

Suosittuja aiheita ovat maahanmuutto, hallitus, oppositio, poliitikot, sote, SAK ja Trump. Työpaikoilla pomot tarjoilevat herkullisia aiheita. Kaveriporukoissa ovat omat päivittelyteemansa.

Nyt ajattelin päivitellä päivittelijöitä. Päivittelyni taustalla on kateus, koska olen kehno päivittelijä. 

Päivittelyä osaamattomuudestani saan kuulla silloin tällöin Pirkko-vaimoltani, joka hänkään ei ole maailman parhaita päivittelijöitä, mutta joka siinä lajissa pesee minut, varsinkin saadessaan vauhtia TV-uutisesta tai juontajan kampauksesta. Aikansa puhuttuaan, äimisteltyään ja päiviteltyään hän kysyy kommenttiani.

Tässä kohtaa olen tylsä: ”No, jotkut vaan on sellaisia.” Tai: ”Ootko nyt ihan varma, että se oikeesti tarkoitti sitä.” Tai: ”Anna mä nyt kuuntelen, mitä se sanoo.” Tai: ”Hei, vaihdetaan puheenaihetta. Ei me sille mitään voida tehdä.”

Johon Pirkko toteaa, että kyllä siitä nyt puhua voidaan.

Päivittelyllä toden totta on paikkansa, samalla tavalla kuin sen sukulaisilmiöllä juoruilulla. Kauan sitten luin tutkimuksen, jossa todettiin, että ilman juoruilua yhteisö sairastuu.

Päivittely ja juoruilu ovat tapoja päästää höyryt ulos. Jos niitä hautoo vain sisällään, niin painekattila räjähtää.

Mutta jotain rajaa. Juoruilu voi kääntyä selän takana puhumiseksi ja puukottamiseksi. Jos Kalle puhuu minulle pahaa Eskosta, niin voin olla varma, että hän puhuu Liisalle pahaa minusta. Jos puukotuksen kulttuuri paisuu, kukaan ei voi olla varma toisesta.

Ei ole tavatonta, jos joskus keskustelemme kollegastamme ja puramme mieltämme. Mutta jos kolmas osapuoli on pysyvä puheenaiheemme ja jos puheemme on pahantahtoista, niin olemme upottavalla suolla.

Olen yrittänyt noudattaa periaatetta, että sen minkä puhun jostakusta toisesta, voin puhua myös hänelle itselleen. Aina en ole ollut täysin johdonmukainen.

Usein pahantahtoiset puheet vuotavat kohteen korviin, kaiken lisäksi paisuneessa muodossa. Niin keitettyä soppaa syödään tänäänkin sadoissa yhteisöissä.

Päivittely kohdistuu usein ilmiöön, ei henkilöön, kuten puhdasoppinen juoruilu. Vakiopuheeksi jäädyttyään se estää meitä näkemästä, mitä voisimme tehdä asialle. Ellemme voi tehdä mitään, niin päivittelyn kestoa kannattaa lyhentää. Jos voimme tehdä jotain, niin puheen fokus kannattaa siirtää ratkaisujen etsimiseen, vähän lyhyemmän päivittelyn jälkeen.

Tärkeintä ei ole puhua siitä, mikä on ongelma. Tärkeämpää on miettiä, mistä lopulta on kysymys ja mitä olisivat ratkaisuvaihtoehdot. Ongelma ei välttämättä ole siinä, mitä ensi katsomalta luulemme, ja ratkaisut voivat olla lähempänä kuin huomaammekaan.

 

#päivittely #juoruilu #ratkaisut