4. helmi, 2019

Matti Nykänen oli myyttinen ja raadollinen sankarihahmo

”Juuri saamamme tiedon mukaan”, Ykkösaamun juontaja takelteli ja piti hämmentyneen minitauon, ”Matti Nykänen on kuollut. Tieto tuli Seiska-lehdeltä ja varmistettiin lähipiiriltä.”

Olen ajoittain miettinyt, miten me suomalaiset reagoisimme kuullessamme joskus tapahtuvasta Matti Nykäsen kuolemasta. 

Virikkeen miettimiseeni sain, kun osallistuin Kirjamessujen paneelikeskusteluun arvoihin ja mediaan liittyvästä aiheesta. Yhtenä keskustelijana oli mediatutkija Johanna Sumiala. Ennen tilaisuuden alkua muistelimme, miten käsittämättömän medianäkyvyyden oli saanut samana vuonna tapahtunut Kirkan kuolema. Lehtien aukeamat täyttyivät Kirkasta. Kenen muun kuolema voisi aiheuttaa samanlaisen massiivisen surun tai vielä suuremman?

Päädyimme Matti Nykäseen. 

En koskaan tavannut Nykästä, mutta tunnen muutaman hänen tuntijansa. Kallu Tuominen oli Nykäsen loiston päivinä Olympiakomitean valmennuspäällikkö, ja hänellä on värikkäitä muistoja kohutusta mäkikotkasta. 

Edessä oli jälleen suuri kilpailu, eikä Matti ilmestynyt aamuharjoituksiin, taaskaan vaikka piti. Kallu tapasi hänet pari tuntia ennen kisan alkua. ”Et sitten tullut hyppäämään aamulla.” ”No, onhan noita hyppyjä tullut hypättyä.”

”Siihen minulla ei ollut sanottavaa”, Kallu tokaisee ja nauraa. Kisan jälkeen soi jälleen Maammelaulu, ja mäkikotka on korkeimmalla korokkeella.

Urheilusankarin aktiiviura päättyi. Lööpit kirkuivat hänen alkoholinkäyttöään, naisseikkailujaan, laulajanuran alkuaan ja sanontojaan. Me fiksut pidimme häntä luuserina. Ei osannut englantiakaan kunnolla. Sanoi tahattomasti tai tahallaan (kuka tietää) lauseita, jotka jäivät elämään. 

Se on ihan fifty sixty miten siinä käy. Elämä on laiffii. Kysymys kuulostaa kysymykseltä. Tekemätöntä ei saa tekemättömäksi.

Kaiken keskellä hänellä oli paikka meidän sydämessämme. Muistimme sykähdyttävät hetket, jotka hän oli antanut meille. Seurasimme häntä kuin isä tuhlaajapoikaa. Olimme valmiit ottamaan hänet vastaan, kun hän tulisi kotiin. Samalla hiukan häpesimme ylimielisyyttämme.

Matti Nykänen oli legenda, josta tuli myytti. Kuin antiikin myyttiset hahmot, jotka hallitsivat asioita, mutta jotka sekoilivat ja joiden maine vain kasvoi ja joista kirjoitettiin eepoksia ja veistettiin patsaita.

Nykäs-myytti kertoo siitä, että elämään kuuluvat paradoksit. Sankaruus ei ole vain sitä, että tekee jotain yli-inhimillisen suurta. Me haluamme nähdä sankarimme ihmisinä, sellaisina kuin me itse.

Minun mielessäni tähän paradoksiin kuuluu hengellinen ulottuvuus. Kun olen heikko, olen väkevin. Simul justus et peccator, samaan aikaan vanhurskas ja syntinen. 

Minun suurimmat hengelliset vaikuttajani ovat kaikkea muuta kuin sotaratsun selässä patsastelevia ritareita. Ajattelen paitsi itseään Jeesusta myös Paavalia, Lutheria, Paavo Ruotsalaista tai läheisesti tuntemaani Erkki Lemistä.

Emme välttämättä arvosta johtajaa, joka on kaikessa täydellinen ja aina oikeassa, vailla säröä ja inhimillisyyttä. Seuraamme mieluiten ihmistä.

Kunnioitukseni Matti Nykäselle, sankarille ja ihmiselle.