21. loka, 2018

Onko parempi muistaa vai unohtaa? Saksassa halutaan muistaa.

Kirjoitan Berliinissä. Teimme kierroksen paikkoihin, jotka erityisesti heijastavat Saksan historiaa 30-luvulta nykypäivään. Hitlerin ja kansallissosialistien megalomaaniset rakennushankkeet ja holokausti. Saksalaisten tapa yrittää päästä sinuiksi karmean historiansa kanssa.

Alexander Smoljanski on tarinankertoja, kuten elokuvaohjaajat yleensäkin ovat. Hän vei meidät paikkoihin, joihin turistit eivät yleensä löydä.

Berliinissä riittää muistomerkkejä, jotka viittaavat sen synkkään historiaan. Pompöösi Tempelhofin lentokenttä, tyhjänpanttina seisova valtaisa betonirakennelma maaperän kestävyyden tutkimiseksi jättiläismäistä riemukaarta varten, keskitysleirille vietyjen juutalaisten vaatturien muistomerkki.

Saksalaiset tekevät näkyväksi synkän historiansa, kansallissosialismin koko karmeuden.

Täysin toisenlaista linjaa vetävät useimmat muut maat, joilla myös on synkkä historia. Japanin sotahankkeiden tuloksena kuoli miljoonia sotilaita ja siviilejä. Siitä ei Japanissa puhuta. Se on pyyhitty pois mielistä. Sitä ei ole.

Neuvostoliitossa Stalin oli surmaamiensa ihmisten määrässä Hitlerin veroinen. Sen muistamiseksi ei Venäjällä ole juuri muistolaattoja kiinnitetty seiniin. 

Samaan vaikenijoiden sarjaan liittyvät muut diktatuuriaikojen rikoksia kokeneet maat, kuten Italia, monet Etelä-Amerikan valtiot ja Afrikan diktatuurit. Ehkä Espanjakin Francon jälkeen, pois lukien kärsijöiden joukkoon kuulunut Katalonia. 

Saksalaiset pitävät huolen siitä, että kansa muistaa. Monet muut pyrkivät siihen, että kansa unohtaa.

Muistolaatat, -kuvat, -patsaat, -paikat eri puolilla Berliiniä, ne kaikki ovat muistuttajia: ”Näin olemme toimineet. Häpeämme sitä. Toivottavasti vastaava ei ikinä toistu, ei meillä eikä muualla.” Lähes inhorealistista totuuden kaivamista.

Vaistomaisesti alan pohtia, kumpi menettely on parempi, avoimuus vai villaisella painaminen. Sympatiani kallistuu saksalaisten mallin puolelle.

”Totuus tekee vapaaksi” on vanha viisaus, joka löytyy ainakin Uudesta testamentista. Totuuden peittely kahlitsee, sitoo energiaa ja voi sairastuttaa.

Voi olla, että saksalaiset ovat kulttuurilleen ominaisesti jo yliperusteellisia historiansa käsittelyssä. Mutta se ollut heidän tapansa selviytyä ja saada takaisin itsekunnioituksensa. Sekä jatkaa eteenpäin.

Kiertelimme paikkoja. Löysimme alueen nimeltä Das Haupt-Büro in der Tiergartenstrasse 4. Se oli 50 lääkärin ja käsityöläisen miehittämä virasto. Talo oli purettu. Muistolaatoista luin, että Friederike Pusch, Hermann Nitche ja muut antoivat ”eutanasian” kehitysvammaisille, mielenvikaisille ja parantumattomasti sairaille. Sekä tietenkin homoille. Oli kuva naisesta, joka saatettiin kuolemaan, koska hän oli ajoittain kärsinyt masennuksesta.

Dokumenteissa on seikkaperäinen selostus kustakin tapauksesta, nimiä myöten, alla leima ja allekirjoitus. Valvottua ja tarkkaa toimintaa. Tavoitteena arjalaisen rodun puhtaus.

Jälkipolvien ei ole kiva lukea, että mukava isoisä oli kuoleman kamreeri. Jossain tapauksessa olisi ehkä armeliaampaa vaieta. Mutta kun totuuden tie on valittu, niin se kuljetaan loppuun saakka. 

 

Ps. Kuva ”Kuolemanviraston” muistomerkiltä, Tiergartenstrasse 4.