21. syys, 2018

Läsnäolo on haastavaa, koska demonini eivät asu olosuhteissa vaan minussa.

Läsnäolo tarkoittaa tilaa, jossa aistin tämän hetken. En haikaile. En sure menneitä. En mieti, missä muualla voisin olla tai mitä muuta voisin tehdä juuri nyt.

Kiireestä on tullut kuplamme, olemassaolomme oikeutus. ”Cogito, ergo sum – ajattelen, siis olen”, kuului Descartesin aforismi. Nyt sanomme: ”Festino, ergo sum – minulla on kiire, olen siis olemassa”. Kiireen avulla tulemme näkyviksi.

Tämä teema kirpaisee minua. Elämänhaasteeni on opetella läsnäoloa. Ehkä en ole poikkeuksellisen poissaoleva tyyppi – olen joskus kuullut, että ”kanssasi on hyvä keskustella, kun olet niin intensiivisesti läsnä”. Pelkään kuitenkin, että osa synnyttämästäni läsnäolon tunteesta on ammatillista, kuuntelijan roolin hallintaa. Ehkei paha sekään.

Toisenlaista palautetta saan lähimmiltäni. ”Kuulitko, mitä juuri sanoin?” Yritän mekaanisesti toistaa Pirkon sanat sanasta sanaan vakuuttaakseni, että olen ollut läsnä. ”Tajusitsä, isä, mitä mä sanoin?” Emilian lahjomattomat sanat hätkähdyttivät joka kerta. 

Pidän palaveria, mutta ajatukseni palaavat yhä uudelleen hetki sitten tulleeseen puhelinsoittoon. Tai kuuntelen kohteliaasti henkilön tarinaa, mutta mieleni on jo siinä hetkessä, kun astun yleisön eteen pitämään puheeni.

Voin kätevästi vedota luonteeseeni. Olen henkinen seikkailija, vaihtoehtojen haalija. Ikävystyn, jos minun täytyy tehdä tai kokea sama asia useaan kertaan. Vältän toistoja.

Elli-äitini jaksoi viipyillä ja tehdä saman asian yhä uudelleen. Hän tiesi minun pitävän hänen Rex-kakustaan, joten joka viikko hän lähetti minulle kakkupaketin Korialle armeijaan. Rakasti ja näki vaivan, halusi olla minulle läsnä. En hennonnut sanoa, että Rexiä tuli liikaa, eikä se enää maistunut. Onneksi tupakaverit auttoivat auliisti kakun tuhoamisessa.  Hyvä kiersi.

Nyt 38 vuotta äidin kuoleman jälkeen kaipaan hänen säntäilemättömyyttään. Rex-kakun viesti minulle on nyt, että minun on opeteltava saman asian toistoon liittyvää läsnäoloa, hetkien rutiinia, haikailemattomuuden taitoa. Tosin unelmistani en aio luopua.

Lasten ollessa pieniä, minulla oli pysyvä tunne läsnäoloni puutteesta. Työmatkoilla ajatukseni sinkolivat kotiin, ”olisinpa siellä”. Kotona mieleen hiipi ajatus tekemättömistä töistä tai toteutustaan odottavista ideoista. Se oli läsnäolon poissaoloa.

Läsnäolo näkyy kohtaamisissa. Joskus on mukava tavata henkilö, joka lyhyen kättelyn aikana on täysin läsnä. Hänen katseensa ei hamua seuraavaa käteltävää. Hän on ne sekunnit vain minua varten. Jos keskustelemme, hän kuuntelee ja sanoo jotain, jonka tarkoittaa juuri minulle. 

Joskus väitämme, että nykymeno on erityisen menevää. Onko se? Menneisyys kultaantuu, kuvittelemme sen kiireettömän viipyileväksi. ”Silloin ihmisillä oli aikaa matkustaa päiväkausia hevosrattailla, istua illat pärettä poltellen ja odottaa uuden kasvukauden alkua.” 

Ennenkin oltiin poissa. Ajatuksemme ovat aina harhailleet. Aina meille on ehdotettu harjoituksia läsnäolon oppimiseen. Ihminen on kaikkina aikoina tuntenut tarvetta etsiä hiljaisuutta ja läsnäoloa, kuitenkaan aina saavuttamatta sitä.

”Tämän ajan” erityispiirteet tuskin riittävät puolustukseksi, jos olen osaamaton pysähtymään. 

Demonit eivät asu olosuhteissa vaan meissä itsessämme.

#läsnäolo #viipyily #säntäily #poissaolo #kuuntelu #kohtaaminen #tämähetki