17. elo, 2018

Totuus kantaa aina, mutta joskus sen kertominen voi olla vaikeaa.

Viikko sitten pohdin blogissani työelämässä tapahtuvaa valehtelemista. Aika monet kirjoittivat omista kokemuksistaan. Monessa paikassa totuus ei ole kovin korkeassa arvossa.

Syitä valehteluun voi olla monia: oman nahan pelastaminen, halumme välttää moitteita, parisuhteen pelastaminen tai työpaikan säilyttäminen. Totuus voi myös olla raaka.

Missä tilanteessa valehtelu olisi puolusteltavissa?

Jotkut ovat patologisia valehtelijoita eli mytomaaneja. He eivät edes tunnista kysymystä totuudesta ja valheesta. He valehtelevat silloinkin, kun toden kertominen olisi heidän omalta kannaltaan edullisempaa.

Minulla oli kauan sitten ystävä, jonka puheisiin ei oikeastaan kukaan uskonut. Hän oli huumorintajuinen veikko, jolle sattui asioita ja joka rakasti niiden suurentelua ja uskoi itsekin tarinoihinsa. Hän kertoi totena asioita, joiden hän toivoi olevan totta. Hän teki sen useimmiten vilpittömästi ja hyvää tarkoittaen. Mutta luottaa häneen ei voinut.

Hänen puheensa motiivi oli vaikutuksen tekeminen, ei faktojen tiedottaminen. 

Hänen kaltaisiaan persoonia on paljon. Jotain siitä on meissä useimmissa. Muistamme asiat eri tavalla kuin miten ne tapahtuivat. Väritämme kertomuksiamme. Annamme ymmärtää, vihjaamme, jätämme jotain sanomatta. Uskomme tarinoihimme. Puhumme niin, että muutkin uskovat.

Ernest Hemingway sanoi, että elämä on tarinoita: ”Hyvä tarina on kaikki. Jos tarina ei ole hyvä, väritä se. Jos tarinaa ei ole, keksi se.”

Olisi kieltämättä tylsää, jos puheemme olisi suunnilleen samaa kuin kirjanpitäjän laatima talousraportti tai tuomioistuimen päätöksen perustelut. Värittäminen on osa inhimillistä vuorovaikutusta. Sitä paitsi täysin timanttista totuutta on vaikea löytää, ainakaan ulkopuolella matematiikan. Fakta ja fiktio ovat aina jollain lailla kietoutuneet toisiinsa. 

Mutta missä kulkevat hyväksyttävyyden rajat?

Kirkkoisä Augustinus sanoi, että meidän on aina puhuttava totta. Poikkeus on mahdollista vain muutamassa tilanteessa, esimerkiksi jos totuuden kertominen aiheuttaa muille hengenvaaran.

Filosofi Immanuel Kant oli vielä tiukempi: meidän tulee kaikissa tilanteissa puhua totta, ilman poikkeuksia.

Augustinus oli näistä kahdesta realistisempi. Ääritilanteissa totuutta voi joutua kiertämään. Siis ääritilanteissa, ei normaalissa vuorovaikutuksessa. Esimerkiksi lakiin perustuva vaitiolovelvollisuus on tällainen poikkeustilanne, jossa totuutta ei voi kertoa. Se on kaikkien osapuolten tiedossa oleva pelisääntö. Valkoinen valhekin voi jossain tilanteessa olla perusteltu, jos sitä käyttää harvoin ja jos sen motiivi on epäitsekäs. 

Puhu siis totta. Opettele puhumaan. Muista samalla, että totuuden kertominen ei tarkoita tylyä rappaamista. Kovankin totuuden voi kertoa myötätuntoisesti.

Jos totuudella ei ole väliä ja jos valehteleminen on normi, niin elämä menee sotkuiseksi. Ihmisten välinen luottamus rapisee. Siksi kaikissa tilanteissa tulee ylistää totuudellisuutta. 

On parempi elää tilanteessa, jossa totuus dominoi, ei valhe.

 

Ps. Tässä yksi teemaan liittyvä lyhyt artikkeli: Valehdellaanko sinulle töissä päin naamaa? Eri kulttuureissa valehdellaan hieman eri tavoin. Esimerkiksi joissakin Aasian maissa kohteliaisuus on arvojen hierarkiassa korkeammalla kuin toden puhuminen. Kulttuuriset koodit on hyvä tuntea.

Päivitys 19.8.: Joonas Turusen lauantaiessee Hesarissa 18.8.  Ihminen on lajina taipuvainen uskomaan valheisiin – miksei siis valeuutisiinkin.

#totuus #valehtelu #tarinat #faktajafiktio #omanahka #excuses #arvot