6. kesä, 2018

Hylätyksi tuleminen on meidän monien salattu pelko.

Hylätyksi tulemisen pelko tai kokemus on luultavasti ohjannut minua läpi elämäni. Se on saanut minut tekemään sankaritekoja (minun mittakaavassani) tai heikoimpana hetkenäni tuntemaan itseni varjoisien kujien kulkijaksi.

Aloin tunnistaa tämän syvämotiivini joskus kolmekymppisenä. Tajusin, että monet tekemiseni ja toimintatapani olivat selittyneet janalla tulla hyväksytyksi tai tulla hylätyksi.

Kaverini väittävät, että minulla on hyvä supliikki. Uin tuntemattomaan porukkaan nopeasti ja solmin tuttavuuksia. Annan kuulemma itsestäni paljon, kun esiinnyn, kuuntelen tai puhun. Ehkä niin. Vain harvoin jään katselemaan sivusta. Tai jos minusta tulee pelkkä seurailija, irtaannun joukosta.

Jossain sisimpäni syvyyksissä haluan päästä porukan tai henkilön hyväksymäksi. Tiedän, sosiaalinen liittyminen on normi-ihmisen perustarpeita, olemme laumaeläin. Mutta sosiaalisuuteni taustalla on muutakin. Salattu pelko.

Elämäni tähtihetkiä on, kun istun pitkän pöydän äärellä, ympärillä ihmisiä, jotka ovat minulle merkityksellisiä. On ruokaa, juomaa, soljuvaa keskustelua. Kuulun joukkoon ja elän.

Vastaavasti varjoisan kujan kokemuksia on niitäkin tullut matkan varrella, monia pieniä ja jokunen suurempi, kertarysäys tai hiipivä tuntemus. Vieläkin kouraisee, kun muistelen sitä yhtä. Hylkäys tapahtui, mutta minun mielenmaisemassani tunne paisui kosmisiin mittoihin.

Tässä piirteessäni on koomisiakin piirteitä. Merkkivuositapahtumani ja ne harvat siirtymäriittini olen lähes viimeistä piirtoa myöten junaillut itse. Ilmeisesti varmuuden vuoksi, välttääkseni pettymyksen, ettei kukaan edes muista tai huomaa. Itsekin nauran sille.

Kosmiset ja koomiset tunteet – en tiedä, voisinko edes elää ilman niitä.

Lähimmissäkin ihmissuhteissa kysyn, mitä minun pitää suorittaa ollakseni hyväksytty.

Elämääni tämä ei ole pilannut. Kaukana siitä. Hetkien virrassa mietin ihan muita juttuja. En pelkää sanoa, mitä ajattelen. Uskallan olla eri mieltä. Rakastan taistelun melskettä ja ruudin käryä.  Mutta joinain kirkkaina hetkinäni tunnistan tämän varjomotiivini. 

Nyt olen hivuttautumassa irti raatajan roolista yhä enemmän eläkeläiseksi. Etäännyn joukoista ja ryhmistä, joihin olen kuulunut, ja kai yksilöistäkin. Ehkä samalla löydän uusia. Ja tulevaisuudessa kiipeän jonnekin torniin tuhertamaan tekstiä ja erakoitumaan.

Uhkarohkenen kirjoittaa tästä, koska näen ympärilläni monia samoin kokevia, myös heitä, joiden rinnalla minun kokemukseni ovat kevytversioita. 

Olen risteillyt riittävän kauan työelämässä tunnistaakseni pelkoja ja pettymyksiä. Johtajat painavat pitkää päivää peläten hetkeä, jolloin he eivät enää olekaan tapahtumien keskipisteessä. Työntekijä antaa kaikkensa, jotta hänet havaittaisiin tärkeäksi eikä häntä hylättäisi seuraavalla kierroksella.

Meillä ovat maskimme. On parasta olla sitoutumatta liikaa. On fiksuinta olla paljastamatta itsestään turhan paljon. On järkevää peittää haavansa. Työ on lopulta vain mekaanista lihasten tai kognitiivisten kykyjen antamista käyttöön maksua vastaan. Eivätkä tavalliset kaverisuhteetkaan siitä paljon poikkea tässä vaihdantatalouden maailmassa.

Merkityksen kokemusta, välittämistä, myötätuntoa, aitoutta. Entä jos sitä olisi enemmän? Mukana huumoria ja ripaus sallivuutta itseäkin kohtaan.

 

#hylkääminen #hyväksytyksituleminen #pelko #salattumotiivi #yhteisö #liittyminen #myötätunto