12. touko, 2018

Salaisuuksia on. Joskus ne paljastuvat, joskus eivät.

On paljon puhumattomia asioita. Työpaikoilla, perheissä, kaikenlaisissa yhteisöissä.

Äitini kuoli puolitoista vuotta isäni jälkeen. Hänen hautajaisissaan vanhempi rouva veti minut sivuun, katsoi silmiini lempeästi ja sanoi, että Ellin mukana meni hautaan asia, jota kukaan ei tiedä. Ilmeisesti hän kuitenkin tiesi. Puristin hänen käsiään ja kiitin tiedosta. En kysellyt enempää.

Joistain palapelin osista olen ymmärtänyt, mitä hän saattoi tarkoittaa. 

Jotkut ystäväni ja tuttuni ovat kertoneet, miten heidän lapsuudenkodissaan ei koskaan voitu puhua siitä ja siitä, seksistä, rahasta, sukulaisen alkoholiongelmasta, pienenä kuolleesta lapsesta. Eikä puhuta vieläkään.

Meilläkin suvussa on noita salaisuuksia. Jo lapsena sain siitä käsityksen, kun tätieni vuolaana rönsyilevä puhe vaimeni hetkeksi. Tultiin alueelle, josta ei kuulunut puhua.

Traumaattiset kokemukset siirtyvät sukupolvelta toiselle. Ehkei niinkään sisältöinä kuin tunteina. Ehkä ahdistuksina, pelkoina, reaktioina, tapoina. Jotain on tapahtunut isoisovanhemmalleni, jota en edes tunne mutta jonka kokemus on äitini tai isäni kautta siirtynyt minun tunne-elämääni ja jonka olen sitten siirtänyt lapsilleni. Aikamatkan varrella se on haalistunut ja jäsentynyt uudelleen, muttei täysin haihtunut.

Olen läpi elämäni tuntenut ahdistusta, jonka alkusyytä en tunnista. Välillä se on tunkeutunut esiin, useimmiten vain uinaillut ja antanut itsestään heikon etätuntemuksen. Aina se on jotenkin osa minua, oma varhainen kokemukseni, tavalla tai toisella minuun siirtynyt.

Kerran, kauan sitten, sain melkein kiinni sen synnystä. Kävelin Sveitsin Alpeilla Weggisin kylän liepeillä ja näin pienen kappelin, joka oli rakennettu paikkakuntaa kohdanneen murskaavan luonnonkatastrofin muistoksi, kuten kyltti kertoi. Astuin sisään ja istuin hiljaa. Mitä tässä kylässä tunnettiin silloin 200 vuotta sitten? Pala nousi kurkkuuni, yritin niellä itkuani, kunnes annoin tulla. 

Tunsin, että juuri nyt minun salaisuuteni paljastuu, ahdistukseni lähde, oma varhainen katastrofini. Se oli ulottuvillani. Melkein sain siitä kiinni, melkein. Juuri ennen kosketustani se painui takaisin pimeyteen. En enää yritäkään saada siitä kiinni. Hyvä niin. Jotenkin tiedän, että se on ystäväni.

Salattuja asioita on kaikkialla. #metoo-kampanja jälkimaininkeineen nostaa niitä esille. Yhä puhutaan FB-tietojen valumisesta poliittisten pelurien käsiin. Yhdysvaltain voimisteluliiton järkyttävät ahdistelusalailut kertovat, millaiseen sairaaseen kulttuuriin kykenemme. 

Kulttuurin korroosio alkaa siitä, että jotain likaista aletaan peitellä systemaattisesti, ja salailu tulee osaksi yhteisön identiteettiä. 

Mitä kaikkea salailua liittyikään sisällissodan jälkien käsittelyyn. 38 000 uhria, kärsimystä ja syyllisyyttä molemmilla puolilla rintamaa. Siinä kaikessa on ollut paljon vaiettua. Se on osa suomalaisuuttamme, ehkä jo nyt voimavaraksi kääntyneenä.

Luurankoja on useimpien yhteisöjen kaapeissa.

 

Ps. Tämän nettisivun lopusta löysin kuvauksen mainitsemastani luonnonkatastrofista vuodelta 1795. Kappelin nimi on Verenakapelle. Kaikkien näiden vuosien jälkeen hoksasin etsiä siitä kuvan. Silloin siellä käydessäni sen edessä oli vain soratie. Tai sitten muistini huijaa minua. 

#salaisuudet #salailu #luurangot #kulttuuri #peittely #sukupolvet #metoo #traumaatisetkokemukset