12. huhti, 2018

Me uskomme, mitä haluamme uskoa.

Minulla oli ystävä, armoitettu saarnaaja, jolla oli tapana rikkoa vakiintuneita häneen liimattuja roolimalleja. Hän ryyppäsi, eikä hänen seksuaalinen aktiivisuutensa ollut ihan normien mukaista. Ikinä hän ei yrittänyt peitellä elämänsä varjoisaa puolta. Puheessaan hän saattoi sanoa, että ”ei ole yhtään syntiä, johon en olisi langennut”. 

Kuulijat ajattelivat, että siinä vasta nöyrä mies, tunnustaa sellaisiakin asioita, joita ei ole tehnyt, ja nostivat hänet entistä korkeammalle jalustalle. Me kuulemme, mitä haluamme kuulla.

Suunnilleen samaa kuvaa Kierkegaard-sutkaus: ”Teatterin kulisseissa syttyi tulipalo. Koomikko säntäsi näyttämölle varoittamaan yleisöä. Kaikki pitivät varoitusta vitsinä ja taputtivat. Koomikko yritti uudelleen, eikä yleisön riemulla ollut rajoja.” 

Uskomukset synnyttävät meille illuusion siitä, miten asiat ovat tai miten niiden kuuluu olla. Olemme uskomustemme häkissä.

Ongelmiin tarjoamme patenttivastauksemme. Yhteiskunnassa ja organisaatioissa meidän on tehostettava, karsittava, kehitettävä, fokusoitava, organisoitava uudelleen, innovoitava, vaihdettava johtajaa, luettava Harvard-tutkimus, pidettävä palaveri, fuusioitava. 

Jos oivallan ja kerron jotain uutta, niin väki kuitenkin kuulee minulta juuri sen, minkä se on ennenkin kuullut.

Joskus tulee aika, jolloin meille nauretaan, niin kuin oikeille koomikoille nauretaan. Tai takiamme itketään. Tuhannen vuoden kuluttua meistä puhutaan samalla sävyllä kuin me puhumme keskiajan noitarovioista.

Yksi Sokrateen lentävistä lauseista kuuluu: ”Sen tiedän, että en tiedä.” Jokaisen vastauksen jälkeen tulee uusi kysymys. Varsinkin elämänkatsomuksellisissa asioissa lopullisesti lukitut vastaukset kuulostavat fiksuilta, mutta ovat usein itsepetosta. 

On asioita, jotka tiedetään, kunnes alkaa kerääntyä uutta tutkimusnäyttöä ja tietoa. On asioita, jotka väitämme tietävämme varmasti, vaikka faktat puhuvat niitä vastaan. Ja on asioita, joita epäilemme mutta joihin paradoksaalista kyllä uskomme arjen elämässämme, koska emme osaa tai ehdi kuvitella vaihtoehtoja.

Onko elämä lopulta suuri valeuutinen? Joissakin tapauksissa se on sitä enemmän, joissakin vähemmän. Kukaan meistä ei ole täysin vapaa illuusioista. 

Koomikko ei välttämättä ole oikea henkilö varoittamaan tulipalosta haltioituneelle yleisölle.

 

Avainsanat: uskomukset, valeuutiset, roolit, patenttivastaukset, kuplat