10. maalis, 2018

Retoriikkaa voi oppia, vaikka Billy Grahamilta. Mutta älä ole kenenkään klooni.

Kansanliikkeiden piirissä on ollut värikkäitä saarnaajia. Meidän virallisempi puhujakaartimme on tasapaksumpaa, #johtajat, #poliitikot, #papit, #asiantuntijat. Retoriikalle on tilausta.

Kaikkien ei tarvitse pyrkiä suurten joukkojen villitsijöiksi, mutta suurista reettoreista voi aina ottaa oppia. Viime aikoina on muisteltu Billy Grahamia (1918-2018), joka puhujataidoiltaan ja vakuuttavuudeltaan oli hyvinkin verrattavissa Martin Luther King Jr:iin tai Olof Palmeen.

Tapasin hänet jonkun kerran, ja seurasin hänen esiintymistään muutamassa kansainvälisessä konferenssissa. Vuonna 1987 olin juontajana hänen Helsingin missiossaan. Olihan siinä fiilistä, päästä johtamaan yhteislaulua stadionilliselle väkeä.

Billy Grahamilla oli puhujana moni asia kohdallaan. Samalla on hyvä muistaa, että jokainen puhuja on oman aikansa ja kulttuurinsa tuote.

Retoriikan kolme tunnettua iskusanaa ovat logos, ethos ja pathos. Ne ovat pitäneet pintansa lähes kaksi ja puoli tuhatta vuotta ja ovat alan oppikirjojen must-kauraa.

Logoksen eli asiasisällön osalta Graham oli johdonmukainen. Hän oli tehnyt itselleen selväksi sen, minkä tunsi viestinnän kärjekseen. Hänellä oli sanoma. Kaikilla puhujilla pitäisi olla. Kaikilla. Vai?

Pathos eli tunne näkyi siinä, että hän otti esille ihmisiä askarruttavia elämänkysymyksiä sekä tarttui ajankohtaisiin teemoihin. Hän kertoi tarinoita ja käytti huumoria. Hänestä huokui empatiaa, mutta hän vältti tunteilua. Ja hän uskalsi haastaa kuulijansa. Uskallanko minä?

Ethos eli persoonan uskottavuus oli ehkä hänen tunnusomaisin piirteensä. Hänen olemuksensa ja viestinsä olivat synkronissa. Hänen organisaationsa varainhankinta ja taloudenhoito tapahtui läpinäkyvästi ilman kompurointeja.

Ethosta on sekin, että puhuja on oma itsensä, ei kenenkään klooni. Maailma on täynnä pikkugrahameita tai vaikka minisaarisia ja snadistubbeja. Itse havahduin opiskeluaikoina siihen, että yritin puhua kuin ihailemani pappi Juhani Kalmanlehto. Se loppui, kun joku tarkkakorvainen keksi mainita siitä.

Puheteknisesti Graham oli poikkeuksellinen. Hänen äänenkäyttönsä oli selkeää, hän käytti ytimekkäitä päälauseita, ja hän hallitsi puheen rytmittämisen. Jokaista tarinaa seurasi iskevä ydinviesti, ja jokaista tiivistä osuutta seurasi rauhallisempi jakso.

Rytmitys on puhujan vaikeimpia haasteita. Vuolaan virran ja kuohuvan kosken välillä tarvitaan rauhallisia suvantoja. Suomalaisen puhujan riski on pelkkä suvannossa kelluskelu.

Asiantuntijan tai strategiastaan vakuuttuneen johtajan on vaikea laskeutua tavallisen kuulijan tasolle. Taitava puhuja käyttää sanoja, jotka normiläsnäolija ymmärtää. Hän tahtoo jotain.

Meillä retoriikkaa ei mielestäni ole arvostettu yhtä korkealle kuin anglosaksisissa kulttuureissa. On puhujia, joilla on asiaa mutta joiden viesti ei kosketa. On puhujia, jotka ovat hauskoja tai tunteeseen vetoavia mutta joiden esityksestä kuulijalle ei jää pureskeltavaa. On puhujia, joiden viesti kuulostaa ulkoa opitulta ja sisäistämättömältä.

Johtaminen on viestintää, ja retoriikkaa voi oppia. Onneksi retoriikassa orastaa renessanssi, esimerkkeinä TED ja TEDxHelsinki tai Retoriikan kesäkoulu ja puhe-esitysten ruodinta TV:ssä.

Oma mottoni: Räjähdyksen on parempi tapahtua kuulijan päässä kuin omassa suussasi.

 

Avainsanat: Billy Graham, retoriikka, puhetaito, logos, ethos, pathos, viestintä, sanoma

Kuva: SVL-arkisto