7. tammi, 2018

1918, tämä hetki ja monet tarinat

On jännittävää nähdä, miten vuotta 1918 muistellaan nyt sadan vuoden päästä.

Viime keväänä saimme esimakua muisteloista. Juhlarahan teloituskuva herätti tunteikkaan ja osin raivokkaan keskustelun. ”Enää ei pidä kaivella vanhoja.” ”Punaiset aloittivat sodan, kantakoot seuraukset.” ” Valkoisten kosto oli häpeällinen.”

Facebook-päivitykseni keskusteluketjussa monet kertoivat sukunsa vaiheista noina aikoina. Oli punaisten ja oli valkoisten näkökulmia sekä tarina perheestä, jossa vanhemmat olivat jakolinjan eri puolilla mutta tulivat kuitenkin hyvin toimeen keskenään.

Itse olen kolmannen sukupolven edustaja noista ajoista, ja niiden vaiheiden ajattelu koskettaa minua yhä.

Kapinaan ryhtyminen oli väärin. Kaikki väkivalta on väärin, silloinkin jos oikeutetusti tuntee kärsineensä vääryyttä. Vihapuhe tarttui, ja sekalainen järjestäytymätön kapina agitoitiin liikkeelle.

Yhtä väärin oli kapinan jälkeinen sokean koston kierre, jossa siinäkin jätettiin huomiotta laki ja oikeus. Joukkohautoihin joutui kapinajohtajia ja rauhallisia kansalaisia.

Seuraavat kaksi kymmentä vuotta kuluivat haavojen nuolemisessa, vihanpidossa ja epäluulossa. 30-luvulla saatiin aikaan jo punamultahallitus maltillisten poliitikkojen voimin. Sitten tuli talvisota, joka nosti esille kaikkien yhteiskuntaluokkien isänmaallisuuden. Uhrauksia kokivat sekä entiset punaiset että valkoiset.

Duunarin ja porvarin on vaikea osoittaa toistaan kohtaan varauksetonta luottamusta, johtuu se sitten sodasta, sitä edeltäneistä tai sen jälkeisistä ajoista tai jostain muusta.

Pitäisikö näistä asioista edelleen puhua? Ei kaikkien mielestä. Puhuttakoon kuitenkin, jos jokukin tuntee siihen tarvetta. Vatulointi on parempi parantaja kuin vaientaminen. Oletan, että vuoden aikana aiheesta ilmestyy useita kirjoja. Uskon sen olevan terapeuttista, niin kipeältä kaivelulta kuin se voikin tuntua.

Totuuden kohtaaminen vapauttaa. Selittely, peittely, torjunta vääristely ja vähättely eivät vapauta.

Parhaassa keskustelussa varotaan syyllistämästä vain toista osapuolta. Konfliktitilanteissa ja dramaattisissa vastakohtaisuuksissa ei ole yhtä syyllistä. Kykenemmekö me kiihkottomaan ja armolliseen keskusteluun vuonna 2018? Uskallan toivoa.

Meillä useimmilla on ikioma tarinamme, jolla on oikeus tulla kuulluksi. Minun tarinani voin kertoa vain minä.

Ehkä menee toiset 100 vuotta, ennen kuin kipeät tapahtumat ovat lopullisesti liudentuneet sanoiksi ja riveiksi historian digiarkistoissa. Suvut jatkavat toisiinsa sulautumista. Ehkä koko yhteiskunta muuttuu vähemmän luokkajakoiseksi. Tai uudet jaot noudattavat toisenlaista kaavaa, joka voi olla kipeämpi kuin se vanha ja nykyinen.

Olisivatko vuoden 1918 tapahtumat mahdollisia nyt? Kurja sanoa, mutta kyllä. Sivistyksen kerroksemme on ohut, ja meissä on kyky pahaan.

Mutta onneksi myös hyvään.

 

Ps. Tässä linkki, jossa kerrotaan Kyösti Kallion puheesta 5.5 1918. Kallio liputti kansan yhtenäisyyden puolesta heti taisteliujen päättymisen jälkeen.

 

Avainsanat: 1918, punakapina, sisällissota, keskustelu, totuuden kohtaaminen