3. joulu, 2017

Huikeutta ja haikeutta. Ja lopulta hui hai. Sitä on työelämä parhaimmillaan.

Viime perjantaina oli läksiäiset Novetoksessa. Haikea, hauska ja arvokas kokemus. Ne olivat elämäni ensimmäinen varsinainen lähtörituaali. Musiikkia ja mietteitä, haastattelua ja hassuttelua, humua päässäni. Tuntui hyvältä. Ehkä ne olivat myös viimeiset läksiäiseni. Hautajaisia ei lasketa.

Elämän siirtymäkohdissa rituaalit ovat tärkeitä. Kollegoiden sanoja ja kortteihin kirjoitettuja arvostavia tervehdyksiä on mukava miettiä. ”Kiitos innostamisesta.” ”Näit minussa enemmän kuin uskalsin itse ajatella.” ”Olet auttanut minua kasvamaan itsekseni.” ”Olet opettanut minulle hajamielisyyden voiman.”  

Yrittäjäksi ryhdyin runsaat 20 vuotta sitten. Takanani oli 26 vuoden jakso järjestöjohtajana, ensin opiskelijapappina ja opiskelijaliikkeen pääsihteerinä, sitten… tai siis ketä kiinnostaa? Työn rinnalla ylen määrin vapaaehtoista järjestötyötä, kirjojen suoltamista, esiintymisiä.

Yrittäjäksi ryhtymisen ajoitus olisi voinut olla toinenkin, mutta raju henkilökohtainen kriisini vaikutti valintaani. Kriisit ovat joskus parhaita ystäviämme, loppujen lopuksi.

Jotkut muistelevat työvuosiaan ja kertovat kokemuksistaan jälkipolville. Toiset haluavat unohtaa koko työrupeamansa. Pitkä häiriö muuten mukavassa elämässä.

Yksilöinä koemme työmme eri tavoilla. Nämä erot kertovat ehkä meistä itsestämme, mutta vielä enemmän itse työelämästä. Liian paljon töissä koetaan kestoapeutta. Kannustuksia ja rohkaisuja tihkuu turhan kitsaasti. Johtajat ovat kiireensä ja kaavansa vankeja. Tai kollegat miettivät vain uraansa, ei yhteisön parasta.

Mitä oikeastaan kuvittelin silloin 20 vuotta sitten? Tietenkin oli halu selviytyä eteenpäin. Mutta meillä Novetos-pioneereilla, Lari Junkkarilla ja muilla, oli palava polte tehdä muutakin kuin saada firma pyörimään. Halusimme sysätä liikkeelle muutoksia suomalaisessa työelämässä ja johtamisessa.

Myönnän, että olimme idealisteja. Minusta idealismi on parempi vaihtoehto kuin kyynisyys. Tosin idealismille on muitakin vaihtoehtoja, kuten vaikka realismi, jota sitäkin on onneksi tullut mukaan.

Työkavereita tässä vuosien varrella on ollut useita. On ollut keskusteluja ja kokemuksia. Juuri nyt porukka on vahvempi ja monipuolisempi kuin koskaan. Toimistossa kuuluu nauru ja välillä letkeä musiikkikin. Tarjouksia tehdään, asiakkaiden luokse lähdetään ja kokemuksia jaetaan.

Ensimmäisen kerran 47 vuoteen minulla ei ole omaa työyhteisöä. Onneksi ympärilläni on läheisiä ja ystäviä, joista välitän ja jotka välittävät minusta. Olen onnekas, Suomessa on satoja tuhansia, jotka kokevat yksinäisyyttä ja joiden elämästä on kadonnut merkitys.

Läksiäisissä soitti Selloduo Anna-Maaria ja Olli Varonen. Reppumatkamietteitä ja reflektointia musiikin avittamana.  Musiikki murtaa muurejamme, ajatukset pääsevät koskettamaan tunteitamme. Parasta musiikki on yleensä livenä.

Viimeinen Novetos-blogini julkaistiin perjantain, Passion for Good.

Ps. Tämän blogin aloituskuva on läksiäisistäni, kuvaajana Petri Lehtipuu, pitkäaikainen kollegani. Passion for Good -blogikuvan otti Jani Laukkanen.

 

Avainsanat: Novetos, työelämä, läksiäiset, rituaalit, työyhteisö, musiikki