25. marras, 2017

Kerro tarinasi. #kerrotarinasi

Tapahtumaketju alkoi Chicagosta. Urbaania seurakuntatyötä käsitellyt konferenssi oli päättynyt ja suomalaisten porukka lähtenyt takaisin kotiin. Jäin kaupunkiin, edessä jakso Charlestonissa ja toinen Washington DC:ssä.

Maleksin pitkin katuja ja ajauduin seuraamaan mielenilmaisua pilvenpiirtäjien välissä olevalla aukiolla. Se oli mitättömin mielenosoitus, mitä olen nähnyt, osanottajia viisi, intiaaneja. He kantoivat paria plakaattia ja puhuivat megafoniin, kertoivat alkuperäisväestön saamasta kohtelusta.

Jokin tuossa tilanteessa iski minuun. Kiireiset ohikulkijat kasseineen. Jotkut yrittivät tulla kuulluiksi.

Lähdin harppomaan pitkin katuja ja aloin sopertaa lausetta: ”Minäkin tahtoisin kertoa tarinani jollekin.” ”Minäkin haluaisin kertoa tarinani.” Se oli pakahduttava tunne, joka kumpusi jostain elämänhistoriastani ja senhetkisistä sisäisistä kamppailuistani. Myönnän kyynelehtineeni.

Paljon myöhemmin hahmotin, että reaktioni oli osa kutsumusprosessiani. Olin ajautunut osaksi järjestelmää, jossa oli paikka juuri minunlaiselleni tyypille. Olin johtaja jolta odotettiin linjauksia, vaikuttaja jonka kuului tuoda esille uusia näkemyksiä, luennoitsija ja juontaja jonka tuli luoda hyvä tunnelma, pappi jolla piti olla viisaita kysymyksiä ja neuvoja.

Mutta missä olin minä? Mihin olin hautautunut? Minulle syntyi pakottava tarve tulla näkyväksi.

Sitten tein sen. Päätin noudattaa intiaanien inspiroimaa intuitiotani. ”Jussi, mitä sanot, jos piffaisin sinulle tässä kevään kuluessa kahden päivän ruotsinristeilyn. Sinun ainoa tehtäväsi olisi kuunnella, kun kerron tarinani.”

Aloitimme lounaalla Katajanokalla, sitten pitkä ilta laivalla, päivän kävely Tukholmassa, katukahviloita, joku galleria, taas ilta ja seuraava aamu laivassa.

Matkan aikana kerroin kaiken, mitä tajuntaan tihkui, mitään sensuroimatta. Lapsuuden kokemuksia. Nuoruuden unelmia. Kypsän miehen ajatuksia. Välillä kehuin itseäni sumeilematta. Välillä ruoskin itseäni säälimättä. Kerroin salaisesta rakkaudestani, unelmistani ja peloistani. Jussi kuunteli eläytyen ja läsnäolevasti. Teki tarkentavia kysymyksiä ja kertoili hiukan omiakin kokemuksiaan.

Reissu oli puhdistava suihku. Olin huuhtonut sisimpäni. Se oli vapauttava kokemus, tärkeä osa tarinaani.

Mitä minussa tapahtui? Periaatteessa samaa kuin mitä teen joka päivä kertoessani kokemuksistani jollekulle. Tunnustelen historiaani, ja samalla muokkaan sitä uudelleen kuten kansakunnan viralliset historiankirjoittajat kirjoittavat vaikkapa käydyistä sodista.

Tulla näkyväksi, se on inhimillinen perusoikeutemme. Kenelle kertoisit tarinasi, sellaiselle joka olisi valmis kuuntelemaan sinua yhteen pötköön päivän tai pari? Tai aina muutaman tunnin kuukaudessa.

Luulen, että elämäkerran kirjoittaminen vastaa samaan tarpeeseen, mutta se ehkei ole minun juttuni. Kirjoittamista tulee tehtyä niin paljon muutenkin.

Sen sijaan mielessäni on alkanut kypsyä ajatus panna joskus uusiksi tuo yli 20 vuoden takainen kokemus. Paljon on tapahtunut sen jälkeen, ja uutta on edessä.

#kerrotarinasi voisi olla terapeuttinen kansanliike.

 

Avainsanat: elämäntarina, näkyväksi tuleminen, kertominen