7. loka, 2017

Reppuvihko, jonka avulla aloin harjoitella luopumista. Osa 2

Reppuvihkoni on käsin sidottu. Siinä oli jo valmiiksi neljä osastoa, joille annoin nimen ja joiden sivuille aloin kirjoittaa aina aamuisin.

Ensimmäisen osaston nimeksi tuli Ankkuriosasto. Sen aloituskysymys oli: ”Mihin kiinnitän itseni?” Kun selaan vihon seuraaville sivuille kertyneitä ajatusheittoja, huomaan miettineeni ”kuka oikeastaan olen”. Se on itsen tuntemisen matka, Sokrateen tunne itsesi -hengessä.

Tällä osastolla olen miettinyt mielenmaisemaani, hyveitäni, mokiani, kipujani, kutsumustani, työtäni, uskoani, uskomuksiani, rutiineitani, tekemisiäni sekä sitä, mikä minulle on tärkeää.

Toisen osaston nimenä on Reppuosasto. Sen toinen otsikko voisi olla Luopuminen. Se on vihon painavin osa. Aloituskysymykseni oli: ”Mitä ilman tulen toimeen?” ”Entä jos luopuisin joka päivä yhdestä tavarasta, tavasta, teosta tai reaktiosta?”

Noilla sivuilla olen tehnyt useita reppupäätöksiä, joko alustavia tai lopulliseksi tarkoitettuja. Joitakin ajatuksia olen vain maistellut tyyliin ”miltä tuntuisi olla ilman kärsimättömyyttäni”.  

Yksi asia, josta olen ajoittain onnistunut luopumaan, on itseni kutistaminen. Kutsun sitä nimellä shrinking, koska sain siihen kimmokkeen Nelson Mandelan virkaanastujaispuheen runosta Our deepest fear. Kutistamispuheita huomaan pitäväni jatkuvasti: ”Meniköhän se ihan pieleen?” ”Voinkohan sanoa tämän asian?”

Miksi märehtisin epäonnistumisia? Miksi pyytelisin anteeksi, vaikkei ajatukseni olisikaan niin briljantti? Mitä palvelee se, että kutistan itseäni?

Kolmannen osaston nimi on Elevaatio-osasto. Se on repun täyttämistä, huomion kiinnittämistä siihen, mikä kohottaa minua tai miten voin nostaa toisia. Sen toisella sivulla on motto: ”Katselen jokaista ihmistä tämän parhaiden puolien valossa.” ”Kysyn myös: mitä hänestä on kasvamassa?”

Muutaman sivun olen varannut merkinnöille siitä, mistä olen kiitollinen. Sekä siitä, mitä uutta haluan ottaa vastaan.

Neljännen osaston nimeksi tuli Matka tuntemattomaan. ”Mitä sellaista ajattelen tai teen, joka rikkoo jonkin rajan?” ”Mihin suuntaan elämääni?” Myöhemmin annoin tälle osastolle iskevämmän nimen Taikamaa. Huomasin kirjoittelevani asioista, jotka eivät tuntuneet mahdollisilta mutta jotka kuitenkin saattaisivat kutsua minua. Kirjoittelin siinä hengessä, etten odottanutkaan niiden kaikkien toteutuvan. Altistin itseni niille.

Kummallista kyllä, jotkut Taikamaan asioista ovat totta jo nyt, kuten vaikka rauhalliset kiireettömät hetket rakkaiden kanssa. ”Taikamaassa olen tasapainoinen, intuitiivinen, iloinen.”

Reppuni on keventynyt ja siinä samassa myös oloni. Monikaan noista irtautumisista ei ole oikeasti tehnyt kipeää. Aika monet tottumukseni näyttävät olevan tarpeettomia, samoin jotkut ajatusluutumat, kuten vaikka että ”asioiden on mentävä minun tavallani” tai että ”murhe päivässä piristää”.

Reppuvihko on minulle itseni johtamisen työkalu. Tavarasta luopumisesta tuli hyödyllinen harjoitus, tein sitä päivittäin yli vuoden ajan. Luopumisharjoitukset kaikkineen ovat auttaneet minua tuntemaan itseäni ja siirtymään kohti uutta.

 

Ps. Mistä tämä alkoi? Siitä kirjoitin tuplablogini osassa 1: Repun hukkaaminen ja siitä seurannut havahtuminen. 

Avainsanat: luopuminen, itsen johtaminen, itsetuntemus, itsen kutistaminen, elevaatio