17. syys, 2017

Tuntureilta altakylläisyyteen

Olimme pitkään puhuneet tästä. Nyt se toteutui. Lari Junkkari on kokenut vaeltaja, minun pitemmät vaellukseni ovat hamassa nuoruudessani. Tosin Lapissa olen tehnyt paljon päiväreissuja ja muutenkin kulkenut luonnossa.

Pallas - Hetta on Suomen suosituimpia vaellusreittejä, maisemat upeita ja haastavuuttakin piisaa. 55 kilometriä neljässä päivässä ei tunnu paljolta, Mutta ei hommaa lasten leikkinäkään tällainen ikämies voinut pitää, kun selässä oli painava rinkka muonineen, pusseineen ja varusteineen, edessä muutaman tunturin ylitys ja polkuna kilometritolkulla sateen liukastamaa rakkakivikkoa.

Tupia, tulia, vastaantulijoita, poroja, polttavia pohkeita, sissimuonia, maisemien ihailua, yksi sumuton päivä, haasteluja ja hiljaisia hetkiä. Minun heikko hetkeni iski laskeutuessamme pitkin liukasta rinnettä Rihmakurun kodalle Taivaskeron huipulta, ensimmäisen päivän välietapille. Olin sitonut melko uudet kenkäni löysälle, koska varoin vaivaisenluutani. Jalat pyörivät kengissä, ja viimeisen jyrkän laskun aikana jalkani olivat makaroonia. Siitä eteenpäin kaikki sujuikin jo paremmin. Onneksi.

”Mitä opimme reissusta”, kysyimme toisiltamme, kun olimme saapuneet sivilisaation pariin Hetan hotellille ja maistelimme ensimmäistä huurteistamme.

Oli hyvä olla tietämätön siitä, mitä julkkikset, päättäjät, Trump ja se Pohjois-Korean murkku olivat tehneet.

Oli mahtavaa ponnistella, väsyä ja fokusoida yhteen asiaan kerrallaan. Se yksi asia oli usein seuraava askel. Minkä kiven päälle tai mihin väliin asettaisi jalkansa?

Oli superia viettää kunnon aika elämänmittaisen ystävyyden kunniaksi. Matkoineen siitä tuli viikko intensiivistä yhdessäoloa.

Eniten ihmettelimme sitä, miten vähän loppujen lopuksi söimme. Pidimme huolen säännöllisestä tankkaamisesta patukoineen, eväineen ja lämpimine vakiosuuruisine aterioineen. Vaikka kaiken järjen mukaan kulutimme energiaa enemmän kuin siviilissä, niin mielestämme söimme saman verran kuin yleensä muutenkin. Eikä meillä ollut kertaakaan nälän tunnetta.

Ehkä keho oppi käyttämään tarjotun energialatauksen tehokkaammin. Ehkä keho tykkäsi tuntea väsymystä eikä kaivannut muita virikkeitä.

Yltäkylläisyyden keskellä tuppaamme haalimaan impulsseja enemmän kuin tarvitsemme, ruokaa, napostelua, katselua, ohjelmaa. Emmekä tule kylläisiksi.

Päätimme alkaa tutkia vaihtoehtoista tapaa elää. Entä jos unohtaisimme yltäkylläisyyden ja alkaisimme opetella altakylläisyyttä. Elämä voisi toden totta olla pelkistyneempää, yksinkertaisempaa ja samalla kylläisempää. Se voisi olla fyysisen ja henkisen energian tankkaamista enemmän niukkuuden kuin runsauden hengessä. Sopivasti liikkumista, läsnäolon ja kohtaamisen energiaa.

En lopultakaan tarvitse uutisten seuraamista aina kun siihen on mahdollisuus, en jatkuvaa tavoitettavuutta, en kaikkea sitä mitä panen suuhuni, en jokaista harmitusta enkä ihan kaikkea muutakaan, millä täytän päiväni.

Onhan näistä puhuttu. Joskus sitä vaan tarvitsee herättelyä ja ravistelua.

Tuskin ryhdyn varsinaiseksi altakylläisyyden apostoliksi, vaikka kuka tietää. Mutta sen opettelua toivon jatkavani.

Matkan ajoitukseen vaikutti yhdessä perustamamme Novetos Oy:n 20-vuotistaival. Kutsuimme reissuamme 20-vuotisjuhlavaellukseksi.

 

Avainsanat: vaellus, Lappi, yltäkylläisyys, altakylläisyys, yksinkertaisuus, fokusointi, Novetos, luonto, ravinto