2. syys, 2017

Huippuuden etiikkaa ja huippupultsariutta

”Olen aina halunnut alani huipulle: en piirimestaruustasolle, vaan kansainvälisesti”, professori Jaakko Hämeen-Anttila kuvaili sympaattisessa haastattelussa tuoreessa Kuukausiliitteessä (2.9. 2017). ”Tieteessä on vaikeaa olla Usain Bolt, mutta katson täyttäneeni tavoitteeni.”

Aikoinaan minua kevytvaivasi se, että en ollut missään huippu. En ollut erikoistunut mihinkään. Tai jos olinkin, niin vain sen verran, että olin siinä melko hyvä.

Ei se vienyt yöuniani. Enemmänkin heitin siitä huulta tyyliin ”että olisi kiva olla jonkin asian ekspertti, erikoistunut johonkin kunnolla, olla siinä vaikka maailman paras tai ainakin Suomen”.

Tuttavapiirissäni oli eksperttejä, muusikkoja, kuvataiteilijoita, tutkijoita, käsityöläisiä, puhujia, kirjoittajia, urheilijoita. He eivät läheskään kaikki olleet kuuluisia, mutta ainakin he paneutuivat täysillä siihen yhteen asiaan.

Entä minä? Tykkäsin johtaa, vaikuttaa, ideoida, kehittää uusia asioita, junailla, kirjoittaa, maalata, seurata uutisia, politiikkaa, filosofiaa, teologiaa ja psykologiaa, liikkua, lukea tekstejä eri aloilta, keskustella, tutkia, parantaa maailmaa. Harrastin yksinlaulua inhohimoisesti, sen minkä kerkesin. Minusta oli hauska jutella eri alojen taitajien kanssa ja tyydyttää uteliaisuuttani.

Millaista olisi olla huippu jollain alalla, kuten Bolt tai Hämeen-Anttila? Erikoistunut yhteen asiaan, päässyt siinä niin pitkälle kuin mihin rahkeet riittävät.

Niihin aikoihin olin tekemisissä sparraaja Bobb Biehlin kanssa. Pidimme parin päivän coachingsession. Halusin kehittyä johtajana. Keskustelun lomassa hän pyysi minua kuvaamaan, missä tunsin olevani erityisen hyvä.

Mietin aikani ja vastasin lopulta, että en missään. Olin melko hyvä monissa asioissa enkä missään erityinen. En ollut erikoistunut mihinkään.

Bobb oli taitava löytämään asioihin positiivisia tulokulmia, mikä teki hänestä oman lajinsa huipun.

”Olet erikoistunut yleisyyteen.”

Ilmeisesti se oli sen verran vapauttava laukaisu, että muistan sen yhä yli 30 vuoden jälkeen.

Olen siis huippugeneralisti, melko hyvä yhdistämään asioita. Osaan hedelmöittää tekemisiäni usealta suunnalta. Ilmeisesti tällaisiakin tarvitaan. Tavallaan itsestäänselvyys, joka minun vain täytyi kuulla toiselta.

Lakkasin harmittelemasta yleismiesjantuisuuttani ja sitä, että kirjallisuuden Nobel on kiertänyt minut kaukaa, en ole saanut kutsua esiintymään Metropolitaniin eikä FC Barcelona ole värvännyt minua riveihinsä. YK:sta ei ole tullut soittoa pääsihteerin vaalin yhteydessä, eikä kukaan ole pyytänyt minua piispaehdokkaaksi tai minkään puolueen puheenjohtajaksi.

Valitsin oman Mont Everestini, ikioman huippuni, jota kohti kiipeän, välillä nopeammin, välillä peruutellen.

Pitääkö ihmisen ylipäänsä olla huippu missään? Ei pidä, on jees olla näkymätön väänänen. Ihmisen arvo ei ole huippuudessa. Olla ihminen on maailman upein huippu.

Toisaalta monilla meistä on halu kehittyä jossain mahdollisimman pitkälle. Usein huippuudesta on hyötyä. Huippuravintola saa enemmän maksavia illallisasiakkaita kuin lihapullia muusilla tarjoileva lähiökuppila, vaikka molemmilla on arvokas tehtävänsä. Huippuravintola tarvitsee huippukokkeja ja huipputarjoilijoita. Asiakkaita tulvii sisään ja sana kiirii somessa.

Esa Saarinen ylisti talkkarissa M.A. Nummista, oman lajinsa huippua. Kaverukset olivat Kalliossa. M.A. osoitti kadulla kulkevaa tuntemaansa spurgua ja kehaisi: ”Hän on huippupultsari”.

Siinä kulki oman elämänsä Bolt.

 

Avainsanat: huippuus, ekspertti, asiantuntija, generalisti