5. touko, 2017

Voiko kirkossa harjoittaa kansalaistottelemattomuutta?

Kansalaistottelemattomuuden idea on pitkästä aikaa noussut kirkon agendalle. Voiko kirkko edes periaatteessa kuvitella toimivansa vastoin laillista virkavaltaa?

Kirkko on myötäillyt hallituksia, joskus hyvin perustein, mutta valitettavasti myös häpeäkseen.

Kristinusko alkoi protestiliikkeenä. Sen kesyyntyminen lähti siitä, kun siitä tuli virallinen valtiouskonto vuonna 390 keisari Konstantinuksen hallinnon jälkimainingeissa. Länsimaissa kirkko on sittemmin ollut valtion uskollinen liittolainen.

Paavi ja keisari hallitsivat Eurooppaa. Kapinallisia ajattelijoita ja uskonliikkeitä esiintyi, mutta ne saatiin ruotuun, joskus hyvällä, usein pahalla.

Reformaatio ei tuonut muutosta kirkon ja valtion suhteeseen. Ruotsi itäisine läänityksineen kääntyi luterilaiseen uskoon Kustaa Vaasan avittamana. Valtio tarvitsi kirkon rikkaudet ja muutenkin etäisyyttä paaviin.

Häpeällisimmin kirkon ja valtion liitto näkyi natsi-Saksassa, jossa monet kirkolliset piirit alistuivat julman ideologian myötäilijöiksi. Myös vapaiden suuntien vaikuttajat ja herätyskristilliset piirit olivat innoissaan kansallissosialismista. Vastaavaa myötäilyä on halki historian näkynyt lähes kaikissa epädemokratioissa, kommunistimaista Francon Espanjaan ja latinalaisen Amerikan diktatuureihin.

En nosta hattua noille myötäilijöille. He pettivät kutsumuksensa.

Sen sijaan osoitan kunnioitusta niille rohkeille yksilöille ja ryhmille, jotka henkensä uhalla asettuivat vastustamaan julmaa valtakoneistoa. Teologit Martin Niemöller, Karl Barth ja Dietrich Bonnhoeffer olivat mukana perustamassa Hitleriä vastustavaa Tunnustuskirkkoa. Niemöller pantiin seitsemäksi vuodeksi keskitysleirille, Barth pakeni kotimaahansa Sveitsiin, ja Bonnhoeffer teloitettiin 9.4.1945 vain viikkoja ennen Saksan antautumista.

Tämä tausta on hyvä tunnistaa, kun keskustellaan siitä, tuleeko kirkon aina myötäillä virallista valtakoneistoa.

Vertailu historian ääri-ilmiöihin tuntuu tietenkin kohtuuttomalta, koska meillä demokratia toimii ja voimme tasaisin väliajoin vaikuttaa siihen, ketkä kulloinkin säätävät lakeja. On turvallista sanoa, että lakia noudattamalla tuemme yhteiskuntajärjestystä ja rauhaa. Kysymys kansalaistottelemattomuudesta tuntuu akateemiselta.

Kuitenkin juuri silloin näistä periaatteista ja uhkakuvista on tärkeä keskustella, kun valtakunnassa kaikki on hyvin.

Kirkon piirissä esiintyvä kritiikki pakolaisten karkottamisen yhteydessä on vähintäänkin ymmärrettävää. Kaasukammioihin ihmisiä ei karkoteta, mutta kylläkin tilanteisiin, joissa eloonjäämisen mahdollisuus ei ole läheskään sataprosenttinen.

Valistuneella kansalaistottelemattomuudella ovat omat eettiset sääntönsä. Tässä omat ehdotukseni: 1. Se ei saa vahingoittaa ihmisiä. 2. Sen ei tule palvella toimijan itsekkäitä intressejä. 3. Toimijan on oltava valmis kantamaan mahdolliset oikeudelliset seuraukset.

Jokainen pakolaisiin liittyvä päätös on eettinen toimenpide, jonka ytimessä on kysymys ihmisarvosta. Etiikka edellyttää tilanteen kokonaisvaltaista tarkastelua. Autopilottityyppiset selkäydinreaktiot monimutkaisissa tilanteissa täyttävät eettisyyden tuntomerkit korkeintaan hyvällä tuurilla.

Eettisen harkinnan happokysymys kuuluu: Kuka tästä kärsii eniten?

 

Ps. Nyt on syytetty virkamiehiä hätäisestä toiminnasta. Maalitaulu on väärä. Vastuu on poliittisilla päättäjillä.

Etiikasta lisää vaikka tästä: Etiikka kannattaa.

 

Avainsanat: kansalaistottelemattomuus, kirkko ja valtio, reformaatio, etiikka, valta

Kuva: Pixabay