24. maalis, 2017

Jumalauta, Aaltonen, sinä olet...

Tällä viikolla tuli kuluneeksi vuosi siitä, kun aloitin Eetosta & paatosta -blogini. Tänä aikana olen kirjoittanut sivustolleni 60 blogia.

Lisäksi olen bloggaillut ammatillisista teemoista Novetoksen sivuille sekä kirjoittanut pakinoita ja muutaman artikkelin. Yhtään kirjaa en ole tänä aikana kirjoittanut, mutta muutama on vireillä.

”Miksi ihmeessä käytät aikaa kirjoittamiseen”, kysyi juristiystäväni, kun törmättiin ja pysähdyttiin rupattelemaan Mikonkadulla viime viikolla. ”Voisit senkin ajan tehdä jotain, josta sinulle maksetaan.”

Hyvä kysymys. Tietokirjojen kirjoittaminen ei todellakaan ole tuottoisaa eikä varsinkaan blogien, etenkään jos kirjoittelee pääasiassa ei-populaareista teemoista.

Miksi siis kirjoitan? Miksi ylipäänsä teemme, mitä teemme?

Kirjoittamiseeni aloin uskoa lukion ensimmäisellä. Äidinkielen opettajakseni tuli legendaarinen Eino ”Emppu” Salmenperä. Oli ainekirjoitusten palautustunti. ”Aaltonen, tulepa tänne eteen.” Menin tuntien pientä pelkoa. Olin aiemmin pärjännyt ainekirjoituksessa kohtuullisesti, tykkäsin kirjoittaa, mutten oikein luottanut itseeni.

Emppu selaili ainettani, ja minä seisoin pöydän vieressä. Sitten hän porasi katseensa minuun ja sanoi hitaasti: ”Jumalauta, Aaltonen, sinä olet kirjoittaja.”

Se oli niitä lauseita, jotka ovat määrittäneet tärkeän osan tulevasta elämästäni. Sen sanoi meidän kaikkien kunnioittama opettaja. Ne viisi sanaa osuivat epävarmaan poikaan, joka puoli vuotta aikaisemmin oli ryhdistäytynyt ja alkanut lukea kokeisiin. Siitä saakka olen kirjoittanut käytännössä aina, vähintäänkin päiväkirjaa. Ja kieleen liittyvät ilmiöt ovat hurmanneet minua.

Kirjoitan, koska rakastan kirjoittamista. Jos on aikaa, yritän muotoilla lauseeni kirkkaammiksi ja valita osuvampia sanoja, samalla välttäen kikkailua.

Voi olla, että vielä suurempi syy kirjoittamiseeni on vaikuttamisen tarpeeni. En tiedä, mistä se kumpuaa, mutta sivustakatsojan rooli on sopinut minulle huonosti.

Kaikkein suurimman hyödyn kirjoittamisestani luulen kuitenkin saavani siitä, että kynäily on tapa pohtia ja jäsennellä asioita. ”Mitä oikeasti ajattelen?” ”Mikä tässä on tärkeää?”

Usein pyrin kirjoittamaan dialogisesti, ottaen huomioon, että asioista voi ajatella monella tavalla. Samalla pidän rehellisenä, että esitän oman mielipiteeni. Joskus minulla on tarve provosoida, varsinkin jos tunnistan ympärilläni henkistä velttoilua. Erityisesti minua ärsyttää hurskastelu ja omien ajatusten kyseenalaistamattomuus. Sitä näen paljon kirkoissa, politiikassa ja johtamisessa. Uskon sitä olevan kaikkialla.

On ollut mukava saada palautteita. Keskusteluja on käyty varsinkin Facebookissa sekä hieman myös LikedInissä. Kuuminta keskustelu on ollut, kun aiheeni ovat sivunneet viiniä (kirkon kuvioissa), uskontoa, homojen oikeuksia ja eutanasiaa. Kuraakin on tullut (”olet Hitler”). Otan sen vastaan ajatellen, että henkilön varsinaiset argumentit ovat sulaneet. Vähiten kuralasteja ja eniten peukkuja tulee teemoista, jotka liittyvät yksilön tarinoihin, vanhenemiseen tai vaikka omiin mokaamisiini.

Ajattelin jatkaa toisenkin vuoden. Lämmin kiitos lukijoilleni, sekä peukuttajille että kriitikoille.

 

Ps. Vanhat blogini löytyvät, kun klikkaa blogin jälkeen olevaa sanaa Yleiskatsaus.

Avainsanat: blogi, kirjoittaminen, eetos, paatos, mielipide, opettaja, Eino Salmenperä