21. joulu, 2016

Siihen jouluun liittyi unelma, joka särkyi mutta elää.

Olin noin kolmetoista.

Joulunaluspäivät vietin kukkakaupan tsupparina, aluksi koulun jälkeen, sitten muutamana päivänä aamusta iltaan. Kulkuvälineeni oli polkupyörä, jonka tarakalla ja sarvissa kuljetin kukkalähetyksiä karvalalakki märkänä ja sormet kohmeessa.

Katujen sohjossa liikenteen vilinässä hyasinttipuketit kiisivät kohti eri kaupunginosia, Kymmenesosa, Kuudesosa, Musa, Viidesosa. Liikkeelle lähtiessäni etsin puhelinluettelon kartasta kadunnimet ja tein reittisuunnitelman. Välillä pelotti. Löytyisikö oikea paikka?

Toinenkin jännityksen aihe oli: paljonko saisin riksaa? Jotkut antoivat reilusti, joku pihtaili. Taskun pohjalle kertyivät melkoiset joulurahat. Raadanta kannatti. Sinä jouluna ostin äidille, isälle, siskoilleni ja veljilleni komeat joululahjat.

Tuli aatto. Työt aloitin seitsemältä. Kukkien kuskaamista riitti, ja tunsin levittäväni joulumieltä. Uhmasin vastatuulta, kylmyyttä ja sohjoa. Miehekkäästi voitin väsymykseni.

Lopulta jokainen kukka oli jaettu. Myöhästyin jouluaterialta, mutta äiti oli jaksanut odottaa hellin mielin työn sankariaan. Sisarukset taisivat kevyesti murista, kun lahjojen jako viivästyi.

Jännitys tiivistyi. Minulla oli yksi lahjatoivomus.

Kaikilla kavereillani oli nahkatakki, sellainen kuin Elviksellä. Olin siihen asti kulkenut kangaspusakassa luottaen siihen, että kerran minullakin olisi hieno nahkatakki. Tarkka vaistoni vihjaisi, että nyt se olisi tulossa. Elettiin 50-lukua.

Paketit jaettiin. Tunsin heti sen oikean. Näin vanhempieni tyytyväiset katseet, kun hypistelin pakettia. Kädet innosta vavisten aloin repiä papereita auki. Siinä se oli. Nahkatakki.

Katsoin takkia ja tunsin vajoavani. Takki oli ruskea. Kaikkien nahkatakit olivat mustia. Niiden kuului olla mustia. En ollut edes nähnyt ruskeaa nahkatakkia. Kaikki katsoivat minua. Äiti ja isä odottivat riemunkiljahduksiani. Yritin epätoivoisesti hymyillä. Sain kakistettua kiitokset.

Sitten en voinut enää pidätellä. Annoin hätäisen selityksen, juoksin sänkyyni. Itkin syvää itkua. Väsynyt juoksupoika, katujen kingi, makasi mahallaan ja itki kohtaloaan.

Äiti tuli siihen ja kysyi, mikä minun oli. Yritin keksiä kaikenlaista, koska en halunnut pahoittaa hänen mieltään. Lopulta hän sai selville itkuni syyn. Äiti ja isä olivat pahoillaan. He olivat halunneet tehdä minut iloiseksi.

”Tämä on viimeinen joulu, kun tuolla tavalla juostaan kaupungilla”, isä mutisi äidille. He näkivät väsymykseni. Mutta sitä he eivät nähneet, miten mielessäni kelasin hetken, jolloin menisin kavereiden luokse ylläni ruskea nahkatakki. Sinä jouluna nukahdin varhain.

Elämän oikkuja on, että sittemmin ruskeasta nahkatakistani tuli lempitakkini. Se oli erilainen kuin muiden. Se oli minun. Siitä tuli osa minua. Kun lopulta vuosien jälkeen luovuin siitä, hyvästelin uskollisen ystävän.

Tämä muisto koskettaa minua vieläkin. Se hipaisee minussa olevaa herkkää kohtaa, tarvettani olla jotain, tulla hyväksytyksi. Se kertoo nuoren pojan unelmista, jotka vuosien kuluessa ovat muuttuneet vanhentuneen miehen unelmiksi.

Unelmat pitävät tiellä. Sohjossakin.