28. loka, 2016

Joku uskoo Jumalaan ja joku ei, mutta onko Jumala olemassa?

Uskoako vai eikö uskoa? Siinä kysymys. Yritän rehellisesti ja haavoittuvasti miettiä, miksi minä uskoisin tai miksi en uskoisi.

Ensiksikin: Jumalausko ei ratkea tiedon tasolla. Jos joku väittää tietävänsä varmasti, että Jumala on olemassa, hän pettää itseään, ehkä tahattomasti mutta kuitenkin. Sama koskee ateistia, joka väittää tietävänsä, että Jumalaa ei ole.

Jumalan olemassaolo on tietämisen tuolla puolen, aistiemme ja tiedon instrumenttien tavoittamattomissa. Ymmärrän, että monet kokevat tietävänsä, suuntaan tai toiseen. Se on heidän aito kokemuksensa, mutta silloinkin on pohjimmiltaan kyse uskosta. ”Minä tiedän” on mahdollisen Jumalan kutistamista sekä aidon tiedon halveksimista.

Toiseksi: ”Uskoa vai eikö” ei ole lainkaan moraalinen kysymys. Entisessä maailmassa Jumalaan uskova piti ateistia jotenkin langenneena tai moraalittomana. Tämä kapinoi kirkkoa ja kaikkein pyhimpiä arvojamme vastaan kieltämällä Jumalan. Niin ajateltiin, vaikkei asiaa olisi juuri noin ilmaistu.

On jopa väitetty, että ilman uskoa ihminen ei voi toimia moraalisesti. Se on mieletön väite. Moraali liittyy kaikkeen, mitä teemme, niin kuin ehkä uskokin. Mutta suora linkki tai syyseuraussuhde jumalauskon ja moraalin välillä on kuvitelmaa.

Kolmanneksi: Uskomisessa ei myöskään ole kysymys ihmisen älyllisestä kapasiteetista. Joidenkin ateistien puheissa olen kuulevinani ajatuksen, että korkeammilla älynlahjoilla tai laajemmilla tiedoilla varustettu ihminen ei voi uskoa Jumalaan – uskova on tyhmä tai kehittymätön, koska hän uskoo vastoin sitä, minkä tiede on osoittanut todeksi.

Epäilemättä on monia valistumattomia uskovia, mutta on myös valistumattomia ateisteja. Usko Jumalaan ei ole silmien sulkemista tieteelliseltä ajattelulta. Ei ole, ei voi eikä saa olla.

Minun uskoni on liikkunut molempiin suuntiin. Muistan ajan nuorena poikana, jolloin jumalapuhe kosketti minua vain ohuesti jos lainkaan. Sitten tempauduin mukaan seurakuntaan ja uskoon. Lähdin lukemaan teologiaa voidakseni palvella pappina plus saadakseni mahdollisuuden pohtia ”suuria filosofisia kysymyksiä”. Papin roolissa minun kuului uskoa Jumalaan, vaikka ymmärsin mielestäni myös heitä, jotka eivät uskoneet.

Kului vuosia, koin kriisin, jonka yhtenä juonteena oli siirtyminen uuteen ammattiin. Minulla oli tunne, että joidenkin ratkaisujeni tähden minua vieroksuttiin kristillisissä piireissä, mikä osin oli tottakin. Pappeuteni jäi taka-alalle. Minun ei enää tarvinnut uskoa Jumalaan. Testasin ajatusta siitä, että en usko, ja se tuntui vapauttavalta kaikkien niiden vuosien jälkeen, jolloin minun ammattini edellytti uskomista.

Jossain vaiheessa aistin saaneeni jälleen yhteyden uskoon, ilman että olisin pyrkinyt siihen tai osannut kaivata sitä. Usko Jumalaan vain tuli vastaan. En löytänyt uskoa, usko löysi minut. Se tuli toisenlaisena kuin ennen, ehkä hiljaisempana toivona. En tiedä, onko Jumala olemassa. Silti hän on minulle totta.

En ole linnoittautunut mihinkään, sulkeutunut lukkojen taakse. Jos joku kykenisi osoittamaan aukottomasti, että Jumala ei ole olemassa, voisin lakata uskomasta hänen olemassaoloonsa, eikä elämäni kaatuisi siihen. Arvostaisin silti kaikkea sitä, minkä tunnen kristinuskon ja eri uskontojen parhaiksi puoliksi.

Miksi uskon? Uskon kaiken sen tähden, miten ymmärrän Jeesuksen historiassa vaikuttaneena persoonana, ymmärrykseni ylittävänä tienä, Kristus-hahmona, rakkautena, armahtajana. Hän on etsiytynyt minuun, enkä voi sille mitään.

Tunnen olevani Polulla, mutkittelevalla ja luovalla, sellaisella, jota pitää kulkea hitaasti ja silmät auki. Aina en tiedä, mikä mutkan takana odottaa.

 

Avainsanat: Jumala, uskova, ateisti, tieto, tiede, moraali, Jeesus, kirkko

Kuva: Pixabay