7. loka, 2016

Ajattelin yrittää lopettaa vihapuheen ja aloittaa ajattelun

Ajattelin lopettaa vihapuheen. Siis tämän termin viljelyn. Tai ainakin vähentää sitä. En siksi, etteikö termi kuvaisi sitä, mitä näemme ja kuulemme, vihaa, toisten halveksuntaa, oman ylemmyyden korostamista ja raukkamaista nimimerkin takaa ampumista.

Sitä kaikkea tapahtuu. Se on vihapuhetta, totaalisen tuomittavaa.

Kaikkiin vakiotermeihin liittyy ongelma. Niitä käytetään keskustelun lopettamiseen, ei avaamiseen. Jalkapalloerotuomarilla on pilli ja kortti, joiden käytön jälkeen mitään ei ole tehtävissä, kuten Islanti-Suomi ottelun viimeisillä sekunneilla näimme. Futiksessa se on pelin henki, keskustelulta voisi odottaa muuta.

Syy on keskustelun kaikissa osapuolissa, ainakin osittain. Aina kun vihainen maahanmuuttokriitikko avaa suunsa, hän suoltaa tuttua viestiään. Kun kaltaiseni suvakki sanoo jotain, kuulija tietää, mitä odottaa. ”Toi on vihapuhetta.” ”Toi on hyssyttelyä.”

Minulla on ystävä, joka ei pidä somaleista eikä savolaisista. Jos esille tulee jompikumpi s-sana, me muut tiedämme välittömästi, mitä hän aikoo sanoa. Minulla on vakioajatukseni, jolla käsittelen tilanteen. En ole koskaan kunnolla pysähtynyt miettimään, mitä pettymystä hän purkaa. Varmuuden vuoksi: vihapuhetta se ei ole vaan jonkinlaista ajatuksen kehää.

Sama ilmiö on politiikassa. Mieti minkä tahansa puolueen edustajaa teeveekustelussa, niin tiedät, mitä hän sanoo seuraavaksi ja missä luupissa hän juoksee. Ajatukset ja ohjelmat on luotu jossain muualla. Sama pätee yritysjohtajiin, pappeihin ja talousviisaisiin, riippuen kunkin edustamasta koulukunnasta. Jossain aivojensa sopukoissa kuuntelija puhaltaa pilliin ja miettii seuraavia vakiolauseitaan.

Olemme papukaijoja. Let’s face it.

Kuka poliitikko, johtaja, asiantuntija tai mattimeikäläinen on viimeksi esittänyt oman tuoreen ajatuksen, joka ei noudata minkään taustaryhmän ideologiaa?

Oliko ehkä teologifilosofi Søren Kierkegaard alan viimeinen mohikaani? Mies joka kirjoitti reippaita pamfletteja pilkaten silmäätekevien jäätyneitä ajattelu- ja toimintatapoja. Huutia saivat filosofit, teologit, poliitikot ja pienemmätkin tärkeilijät. Muutaman viikon päästä hän kirjoitti tekstin, jossa runttasi puolestaan omat ajatuksensa.

Oman ajattelun seppiä on epäilemättä ollut myöhemminkin. Mutta he ovat poikkeuksia säännöstä.

Itse en kuulu noihin seppiin. En ole elämäni aikana keksinyt yhtään uutta ajatusta. Jonkun pikkunokkeluuden ehkä, muttei niillä ole merkitystä.

Uusi ajatus ei ole itseisarvo, joskus vanhassa on vara parempi. Mutta on aikoja, jolloin tarvitaan muutakin kuin posetiivin veivaamista, leimaavien repliikkien heittoa, punaisia kortteja, selkäytimestä kumpuavia lempilauseita. Sellainen aika on nyt. Vanhat eväät on syöty tai ne ovat homehtuneet.. On aika pysähtyä miettimään.

Miettimisen vaara on siinä, että voi joutua luopumaan rakkaasta uskomuksestaan.

Kunnon miettimiseen kuuluu kuuntelu. Mitä hän perimmiltään yrittää sanoa? Mitä ajattelen oikeasti, ellei minun tarvitsisi yrittää miellyttää äänestäjiäni, asiakkaitani, firmani osakkeenomistajia, taustaryhmiäni, kaikkia niitä, joista olen riippuvainen?

Joskus kuvittelen, millaista olisi viipyilevän kuunteleva keskustelu täysin eri tavoin ajattelevien välillä, kun teemana olisi maahanmuutto, homoliitto, Venäjä, kielipolitiikka, SAK, EK, politiikka ja puolueet, EU, eutanasia, erotuomarit, Raamattu, abortti, Hector, Danny, kommunismi tai uusliberalismi.

Sitten herään ja yritän jatkaa uniani.

 

Avainsanat: vihapuhe, papukaija, dialogi, keskustelu, ajattelu, maahanmuuttaja, erotuomari

Kuva: Pixabay