17. syys, 2016

Murehdin, olen siis olemassa.

Mikä on eniten onnellisuuttamme nakertava asia? Minulla on yksi ehdokas: murehtiminen.

Jotkut meistä ovat ammattimurehtijoita. Miten lapset pärjäävät? Entä jos sairastun? Pärjäänkö? Kelpaanko? Riitänkö? Riittävätkö rahani? Mahtoiko hän loukkaantua? Saanko unta? Tykkääkö hän enää minusta? Miksei minua valittu? Teinkö oikean päätöksen? Olisiko sittenkin pitänyt tarttua siihen mahdollisuuteen? Mitä jos maapallo syöksyy mustaan aukkoon?

Sitten on meitä puoliammattilaisia, jotka tuntevat olevansa positiivisia ja toiveikkaita, mutta joiden ajasta aina osa kuluu murehtimiseen.

Silmiini osui uutinen, joka aikoinaan oli jäänyt minulta huomaamatta. Cornellin yliopiston gerontologian professori Karl Pillemer tapasi 90-vuotiaan naisen, joka sanoi: ”Minun velvollisuuteni on olla niin onnellinen kuin voin, juuri nyt, tänään.” Vastaus kolahti ja jäi askarruttamaan tutkijaa. Ja nyt siis minuakin.

Pillemer keräsi dataa 1500:lta yli 65-vuotiaalta amerikkalaiselta, jotka olivat kokeneet elämässään suuria vastoinkäymisiä. Hän etsi vastausta kysymykseen, mitä nämä katuivat eniten pitkän elämänsä ajalta.

He eivät katuneet suuria asioita, epäonnistumisia, syrjähyppyjä, mokia, addiktioita tai vastaavia. Heidän yleisin vastauksensa kuului: ”Toivon, että en olisi käyttänyt elämästäni niin suurta osaa murehtimiseen.”

Tulos oli häkellyttävän yksinkertainen ja yllätti tutkijan. Vanhoilla ihmisillä on sentään muistoissaan tragedioita, huonoja valintoja ja muita harmituksen aiheita.

Murehtimiseen epäilemättä on joskus aihetta, muttei läheskään aina. Olen viime viikkoinakin käräyttänyt itseni murehtimassa ilman että edes olen tunnistanut, mitä oikeastaan murehdin. Ihan kuin murehtimisen määrä olisi vakio. Vaikkei olisi aihetta murehtimiseen, niin murehtia kuuluu kuitenkin, varsinkin aamuyöllä ja juuri ennen heräämistä.

Kun on aihetta murehtimiseen, niin on hyvä muistaa vanhan mystikon Juliana Norwichilaisen lause: ”Kaikki asiat järjestyvät, kaikenlaiset asiat järjestyvät”.

Tai Jeesuksen kysymys: ”Kuka teistä voi murehtimisellaan lisätä elämänsä pituutta kyynäränkään vertaa?” Ilmeisesti ihmiset olivat kovia murehtimaan jo silloin.

Itsestään asiat eivät aina järjesty. Niiden eteen on tehtävä jotain. Voin murehtia, märehtiä, päivitellä, lamaantua tai odottaa jonkun muun tekevän joitain. Tai voin alkaa toimia, tehdä sen, mikä on tehtävissä. Jos mitään ei ole tehtävissä, murehtimiseen jämähtäminen ei tuo ratkaisuja eikä lisää onnellisuuttani.

Käytännön keinoja murehtimisen voittamiseen on kymmeniä, kuten murheiden kirjoittaminen ja näkyviksi tekeminen, käsillä puuhailu ja vaikka ulkoilu Yksi parhaita on tämä: varaa itsellesi erityinen murehtimisaika.

Edellä mainittu Karl Pillemer ohjaa laajaa The Legasy Project -hanketta, jossa tutkitaan ikäihmisten henkistä testamenttia jälkipolville. Hän on kirjoittanut kirjan 30 Lessons for Living, joka palkittiin vuonna 2011 parhaana elämäntaitokirjana. Yksi kirjan ohjeista kuuluu: ”Sano se nyt.” – Jos sinulla on sanottavaa toiselle, sano se, ennen kuin on myöhäistä.

90 prosenttia murehtimisestani ei ole auttanut minua pätkän vertaa. Se ei ole tuottanut laatua ja luovuutta tekemiseeni eikä iloa minulle tai muille. Entä se 10 prosenttia? Ehkä se on auttanut minua pitämään jalat maassa.

Murehtiminen lamauttaa. Eläminen, läsnäolo ja tekeminen tässä ja nyt vapauttaa energiaa.

 

Avainsanat: murehtiminen, elämisen taito, toiveikkuus, katuminen, onnellisuus, ikäihmiset, läsnäolo

Kuva: Pixabay