3. heinä, 2016

Mitä yhteistä on brexitillä ja avioerolla?

Brexit herättää suunnilleen samanlaisia tuntemuksia kuin tutumpi exit eli avioero.

Eroamisia on monenlaisia, muttei yhtään helppoa. Joskus eroon päädytään yhteisestä sopimuksesta, mikä ei tarkoita, että eron jälkeiset vaiheet olisivat aina helppoja. Taakse jääneitä hyviä hetkiä kaivataan, ja edessä voivat olla uusperheen kiemurat.

Paljon vaikeampi on ero liitosta, josta toinen lähtee ja jota toinen haluaisi jatkaa. Joskus, ääritapauksessa, jätetty osapuoli pitää lähtijää ainoana syyllisenä tapahtumaan. Hän olisi halunnut jatkaa huonoakin liittoa, mutta toinen ei ollut siihen valmis. Edessä voi olla taistelu, jossa jokainen osapuoli kärsii. Paitsi erojuristit.

Jälkimmäinen erotyyppi kuvaa brexitiä.

EU:n ja Britannian yhteiselo oli kivikkoista. Tosin me suomalaiset olemme aina tykänneet briteistä. He ajavat hassusti tien väärää puolta, he puhuvat englantia hauskan epäamerikkalaisesti, ja heidän kuningashuoneensa järjestää isojen karvahattujen paraateja. Mikä parasta, he tekevät TV-sarjoja, joiden brittihuumori naurattaa meitä.

Britit ovat sympaattinen yhteisö historioineen, johon sisältyy imperiumia, julmia valtataisteluja, kuningas Arthur, Robin Hood, William Shakespeare, Winston Churchill ja Beatles. Lontoossa on mukava käydä ja Englannin maaseutua kiva kierrellä.

Kaiken lisäksi Englanti ajattelee olevansa jalkapallon suurvalta vaikkei pärjääkään EM- ja MM-kisoissa, toisin kuin naapuri Wales ja toinen saarivaltio Islanti.

Olisimme toivoneet, että tämä kansakunta olisi pysynyt liitossamme, huolimatta jatkuvista kiistoistamme.

Kuten avioerossa niin tässäkin etsitään syyllistä tai syyllisiä. Ilman syyllisten paljastumista emme voi jatkaa elämäämme.

David Cameron halusi vuonna 2013 varmistaa valtansa lupaamalla järjestää kansanäänestyksen, jonka jälkeen hän olisi jäänyt historiaan suurena valtiomiehenä, David the First. Me eurooppalaiset pidimme alun perinkin koko ideaa turhana. Nyt pidämme sitä harkitsemattomana typeryytenä.

Varsinaiseksi pahikseksi olemme paljastaneet Lontoon pormestarin Boris Johnsonin, tämän tukka sekaisin ja epäistuvissa vaatteissa kulkevan trumppimaisen populistin. Hän lopulta rikkoi liittomme. Paha saa palkkansa, ja on oikein, ettei hänestä tule pääministeriä.

Aina jätetty osapuoli ei katso peiliin. EU:ssa esiintyy kuitenkin vahvistuvia ääniä, että Brysselin olisi korkea aika alkaa purkaa byrokratiaansa ja tulla lähemmäs tavallisia kansalaisia. Vielä ei ole käynyt ilmi, sanotaanko tämä taktisista syistä: eron yhteydessä osoittaa sivistyneisyyttä, kun sanoo itsessäkin olevan vikaa.

Haluaako EU oikeasti uudistua, se on edessä olevan jännitysnäytelmän ehkä mielenkiintoisin kysymys. Brysseliin on syntynyt omanlaisensa kulttuuri, eikä mikään tutkimus viittaa siihen, että kulttuuria olisi helppo muuttaa. EU voi uudistua, jos se oikeasti haluaa ja jos se lähtee määrätietoisesti tekemään konkreettisia muutoksia. Haluaako se? Kykeneekö se?

Voimme nähdä brexitin vahinkona, joita sattuu. Kiukuttelemme muutaman vuoden. Löydämme lisää syyllisiä. Ja jatkamme kuten ennen.

Viisaampaa ja rohkeampaa on, jos EU ottaa uudistumisen ykkösprioriteetikseen.

Onneksi saarivaltio pysyy siinä, missä se on ollut aina ennenkin. Lontoo on jännittävämpi kaupunki kuin Bryssel, joten aion jatkossakin käydä katsomassa musikaaleja ja punaisia kaksikerroksisia busseja.