19. kesä, 2016

Voiko piispa tarjota viiniä illallisella?

Voiko piispa tai muu kirkon taho tarjota viiniä ruokajuomaksi? Tästä on keskusteltu sosiaalisessa mediassa viikonvaihteessa. Kimmokkeen keskustelulle antoi Iltalehden artikkeli, jossa tutkivan journalismin hengessä oli käyty läpi kahden piispan edustuskulukuitit vuosilta 2011-2015.

Toimittajat kaivoivat esille, että Lapin neuvotteluviikon viinitarjoiluihin oli käytetty rahaa 243 euroa ja että Jäähallissa tarjottu edustusateria oli maksanut 145 euroa, sisältäen viiniä ja olutta. Suurempiakin summia esiintyi, riippuen kyseisen tilaisuuden osanottajamäärästä.

Somekeskustelussa kirkko sai runsaasti ymmärrystä, ja Iltalehden asennetta pidettiin hurskastelevana ja tekopyhänä. Toisaalta kysyttiin, voiko kirkollisveron maksajien rahoja käyttää alkoholitarjoiluun. Jokainen maksakoon ruokajuomansa itse.

Mitäkö ajattelen tästä, minä pappi, joka on 20 vuoden ajan toiminut yrittäjänä?

1. Pääkysymys kuuluu: voiko verovaroin elävä yhteisö ylipäänsä kustantaa alkoholitarjoilua tilaisuuksissaan? Sekä onko lopulta perusteltua sekään, että yritysten alkoholitarjoilu on verotuksessa vähennyskelpoinen kuluerä.

Yleinen ja hyväksytty käytäntö on, että alkoholia voi tarjota ja että yrityksille alkoholitarjoilu on vähennyskelpoinen edustuskulu.

2. Sitten voidaankin jo kysyä, miten paljon rahaa voi käyttää alkoholitarjoiluun. Luulen saavani taakseni kansalaisten suuren enemmistön tuen todetessani, että avainsana on kohtuullisuus.

Paljon vaikeampi onkin sitten määritellä, mikä on kohtuus. Tässä piilee koko keskustelun varsinainen villakoiranydin.

Miksi erityisesti kirkko kiinnosti Iltalehteä? Kyse ei ollut siitä, että kirkko käyttäisi viinitarjoiluun enemmän rahaa kuin sanokaamme joku kaupunki. Luulen kirkon olevan kaikista julkisista yhteisöistä kohtuullisin.

Kyse on siitä, että alkoholi- ja raittiuskysymys on ollut hankala kirkolle. Sille ovat historialliset syynsä.

Jeesus nautti viiniä. Martti Luther oli legendaarinen oluen ystävä. Luostareille alkoholituotanto on aina ollut merkittävä tuloerä. Entisaikoina paloviina ja olut olivat osa pappilakulttuuria.

Alkoholilainsäädännön kulminaatiovuosi oli 1866, jolloin paloviinan kotipoltto kiellettiin, vaikka talonpoikaissääty vastusti jyrkästi kieltoa. Vuonna 1907 yksikamarinen eduskunta hyväksyi kieltolain, joka kumottiin vuonna 1932. Kieltojen merkittävä taustavaikuttaja olivat pietismi ja sen vanavedessä syntyneet herätysliikkeet. Raittiudesta kehittyi eräänlainen kansalaisuskonto, kuten tutkija Irma Sulkunen toteaa.

Elias Lönnrot teki vastaiskun täysraittiusaatteelle yrittämällä perustaa kohtuusseuran, ilmeisesti kuitenkaan onnistumatta.

Alkoholin suurkulutuksen haitat ovat melkoiset. Vuosikymmenien ajan on keskusteltu, onko vastauksena rajoitukset vai valistus. Molempia on kokeiltu ja kokeillaan. Ehkä parhaiten näiden keskustelujen tuoksinassa on pärjännyt kaksinaismoraali, sanotaan yhtä ja tehdään toista.

Kirkolle alkoholi ei ole uskonkysymys, varsinkaan Keski- ja Etelä-Euroopassa. Eikä meilläkään. Periaatteessa kirkon edustajat noudattavat samoja käytäntöjä kuin muukin yhteiskunta. Jotkut käyttävät alkoholia kohtuudella, jotkut ovat absolutisteja, ja joillakin valitettavasti on ongelmia.

Vielä muutama vuosikymmen sitten papit hakivat viininsä naapuriseurakunnan Alkosta, jossa heitä ei tunnettu. Häissä katsottiin tarkasti, ottiko pappi kuohuvaa hääväen kanssa vai valitsiko hän mehun. Muistelen, että 70-80-luvuilla kirkollisissa tilanteissa ei tarjottu viiniä ruuan kanssa. Sitä suurempi oli yllätykseni, kun osallistuin Västeråsissa pappisvihkimykseen, johon kuului juhlaillallinen. Viini kuului oleellisena osana ateriaan. Istuin parin pöydän päässä piispasta, joka löysi katseellaan nuoren suomalaispapin ja kohotti kanssani maljan. Koin sen ystävällisenä eleenä. Oman pappisvihkimykseni jatkojen juomista muistan kahvin.

Kirkon tulee näyttää esimerkkiä. Mutta se tie on jo kokeiltu, jossa ainoana mahdollisena ihanteena pidetään täysraittiutta, niin hyvä kuin se voisi ollakin. Sen sijaan voimme edellyttää, että jos alkoholia käytetään kirkon edustustilaisuuksissa, niin oltakoon kohtuullisia.

En ole kirkon tai kirkollisen yhteisön palkkalistoilla. Siksi voin uskottavasti todeta, että en ole kertaakaan nähnyt pappien ja kirkon luottamushenkilöiden juopottelevan kirkon piikkiin.  Omalla rahallaan papit kyllä ovat irroitelleet siinä kuin muutkin.

 

Ps. Jutusta ei selviä, miksi tarkastelun kohteeksi valittiin juuri kyseiset kaksi piispaa, arkkipiispa Kari Mäkinen ja Helsingin piispa Irja Askola. Voiko asiaan vaikuttaa, että jotkut heidän mielipiteidensä vastustajat olisivat pyrkineet käyttämään hyväksi suhteitaan toimittajiin? Tämä on vain arvaus. Tältä tilanne kuitenkin näyttää.

Seuraavaksi Iltalehti toivottavasti käy yhtä huolellisesti läpi jokaisen kunnanjohtajan, ministerin, kansanedustajan ja muun yhteiskunnallisen napahenkilön edustuskulut.

 

Tässä linkki verottajan käytäntöjen avaamiseen: http://blogi.auriayrityslaskenta.fi/bid/176818/Alkoholi-kirjanpidossa-miss-menee-sallitut-rajat