18. kesä, 2016

Joachim Löw meets huvittunut ja paheksuva yleisö

Joachim Löw teki jotain, joka ylitti sopivaisuuden rajat. Hänen kädenliikkeensä on levinnyt kaikkialle maailmaan. Olemme saaneet uuden meemin kuvaamaan sitä, mitä teemme privaatisti mutta emme julkisuudessa.

Kiinnostavinta tässä episodissa ei lopultakaan ole Saksan maajoukkuevalmentaja. Kiinnostavinta olemme me. Miksi tapahtuma herätti niin paljon huomiota?

Löw ei lyönyt ketään eikä haukkunut. Hän ei myöskään huijannut jalkapalloyleisöä eikä vaarantanut ihmishenkiä ajamalla holtittomasti. Hän laittoi kätensä housuihinsa, kosketti pallejaan ja todennäköisesti haisteli haarojensa väliin kertynyttä hikeä.

Niin me emme tee. En minäkään. Kameroiden edessä.

Väitetään, että Löw olisi joskus haistellut muitakin kehonosiaan, kuten kainaloitaan. Kehon eritteiden haistelua pidämme sopimattomana. Voimme haistella vain kukkia, viiniä ja hajuvesiä.

Näin ei ole aina ollut evoluution kuluessa. Eläimet haistelevat toisiaan häpeilemättömästi. Kulttuurievoluution varrella yhteiselämämme on ennen vanhaan ollut röyhkeää ja kielenkäyttömme karkeaa, lukekaa vaikka Martti Lutherin mehukkaita tekstejä. Lapsuudestani muistan junien kieltotaulut ”Spotta ej på golvet”. Lattialle sylkeminen ja niistäminen on siis jossain vaiheessa ollut normaalia.

Maailma on muuttunut hygieniseksi, myös kieleltään. Enää emme mene vessan vaan naistenhuoneeseen tai ”käyn tuolla” -nimiseen paikkaan. Enää emme sairastu vaan poikkeamme lääkärissä ja otamme työstäpoissaolopäivän.  Kuolemasta on vaikea puhua ilman kiertoilmaisuja.

Työelämässä ja varsinkin johtamisessa hygienisyys on tapissaan. Johtajalla ei ole tunteita, häntä ei pelota, hän ei väsy eikä koe jet lagia, hänellä ei ole rakkauselämää. Hänellä on joukko dioja ja kaavioita.

Milloin johtaja, piispa tai ministeri on sanonut julkisesti, että ”nyt ottaa aivoon”? Saati ilmaissut sen vahvoin sanoin.

Tärkeäksi meidän julkisessa esiintymisessämme on tullut sopivaisuus, sopivaisuus ja sopivaisuus. Mitä on sopivaa ja mikä ei?

Sovinnaisuus on kaikkea sitä tylsää, mitä ei koskaan paheksuta.

En kaipaa keskiajalle enkä menneiden aikojen brutaaliin elämään. En ihannoi karkeaa kieltä käyttävää Donald Trump -nimistä pelleä, joka tekee presidentinvaalikampanjassa sen mitä kuuluu Stand up -klubille.

Sen sijaan kaipaan julkiseen yhteiselämäämme vähemmän pönötystä, kuorrutusta ja nirppanokkaista paheksuntaa sekä enemmän aitoa luonnollisuutta.

Joachim Löw oli luonnollinen. Minuakin videon katsominen hämmensi, kouraisi ja nauratti hillittömästi. Miksi nauramme muille? Miksi pilkkaamme ihmisiä, jotka ovat erilaisia kuin me tai käyttäytyvät tai pukeutuvat eri tavalla? Miksi kaikkien pitäisi sopeutua sanattomaan normikaavaamme?

Kyse voi olla omasta epävarmuudestamme. Olen turvassa, kun olen näkymätön osa kokonaisuutta.

Mark Twain on sanonut: ”Jos löydät itsesi enemmistön puolelta, on aika parantaa tapasi.”

 

Ps. Johtamisen inhimillisyyttä sekä ohikiitävästi myös Löwiä pohdin Jani Aaltosen kanssa podcastissa Keskustelua johtamisesta, arvoista ja ihmisestä.

Ps 2. Tyylikkyyttä toivon yhteiselämäämme, mutta tyyli onkin jo makuasia. Vai pitäisikö sanoa hajuasia?