Blogi

10. tammi, 2019

Uudenvuoden lupaukset on annettu ja unohdettu.

Vuoden 2018 järisyttävin uutinen oli IPCC:n ilmastoraportti, kattava tieteellinen kartoitus ilmastonmuutoksesta.  Raportti on karua kertomaa. Teemme maailmalle suunnittelematonta, hallitsematonta, äärimmäisen riskaabelia ja vaikutuksiltaan arvaamatonta tuhoa.

Ilmastonmuutoksen vaikutukset tuntuvat merenpinnan kohoamisena, talouden kriiseinä, eläinten sukupuuttoon kuolemisena, koralliriuttojen tuhoutumisena, joukkopakolaisuutena, yhteiskuntien rakenteiden järkkymisenä, kollektiivisen stressin lisääntymisessä, ruuan ja veden saannin loppumisena suurilta ihmisryhmiltä, muutoksina kulttuurissa, kaikessa. Jotkut vaikutukset tiedetään varmasti, monia ennustetaan ja arvaillaan.

Hyvä uutinen on, että päättäjien ja vaikuttajien tasolla tilanteen vakavuus tiedostetaan. Katowicessa pidetty ilmastokokous vahvisti useimpien valtioiden sitoutumista taisteluun ilmaston lämpenemistä vastaan. Mutta teemmekö läheskään tarpeeksi?

Muistan elävästi vuosituhannen vaihteessa käytyä keskustelua, jossa tilannetta tiiviisti seuraavat esittivät uhkakuvia, ja suuri enemmistö kohautti olkapäitään. Antaa niiden höyrytä. Olemme ennenkin selvinneet.

Jos olisimme silloin noin 20 vuotta sitten tehneet muutoksia, joita nyt teemme pakon edessä, maailma voisi paremmin. Jossittelulla emme kuitenkaan ratkaise mitään.

Nyt on havahduttu. Toivoa siis on.

Huono uutinen on, että vanhojen paradigmojen ja toimintatapojen jyräävä voima yhdistettyinä ahneuteemme ja itsekkyyteemme ovat jättimäinen hidaste.

Meidän jokaisen kulutustottumuksilla on merkitystä, mutta ilman velvoittavia kansainvälisiä sopimuksia ja pakottavaa lainsäädäntöä planeetta ei selviä tai kokee ainakin peruuttamattomia vaurioita.

Suomi on tämän taistelun etulinjassa. Meidän toimiemme suurin vaikutus on siinä, että omalla esimerkillämme haastamme globaalin yhteisön merkittäviin muutoksiin – nyt.

Vuosi 2019 saattaa olla ihmiskunnan historian merkittävin vuosi, yhdestoista hetki. Jos emme tee mitään nyt, vaikeutamme entisestään tulevaisuuden hankkeita ilmastonmuutoksen torjumiseksi. Jos ikinä aiomme tehdä mitään merkittävää ihmiskunnan hyväksi, sen aika on käsillä.

En kirjoita tätä syyllistääkseni ketään. Kirjoitan, koska muutos on mahdollista vain laajan tiedostamisen tuloksena.

En osaa myöskään antaa kymmenen kohdan toimintaohjeita yksilöille ja yhteisöille. Ohjeet ovat tiedossamme. Mikään ei muutu ilman kollektiivista havahtumista ja tiedostamista, joka johtaa jostain luopumiseen ja jonkin uuden aloittamiseen.

Mitään merkittävää tuskin syntyy pelon ja pakon avulla. Mutta ääritilanteessa niilläkin on merkitystä. Ehkä olemme jo äärilaidalla. Enemmän kuitenkin uskon unelmaan maailmasta, joka voi hyvin.

Sotien jälkeen meillä oli yhteinen tarina, jota kutsuimme jälleenrakentamiseksi. Sitten meiltä katosi tarina. Nyt meidän on pakko löytää merkityksellinen tarina uudelleen.

Nyt jos koskaan ihmiskunnalla on kollektiivinen missio, yhteinen kutsumus.

30. joulu, 2018

En ole tavannut kumpaakaan isoisääni. Äitini isän tappoi härkä, kun äiti oli kaksivuotias. Isäni isä kuoli kahdeksan vuotta ennen syntymääni. He olivat kaksi henkilöä, joita ilman minä en olisi minä.

Äitini isän nimi oli Otto Strid. En tiedä, minkä näköinen hän oli. Äitini ei tietenkään osannut kuvailla häntä. Otto oli pertunmaalainen mäkitupalainen, joka yritti työllään pitää hengissä Hilma-vaimoaan ja neljää lastaan.

Oliko hän ylittämässä peltoa, jossa raivostunut sonni pääsi yllättämään hänet? Yrittikö hän juosta karkuun vai rauhoittaa eläintä? Kuoliko hän nopeasti vai olisiko hän voinut jäädä henkiin, jos apu olisi tullut ajoissa?

Perhe jäi pulaan, ja pikku Elli päätyi jossain vaiheessa pikkupiiaksi Kuortin kartanoon. Sisareni ovat kuulleet, että häntä ilmeisesti pidettiin hyvänä. 

Yksi neljäsosa minusta on Oton perimää.

Toinen neljäsosa on Fredrik Aaltosta, joka oli Somerniemen Saarikon torppari, kymmenen lapsen isä. Hänestä olen kuullut tarinoita paljon. Hän oli huumoria viljelevä viisas mies, joka oli uskollinen työväenaatteelleen ja joka samalla oli koko pitäjän arvostama Vetu tai Saarikko. 

Työntekoa oli sekä Oton että Fredrikin elämä. Elanto saatiin maasta, taksvärkkiä tehtiin ja naapureita autettiin ja apua saatiin. Fredrik saattoi saada jonkun lantin lautamiehen toimistaan ja vähän tukevamman tulon metsätöistä, joihin pojatkin osallistuivat.

Mitä isoisäni ajattelivat? Mihin he uskoivat? Luultavasti he olivat tavallisia suomalaisia Jumalaa pelkääviä ihmisiä. Oton puolisosta Hilma-mummusta äiti kertoi, että tämä rukoili joka päivä lastenlastensa puolesta. Ehkä hänen rukouksensa ovat kantaneet minuakin elämän aallokoissa. 

Fredrik kuulemma tunsi Raamattunsa. Jopa niin hyvin, ettei pappikaan pärjännyt hänen kanssaan. No, tässä on tätieni ja setieni huumorikerrointa, luulen. Joka tapauksessa hänen torppansa oli niin lähellä kirkkoa, että vain kapea järvenkaistale erotti ne. Kesällä kirkkoon soudettiin ruuhella, joulukirkkoon kierrettiin hevosella kulkusten kilistessä. 

Fredrikin ja Idan kirkkomatkat päättyivät sata vuotta sitten, kun tarinan mukaan kirkossa oli siunattu aseita. En tiedä, oliko siunattu, mutta näin on kerrottu. Ehkä jokin tuon kuohuvan ajan kirkkotapahtuma oli saanut suuret mittasuhteet kyläläisten mielissä. Ajatus aseiden siunaamisesta oli liikaa oikeudentuntoiselle Fredrikille. Jotain särkyi silloin hänen mielessään suhteessa kirkkoon. Luulen, ettei se ollut vihaa vaan jonkinlainen hiljainen mielenilmaisu.

Hän on poismenneistä henkilöistä se, jonka kiihkeästi haluaisin tavata, jos se olisi mahdollista. Kysyisin häneltä, miltä tuntui, kun saman kylän ihmiset alkoivat vihata toisiaan. Haluaisin kertoa, että hänen pojanpojastaan tuli pappi, ja muitakin pappeja tuli sukuun.  

En haikaile vanhojen aikojen perään, en rankkaa työtä, jonka rinnalla minun työni on ollut kevyttä. En kaipaa menneen maailman yhteisöllistä painetta, vaikka tuskin olemme sosiaalisista paineista vapaat nytkään. Ne vaan ovat erilaisia.

Jotain haluaisin säilyttää vanhasta, sinnikkyyden, sydämen hiljaisen uskon. Sitä kannattelee sukupolvien ketju, johon liityn ja jota jatkan vuonna 2019.

 

Kuvassa isoisoisäni Aatami Berg. Kuva otettu Pertunmaalla. Erityisen vaikutuksen minuun on tehnyt kuvan joulukuusi. 

18. joulu, 2018

Seurakuntaan haettiin pappia. Yksi hakijoista oli Jeesus Nasaretilainen, mikä aiheutti Tuomiokapitulissa hämmennystä. Hakijan henkilöllisyys vahvistettiin ristikuulusteluin ja DNA-testein. 

Varmimmaksi vakuudeksi asia haluttiin varmistaa vielä hakijan osaamisen tarkistuksella, ja Jeesusta pyydettiin tekemään jokin sopivaksi katsomansa ihme. Siinä samassa Jeesus muutti kapitulin jäsenten kahvin viiniksi. Se ilahdutti useimpia, mutta yksi jäsen koki sen epäluterilaiseksi, koska Luther tykkäsi enemmän oluesta. 

Varsinaisesta asiasta ei kuitenkaan ollut epäilystä. Hän se oli. Kirkko joutui kinkkiseen tilanteeseen.

Tämä on kiusallista, totesi piispa Hengenjano kiiteltyään hakijaa ja saateltuaan hänet ovelle. Kai hänen täytyy saada vaalisija, onhan hän sentään kirkkomme merkkihenkilö ja muutenkin ansioitunut elämänmuotomme kehittäjänä. Mitä mediakin sanoo, jos hänet jätetään rannalle?

Hänen ansioitaan ei voi kiistää, jatkoi asessori Pahkapykälä. Kieltämättä hän on organisaatiomme perustajajäsen, Founding Partner. Mutta huomauttaisin, että viranhaltijalta vaaditaan teologinen loppututkinto, todistus ruotsinkielen taidosta sekä muukin sopivuus papinvirkaan. Tokko hänellä on näitä pätevyyksiä. Ainakaan ajantasaisia.

Ei todellakaan ole, jyrähti asessori Saitakylpy. Aramean kieltä hän hallitsee, mutta mitä hän tietää dogmatiikasta ja liturgiasta? Osaako hän edes laulaa? Ihmissuhdetaitojenkin osalta olisin varauksellinen. Muistaakseni hän rettelöi paikallisen papiston kanssa. Ties mitä kapinaa villitsee seurakuntiimme ja suomalaiseen yhteiskuntaan. 

Keskustelu polveili. Jotkut muistuttivat, että Jeesus oli kuitenkin rauhan kannattaja ja tuli toimeen vierasuskoistenkin kanssa. 

Psykologisiin testeihin Jeesusta ei tohdittu lähettää, koska pelättiin hänen ihmetempullaan loihtivan itselleen sopivat tulokset. Lopulta piispa sai tehtäväkseen kirjoittaa hakijalle viestin: 

Arvoisa Jeesus Nasaretilainen. Kiitos hakemuksestanne. Arvostamme uraauurtavaa työtä, jota olette tehnyt kirkkomme eteen. Valitettavasti minun on todettava, että ette täytä papin viran pätevyysvaatimuksia, mitä tulee akateemiseen koulutukseen. Joten emme voi pitää Teitä vaalikelpoisena.

Olette varmasti huomannut, että kirkossamme käydään kiivasta keskustelua siitä, kuka on oikeassa uskossa ja millaista oppia meidän tulisi noudattaa. Kirkon hallinnon tekemän riskikartoituksen mukaan teidän astumisenne kirkolliseen virkaan toisi lisää hämmennystä keskuuteemme.

Rohkenen myös todeta, että muutenkin aika on ajanut ohitsenne. Suosittelemmekin ystävällisesti, että palaatte sinne, mistä tulitte. Olettehan jo eläkeiässä ja ansaitsette pitkän levon.

Tai entä jos hakisitte muunlaista työtä, vaikka pakolaiskysymysten, terveydenhuollon ja köyhien ruoka-avun parissa tai Pelastusarmeijassa, jossa tarvitaan päivystäjiä joulupatojen äärelle. Ja voisittehan näin joulun alla vaikka suorittaa kotikäyntejä, joku varmasti avaa Teille ovensa. Onhan sentään syntymäpäivänne.

Joka tapauksessa Hyvää joulua Teille ja kaikille Eetosta ja paatosta -blogien lukijoille. 

Ps. Joulu on muisteloiden aikaa. Tässä minun joulumuistojani.

9. joulu, 2018

Voin kohdata toisen realistisesti sellaisena kuin hän on tai voin aliarvioida häntä tai yliarvioida.

Intuitiivisesti puolustamme ehkä realismia. Miksi haihatella mihinkään suuntaan? 

Usein tosin aliarvioimme toista, ehkä mielestämme hyvistä syistä. Hän on liian nuori ja kokematon. Hänellä on väärä sukupuoli tai etninen tausta. Viimeksi hän epäonnistui pahasti.

Yliarvioimiseenkin ovat syynsä. Satun tykkäämään hänestä, ainakin jostain hänen yksittäisestä piirteestään. Hän on kaverini. Tunnen hänen perheensä.

Mikä näistä kolmesta suhtautumistavasta on paras? Se riippuu tietenkin tilanteesta. Sekä siitä, haluanko auttaa henkilöä kehittymään vai onko tavoitteeni kilkata hänet sivummalle.

Kaikilla suhtautumistavoilla ovat käyttäjänsä. Vuosia sitten kuulin henkilöstä, jota yhteisö piti luuserina. Olisimme loistoporukka, jos pääsisimme eroon siitä luuserista, he puhuivat. Luuseri tosiaankin epäonnistui jatkuvasti eikä edes pyrkinyt kunnon onnistumisiin.

Ryhmälle tuli uusi pomo, joka ensi töikseen antoi luuserille vaativan projektin. Muut ryhmäläiset olivat kauhuissaan, mutta eivät tohtineet haastaa uutta esimiestään.

Luuseri hoiti homman loistavasti. Miten siinä noin kävi, he miettivät. Sitten joku hoksasi: uusi pomo ei tiennyt, että se tyyppi oli luuseri.

Ryhmä teki hänestä luuserin uskomalla, että hän oli luuseri.

Liputan vahvasti sen puolesta, että keskimäärin parasta on yliarvioida henkilöä. Minulla on siihen perusteet. Kutsun sitä tuulikorjaukseksi.

Nimityksen hokasin kuunnellessani vuonna 1972 kuvattua Viktor Franklin puhetta. Se on runsaat neljä minuuttia, kannattaa kuunnella. Tämä legendaarinen psykiatri ottaa esimerkin pienkoneen lentämisestä. Jos otan kompassin avulla suunnan kohti maalia ja lähden lentämään suoraan kompassin osoittamaan suuntaan, voin päätyä kauas maalista. Lentämisessä kun tähtäyspisteen tulee tarkentua tuulen mukaan. Sama pätee vaikka Kaisa Mäkäräisen ammuntasuorituksessa tai Pirkko-vaimoni jousiammuntaharrastuksessa.Tuulikorjaus.

Aivotutkijat ovat tienneet pitkään, että aivomme rekisteröivät herkemmin negatiivisen kuin positiivisen palautteen. Siksi positiivista on annettava 3 – 5 kertaa enemmän. Eikä palautteen määrä tai laatukaan vielä ratkaise. Palautteessa on kyse myös siitä, miten suhtaudun toiseen.

90-luvulla bongasin Goethen ajatuksen, jossa hän puhuu ihmisen kohtelemisesta. Viktor Frankl viittaa tähän samaan legendaariseen ilmaisuun:

”Jos kohtelet ihmistä sen mukaan, miltä hän näyttää tai mitä hän on, teet hänestä huonomman kuin mitä hän on. Mutta jos kohtelet häntä kuin hän olisi se, mitä hänestä hänen mahdollisuuksiensa mukaan voisi tulla, teet hänestä sellaisen kuin mitä hänen tulisi olla.” 

Ihmissuhteen tuulikorjaus on, että katson toista hyvällä silmällä, ehkä hieman idealistisesti pyrkien kiinnittämään ajatukseni hänen parhaisiin puoliinsa sekä ennen kaikkea hänen mahdollisuuksiinsa.

Miten suhtaudun kollegaani, alaiseeni, pomooni, ystävääni, lapseeni? Suhtautumisellani vaikutan hänen tulevaisuuteensa. Suhtautumistapani päätän minä itse, ei kukaan muu.

Millaisen tuulikorjauksen voisit aloittaa tänään? Suhteessasi keneen?

 

#asenne #suhtautuminen #ihmissuhde #yliarvioiminen #aliarvioiminen #ihmissuhde #tuulikorjaus

1. joulu, 2018

Johtaja tarvitsee yleissivistystä, tietämystä elämän eri aloilta. Pelkkä numeroiden tai teknologian ymmärtäminen ei riitä, vaikka niistä on valtavasti hyötyä. Hänen tulee ymmärtää psykologiaa, viestintää, filosofiaa, valtio-oppia, sosiologiaa, taiteita, politiikkaa ja jopa teologiaa. Ainakin pintapuolisesti.

Johtaja johtaa maailmassa, joka on monimutkainen, moniarvoinen, monikulttuurinen ja moniongelmainen. Hyvä tulos syntyy vain vaivoin jos lainkaan pelkkien lineaaristen päättelyjen ja peukalosääntöjen lopputulemana. Se on seurausta monien asioiden yhteisvaikutuksesta.

Joskus muinoin oli aika, jolloin hoida homma riitti. Väki saatiin liikkeelle ja kilpailijat tutisemaan. Sanansa sylkäistyään pomo lähti hirvimetsälle ja palasi maanantaina ottamaan vastaan alaisten raportit. Sitä aikaa ei enää ole, eikä se palaa.

Yleissivistys on kouluttautumista, myös oman osaamisalueen sivusta, sekä arvostavaa käytöstä kanssaihmisiä kohtaan.

Yleissivistyksen pikakursseja ei liiemmin ole tarjolla, joten kannattaa valita pitkä tie. Sivistyksen hiominen ja kartuttaminen on elinikäinen prosessi. Siihen kuuluu asioiden ja ilmiöiden uteliasta seurantaa ja kunnioittavaa vuorovaikutusta ihmisten kanssa.

Onneksi näitä yleissivistyneitä johtajia on, laaja-alaisia, monipuolisia, elämää ymmärtäviä. Kohtaamistani johtajista saisi koottua huippubändin, urheilujoukkueen, remonttiporukan, historiantutkimuskerhon, kirjallisuuspiirin tai teologisfilosofisen keskusteluporukan. Monet tekevät vapaaehtoistyötä sekä uransa aikana että sen jälkeen. Eivätkä nämä harrastukset ja kiinnostuksen kohteet tee heistä huonompia johtajia, pikemminkin päinvastoin.

Ideat ja innovaatiot syntyvät risteyskohdissa, kun asioita sekoitetaan keskenään. Omaan alueeseensa kapeasti keskittynyt henkilö osaa tehdä pieniä parannuksia aikaisemmin keksittyyn. Laajemmalla alueella liikkunut ja eri aloilta valaistunut saattaa olla valmis kokeilemaan jotain kokonaan uutta.

Johtamista voi oppia lukemalla Waltaria, kuuntelemalla jazzia, keskustelemalla kapellimestari Hannu Linnun kanssa, katselemalla Picasson maalauksia tai seuraamalla, miten teatterissa tehdään työtä. Johtaminen on poikkitieteellistä, poikkitaiteellista ja poikkikulttuurista. Joskus se on myös poikkipuolista: hyvän johtajan tulee toisinaan kulkea vastavirtaan.

Fyysisessä harjoittelussa puhutaan treenien monipuolisuudesta. Jos toistaa vuodesta toiseen samaa jalkakyykkyä ja hauisvääntöä, kehittyminen pysähtyy, kunto polkee paikallaan, eikä lihas enää vahvistu. Harjoittelu tarvitsee variaatioita. Sama pätee henkisellä puolella.

Johtaminen tylsistyy, jos johtaja junnaa aina samaa kuin ennenkin ja kuuntelee luokkahuoneessa suunnilleen samat luennot kerran vuodessa.

Joskus on hyvä mennä ryhmän kanssa vaikka metsään, jotokselle tai lyhyelle vaellukselle, jutella ja kysyä, mitä luonto voisi opettaa johtamisesta. 

Kapea-alainen ja pahimmillaan moukkamaisuutta (ehkä tietämättään) ihannoiva johtaja on ennen pitkää vaaraksi itselleen ja yhteisölleen. Viisas johtaja toimii eettisesti ja kykenee suunnistamaan yllätyksellisessä toimintaympäristössä.

Muuten, Platonin mukaan valtion johtajien tulisi olla filosofeja.

 

Ps. Käsittelin tätä teemaa muutama vuosi sitten kirjassani Johda ihmistä – Teologiaa johtajille. (Alma Talent 2011). Yksi aihetta käsittelevä teksti on artikkelini Henkisen johtajuuden dramaturgia.

 

#johtajuus #sivistys #yleissivistys #viisaus #tiede #taide #metsä #monikulttuurisuus