Blogi

13. tammi, 2018

Teemu Laajasalo on ollut huolimaton kuittien ja merkintöjen kanssa, majoittunut kalliisti ja mahdollisesti käyttänyt virkaluottokorttiaan löysästi.

Johanna Korhonen käy journalistin jäätävällä pikkutarkkuudella ja ärhäkkyydellä piispan kimppuun, ja on ammattilaisena luonnollisesti hahmottanut keissin vuotavan mediaan.

On tärkeää, että epäselvyydet selvitetään. Yhtä tärkeää on parantaa toimintatapoja. Helsingin seurakuntayhtymä onkin ilmeisesti aloittanut kontrollijärjestelmiensä päivittämisen. Tässä Kirkko ja Kaupunki -lehden laaja artikkeli aiheesta.

Nyt prosessi on ehkä johtamassa poliisitutkintaan. Kohu on alkanut saada yleistä merkitystä, joten nahdollinen tutkinta toivottavasti selkiyttää tilannetta.

Arvostamani pankkimies Ahti Hirvonen sanoi tuntevansa kahdenlaisia fiksuja ihmisiä. Toisilta onnistuu raha-asioiden hoito ja toisilta ei.

Minä satun kuulumaan siihen ryhmään, jonka on vaikea olla kovin pikkutarkka rahojen kanssa. Vaimo pitää minua liian avokätisenä. Yritystoiminnasta syntyvät kuitit olen pakottautunut säilyttämään aina samassa osassa kukkaroa. Siitä huolimatta jostain mystisestä syystä joskus hukkaan niitä. Tilitoimistoni merkitsee kuitittomat transaktiot palkakseni, mikä tietenkin kirpaisee, mutta oma syyni.

Yrittäjänä ja johtajana minulle on ollut tärkeää, että rinnallani on aina taho, henkilö tai tilitoimisto, jonka kontrolliin voin luottaa. Näine eväine olen selvinnyt. Muuten olisin ollut pulassa.

Tutkinta etenee loogisella tavallaan. Huomio kiinnitetään faktoihin. Mitä on tapahtunut ja mitä ei?

Asiassa on psykologinenkin puolensa. Sekä Laajasaloa että Korhosta ohjaavat erilaiset piiloagendat. Niitä meillä on aina, ja niitä on vaikea itsekään tunnistaa. Tällaisten tapahtumien motivaatiopuolta voi vain arvuutella.

Olen kysynyt, päätyykö johtavassa asemassa oleva henkilö sosiaaliseen menestyspaineeseen. On henkinen puolipakko osoittaa vieraanvaraisuutta. Rahoista nipottaminen kuuluu kamreereille, ei menestyville johtajille.

Jotkut meistä ovat hajamielisiä boheemeja. Ajatukset pyörivät muissa kuin arjen asioissa. En tunne tältä osin kovin hyvin Laajasaloa, mutta en ihmettelisi, jos hän olisi tässäkin asiassa ainakin hieman minun kaltaiseni.

Entä miksi joku antautuu tutkimaan yksittäistä tapausta suurella intohimolla? Korhonen sanoi iltapäivälehden mukaan olevan lystikästä, että hänellä epäillään olevan muita motiiveja kuin talousasioiden tarkastaminen. Hän ei tietenkään edes voisi myöntää epäilyjä todeksi, jos hänellä olisikin jotain Laajasaloa vastaan.

Tällaisessa tilanteessa ja median myllerryksessä meillä on taipumus demonisoida ihmisiä. Laajasalo on kieroileva leipäpappi ja Korhonen verenhimoinen ilkimys. Läheskään noin asiat eivät mene. Molemmilla ovat puutteensa, mutta molemmat ovat hyviä ihmisiä.

Uskon siihenkin, että tästä koituu jotain hyvää. Tunteet käyvät kuumina molemmissa leireissä. Kriisien keskellä on syytä vetää henkeä. Mitä rumemmaksi peli menee, sitä todennäköisemmin jokainen osapuoli häviää.

7. tammi, 2018

On jännittävää nähdä, miten vuotta 1918 muistellaan nyt sadan vuoden päästä.

Viime keväänä saimme esimakua muisteloista. Juhlarahan teloituskuva herätti tunteikkaan ja osin raivokkaan keskustelun. ”Enää ei pidä kaivella vanhoja.” ”Punaiset aloittivat sodan, kantakoot seuraukset.” ” Valkoisten kosto oli häpeällinen.”

Facebook-päivitykseni keskusteluketjussa monet kertoivat sukunsa vaiheista noina aikoina. Oli punaisten ja oli valkoisten näkökulmia sekä tarina perheestä, jossa vanhemmat olivat jakolinjan eri puolilla mutta tulivat kuitenkin hyvin toimeen keskenään.

Itse olen kolmannen sukupolven edustaja noista ajoista, ja niiden vaiheiden ajattelu koskettaa minua yhä.

Kapinaan ryhtyminen oli väärin. Kaikki väkivalta on väärin, silloinkin jos oikeutetusti tuntee kärsineensä vääryyttä. Vihapuhe tarttui, ja sekalainen järjestäytymätön kapina agitoitiin liikkeelle.

Yhtä väärin oli kapinan jälkeinen sokean koston kierre, jossa siinäkin jätettiin huomiotta laki ja oikeus. Joukkohautoihin joutui kapinajohtajia ja rauhallisia kansalaisia.

Seuraavat kaksi kymmentä vuotta kuluivat haavojen nuolemisessa, vihanpidossa ja epäluulossa. 30-luvulla saatiin aikaan jo punamultahallitus maltillisten poliitikkojen voimin. Sitten tuli talvisota, joka nosti esille kaikkien yhteiskuntaluokkien isänmaallisuuden. Uhrauksia kokivat sekä entiset punaiset että valkoiset.

Duunarin ja porvarin on vaikea osoittaa toistaan kohtaan varauksetonta luottamusta, johtuu se sitten sodasta, sitä edeltäneistä tai sen jälkeisistä ajoista tai jostain muusta.

Pitäisikö näistä asioista edelleen puhua? Ei kaikkien mielestä. Puhuttakoon kuitenkin, jos jokukin tuntee siihen tarvetta. Vatulointi on parempi parantaja kuin vaientaminen. Oletan, että vuoden aikana aiheesta ilmestyy useita kirjoja. Uskon sen olevan terapeuttista, niin kipeältä kaivelulta kuin se voikin tuntua.

Totuuden kohtaaminen vapauttaa. Selittely, peittely, torjunta vääristely ja vähättely eivät vapauta.

Parhaassa keskustelussa varotaan syyllistämästä vain toista osapuolta. Konfliktitilanteissa ja dramaattisissa vastakohtaisuuksissa ei ole yhtä syyllistä. Kykenemmekö me kiihkottomaan ja armolliseen keskusteluun vuonna 2018? Uskallan toivoa.

Meillä useimmilla on ikioma tarinamme, jolla on oikeus tulla kuulluksi. Minun tarinani voin kertoa vain minä.

Ehkä menee toiset 100 vuotta, ennen kuin kipeät tapahtumat ovat lopullisesti liudentuneet sanoiksi ja riveiksi historian digiarkistoissa. Suvut jatkavat toisiinsa sulautumista. Ehkä koko yhteiskunta muuttuu vähemmän luokkajakoiseksi. Tai uudet jaot noudattavat toisenlaista kaavaa, joka voi olla kipeämpi kuin se vanha ja nykyinen.

Olisivatko vuoden 1918 tapahtumat mahdollisia nyt? Kurja sanoa, mutta kyllä. Sivistyksen kerroksemme on ohut, ja meissä on kyky pahaan.

Mutta onneksi myös hyvään.

 

Ps. Tässä linkki, jossa kerrotaan Kyösti Kallion puheesta 5.5 1918. Kallio liputti kansan yhtenäisyyden puolesta heti taisteliujen päättymisen jälkeen.

 

Avainsanat: 1918, punakapina, sisällissota, keskustelu, totuuden kohtaaminen

29. joulu, 2017

Ilmastonmuutos vaikuttaa psyykeemme, toteaa Sara S. More blogissaan, joka käsittelee ilmastotraumaa.

Viime aikoina on alettu tutkia ilmaston muuttumisen vaikutuksia mielenterveyteen. Uutiset mannerjäätiköiden sulamisesta, lajien sukupuutosta, merten muovisaasteista, se kaikki tunkeutuu tajuntaamme ilman että edes huomaamme sitä.

Sara More viittaa tuoreeseen yhdysvaltalaistutkimukseen Psyykkinen terveys ja muuttuva ilmastomme. Ihminen alkaa reagoida ja oireilla. Sen ilmentymiä ovat konfliktien sysääminen pois mielestä, fatalismi, pelko, avuttomuuden tunne ja periksi antaminen.

Jotkut vaikutukset ovat akuutteja. On shokkitiloja, ahdistusta ja häiriöitä sosiaalisissa suhteissa. Jotkut vaikutukset taas ovat kroonisia, kuten väkivaltainen käyttäytyminen, huoli menetyksistä ja seuraavien sukupolvien elämästä sekä heikentynyt tunne siitä, että voi vaikuttaa omiin asioihinsa. 

Kyseessä on ilmiö, johon meidän on havahduttava. Muutenkin kuin päivittelemällä pimeitä räntätalviamme.

Ensiksikin: tarvitsemme keinoja pitää itsemme suunnilleen selväjärkisinä. On hyvä entistä tietoisemmin pyrkiä tarkastelemaan arkeamme toiveikkaasti. Opettelemme tunnistamaan elämänarvojamme, vaalimme tärkeitä ihmissuhteitamme, panostamme kulttuurikokemuksiin. Teemme kaikkea sitä, joka ennenkin on tehnyt elämän elämisen arvoiseksi.

Toiseksi: annamme aktiivisesti oman panoksemme, jotta maailmasta tulisi parempi. Osuutemme voi olla vähäinen, mutta silläkin on merkitystä planeetalle, kanssaihmisille ja meille itsellemme.

Kipeimmin tarvitsemme sitä, että järjestämme uudella tavalla suhteemme luontoon. Perinteinen suhteemme on erillisyys. Luonto on ulkopuolellamme, ilmastonmuutos on tilastoja, ja jäätiköt ovat kaukana meistä. Käytämme kieltä tavalla, jossa me olemme subjekteja ja planeetta on objekti.

Täysin eri tavalla ovat ajatelleet alkuperäiskansat. Ne näkevät elämänsä yhteytenä Äiti Maahan. Maailma on vuorovaikutusta, jossa ihminen on sekä antava että vastaanottava osapuoli.

Tästä on puhunut Richard A. Bowell Human Evolutary Change -sivuilla. Ihmisen evoluution seuraava vaihe edellyttää uutta suhdetta ympäristöön. Ratkaisut eivät voi enää olla reaktiivisia, yksittäisten ongelmien korjaamista. Tarvitsemme uuden tavan ajatella.

Samaa sanoo Anita Sanchez:  ”Ilmastoratkaisu edellyttää, että ymmärrämme yhteytemme luontoon.” Hän puhuu neljästä voimasta: anteeksianto, yhteys, parantaminen ja toivo.

Upeassa CoPassion-hankkeessa on etsitty myötätuntoa työpaikoille. Oli ilo olla siinä mukana. Globaalilla tasolla tarvitsemme myötätuntoa koko luomakuntaa kohtaan.

Roboetiikka-symposiumissa todettiin syksyllä, että ilmastonmuutosta ei voi ratkaista ilman tekoälyä. Yhtä painokkaasti voimme sanoa, että ratkaisua ei löydy ilman tahtoa ja syvällistä asennemuutosta.

Silloin puhutaan spiritualiteetista, kyvystä nähdä elämä yhtenä kokonaisuutena, ei vain osiensa summana. Siinä yhdistyy sekä ihmisen henkinen terveys että hänen vastuunsa planeetasta.

 

Avainsanat: ilmastonmuutos, ilmastotrauma, spiritualiteetti, mielenterveys, asenne, myötätunto

26. joulu, 2017

Ennen kuin jatkat lukemista, katso tämä kahden minuutin video.

Muistan tämän Ilona-tyttäreni kertoman episodin. Astuessaan reippaasti ovesta ulos hän oli täysin varma, että osaa ruotsia heti kun tapaa uusia kavereita. Toisin kävi, kuten video paljastaa. Katselin tapahtumaa keittiömme ikkunasta. Se kouraisi minua.

Tapahtuma syöpyi mieleeni yhdeksi minunkin avaintarinoistani. Tässä päiväkirjamerkintäni:

30.9.76 Uppsala (to)

”Ilona meni ulos leikkimään toisten lasten kanssa.

He olivat kaukana ja menivät vielä kauemmaksi. Hän ajoi kolmipyöräisellä hiljalleen yli pihan. Katseli loitontuvia lapsia. Meni hiljalleen keinumaan.

Minä hänet innostin menemään ulos. Minä hänet toin tänne. Olemaan siirtolainen. Olen tunnontuskissa. Olen epätietoinen. Jumalako johdattaa vai minä?”

Tarkkaan ottaen kyseessä ilmeisesti on kaksi erillistä melko lähekkäistä tapahtumaa. Minun tajunnassani ne ovat sulautuneet yhteen.

Ilona on tunnistanut kokemuksensa liittyvän tarpeeseensa löytää yhteys toisiin ihmisiin. Minun kokemukseni liittyy perheeseen, vanhemmuuteen ja kutsumuskipuuni. Ja syyllisyyteen.

Meillä kaikilla on piilotajuntamme uumenissa avaintarinoita, ohikiitäviä episodeja tai tapahtumaketjuja, jotka usein kulminoituvat yhteen hetkeen. Jotkut niistä ovat mieltä järkyttäviä, jotkut vapauttavia ja kannustavia. Ne voivat olla lähes mitä tahansa, nähty tilanne, sanottu lause, yksittäinen kohtaaminen. Joskus hetki, johon kukaan muu ei kiinnitä huomiota.

Joistakin omistani avainkokemuksistani olen puhunut ja kirjoittanut. Tässä pari esimerkkiä: ”Jumalauta, Aaltonen, sinä olet kirjoittaja.” – itseluottamus. ”Ruskea nahkatakki.” – unelmat ja pettymykset. ”Taikuri tuli kouluun.” – uskomusten pöntöt.

Tätä kirjoittaessani tajuntaani tunkeutuu tapahtuma, jossa opettaja piti minua syyllisenä häikkään, johon en ollut syyllinen. Miksi muistan sen juuri nyt?

Mikä episodi palautuu mieleesi yhä uudestaan? Missä tilanteessa olit tosi hyvä? Mitä häpeät? Mistä sinua kehuttiin? Mikä kouraisee? Mikä kannustaa?

Jotkut tarinat toimivat metaforina, ne muuttuvat ja saavat uusia merkityksiä. Niiden avulla alamme kuvittaa elämänteemaamme. Minun Taikuritarinani on sellainen. Se poiki iskulauseen ”Älä laita lasta pönttöön, kun taikuri on paikalla”.

Jotkut episodit hautautuvat mielen sopukoihin eivätkä koskaan palaudu tietoisuuteemme. Silti ne saattavat vaikuttaa meihin. Jotkut pomppaavat mieleen elävinä ja tarkkoina ehkä vuosikymmenien päästä.

Jokaisella tarinalla on merkityksensä ja viestinsä, jota on kuunneltava. Joskus ne selittävät, joskus hämmentävät, Ne ovat osa suurempaa tarinaamme.  Niitä kannattaa mietiskellä.

En muista, että olisimme koskaan keskustelleet Ilonan kanssa tuosta Uppsalan tapahtumasta. Luulen, etten olisi pystynyt. Ehkä nyt voin.

23. joulu, 2017

Isäni kertoi joka jouluaatto lapsuutensa jouluista. Olin kuullut tarinat jo pikkupoikana. Myöhemmin vanhimman veljen roolikseni tuli haastatella isää, jotta nuorimmatkin sisarukset pääsivät osallisiksi muisteluista. Se oli joulun kohokohta ja tapahtui joulupöydässä Taatan eli F.E. Sillanpään radioidun joulupakinan ja lahjojen jaon jälkeen.

Isäni perheessä oli kymmenen lasta. Jouluna syötettiin ensin torpan eläimet, sitten oli ihmisten vuoro. Lahjat olivat ei-kaupallisia, itse tehtyjä, samoin koristeet. Puhtaat pahnat tuotiin aattona tupaan. En ihan hahmottanut, mitä niillä tehtiin.

Siihen maailmaan ei ole paluuta. Pirkko-vaimoni tuskin ilahtuisi, jos toisin lattialle kasan pahnoja. Maailma on kulkenut pitkän matkan entisaikojen idyllistä, joka ehkei sekään ollut pelkkää idylliä.

Mikä joulussa on olennaista? No, sanoma rauhasta ja rakkaudesta. Sitä puolustaaksemme olemme kehittäneet jouluun varjotarinan. Moitimme joulun kaupallisuutta, kiirettä ja krääsää. Samalla suomimme itseämme, kun yhä uudelleen sorrumme unohtamaan lapsen hankeen.

Entä jos hyväksyisimme joulun kaupallisuuden, kohtuullisena versiona? Elämä on muutenkin kaupallista. Miten ihmeessä osaisimme ohikiitävänä hetkenä kääntää aivomme päinvastaiseen moodiin? Ylikaupallisuuden ja kestävän kehityksen välisen taistelun rintamalinjat kulkevat arjen valinnoissamme, eivät joulussa.

Kaupankäynti on aina kuulunut elämään. Se on tuottanut elannon suurelle osalle ihmiskuntaa. Nyt olemme siitä riippuvaisia moninkertaisesti tiukemmin ikinä ennen.

Kauppiaat toteuttavat kutsumustaan. Jouluvierailu Porvoon pikkuputiikeissa muistuttaa, että elantoaan hankkivilla tavaroiden tekijöillä ja myyjillä on paljon rakkautta. Sekä tarve tulla toimeen ja tuottaa toimeentuloa kauniiden tuotteiden valmistajille.

Meillä on varsinainen kutsumuksemme, timanttimme, elämämme ydin ja tarkoitus. Sitten ympärillä on muuta, jota voisi joululaulun sanoin kutsua turhuuden turhuudeksi. Kenenkään elämä ei ole kokonaan timanttia.

Joulun höttöä on syyllisyyden tunne joulukorttien lähettämättömyydestä, hätäisestä siivouksesta ja turhakkeiden ostamisesta. Älä enää suostu tähän turhaan kierteeseen. Itse en aio syyllistää ketään, en syyllistyä mistään enkä toivottavasti mihinkään.

Joulukiirekään ei ole vain pahasta. Kohtuumäärin nautittuna ja jopa hieman yliannosteltunakin se virkistää aivotoimintaa. Jouluaattoiltana nautimme sitäkin enemmän, kun saamme lopulta vain olla.

Älä syyllistä itseäsi siitäkään, jos joulun sanoma unohtuu. Voit muistella sitä muina päivinä. Jos kuitenkin jouluna muistat joulun idean, niin ole siitä erityisen iloinen. Hiljenny ja kiitä.

Syyllisyys on joulun tarpeettomin krääsä. Naura sille. Heitä se pois ja unohda. Hymyile itsellesi. Jumalakin hymyilee sinulle.

Täten julistan joulun syyllisyysvapaaksi ajankohdaksi. Iloa ja idylliä jouluusi!