Blogi

19. marras, 2018

Otsikon sanat kirjoitti Viktor Frankl (1905-97), logoterapian perustaja. 

Osallistuin Logoterapiaseminaariin, jossa dosentti Risto Nurmela kiteytti Franklin pääajatuksia. Tämä toimi terapeuttina ja Wienin yliopiston psykiatrian ja neurologian professorina. Hänen ajatuksensa kantavat laajalle yli terapiamaailman ja lääketieteen. Ne ovat kuranttia kauraa työelämälle, johtamiselle, organisaatioille ja arkiselle hyvinvoinnille. 

Tarkoitus, merkityksellisyys, mielekkyys. Painavat sanat kytkeytyvät toisiinsa ja kuvaavat sitä, mitä me kaikki pohjimmiltaan etsimme.

Jos elämästä ja työstä katoaa merkityksen perspektiivi, kaikki muukin katoaa. 

Viktor Frankl kehitti perusajatuksensa 30-luvulla seuratessaan nuorten itsemurhatilastoja. Tiukkaan testiin hänen teesinsä joutuivat, kun hän sinnitteli kaksi vuotta Auswitchin ja Dachaun keskitysleireillä. Sieltä on peräisin hänen tunnettu sitaattinsa: ”Ihmiseltä voidaan viedä kaikki paitsi yhtä asiaa: hänen vapauttaan missä tahansa tilanteessa valita suhtautumistapansa ja oma tiensä.”

Viruessaan keskitysleirillä Frankl teki valinnan. Selviydyttyään kärsimyksistään hän kertoisi koko maailmalle natsien kauheuksista. Se antoi hänen sen hetkiselle elämälleen tarkoituksen.

Ihminen kykenee uskomattomiin suorituksiin, kun hän hahmottaa, että hänen tekemisellään on merkitys. Se saa koodarit istumaan tuntitolkulla koneen ääressä tuntiessaan tekevänsä jotain mielekästä. Merkityksen voimalla luolasukeltajat tekivät yli-inhimillisiä ponnistuksia hakiessaan thaipojat luolasta takaisin elämään.

Maailma pyörii, selviytyy ja kehittyy tarkoituksen ja merkitysten voimalla. 

Elämän tarkoitus tuntuu suurelta ajatukselta, kaukaiselta ja tavoittamattomalta. Loppujen lopuksi kyse on siitä, minkä näen merkityksellisenä juuri nyt.

Viime lauantaina minulle antoi tarkoituksen, kun sain mahdollisuuden luennoida kutsumuksen ideasta kiinnostuneella joukolle. Suurimmillaan kutsumus on elämän mittainen tarkoituksen kokemus. Jokaisella meistä on se, kutsumuksen timantti. Sen on vain annettava tulla esille, putsattava näkyväksi elämän krääsän alta.

Edellisenä päivän uppouduin kirjoittamaan ajatuksiani ja kokemuksiani tiedoksi jälkipolville. Se tuntui merkitykselliseltä, enkä malttanut lopettaa. Viikon keskivaiheilla suunnittelin kahden kumppanini kanssa kirjaa merkityksen johtamisesta. Tunnemme tekevämme jotain, joka vaikuttaa työelämään. Alkuviikon merkityshetki oli muutama tunti koulunsa juuri aloittaneen Enstin kanssa ja Unon pelaaminen – minä hävisin.

Viikko oli sarja merkityskokemuksia, jotka kytkeytyivät johonkin peruskokemukseeni joka antaa minulle tunteen siitä, että haluan elää.

Suurten johtajien vaikuttavuus perustuu heidän taitoonsa luoda tunne tehtävän mielekkyydestä. Se teki Martin Luther Kingistä suuren. Sen varassa Steve Jobs väänsi uuden vaihteen kommunikaatioteknologian kehittymiseen.

Elämän eri vaiheissa minun on mahdollista tehdä valintoja. Elämällä ovat reunaehtonsa: minusta ei tule Yhdysvaltain presidenttiä eikä sadan metrin juoksun olympiavoittajaa. Mutta elämän erilaisissa olosuhteissa voin valita, jäänkö olosuhteiden tahdottomaksi vangiksi surkuttelemaan vai etsinkö vaihtoehtoja ja tietä eteenpäin.

#tarkoitus #merkityksenkokemus #mielekkyys #valinta #logoterapia #viktorfrankl #merkityksenjohtaminen #kutsumus

10. marras, 2018

Ensi viikolla ovat seurakuntavaalit. Äänioikeutettuja on yli kolme miljoonaa. Vuoden 2014 vaaleissa 15.5 prosenttia heistä kävi äänestämässä.

Minäkin ryhdyin ehdokkaaksi, Vihdissä. Vuosikaudet olen ollut kriittinen monia kirkossa esiintyviä ilmiöitä kohtaan: raskas organisaatio, viestin epäselvyys, riitoja, päätöksenteon hitaus. 

Kritiikkini kohdistuu erityisesti kirkon rakenteisiin, ei siihen antaumukselliseen työhön, jota seurakuntien työntekijät ja vapaaehtoiset tekevät ruohonjuuritasolla eri ikäisten parissa. Ks. blogini Miksi en eroa kirkosta? Vai pitäisikö?

Jotkut jättävät äänestämättä siitä yksinkertaisesta syystä, ettei lopultakaan saa selvää, mitä ehdokkaat ajavat. Kirkolliseen tapaan vaaleihin mennään summittaisin viestein.

Onneksi vaalikone auttaa tässä. Se antaa osviittaa ehdokkaiden ajattelusta. Ennen kaikkea siitä, keiden ajatukset vastaavat suunnilleen niitä odotuksia, joita henkilöllä on kirkkoaan kohtaan.

Kirkko ei ole ollut maailman paras instanssi kertomaan saavutuksistaan. Viime vuonna kirkon musiikkitilaisuuksiin osallistui 1,3 miljoona suomalaista. Henkilökohtaisia auttamiskeskusteluja käytiin lähes 800 000. Ruokakasseja jaettiin 100 000. Pelkästään pääkaupunkiseudulla kirkon diakonia auttoi ihmisiä lähes 400 000 kertaa. 

Jos kirkko lakkaisi olemasta, se jättäisi tyhjiön suomalaiseen mielenmaisemaan ja arvopohjaan. Se on taho, joka ei kellu trendien ja kovan talouden pintavaahdossa ja joka auttaa pohtimaan, mikä antaa elämälle tarkoituksen. Kirkko tarvitaan, mutta ei mitä tahansa kirkkoa.

Kirkon megakiistan eri leireissä ovat liberaalit ja konservatiivit. Konservatiivit suhtautuvat Raamattuun kirjaimellisempana ohjekirjana kuin liberaalit, jotka kysyvät, mitä Raamatun ydinsanoma voisi merkitä nykyihmiselle. Aina jakolinjojen välissä ei ole Berliinin muuria. Yksittäinen pappi voi oppiasioissa olla kallellaan konservatiiveihin mutta modernihko sosiaalieettisissä kysymyksissä. Tai päinvastoin.

Seurakuntatasolla tämä jako näkyy vähemmän kuin kirkolliskokouksessa, joka on kirkon parlamentti. Kirkolliskokouksen agendalla näyttää usein olevan jokin suuri kiistakysymys. Aikoinaan tunteita kiihdytti naispappeus. Nyt kiistellään tasa-arvoisen avioliittolain soveltamisesta.

Avioliittoteemaan luottamushenkilöt törmäävät, kun he yhdessä kirkkoherran kanssa saattavat miettiä, keitä omassa kirkossa saa siunata ja vihkiä. He myös pääsevät vaikuttamaan siihen, keitä valitaan uuteen kirkolliskokoukseen vuonna 2020. 

20 vuotta sitten jätin papillisen työni ja ryhdyin yrittäjäksi ja johtamisen kehittäjäksi. Tunsin astuvani johonkin, jossa voisin aidosti vaikuttaa työelämään. Muutokseni toteutin lopulta äkkiä, ja jotain muuta minulle tärkeää jäi kesken. Siitä kai kumpuaa, että toivon löytäväni roolin, jossa voisin palvella kirkkoa mm. sillä, mitä olen oppinut näiden yrittäjävuosien aikana.

Toivon, että kirkko seuraa kaikessa perustajansa Jeesuksen viitoittamaa tietä. En tiedä ketään historian henkilöä, joka olisi niin suvereenisti ollut ihmisen puolella ja ihmisyyden alistajia vastaan. Toivoisin kirkon olevan paikka, jossa jokainen tuntee olevansa tervetullut sellaisena kuin on.

Kirkosta erotaan, kun kirkkoon petytään tai kun kirkko ei tunnu relevantilta. Jos olet kirkon jäsen, niin mitä jos kävisit äänestämässä jotakuta seurakuntasi ehdokasta sunnuntaina 18.11. 

Tietoa kirkkovaaleista on sivulla: Minun kirkkoni.

#kirkkovaalit #seurakunta #kirkontulevaisuus #luottamushenkilöt

3. marras, 2018

Retoriikassa törmäämme kolmen kreikankielisen sanan komboon: logosethos ja pathos. Logos tarkoittaa asioiden hallintaa, ethos puhujan uskottavuutta, ja pathos viittaa tunteeseen.

Nämä kolme sanaa ovat käypä pelkistys myös johtamisen ideasta. Mitä sanoisit johtajasta, jolla ovat asiat hallussa, joka tunnistaa yhteisönsä tunteet ja jonka persoona herättää luottamusta?

Näitä sanoja pyörittelen joskus valmennuksissani. Ne tarjoavat yllättävän paljon pohdittavaa.

Yksi kreikankielinen sana tästä klassikkokolmikosta kuitenkin puuttuu. Se on mythos.

Johtajuuteen liittyy jotain myyttistä. Jo lähtökohtaisesti, koska johtajuutta on mahdoton määritellä eksaktisti. Määrittelyjä on tehty satoja, mutta johtaminen on aina myös jotain muuta. Tietenkin voimme tunnistaa joitain ydinasioita, kuten tehtävä, ihmiset, kommunikaatio ja ryhmä. Mutta johtajuus ei tyhjenny niihin.

Johtaja on myyttinen olento. 

Myytti tarkoittaa tarinaa. Ennen suuret kasvatukselliset ideat kerrottiin tarinoina. Heimokulttuureissa ne kulkivat suullisena perimätietona sukupolvelta toiselle. Vanhassa testamentissa kansan identiteettiä vahvistettiin niiden avulla. Antiikin Kreikan mytologiassa seikkailivat jumalat, jotka joskus sekoittuivat ihmisiin. Roomassa kerrottiin legendoja urotöitä tehneistä sankareista. Meidän aivomme ovat rakentuneet luomaan ja tulkitsemaan tarinoita.

Vaikuttavien hahmojen ympärille syntyy oma mytologiansa. Heidän yksittäiset tekonsa, hyvät ja huonot, lähtevät vaeltamaan omaa kiertokulkuaan. Mannerheim kuvataan henkilöksi, joka tunsi sotilaansa ja tervehti heitä kädestä pitäen. Oikeasti hän ei voinut tuntea kaikkia, mutta rintamalla käydessään hän puhui ystävällisesti sotilaiden kanssa, ja siitä levisivät kuvat ja kertomukset. Syntyi myytti.

Jokaisesta johtajasta ja esimiehestä sikiää tarinoita ja huhuja, jotka saavat alkunsa ehkä yksittäisestä episodista, jossa hän sanoo tai tekee jotain ystävällistä tai epäystävällistä. Vain osa niistä on tarkoitettu kerrottavaksi, mutta niitä kerrotaan kuitenkin.

Mitä kaikkea minustakin puhuttiin, kun olin johtaja? Mitä minun valmentajan työstäni puhutaan? Se kaikki tapahtui ja tapahtuu jossain minun vaikutuspiirini ulkopuolella.

Entä sitten?

Sitä vaan, että johtajuus on paljon muuta kuin mitä johtaja tietoisesti ja eksplisiittisesti haluaa tuoda julki. Joskus se muu tukee hänen pyrkimyksiään ja tavoitteitaan. Joskus se taas haittaa niitä pahasti.

Osittain siihen kaikkeen voi suhtautua tyynellä myhäilyllä. Sitä tapahtuu meille kaikille.

Joskus kuitenkin tarinoiden merkitys voi olla ratkaisevan suuri, hyvässä ja pahassa. Johtajan on hyvä muistaa, että hänen kaikkea tekemistään tarkkaillaan. Yksittäinen hyvä ele vaikka talon nuorelle tulokkaalle voi synnyttää mytologiaa, joka vahvistaa häntä kohtaan tunnettua luottamusta. Tai jos hän julkisesti haukkuu mokan tehneen työntekijän, hän voi joutua läpi uransa kantamaan töykeän tyypin leimaa. 

Meistä kaikista kulkee tarinoita. Johtaja- ja vaikuttajatarinat kantavat kauimmas.

 

#johtajuus #myytti #mythos #tarina #huhu #legenda

26. loka, 2018

Pari viikkoa sitten julistin alkaneen päiväni lykkääntyneiden asioiden hoitopäiväksi

Tiedät, meillä on juttuja, jotka jäävät roikkumaan, koska niitä on helppo lykätä ja ne ovat tylsiä, epämukavia, liian suuria tai turhan pieniä.

Lappu sinne, viesti tuonne, lomake eetteriin, palaverin peruuttaminen, muutaman kaman siirto paikalleen, parin päivämäärän vahvistaminen, tiedustelu kummallisesta laskusta, esityksen valmistelun aloittaminen. Näitä riittää.

Edessä oli väljä päivä. Valmistauduin raatamaan pitkään hoitaakseni roikkuvat asiat.

Tein listan. Siitä tuli lyhyempi kuin olin kuvitellut. Suoralta kädeltä sain siihen seitsemän asiaa tai asiarypästä. Puristamisen jälkeen irtosi vielä kaksi. Sitten priorisoin ne kolmeen kategoriaan: A. tärkeä, B. melko tärkeä ja C. hätätilassa voi jäädä hoitamattakin. A-kategoriaa oli kolme, B:tä toiset kolme ja C:tä sattumalta myös kolme.

Sinänsä kummallista, että kun muutama pieni asia on vaivannut mieltä pitkään, niin niistä kasvaa henkinen vuori, jonka ylittäminen tuntuu vaativan megaluokan valmistelut ja ponnistukset. Kun asioita kasaantuu, ne alkavat tuntua painavilta.

Panin tuulemaan. Olen joskus opetellut tavan, että hankin ensin pikavoiton ja teen pois alta jonkun helpon ja nopean jutun. Sen hoitaminen kesti pari minuuttia. Yksi asia pois C-listalta.

Sitten tartuin härkää sarvista, ja selasin vastattavakseni merkkaamani meilit. Ne olivat A-kategoriaa, koska ne vaivasivat minua ja mielenrauhani takia ne oli pakko hoitaa. Yleensä hoidan vastaamiset nopeasti, mutta nyt olin livennyt. Vain yksi vaati pitemmän vastauksen. Samalla hoitui yksi B-asia eli parin kalenteriasian tarkistaminen.

Tämä vaihe vei kolme varttia, ja olin hoitanut kolmanneksen asioistani. Nousin kävelemään, koska en tykkää istua yhtä mittaa kovin pitkään.

Seuraavaksi otin toisen A-kategorian asian ja aloitin esitykseni valmistelun. Päätin käyttää siihen nyt luokkaa 15 minuuttia, lähinnä alkuajatuksia varten, mutta aikaa hurahti 45 minuuttia. Sain imun päälle, ja esitys oli saman tien viimeistelyä vaille valmis.

Jatkoin. Joukossa oli muutama järjestelyasia, siirsin papereita ja tavaroita paikoilleen, hoidin parit puhelut, maksoin muutaman laskun. 

Aikaa koko operaatioon meni vajaat kaksi ja puoli tuntia. Olisin selvinnyt lyhyemmässäkin ajassa, mutta uppouduin siihen yhteen valmistelutehtävään, mikä samalla vapautti aikaa seuraavilta päiviltä plus kevensi mieltäni.

Kun urakka oli valmis, palkitsin itseni pitkällä kävelylenkillä. Yksi pieni asia jäi auki, vaati puhelinsoiton ja jonotusmusiikin kärsivällistä kuuntelua. Hoidin sen autosta seuraavana päivänä.

Hassua, että noihin hommiin menee loppujen lopuksi vain vähän aikaa, mutta niiden roikkumisen rassaava yhteisvaikutus on moninkertainen.

Asioiden hoidossa en ole jahkailija, mutta mitättömiltä tuntuvat rutiiniasiat saattavat joskus kasaantua ja muodostua henkisen energiani syöpöiksi. 

Olen käyttänyt läpi työelämäni tuota kuvaamaani ja melko tunnettua A-B-C-menetelmää. Se on yllättävän toimiva.

Emme välttämättä väsy aina työn tekemisestä. Joskus väsymme enemmän tekemättömästä työstä.

Ps. Ennen yrittäjäksi ryhtymistäni 21 vuotta sitten minulla oli aina assistentti. Silloin hänestä käytettiin nimeä sihteeri. Kesti aikansa ottaa vastuu omista to do -listoistaan ja aikatauluistaan. Arvostan suuresti assistenttien korvaamattoman hienoa työtä. Heillä on lahja, jota minulla ei ole. Mutta kaikkea voi oppia, myös tekemistensä hallintaa.

21. loka, 2018

Kirjoitan Berliinissä. Teimme kierroksen paikkoihin, jotka erityisesti heijastavat Saksan historiaa 30-luvulta nykypäivään. Hitlerin ja kansallissosialistien megalomaaniset rakennushankkeet ja holokausti. Saksalaisten tapa yrittää päästä sinuiksi karmean historiansa kanssa.

Alexander Smoljanski on tarinankertoja, kuten elokuvaohjaajat yleensäkin ovat. Hän vei meidät paikkoihin, joihin turistit eivät yleensä löydä.

Berliinissä riittää muistomerkkejä, jotka viittaavat sen synkkään historiaan. Pompöösi Tempelhofin lentokenttä, tyhjänpanttina seisova valtaisa betonirakennelma maaperän kestävyyden tutkimiseksi jättiläismäistä riemukaarta varten, keskitysleirille vietyjen juutalaisten vaatturien muistomerkki.

Saksalaiset tekevät näkyväksi synkän historiansa, kansallissosialismin koko karmeuden.

Täysin toisenlaista linjaa vetävät useimmat muut maat, joilla myös on synkkä historia. Japanin sotahankkeiden tuloksena kuoli miljoonia sotilaita ja siviilejä. Siitä ei Japanissa puhuta. Se on pyyhitty pois mielistä. Sitä ei ole.

Neuvostoliitossa Stalin oli surmaamiensa ihmisten määrässä Hitlerin veroinen. Sen muistamiseksi ei Venäjällä ole juuri muistolaattoja kiinnitetty seiniin. 

Samaan vaikenijoiden sarjaan liittyvät muut diktatuuriaikojen rikoksia kokeneet maat, kuten Italia, monet Etelä-Amerikan valtiot ja Afrikan diktatuurit. Ehkä Espanjakin Francon jälkeen, pois lukien kärsijöiden joukkoon kuulunut Katalonia. 

Saksalaiset pitävät huolen siitä, että kansa muistaa. Monet muut pyrkivät siihen, että kansa unohtaa.

Muistolaatat, -kuvat, -patsaat, -paikat eri puolilla Berliiniä, ne kaikki ovat muistuttajia: ”Näin olemme toimineet. Häpeämme sitä. Toivottavasti vastaava ei ikinä toistu, ei meillä eikä muualla.” Lähes inhorealistista totuuden kaivamista.

Vaistomaisesti alan pohtia, kumpi menettely on parempi, avoimuus vai villaisella painaminen. Sympatiani kallistuu saksalaisten mallin puolelle.

”Totuus tekee vapaaksi” on vanha viisaus, joka löytyy ainakin Uudesta testamentista. Totuuden peittely kahlitsee, sitoo energiaa ja voi sairastuttaa.

Voi olla, että saksalaiset ovat kulttuurilleen ominaisesti jo yliperusteellisia historiansa käsittelyssä. Mutta se ollut heidän tapansa selviytyä ja saada takaisin itsekunnioituksensa. Sekä jatkaa eteenpäin.

Kiertelimme paikkoja. Löysimme alueen nimeltä Das Haupt-Büro in der Tiergartenstrasse 4. Se oli 50 lääkärin ja käsityöläisen miehittämä virasto. Talo oli purettu. Muistolaatoista luin, että Friederike Pusch, Hermann Nitche ja muut antoivat ”eutanasian” kehitysvammaisille, mielenvikaisille ja parantumattomasti sairaille. Sekä tietenkin homoille. Oli kuva naisesta, joka saatettiin kuolemaan, koska hän oli ajoittain kärsinyt masennuksesta.

Dokumenteissa on seikkaperäinen selostus kustakin tapauksesta, nimiä myöten, alla leima ja allekirjoitus. Valvottua ja tarkkaa toimintaa. Tavoitteena arjalaisen rodun puhtaus.

Jälkipolvien ei ole kiva lukea, että mukava isoisä oli kuoleman kamreeri. Jossain tapauksessa olisi ehkä armeliaampaa vaieta. Mutta kun totuuden tie on valittu, niin se kuljetaan loppuun saakka. 

 

Ps. Kuva ”Kuolemanviraston” muistomerkiltä, Tiergartenstrasse 4.