Blogi

23. syys, 2017

Katselimme televisiosta, kun Myanmarin muslimiväkeä rantautui Bangladeshiin. Kansaa kulki kuin karjaa. Kuin olisi seurannut Avara luonto -ohjelmaa, jossa gnut ja seeprat yrittävät ylittää krokotiileja kuhisevan joen. Sillä erolla, että katselimme ihmisiä.

Tämä inhimillinen katastrofi koskettaa satoja tuhansia ihmisiä. Jälleen näyttää tapahtuvan etninen puhdistus, kansanmurha ja väen ajaminen muualle.

Taustalla on säälimätön rasismi, jonka taustalla puolestaan on valta, erilaisuuden pelko, viha, koston kierre, uskonnollinen ja nationalistinen fanatismi. Jokin näistä tai kaikki yhdessä.

On ajateltu, että rasismin juuret ovat evoluutiossa. Olemme tottuneet pitämään oman heimon puolta ja kokemaan muut ryhmät uhkaavina reviirillemme tunkeutuvina vihollisina. Luontainen selkäydinreaktiomme toiseutta kohtaan on hyökkää tai pakene -reaktio, joka syntyy aivojemme limbisessä järjestelmässä, jota myös liskoaivoiksi kutsutaan.

Evoluutioselitys on uskottava. Mutta ihminen on muutakin kuin biologista viettimassaa.

Kulttuurievoluution tuloksena meille on syntynyt kyky kokea empatiaa, astua toisen asemaan, noudattaa yhteisiä arvoja, hyödyntää kognitiivista ajattelua ja sitoutua yhteiseen hyvään. Harjoittamaan viivästettyjä reaktioita, tutkimaan tilannetta ennen reagointia.

Ihmiskunta on sivistynyt.

Harmi kyllä, sivistyksen kerros on ohut. Monituhatvuotinen kulttuurinen pääoma murenee käsittämättömän helposti, kuten nyt näyttää käyneen Myanmariin vallanpitäjillä, armeijalla ja osalla kansaa.

Myanmarin tilannetta ei pidä rinnastaa kotoiseen muukalaisvastaisuutemme ja vihapuheeseemme. Rinnastan silti. Natsien keskitysleiritkään eivät syntyneet kertarysäyksellä. Joukkohysteria syntyi kuin Karibianmeren hurrikaani, alkoi pienestä, keräsi voimaa ja kehittyi hirviöksi.

Meillä on pitkä matka siihen, että alkaisimme toteuttaa systemaattista vainoa saati etnisiä puhdistuksia. En kuitenkaan ihmettelisi, jos jossain jotkut näkisivät märkiä unia siitä, että pakolaiset raivattaisiin pois maasta.

Rasismi lievässäkin muodossa on niin vakava asia, että sille on myös jatkossa oltava nollatoleranssi.

Sivistys rapautuu ja vihan vietit pääsevät valloilleen, kun ihmiset syrjäytyvät ja alkavat pienissä porukoissa tai sosiaalisen median verkostoissa haaveilla rajamuureista ja puhtaista rotuvaltioista.

Myanmar tarvitsee kansainvälisen yhteisön intensiivisen huomion. Me suomalaiset ja eurooppalaiset tarvitsemme omien yhteisöjemme henkisen tason huoltamista. Määrätietoisesti.

 

Ps. Buddhalaisenemmistöinen Myanmar eli entinen Burma on pinta-alaltaan Kaakkois-Aasian suurin valtio. Vainottu rohingyaväestö asuu lounaisessa Rakhinen rannikko-osavaltiossa. Myanmarilainen rauhannobelisti ja valtiokansleri Aung San Suu Kyi sanoo, että etnistä puhdistusta ei olisi tapahtumassa. Tästä lisää Pauli Juuselan artikkelissa.

 

Ps. 2 Kirkon ulkomaanapu KUA pyytää eettistä lahjaa Myanmarin tapahtumien uhreille. Ks. Hätäapupaketti.

 

Avainsanat: Myanmar, rasismi, etninen puhdistus, kansamurha, evoluutio, kulttuurievoluutio, sivistys

17. syys, 2017

Olimme pitkään puhuneet tästä. Nyt se toteutui. Lari Junkkari on kokenut vaeltaja, minun pitemmät vaellukseni ovat hamassa nuoruudessani. Tosin Lapissa olen tehnyt paljon päiväreissuja ja muutenkin kulkenut luonnossa.

Pallas - Hetta on Suomen suosituimpia vaellusreittejä, maisemat upeita ja haastavuuttakin piisaa. 55 kilometriä neljässä päivässä ei tunnu paljolta, Mutta ei hommaa lasten leikkinäkään tällainen ikämies voinut pitää, kun selässä oli painava rinkka muonineen, pusseineen ja varusteineen, edessä muutaman tunturin ylitys ja polkuna kilometritolkulla sateen liukastamaa rakkakivikkoa.

Tupia, tulia, vastaantulijoita, poroja, polttavia pohkeita, sissimuonia, maisemien ihailua, yksi sumuton päivä, haasteluja ja hiljaisia hetkiä. Minun heikko hetkeni iski laskeutuessamme pitkin liukasta rinnettä Rihmakurun kodalle Taivaskeron huipulta, ensimmäisen päivän välietapille. Olin sitonut melko uudet kenkäni löysälle, koska varoin vaivaisenluutani. Jalat pyörivät kengissä, ja viimeisen jyrkän laskun aikana jalkani olivat makaroonia. Siitä eteenpäin kaikki sujuikin jo paremmin. Onneksi.

”Mitä opimme reissusta”, kysyimme toisiltamme, kun olimme saapuneet sivilisaation pariin Hetan hotellille ja maistelimme ensimmäistä huurteistamme.

Oli hyvä olla tietämätön siitä, mitä julkkikset, päättäjät, Trump ja se Pohjois-Korean murkku olivat tehneet.

Oli mahtavaa ponnistella, väsyä ja fokusoida yhteen asiaan kerrallaan. Se yksi asia oli usein seuraava askel. Minkä kiven päälle tai mihin väliin asettaisi jalkansa?

Oli superia viettää kunnon aika elämänmittaisen ystävyyden kunniaksi. Matkoineen siitä tuli viikko intensiivistä yhdessäoloa.

Eniten ihmettelimme sitä, miten vähän loppujen lopuksi söimme. Pidimme huolen säännöllisestä tankkaamisesta patukoineen, eväineen ja lämpimine vakiosuuruisine aterioineen. Vaikka kaiken järjen mukaan kulutimme energiaa enemmän kuin siviilissä, niin mielestämme söimme saman verran kuin yleensä muutenkin. Eikä meillä ollut kertaakaan nälän tunnetta.

Ehkä keho oppi käyttämään tarjotun energialatauksen tehokkaammin. Ehkä keho tykkäsi tuntea väsymystä eikä kaivannut muita virikkeitä.

Yltäkylläisyyden keskellä tuppaamme haalimaan impulsseja enemmän kuin tarvitsemme, ruokaa, napostelua, katselua, ohjelmaa. Emmekä tule kylläisiksi.

Päätimme alkaa tutkia vaihtoehtoista tapaa elää. Entä jos unohtaisimme yltäkylläisyyden ja alkaisimme opetella altakylläisyyttä. Elämä voisi toden totta olla pelkistyneempää, yksinkertaisempaa ja samalla kylläisempää. Se voisi olla fyysisen ja henkisen energian tankkaamista enemmän niukkuuden kuin runsauden hengessä. Sopivasti liikkumista, läsnäolon ja kohtaamisen energiaa.

En lopultakaan tarvitse uutisten seuraamista aina kun siihen on mahdollisuus, en jatkuvaa tavoitettavuutta, en kaikkea sitä mitä panen suuhuni, en jokaista harmitusta enkä ihan kaikkea muutakaan, millä täytän päiväni.

Onhan näistä puhuttu. Joskus sitä vaan tarvitsee herättelyä ja ravistelua.

Tuskin ryhdyn varsinaiseksi altakylläisyyden apostoliksi, vaikka kuka tietää. Mutta sen opettelua toivon jatkavani.

Matkan ajoitukseen vaikutti yhdessä perustamamme Novetos Oy:n 20-vuotistaival. Kutsuimme reissuamme 20-vuotisjuhlavaellukseksi.

 

Avainsanat: vaellus, Lappi, yltäkylläisyys, altakylläisyys, yksinkertaisuus, fokusointi, Novetos, luonto, ravinto

8. syys, 2017

En tiedä, onko minulla hyvä vai huono itsetunto. En tiedä, pitäisikö sitä edes erikseen miettiä.

Itsetunto on psykologian tärkeä käsite. Keittiöpsykologiassa sen asema on järkälemäinen. ”Sillä on heikko itsetunto”, on runsaasti viljelty diagnoosi melkein missä tahansa tilanteessa, jossa haluamme selittää jonkun käyttäytymistä.

Ihminen tekee urotekoja kompensoidakseen heikkoa itsetuntoaan, etsii muiden kehuja ja tuo itseään esille. Hän häiriköi ja mollaa muita, koska hänellä on huono itsetunto. Työelämässä johtaja toimii päättäväisesti, jottei hänen surkea itsetuntonsa näkyisi. Näin me psykologisoimme.

Lapsena pureskelin kynsiäni ja pissasin housuuni, koska minulla oli huono itsetunto. Lyseossa jäin luokalleni, koska itsetuntoni takkuili. En ole koskaan pyrkinyt mihinkään tehtävään, koska minulla on vaatimaton itsetunto. Näin on helppo ajatella ja hieman oikoa mutkia.

Toisaalta minulla saattaakin olla terve itsetunto, koska minulla ei ole kovin suurta tarvetta patsastella, ökyillä tai olla olevinani kovin paljon muuta kuin mitä olen. En pelkää sanoa, mitä ajattelen, enkä masennu saamastani kritiikistä.

En lopultakaan tiedä, onko itsetuntoni heikko vai vahva. En ole viitsinyt tehdä aikakauslehtien testejä.

Hieman vakavammin puhuen, horjuvaa itsetuntoa on, jos ei arvosta itseään, ottaa asiat turhan henkilökohtaisesti, vähättelee mahdollisuuksiaan ja kutistaa itseään.

Hyvää itsetuntoa taas on, että hyväksyy itsensä, on realistisesti sinut elämänsä ja muiden ihmisten kanssa, osaa käsitellä vastoinkäymisensä, suhtautuu toiveikkaasti elämään.

En ole varma, paljonko itsetuntoaan voi parantaa, ainakaan pikavauhtia. Siitä olen kuitenkin varma, että itsetunto voi parantua.

Itsetunnon parantamisohjelman ongelmaksi voi tulla, että alan suhtautua itseeni turhan vakavasti, analysoin itseäni ja alan käpertyä itseni ympärille. Aina löytyy asioita, joissa voisin olla vahvempi.

Parempi tie ainakin joskus voisi olla, että unohdan koko itsetuntoni ja alan opetella uusia ajatus- ja toimintamalleja, sellaisia konkreettisia. Muutama itse käyttämäni malli on tässä:

  1. Sanon itselleni silloin tällöin, että olen hyvä tyyppi. Tai ainakin riittävän hyvä. Useamminkin voisin sanoa.
  2. Opettelen tuntemaan itseäni, historiaani, suhteitani, olemaan sinut kaiken sen kanssa.
  3. Opettelen nauramaan itselleni ja kömmähdyksilleni. Siinä on hauskuutta muillekin.
  4. Harrastan tietoista unelmointia. En juutu loputtomasti siihen, mikä on pielessä. Yritän miettiä, mitä hyvää tästä voisi seurata.
  5. Yritän keskittyä asioihin, joissa olen hyvä.
  6. En vaadi itseltäni täydellisyyttä, paitsi kieltämättä muutamassa asiassa. Enkä vaadi kaikissa asioissani edes onnistumista.
  7. Sanon itselleni usein, että olen rakastettu. Tässä lauseessa on minulle hengellinen ulottuvuus.

Aika paljon voimme tehdä myös muiden itsetunnon kohentamiseksi. Kiitos, kehu, huomaaminen, hyväksyvä katse, sillä kaikella on uskomaton vaikutus. Samalla tulen vahvistaneeksi itseäni.

 

Ps. Hyvää lukemista itsetunnosta on Liisa Keltikangas-Järvisen Hyvä itsetunto. Tässä myös lyhyt kirjoitus optimistisesta realismista itsetunnon piirteenä.

 

Avainsanat: itetunto, kehuminen, itsen kutistaminen, itsen kehuminen

2. syys, 2017

”Olen aina halunnut alani huipulle: en piirimestaruustasolle, vaan kansainvälisesti”, professori Jaakko Hämeen-Anttila kuvaili sympaattisessa haastattelussa tuoreessa Kuukausiliitteessä (2.9. 2017). ”Tieteessä on vaikeaa olla Usain Bolt, mutta katson täyttäneeni tavoitteeni.”

Aikoinaan minua kevytvaivasi se, että en ollut missään huippu. En ollut erikoistunut mihinkään. Tai jos olinkin, niin vain sen verran, että olin siinä melko hyvä.

Ei se vienyt yöuniani. Enemmänkin heitin siitä huulta tyyliin ”että olisi kiva olla jonkin asian ekspertti, erikoistunut johonkin kunnolla, olla siinä vaikka maailman paras tai ainakin Suomen”.

Tuttavapiirissäni oli eksperttejä, muusikkoja, kuvataiteilijoita, tutkijoita, käsityöläisiä, puhujia, kirjoittajia, urheilijoita. He eivät läheskään kaikki olleet kuuluisia, mutta ainakin he paneutuivat täysillä siihen yhteen asiaan.

Entä minä? Tykkäsin johtaa, vaikuttaa, ideoida, kehittää uusia asioita, junailla, kirjoittaa, maalata, seurata uutisia, politiikkaa, filosofiaa, teologiaa ja psykologiaa, liikkua, lukea tekstejä eri aloilta, keskustella, tutkia, parantaa maailmaa. Harrastin yksinlaulua inhohimoisesti, sen minkä kerkesin. Minusta oli hauska jutella eri alojen taitajien kanssa ja tyydyttää uteliaisuuttani.

Millaista olisi olla huippu jollain alalla, kuten Bolt tai Hämeen-Anttila? Erikoistunut yhteen asiaan, päässyt siinä niin pitkälle kuin mihin rahkeet riittävät.

Niihin aikoihin olin tekemisissä sparraaja Bobb Biehlin kanssa. Pidimme parin päivän coachingsession. Halusin kehittyä johtajana. Keskustelun lomassa hän pyysi minua kuvaamaan, missä tunsin olevani erityisen hyvä.

Mietin aikani ja vastasin lopulta, että en missään. Olin melko hyvä monissa asioissa enkä missään erityinen. En ollut erikoistunut mihinkään.

Bobb oli taitava löytämään asioihin positiivisia tulokulmia, mikä teki hänestä oman lajinsa huipun.

”Olet erikoistunut yleisyyteen.”

Ilmeisesti se oli sen verran vapauttava laukaisu, että muistan sen yhä yli 30 vuoden jälkeen.

Olen siis huippugeneralisti, melko hyvä yhdistämään asioita. Osaan hedelmöittää tekemisiäni usealta suunnalta. Ilmeisesti tällaisiakin tarvitaan. Tavallaan itsestäänselvyys, joka minun vain täytyi kuulla toiselta.

Lakkasin harmittelemasta yleismiesjantuisuuttani ja sitä, että kirjallisuuden Nobel on kiertänyt minut kaukaa, en ole saanut kutsua esiintymään Metropolitaniin eikä FC Barcelona ole värvännyt minua riveihinsä. YK:sta ei ole tullut soittoa pääsihteerin vaalin yhteydessä, eikä kukaan ole pyytänyt minua piispaehdokkaaksi tai minkään puolueen puheenjohtajaksi.

Valitsin oman Mont Everestini, ikioman huippuni, jota kohti kiipeän, välillä nopeammin, välillä peruutellen.

Pitääkö ihmisen ylipäänsä olla huippu missään? Ei pidä, on jees olla näkymätön väänänen. Ihmisen arvo ei ole huippuudessa. Olla ihminen on maailman upein huippu.

Toisaalta monilla meistä on halu kehittyä jossain mahdollisimman pitkälle. Usein huippuudesta on hyötyä. Huippuravintola saa enemmän maksavia illallisasiakkaita kuin lihapullia muusilla tarjoileva lähiökuppila, vaikka molemmilla on arvokas tehtävänsä. Huippuravintola tarvitsee huippukokkeja ja huipputarjoilijoita. Asiakkaita tulvii sisään ja sana kiirii somessa.

Esa Saarinen ylisti talkkarissa M.A. Nummista, oman lajinsa huippua. Kaverukset olivat Kalliossa. M.A. osoitti kadulla kulkevaa tuntemaansa spurgua ja kehaisi: ”Hän on huippupultsari”.

Siinä kulki oman elämänsä Bolt.

 

Avainsanat: huippuus, ekspertti, asiantuntija, generalisti

27. elo, 2017

Päättyneellä viikolla oli jälleen pari viimeistä juttua.

Elän ja koen täysillä. Sitten se on ohi. Ei enää koskaan samaa, ainakaan samalla tavalla.

Jotain rakasta jää taakse. Pala elämää on peruuttamattomasti takana, hautautunut muistoihin, kuitenkin aina osa minua. Sitä kutsutaan luopumiseksi.

Läheisen menetys, ihmissuhteen katkeaminen, turvallisuudentunteen osoittautuminen harhaksi, irtautuminen ryhmästä, lasten lähtö kotoa, eläköityminen. Elämä koostuu kymmenistä luopumisista.

”Oliko tämä nyt bändin viimeinen keikka”, Markus Pessi huikkasi, kun tein lähtöä Novetos Akatemiasta. ”Taisi olla”, vastasin. Kai se oli. Boulevard Boys oli tätä keikkaansa varten antanut itselleen nimen Muistojen Boulevard Boys. Kolme vakavaa Eino Leino -biisiä ja illan lopuksi yksi parodia, jossa ainakin meillä Petri, Markus & Tapsa -triolla oli hauskaa.

Joihinkin Akatemioihin osallistun vielä syksyn kuluessa, ainakin jäähyväissessioon. Tiedän olevani tervetullut kaikkiin, mutta yritän säästää itseäni asioilta, jotka eivät enää minulle kuulu.

On aika perustaa firma. On aika kokea sen intensiivinen kehittyminen. On aika irtautua.

Totesin illallispuheessani, että luopuminen ei ole ydinosaamistani. Tykkään aloittaa uutta. Toisaalta mitään oikeasti uutta ei pääse syntymään, ellei jätä jotain taakse. Onhan tätä harjoiteltu, joskus pakosta, joskus vapaaehtoisesti.

Vuosia sitten aloitin tietoisen harjoittelun, jonka teema oli aktiivisesta työelämästä luopuminen. Ja muutakin luopumista. Yritin jättää vapaita päiviä, huonolla menestyksellä. Jätin firman hallituksen, hyvällä menestyksellä mutta sisäisesti kamppaillen. Etsin itselleni roolin, jossa en enää ollut tapahtumien keskipisteessä. Samalla opin, että olen surkea sivustakatsoja.

Pitkän siedätyshoidon tuloksena olen kohtuullisen valmis siirtymään elämäni uuteen vaiheeseen pari viikkoa sen jälkeen, kun marraskuussa täytän 73.

Meillä on uskomaton taipumus juuttua vanhaan. Tästä varoitti jo Jeesus. ”Ei kukaan laske uutta viiniä vanhoihin leileihin.” Kypsyneen viinin muovaamat nahkaleilit repeytyivät, jos niihin säilöi uutta viiniä. Entisen on väistyttävä, jotta uudelle tulee tilaan.

On luovuttava vanhoista ajatusmalleista, oikeassa olemisen pakosta, hellitystä unelmasta, tutusta paikasta tai rakkaasta tottumuksesta. Aina se ei onnistu. On vaikea luopua mukavista asioista, mutta lähes yhtä vaikeaa on luopua totutusta kurjuudesta ja valittamisesta.

Jotkut luopumiset ovat pieniä, jotkut dramaattisen suuria. Jokainen luopuminen on pieni kuolema. Niin se tosiaankin menee.

Siemen pitää jemmata maahan, jotta siitä kasvaisi uutta.

Syksy tulee, mutta mielessäni on kevättä.

 

Ps. Luopumisharjoituksistani vaikuttavin on ollut Reppumatka. Kirjoitin siitä tekstin Minun henkinen reppumatkani. Reppuvihko, jossa ovat osastot Ankkuri, Reppu, Elevaatio ja Matka tuntemattomaan eli Taikamaa. Lisäksi tavarasta luopuminen päivittäin. Luulen, että muokkaan tekstistä lyhyen blogiversion.

 

Avainsanat: luopuminen, aloittaminen, luopumisen harjoittelu, vanhat ajatusmallit, reppumatka