Blogi

18. marras, 2017

Katselin A-teeman iltaa seksuaalisesta häirinnästä. Tärkeää keskustelua. Erityskiitos Samuli Suonpäälle avoimuudesta.

Tämän keskustelun parasta antia oli ajatus, että tarkkoja sääntöjä on vaikea laatia. Kyse on toisen arvostamisesta ja sivistyneen harkinnan käytöstä. Terveen arkijärjen avulla löytyvät sopivat tavat toimia.

Joku esitti toiveen, ettei kuitenkaan ruvettaisi luonnottoman varovaisiksi.

Aamuruuhkassa ajellessani aloin kelailla edellisen illan keskustelua.

En tunnista koskaan ylittäneeni sopivaisuuden rajaa. Siitäkään huolimatta, että tykkään koskettaa kanssaihmisiä tai että minuun kosketaan. Silleen että vaikka tönäistään kevyesti toista olkavarteen, kun heittää kyseistä henkilöä koskevan jutun. Tai kun joku tökkää minua ja sanoo, että kiva nähdä. On se toinen sitten nainen tai mies.

Tämän tyyppisestä koskettelusta Me too -keskustelussa ei siis ole kyse.

Silti siinä aamuruuhkassa ajellessani aloin kelata, että pitäisikö sittenkin olla varovaisempi. Olen saattanut kommentoida keskustelukumppanini asua tyyliin ”kiva skraga” tai ”upea väri puserossasi” tai ”tyylikäs asu”.

Olen melko varma, ettei kukaan ole pahoittanut mieltään.

Siitä huolimatta siinä edessä välkkyvien jarruvalojen loisteessa mieleeni hiipi epävarmuus. Pitääkö alkaa miettiä kaksi kertaa, ennen kuin kehuu jotakuta?

Nämä aamuiset mietteeni alkoivat huvittaa minua. Näin nämä keskustelut menevät.

Ensin puhutaan isosta ongelmasta, jonka jotkut ovat rohkeasti nostaneet esille. Nimiäkin vedetään esiin, mikä on hyvä. Ilmapiiri puhdistuu, ja sikamaisin ja imelin käyttäytyminen saadaan kuriin. Tai ainakin ahdistelijat joutuvat häpeämään.

Sitten tulee ylireaktio, sellainen jota kukaan ei alun perin tarkoittanut.

Jos nainen tai mies pukeutuu tyylikkäästi työhön tai juhlaan, niin tuskin hän pahastuu, jos joku huomaa hänen tyylikkyytensä ja siihen liittyneen vaivannäkönsä. Kukaan tuskin toivoo meistä tulevan mykän asiallisia ja kehumattomia.

Jatkan siis kuten ennenkin. Olen perushajamielinen, mutta jos sattumalta huomaan kaverin yllä jotain kivaa, niin voin sen joskus ilmaista luontevalla tavalla.

Nyt on puhuttu seksuaalisesta koskemattomuudesta. Kun tämä puoli on saatu kuntoon, voisimme jatkaa henkisestä koskemattomuudesta.

Monia ahdistaa, ettei esimerkiksi työpaikalla saa olla mitä on. Omat taustat, mielipiteet ja ajatukset voivat poiketa niistä, jotka juuri sillä työpaikalla ovat normatiivisia. Kyse voi olla politiikasta, uskonnosta, vammasta, luonteenpiirteestä tai arvomaailmasta.

”Ai niin, sä oletkin raivoraitis.” ”Jumalauta… ai niin Kalle, sori.” ”Mitäs te persut tähän sanotte?” Tilanteesta ja suhteista riippuen repliikit voivat olla hauskoja tai sitten ei. Joskus ne hekotuttavat vain esittäjää ja tämän lakeijoita.

Yhteisöissä on paljon tarpeetonta häpeää ja jopa tuskaa. Vaikka niissä voisi olla enemmän arvostusta ja myötätuntoa.

Ps. Käsittelin blogissani pari viikkoa sitten seksin ja vallan yhdistelmää.

 

Avainsanat: Me too, ahdistelu, häpeä, seksuaalinen koskemattomuus, henkinen koskemattomuus, myötätunto

18. marras, 2017
12. marras, 2017

Tulin isäksi 48 vuotta ja 27 päivää sitten. Aika moneen isänpäivään on tullut herätyksi.

Elina syntyi Naistenklinikalla. Siihen aikaa miesten ei annettu osallistua synnytykseen, koska he eivät olisi kestäneet sitä. Joten olin Turussa juontamassa kolmen illan opiskelijatapahtumaa.

”Tyttö on syntynyt”, kuulin varhain aamulla majapaikkani emännältä. Otin selvää, milloin sai mennä tapaamaan äitiä ja vauvaa. Se oli klo 14. Mihin aikaan tahansa ei sentään voinut mennä. Lehtisen Kale lainasi vanhan peesvärisen Opelinsa ja lähdin huristelemaan kohti Helsinkiä. Hyvissä ajoin, etten myöhästyisi.

Fiilikseni oli intensiivisen kiihkeä. Välillä hyräilin ja auvoilin. Vajaan tunnin ajon jälkeen näin sinisen merkin ”Forssa 10”.

Laulu loppui leikaten. Olin kurvannut vikatielle. Vieläkö ehtisin? Mutka Forssan kautta, ja seikkailu jatkui. Opelilla pääsi lujaa, eikä peltitolppia ollut hidastamassa.

Hesa lähestyi. Kannatti lähteä ajoissa. Jostain haalin kukkapuskan. Enää kilometri. Sitten bang. Takarengas puhki. Vilkaisu kelloon, vierailuaika oli juuri alkanut. Löysin tunkin ja vararenkaan. Puoli tunti myöhässä kaahotin oikeaan kohteeseen, jossa äiti ja tytär odottivat. Tosin siihen aikaan isät pääsivät katsomaan vauvaa vain lasin läpi. Ettei tarttuisi mitään.

Ilona syntyi Turussa, kun vedin riparin toiseksi viimeistä päivää Oronmyllyllä Parikkalassa. Hän oli jo kaksi vuorokautta, kun pääsin katsomaan häntä. Jäin saman tien samaan sairaalaan nielurisaleikkaukseen, joten päästiin saman katon alle ja yhteisellä kyydillä kotiin.

Emilia näki päivänvalon Uppsalan Akademiska sjukhusetissa. Olin mukana synnytyksessä enkä pyörtynyt. Olin kolmen tyttären isä.

Kuvittelen olleeni varsin osallistuva isä, niiden isien etujoukkoa, jotka alkoivat vaihtaa lasten vaippoja. ”Osaatko sinä vaihtaa vaipat? Se on… tuota... rhm… hienoa.” Tyttöjen kanssa leikittiin kotileikkejä, käytiin baarissa mehulla ja hallissa uimassa. Iltaisin satuja.

Työni oli melko isäyhteensopimatonta. Olin pappi ja järjestöjohtaja. Matkapäiviä kertyi Uppsalan vuosina toista sataa vuodessa, mikä vielä olisi ollut ok, mutta matkattomien päivien illatkin ja viikonvaihteet olivat yleensä töitä. Tiukalla suunnittelulla järjestin viikkovapaat, jotka oltiin pois puhelimen äärestä, mikä oli helppoa, koska kännyköiden keksimistä piti odotella vielä pitkään.

Isyyteeni liittyi läsnäolon onnea mutta myös syyllisyyttä poissaoloistani. Isyyslomista ei siihen aikaan edes puhuttu.

Siitä se lähti, isän elämä. Tytöt ovat aikuisia naisia, ja seuraan heidän elämäänsä välillä tiiviisti ja välillä siunatun FB:n välityksellä. Mukaan on liittynyt vaimoni poika Ville ja hänen katraansa. Jossain vaiheessa ajattelin, että isän rooli vaihtuisi jonkinlaiseen kaverirooliin, mutta ei se ihan niin mene. Kerran isä, aina isä.

Isoisäksi tulostani on kulunut 22 vuotta ja 1 päivä, eilen oli Samulin synttäripäivä. Koko seuraava polvemme on poikia. Roolimalleja minulla ei ole isoisyyteen, koska omia pappojani Ottoa ja Fredrikiä en ole koskaan tavannut. Isoisänä olen kai ollut leikittäjä, futari ja sitten myöhemmin kanssapohdiskelija, kun on mietitty elämän suuria kysymyksiä, kuten tähtitiedettä, teologiaa ja seurusteluasioita.

Paljon iloa tämä isäpappaosa on minulle tuonut. Kiitos lapset ja lastenlapset.

Ps. Kuva on tilanteesta, jossa otin vastaan opiskelijatapahtuman osanottajien raikuvat aplodit isäksi tuloni johdosta. Tuuletukseen oli aihetta.

Avainsanat: isä, isänpäivä, isyys, isoisä, synnytys, mokat, onni, syyllisyys

4. marras, 2017

”Ihminen saavuttaa kuolemattomuuden 20 vuoden kuluttua”. Niin uskoo tekoälytutkija Ray Kurzveil. Hän ei ole yksin ajatuksensa kanssa. Bioteknologian tai robottiavattaren avulla voisi syntyä mahdollisuus yksilön tai tietoisuuden kuolemattomuuteen tai biologisen elämän huomattavaan pidentymiseen.

Totta vai tarua? Se vaikuttaa tieteistarulta, mutta ken elää hän näkee.

Kuolemattomuuden toive on synnyttänyt fantasioita, uskomusjärjestelmiä, myyttejä, scifiä, rakennelmia, kyborgi-ideoita ja muita. Puhumattakaan uskontojen värikkäistä ikuisuus- ja reinkarnaatiomalleista. Ihminen on aina etsinyt Graalin maljaa.

Egyptin pyramideja katsellessamme palaamme maailmaan, jossa rikkailla hallitsijoilla oli mahdollisuus varmistaa itselleen mukava elämä rajan tuolla puolen. Vähän samaan tapaan kuin nyt ajatellaan superökyrikkaiden kykenevän hyödyntämään uutta teknologiaa.

Kuolemattomuuden ajatus ei pelkästään kiehdo. Kuka haluaisi kierrellä ympäriinsä vampyyrina, demonina tai kummituksena pelottelemassa ihmisiä?

Mietiskelen kuolemaa nyt, kun heräsin pyhäinpäivän aamuun. Ensimmäinen ajatukseni singahti Somerniemen kauniille hautausmaalle, jossa silloin tällöin käyn katsomassa vanhempien hautaa, Ellin ja Jukan biologista loppusijoituspaikkaa ja muistokiveä. Se on ollut siinä 37 vuotta. Sen äärellä olen miettinyt elämän lahjaa ja rajallisuutta.

Entä jos ei enää tarvittaisi hautuumaita? Ihmiskunta olisi saavuttanut tilan, jossa pieni valikoitunut joukko eläisi kuolemattomana.

Elämä ilman kuolemaa olisi dramaattisesti erilaista kuin se, jota elämme nyt. Meidän arvomme, moraalimme, maailmakuvamme, elämänfilosofiamme, se kaikki olisi totaalisen erilaista kuin se mitä koemme nyt.

Nuorempana tunsin kuolemanpelkoa. Nyt en tunne. Ikä on tehnyt tehtävänsä. Mitä vanhemmaksi ihminen elää, sitä tyynemmin hän näyttää suhtautuvan kuolemaansa. En silti toivo pikaista kuolemaani, vaikka ymmärrän heitäkin, jotka toivovat. On traagista, että joidenkin elämä on niin rankkaa, että kuolema tuntuu houkuttelevalta.

Kuolemasta puhutaan kiertoilmaisuin tai siitä ollaan hiljaa. Se on tabu. Voisimme suhtautua siihen luontevammin, niin kuin ennen on luultavasti tehty.

Kuolema tappaa, kuoleman ajatus ei tapa.

Kuolema antaa perspektiiviä elämään. Koska kuolen, elämäni on arvokas. Haluan elää sen tavalla, joka on juuri minun elämäni. Koska kuolen, haluan toteuttaa elämäni kutsumusta, tuntea eläväni, yrittää olla hyvä lähimmäinen. Usein epäonnistun siinä, mikä sekin on elämää. Haluan tunnistaa, mikä elämässäni lopulta on tärkeää.

Teen tänään sen, mitä toivoisin joskus tekeväni. Kuolema aateloi elämäni.

Tapaanko joskus äitini ja isäni? Vastaus siihen ei kuulu tiedon alueelle. Se on uskon ja toivon maailmaa. Minä toivon.

 

Avainsanat: pyhäinpäivä, kuolema, kuolemattomuus, kuolemanpelko, elämän arvokkuus

29. loka, 2017

”Sulla on kiva peppu.” ”Älä nyt pienestä suutu. Ei koskettaminen sua kuluta.” ”Anna mä nyt vähän…”

Me too -somekampanja alkoi, kun muutama yhdysvaltalainen näyttelijä kertoi joutuneensa elokuvatuottaja Harvey Weinsteinin häirinnän uhriksi. Vuonna 2014 tehty laaja EU-kysely paljasti, että 50 % naisista on kokenut seksuaalista ahdistelua. 6 % heistä on kertonut siitä työtovereilleen ja 4 % poliisille. ”Auts, hävettää vieläkin.”

Kissa on nostettu pöydälle. Vietämme suuren osan valveillaoloajastamme työpaikalla. Jokaisen perusoikeuksiin kuuluu saada nauttia työrauhaa. Häirintä on vakava asia eikä saa olla vähimmässäkään määrin miehisen vitsailun aihe.

Häirinnällä ovat monet kasvot. Kollega voi häiritä kollegaa tai esimies alaistaan. Häirintä voi olla ehdotuksia, pitkittynyttä flirttiä, rasvaisia vitsejä, epäsopivaa ehdottelua tai kopelointia.

Somessa keskustellaan rajatapauksisista: missä kulkee harmittomuuden ja vakavan raja. Sen minkä yksi voi kokea kevyenä huulenheittona, toinen kokee epämiellyttävänä ahdisteluna. Miten pitkälle voi mennä, ettei se ole häirintää? Tämä kysymys jo sinänsä paljastaa paljon. Miksi edes kokeilla rajoja?

Useimmat kokevat ystävällisen kosketuksen olkapäälle myönteisesti, mutta jollekulle sekin voi olla liikaa. Jos yksikin jäsen kokee tekemiset epämiellyttäviksi, häntä on kuunneltava. Puheet piukkapipoista ja kukkahattutädeistä ovat jo sinänsä häirintää.

Pahinta on seksin ja vallan yhdistelmä, tämä ikivanha sortoliitto, tyttökalentereiden edessä kuolaavien miesten patriakaalisen machokulttuurin jatke. Häirinnällään pomo osoittaa valtaansa, alistaa ja nöyryyttää. Alainen on puolustuskyvytön. Aina hänellä ei ole käytännön mahdollisuuksia torjua päättäväisesti lähentely-yrityksiä. Työpaikan menettämiseen ei ehkä ole varaa.

Me too -liike on metaviesti siitä, että työelämän luovuttamaton arvo on toisten kunnioittaminen.

Mieskin voi kokea ahdistelua. Nuorempana olin kaksi kertaa tilanteessa, jossa sielunhoitoon tullut nainen esiintyi sillä tavalla vihjailevasti ja lähentyvästi, että aloin tuntea oloni epämukavasti. Ne olivat lievähköjä episodeja. Isoistakin kuvioista olen kuullut.

Se mikä ehkä saattaisi olla sopivaa baarissa ja yökerhossa, ei välttämättä istu työtilanteisiin.

Näistä asioista voi olla vaikea keskustella. Uhrit pelkäävät paljastustensa seurauksia. Ahdistelijat pelkäävät, että heidät paljastetaan. Ja kukapa haluaisi leimauta huumoria ymmärtämättömäksi tosikoksi.

Nollatoleranssi häirinnälle, kiusaamiselle, alistamiselle ja ahdistelulle. Täysi kannustus arvostukselle, avoimuudelle ja innostuneelle yhteistyölle. Tästä koostuu hieno huoneentaulu jokaiselle työyhteisölle.

Keskustelun tavoitteena tuskin on heikentää naisten ja miesten välistä luontevaa kanssakäymistä. Tarkkoja sääntöjä kanssakäymiselle on vaikea luoda. Kyse on välittämisestä, sivistyksestä moukkamaisuuden sijasta. Ehkä siitä, mitä ennen kutsuttiin herrasmiesmäisyydeksi.

Maskuliininen hegemonia on haastettu. On aika opetella avointa, arvostavaa ja pelkäämätöntä dialogia työelämässä.

 

Avainsanat: Me too, seksuaalinen häirintä, ahdistelu, arvostus