Blogi

23. touko, 2018

Väki voi huonosti. Sairauspoissaolot lisääntyvät. Ilmapiiri on kuralla. Yksi syy voi olla oikeudenmukaisuuden puute.

Oikeudenmukaisuus on mutkikas ilmiö? Se mikä minun mielestäni on oikeudenmukaista, saattaa kaverin mielestä olla epäoikeudenmukaista, kokonaan tai osin.

Matti Häyryn, Tuija Takalan ja Johanna Ahola-Launosen toimittama artikkeliteos Oikeudenmukaisuuden ongelma on ajattelunsa laajentamiseen pyrkivän lukijan aarreaitta. Taustalla on akateeminen hanke, jonka tarkoituksena oli kartoittaa oikeudenmukaisuuden merkityksiä ja tarjota välineitä sen erilaisten tulkintojen ymmärtämiseen.

Oikeudenmukaista johtamista käsittelevät artikkelissaan Marko Elovainio ja Marketta Virtanen. He luonnehtivat, että yritykset ja työntekijät elävät vaihtosuhteessa. Ihmisten tyytyväisyys riippuu siitä, millaisessa tasapainossa ovat heihin kohdistuvat odotukset sekä niiden täyttämisestä saadut hyödyt. Elämme odotusten ja velvoitteiden kudelmassa, jossa luottamuksella on iso rooli.

Oikeudenmukaisuuden kokemukseen vaikuttaa ihmisen mahdollisuus tulla kuulluksi omassa asiassaan. Olennaista on lisäksi sääntöjen johdonmukaisuus ja selkeys, päätöksenteon puolueettomuus, päätösten perustalla oleva oikea tieto sekä se, että päätökset ovat korjattavissa. Tutkimuksissa on noussut esille lisäksi kohtelun oikeudenmukaisuus.

Näyttöä on saatu, että paremmaksi koettu terveys korreloi johtamisen oikeudenmukaisuuden kanssa. On viitteitä, että epäoikeudenmukaisuuden kokemus on suorassa yhteydessä mm. sydän- ja verisuonijärjestelmän toimintahäiriöihin.

Matti Häyry tutkii oikeudenmukaisuuden käsitettä filosofisesti. Keskiössä ovat tasa-arvoisuuden ja yhdenvertaisuuden, tasapuolisuuden sekä kaikkien asianosaisten huomioonottamisen periaatteet.

Ehkä käytetyin oikeudenmukaisuusteoria on John Rawlsin idea kaikille reilusta sopimuksesta. Periaatteet valitaan ikään kuin tietämättömyyden verhon takana. Sopijat eivät tiedä, mikä heidän oma roolinsa on verhon toisella puolella eli miten sopimukset vaikuttavat heihin itseensä.

Oikeudenmukaisuus voi olla myös vallankäyttöä. Joku aina määrittelee sen tai unohtaa, mikä on oikeudenmukaista, toteaa Johanna Ahola-Launonen.

Aristoteleen näkökulma etiikkaan olivat hyveet. Meitä ohjaavat tunteita säätelevät luonteenhyveet sekä intellektuaalinen hyve eli käytännön järki. Simo Knuuttila kuvaa artikkelissaan Aristoteleen ideaa jakavasta (distributiivisesta) sekä toisaalta oikaisevasta (retributiivisesta) oikeudenmukaisuudesta. Jaamme hyvää ja tarvittaessa korjaamme virheet.

Antiikin ajattelussa oikeudenmukaisuus on perustava sosiaalinen arvo, jota täydentää pyrkimys kohtuuteen.

Kyseessä on ikuinen ja polttava pohdinta. Yhä uusia käytännön kysymyksiä pullahtaa pintaan. Tätä suurta teemaa sovelletaan ihmisten välisissä suhteissa, mutta aina sitä ei ymmärretä ja ikävä kyllä sitä myös raiskataan. Siksi on upeaa, että aiheesta on kirjoitettu näin painava ja kattava teos, kokoelma tutkittua tietoa helposti avautuvassa muodossa.

Äärimmäisen vahva lukusuositus.

 

#oikeudenmukaisuus #reiluus #vaihtosuhde #terveys #johtaminen

16. touko, 2018

Kirkolla on aina menossa katkera kiistakysymys. Koko kristinusko alkoi konfliktista. Ilmiö on kuitenkin laajempi. Samat teemat näkyvät jossain muodossa kaikissa organisaatioissa.

Vanhassa testamentissa kuvataan profeettojen ja temppelin välistä jännitettä. Papisto vaati uskonnollisten rituaalien tarkkaa noudattamista. Profeetat julistivat, että Jumalan oikeaa palvelemista on oikeudenmukaisuus. Että pidetään huolta leskistä ja orvoista.

Syntyi fariseusten herätysliike, joka alkoi hengellisenä uudistuksena mutta alkoi korostaa lain tarkkaa noudattamista. Uuden testamentin maalaaman karikatyyrin mukaan fariseukset hifistelivät yhä uusilla säännöillä. Jeesus kiivaili sen puolesta, että rakkaus on tärkeämpää kuin säännöt.

Asetelma jatkui alkukirkossa. Jakolinjaksi tuli ympärileikkaus. Sääntöjoukko vaati, että jokaisen kristityn miehen tulisi ympärileikkauttaa itsensä, myös ei-juutalaisen. Paavali, tämä kristityn vapauden kärkinimi, sai silloisen kirkolliskokouksen vakuuttumaan evankeliumista. 

Konfliktit jatkuivat aina uusin muodoin. Jakolinjoja syntyi oppikäsitysten sanamuodoista. Sekä tietenkin vallasta, jolla on aina ollut suuri rooli.

Lutherista tuli tämän taistelun henkilöitymä. Silloinen katolinen kirkko pönkitti valtaansa vaatimalla uskovilta tarkkoja rituaaleja. Luther pelkisti teologiansa siihen, että armo ja usko riittää. 

Tuskin meni sataakaan vuotta, kun luterilaiseen kirkkoon syntyi puhdasoppisuuden aika, kontrolloiva sääntöusko, jonka vastapooliksi tulivat kansanliikkeet.

Uudemman historian sitkeimmät taistelut ovat liittyneet rotuun ja sukupuoleen. Apartheidia kannattavat kirkot perustelivat alistavan ihmiskäsityksensä yksittäisillä raamatunlauseilla, jotka toki liittyivät täysin eri tilanteeseen. 70-luvulla kävin tästä teemasta tiukan väännön kahden eteläafrikkalaisen papin kanssa. Tietenkin turhaan, he olivat tämän asian fundamentalisteja. 

Naispappeuden vastustajat ovat korostaneet kirkon opillista traditiota ja puolustajat sukupuolten tasa-arvoa. Onko nainen teologinen ongelma, vai onko hän ennen kaikkea ihminen ja nainen?

Nykyinen taistelu homoliitoista on suoraa jatkumoa tälle ikiaikaiselle konfliktille. Vastakkain ovat henki ja kirjain, vapaus ja orjuus, evankeliumi ja säännöt, rakkaus ja opillinen kylmyys.

Raamatun suuri linja on kauttaaltaan laupeuden, rakkauden, oikeudenmukaisuuden ja ihmisyyden puolella. Ilman sitä kristinusko kieltää juurensa ja olemuksensa.

Hankalissa kysymyksissä on joskus tapana yrittää kuvitella, mitä Jeesus tekisi. Tunnistaisiko hän elämäntyötään kirkossa, joka ylipäänsä on hirttäytynyt avioliittokysymykseen? Hän ei hyväksynyt syytetyn naisen kivittämistä. Tuskin hän katsoisi hyvällä homojenkaan sortamista. 

Toivottavasti kirkon vaikuttajat heräävät, ja kirkko alkaa kiinnittää huomionsa siihen, miksi se on olemassa.

Pakko sanoa lopuksi, että tätä samaa taistelua käydään työorganisaatioissa, virastoissa, kaikkialla. Laeilla ja säännöillä on arjen elämää ylläpitävä tärkeä tehtävänsä. Mutta yhteiskunnan ja liike-elämän perimmäisenä tehtävänä on auttaa ihmistä. Tämän tehtävän lipunkantajaksi yhteiskunta tarvitsisi elävää kirkkoa.

 

Kuva: NakedPastor

#homoliitot #tasa-arvoinenavioliitto #vihkiminen #säännöt #rakkaus #kirkko #organisaatiot

12. touko, 2018

On paljon puhumattomia asioita. Työpaikoilla, perheissä, kaikenlaisissa yhteisöissä.

Äitini kuoli puolitoista vuotta isäni jälkeen. Hänen hautajaisissaan vanhempi rouva veti minut sivuun, katsoi silmiini lempeästi ja sanoi, että Ellin mukana meni hautaan asia, jota kukaan ei tiedä. Ilmeisesti hän kuitenkin tiesi. Puristin hänen käsiään ja kiitin tiedosta. En kysellyt enempää.

Joistain palapelin osista olen ymmärtänyt, mitä hän saattoi tarkoittaa. 

Jotkut ystäväni ja tuttuni ovat kertoneet, miten heidän lapsuudenkodissaan ei koskaan voitu puhua siitä ja siitä, seksistä, rahasta, sukulaisen alkoholiongelmasta, pienenä kuolleesta lapsesta. Eikä puhuta vieläkään.

Meilläkin suvussa on noita salaisuuksia. Jo lapsena sain siitä käsityksen, kun tätieni vuolaana rönsyilevä puhe vaimeni hetkeksi. Tultiin alueelle, josta ei kuulunut puhua.

Traumaattiset kokemukset siirtyvät sukupolvelta toiselle. Ehkei niinkään sisältöinä kuin tunteina. Ehkä ahdistuksina, pelkoina, reaktioina, tapoina. Jotain on tapahtunut isoisovanhemmalleni, jota en edes tunne mutta jonka kokemus on äitini tai isäni kautta siirtynyt minun tunne-elämääni ja jonka olen sitten siirtänyt lapsilleni. Aikamatkan varrella se on haalistunut ja jäsentynyt uudelleen, muttei täysin haihtunut.

Olen läpi elämäni tuntenut ahdistusta, jonka alkusyytä en tunnista. Välillä se on tunkeutunut esiin, useimmiten vain uinaillut ja antanut itsestään heikon etätuntemuksen. Aina se on jotenkin osa minua, oma varhainen kokemukseni, tavalla tai toisella minuun siirtynyt.

Kerran, kauan sitten, sain melkein kiinni sen synnystä. Kävelin Sveitsin Alpeilla Weggisin kylän liepeillä ja näin pienen kappelin, joka oli rakennettu paikkakuntaa kohdanneen murskaavan luonnonkatastrofin muistoksi, kuten kyltti kertoi. Astuin sisään ja istuin hiljaa. Mitä tässä kylässä tunnettiin silloin 200 vuotta sitten? Pala nousi kurkkuuni, yritin niellä itkuani, kunnes annoin tulla. 

Tunsin, että juuri nyt minun salaisuuteni paljastuu, ahdistukseni lähde, oma varhainen katastrofini. Se oli ulottuvillani. Melkein sain siitä kiinni, melkein. Juuri ennen kosketustani se painui takaisin pimeyteen. En enää yritäkään saada siitä kiinni. Hyvä niin. Jotenkin tiedän, että se on ystäväni.

Salattuja asioita on kaikkialla. #metoo-kampanja jälkimaininkeineen nostaa niitä esille. Yhä puhutaan FB-tietojen valumisesta poliittisten pelurien käsiin. Yhdysvaltain voimisteluliiton järkyttävät ahdistelusalailut kertovat, millaiseen sairaaseen kulttuuriin kykenemme. 

Kulttuurin korroosio alkaa siitä, että jotain likaista aletaan peitellä systemaattisesti, ja salailu tulee osaksi yhteisön identiteettiä. 

Mitä kaikkea salailua liittyikään sisällissodan jälkien käsittelyyn. 38 000 uhria, kärsimystä ja syyllisyyttä molemmilla puolilla rintamaa. Siinä kaikessa on ollut paljon vaiettua. Se on osa suomalaisuuttamme, ehkä jo nyt voimavaraksi kääntyneenä.

Luurankoja on useimpien yhteisöjen kaapeissa.

 

Ps. Tämän nettisivun lopusta löysin kuvauksen mainitsemastani luonnonkatastrofista vuodelta 1795. Kappelin nimi on Verenakapelle. Kaikkien näiden vuosien jälkeen hoksasin etsiä siitä kuvan. Silloin siellä käydessäni sen edessä oli vain soratie. Tai sitten muistini huijaa minua. 

#salaisuudet #salailu #luurangot #kulttuuri #peittely #sukupolvet #metoo #traumaatisetkokemukset

4. touko, 2018

Sosiaalietiikan professori Jaana Hallamaa poikkesi akateemisesta kaavasta. Pari kuukautta sitten hän seisoi arvovaltaisen pääasiassa teologeista koostuvan yleisön edessä pitämässä miniesitelmää. Aiheena oli legendaarisen professorin Seppo A. Teinosen työtä ja elämää käsittelevä kirja.

Yliopiston pieni juhlasali oli viimeistä paikkaa myöten täynnä. Leppoisat ja asiantuntevat esitykset seurasivat toisiaan.

Hallamaa oli puhunut 5-10 minuuttia, kun väki havahtui.

Puhuja siirtyi henkilökohtaiseen muisteloon opiskeluajoiltaan. Siihen liittyi kaksi arvostettua teologia, jo mainittu SAT sekä Mikkelin silloinen piispa. Tarina oli kuvaus siitä, miten nuori naisopiskelija tunsi tulleensa loukatuksi.

Sitten hän latasi.

"Kirja toi mieleen kaiken sen helvetillisen paskan, jonka on joutunut kokemaan naispuolisena teologian opiskelijana."

Tämän hän sanoi vahvasti ja tunteella. Purkaus perusteluineen kesti minuutin pari. Väki kuunteli hiljaa. Ei ihan viileän akateeminen hetki.

Jälkipuinneissa jotkut ovat ymmärtäneet Hallamaata, toiset ovat paheksuneet.

Arvostan hyvää käytöstä ja korrektia puhetta, mutta joskus on välttämätöntä olla epäkorrekti.

Jos Lauri Törhösen ahdistelemat naiset olisivat jossain julkisessa tilanteessa kunnolla rapanneet kokemuksensa eliitin silmille, niin ehkä he olisivat tulleet kuulluiksi. Mutta he eivät uskaltaneet silloin.

Joskus jonkun on repäistävä.

Hallamaan ja muiden naisteologien kokemaa kohtelua ei voi rinnastaa naisnäyttelijöiden nöyryyttämiseen. Mutta se ei välttämättä tee siitä helpommin nieltävää tai hyväksyttävämpää. Se oli siistiin pukuun kätkettyä hiljaista alistamista.

Se oli ajan henki silloin, talon tapa, tämä naisten ahdistelu filmiteollisuudessa tai heidän näkymättömäksi tekemisensä ylipistossa, kirkossa ja muualla työelämässä.

Ajoittain on otettava irtiotto menneestä tai muun joukon mielipiteestä.

Isänmurha on epäkorrektia. Vastarannan kiiski on ilonpilaaja. Silti elämä vaatii joskus, että joku korottaa äänensä. Korrekti hiljaisuus voi olla häpeällistä silmien sulkemista ja vaikenemista. 

Työelämä on täynnä tarinoita alistavasta vallankäytöstä ja vaikenemisesta. Useimmat niistä jäävät kertomatta.

Poikkeavan käsityksensä tai ihmettelynsä voi ilmaista, vaikkei asia olisi kovin dramaattinen. Jos kulttuuri sallii, että pienistä asioista voi kaikessa rauhassa tuoda esille eri näkökantoja, niin suuretkin asiat ponnistavat helpommin päivänvaloon.

 

Ps. Ikuinen myötäily ja positiivisuus voi kieliä myös sitoutumisen puutteesta, kuten Eeva Pitkänen kuvaa blogissaan Vastarannan kiiski vai työyhteisön sitoutunein jäsen. Patologiset pahan ilman linnut ja kyyniset purnaajat ovat sitten jo kokonaan eri tarina. 

 

#metoo #alistaminen #vallankäyttö #vaikeneminen #korrektius #isänmurha

30. huhti, 2018

-       Kouluttaja Laadunperä. Haloo ja hyvää vappua.

-       Julle Julkinen Kehittämisen kehittämiskeskuksesta, päivää. Hyvä että olette töissä vapunaattona. Pyytäisin teiltä koulutustarjouksen.

-       Sehän sopii. Se on ydinbisnestämme.

-       Siis koulutus?

-       Kyllä. Sekä tarjousten tekeminen. 

-       Tarvitsemme päivän mittaisen koulutuksen. Järjestämme siitä direktiivin mukaisen tarjouskilpailun.

-       Hyvä, panemme hihat heilumaan.

-       Malttakaa. Emme ole vielä muotoilleet tarjouspyyntökirjettä.

-       Odotellaan siis.

-       Prosessi voi viedä aikaa, sillä tilaamme tarjouspyynnöt ulkoisilta tarjouspyyntöjen laatijoilta.

-       Olette siis ulkoistaneet tarjouspyynnöt.

-       Olemme parhaillaan järjestämässä tarjouspyynnön laatimisesta tarjouskilpailua.

-       Olette kai nykykäytännön mukaan ulkoistaneet senkin? Siis tarjouspyyntöjen laatimistarjousten kilpailuttamisen.

-       Emme vielä, mutta suunnitelmissa on.

-       Jotkut ovat kilpailuttaneet kilpailuttamisen kilpailuttamisenkin.

-       Tämän soittoni tarkoituksena on kartoittaa, ketkä ylipäänsä tulevat kysymykseen kouluttajina.

-       Me pärjäämme silläkin saralla.

-       Montako kouluttajaa teillä on?

-       Minä teen tätä yksin.

-       Kuulostaa vaatimattomalta.

-       Mutta meillä on yhdeksän päätoimista henkilöä laatimassa tarjouksia.

-       Kuulostaa vakuuttavalta.

-       Juristimme miettii juridiset muotoilut. Graafikko vastaa tarjousten ulkoisesta ilmeestä. Tarjousekonomimme laskee finanssipuolen. Suomenkielenhuoltajamme katsoo, että kieliasu on korrekti. Englanninkielen eksperttimme puolestaan tarkastaa englanninkielisten sanojen ja lyhenteiden oikeellisuuden. Kilpailutuspsykologimme analysoi tarjouspyyntöjen esittäjien mielenterveyden.

-       Siinä oli vasta kuusi henkeä. Mitä ne loput kolme tekevät?

-       He tarkastavat noiden muiden tekemät työt. Paitsi yksi, joka mittaa työn tehokkuutta.

-       Ymmärrän.

-       Monelleko palveluntarjoajalle lähetätte pyyntönne?

-       Kahdelle kymmenelle. Se on nykyinen direktiivi.

-       Siis keskimäärin 19 kertaa teemme turhaa työtä ennen kuin tärppää.

-       Niin. Se tapahtuu palvelujen laadun ja kokonaisedullisuuden nimissä.

-       Kuka tuon turhan työn maksaa?

-       Palveluntarjoajat, kuten te. Ja te tietenkin joudutte laittamaan kaikki kulunne hintoihin.

-       Niinpä niin. Onneksi on maksukykyisiä kuluttujia ja veronmaksajia.