Blogi

15. syys, 2018

Lasten hyväksikäyttö on hirvittävää. Kuitenkin sitä tapahtuu. Siihen osallistuvat henkilöt saattavat olla korkeasti koulutettuja ja huippuviroissa tai aivan tavallisia tallaajia.

Katolinen kirkko ei ole tässä ainoa syntinen, mutta sen piirissä tapauksia näyttää olevan enemmän kuin missään muussa globaalisssa yhteisössä. Varmasti emme tiedä, onko tietoomme tihkunut vasta jäävuoren huippu.

Paljastukset leimaavat koko katolista kirkkoa ja sen kaikkia pappeja. Suuri enemmistö papeista toimii asiallisesti, mutta kirkolla on silti edessään pitkä pyykkitupareissu. Mitä avoimemmin se tapahtuu, sen parempi.

Miksi katoliset papit ovat sortuneet tällaiseen? 

Selibaatti ilmeisesti selittää paljon. Se erottaa katolisen kirkon muiden jättiorganisaatioiden avainhenkilöiden työehdoista, joten on oikeutettua epäillä sitä seksuaalisten väärinkäytösten vaikuttajaksi.

Ihminen on seksuaalinen olento, eikä pappisvihkimys tapa ihmisen haluja. Niitä voi kontrolloida, ja ihminen voi kiinnittää mielenkiintonsa moneen muuhun asiaan, mutta jossain sisimmässä vietit vellovat. 

Pedofiliaongelma saattaisi olla vielä suurempi, ellei papeilla olisi minkäänlaisia purkukanavia. Jollakin on ehkä rakastaja tai muita tasavertaisia suhteita, joissa voi ilmentää seksuaalisuuttaan rikkomatta ainakaan lakia. Voin myös kuvitella, että platoninen rakkaus tai vahva ystävyys voi kompensoida fyysisen kosketuksen puutetta.

Yhdeksi selitykseksi on etsitty sitä, että papin uravalinta tehdään usein melko nuorena. Poika elää vaihetta, jossa hän ei ole oppinut tuntemaan seksuaalisuuttaan.

Voimme samalla miettiä katolisen kirkon vahvaa hierarkkista luonnetta. Kirkko on perinteisesti pitänyt kiinni oikeassa olemisen eetoksestaan. Rikkeet käsitellään sisäisesti, ne peitetään, eikä niiden ei anneta iskeä säröä vahvan instituution julkikuvaan. Kirkolla on tästä raskas ja pitkä perinne. 

Tarrautuminen oikeassa olemiseen ei ole harvinaista missään organisaatiossa. Omaa pesän likaamista ei katsota hyvällä.

Kummastellessamme katolista kirkkoa meidän on hyvä miettiä myös itseämme ja omia yhteisöjämme. Mitä kaikkea sellaista meissä on, jonka haluamme kätkeä julkisuudelta? En viittaa nyt vain elokuva-alan tai eduskunnan piiristä tihkuneisiin tarinoihin.

Pinnan alla on kiusaamista, alistavaa vallankäyttöä, puukotuksen kulttuuria, valheiden verkkoa.

Jos kaikki kulissien taakse kätketty tulisi äkkiä päivänvaloon, niin tuskin kestäisimme sitä. Salaisuudet kuuluvat elämään, mutta jos salaisuudet alkavat ohjata elämäämme yksilöinä ja yhteisöinä, niin rotkoa kohti ollaan ajamassa.

Mitä meidän kaikkien siis pitäisi tehdä? Totuusistuntoja on kokeiltu, ja niiden aiheuttamat haavat voivat olla syvempiä kuin hyödyt.

Sillä voisi päästä pitkälle, että alkaisimme hyväksyä itsemme ja toisemme tavallisina haavoittuvina ihmisinä. Etsisimme normaaliutta ja luonnollisuutta. Liike-elämässä, kirkossa ja virastoissa. Vaikka pienin askelin. Arvostaisimme totuutta enemmän kuin kulissia. 

 

#lastenhyväksikäyttö #pedofilia #seksuaalisuus #katolinenkirkko #katolisetpapit #salaisuudet #kulttuuri #normaalius

8. syys, 2018

Jos firmanne tai hankkeenne olisi perustettu tuhat vuotta sitten, niin nykyarvonne poikkeaisivat melkoisesti silloisesta arvomaailmastanne.

Arvokeskusteluja käytiin silloinkin. Ilman fläppejä ja ryhmätöitä. Arvopuheita pidettiin ja arvostetuista teoista palkittiin. 

Mietitään vaikka arvoa sankaruus.Maltan Johanniittain ritarikunta arvosti jäseniään, jotka taistelussa ottomaaneja vastaan lähtivät vapaaehtoisesti uhkarohkeaan operaatioon osoittaakseen sankaruuttaan. 

Melko kaukana olisi ajatus, että SuperHyperMachine Oyj:n arvoluettelon kärjessä olisi sankaruus, saatteella: ”Valloitamme sankarillisesti uusia markkinoita. Arvostamme henkilöstömme sankarillisia uhrauksia jalojen päämääriemme hyväksi.”

Tuhat vuotta sitten hyviä hallitsijoita arvostettiin jalomielisyydestä. Ei paha arvo. Vähäisiin väärinkäytöksiin, mokiin ja loukkauksiin voi suhtautua joko kostonhimoisesti tai jalomielisesti. Pikkunilkit janoavat verta, kun taas joillakin on kanttia olla jalomielinen.

Meidän johtamispuheemme lähtee taistelun retoriikasta. Kilpailijat murskataan. Johtaja voi antaa armoa, mutta lähellä kähmivät rivaalit alkavat pitää häntä pehmeänä ja otteensa menettäneenä.

Muslimien kauppalaivastoja kohtaan Maltan sankarilliset ritarit eivät olleet kovin jalomielisiä. Heidän elinkeinonsa oli merirosvous.

Entä kunnia? Sitä meidän on vaikea edes ymmärtää. Urheilijat voivat tuoda maalleen kunniaa, mutta tunnekokemuksena kuvittelen sen olevan erilainen, kuin mitä entisaikojen väki koki. Kunnian tähden haastettiin kaksintaisteluun, mitä me pidämme paitsi turhana myös typeränä.

Kunnianloukkaus on kiellettyjen listalla meilläkin. Silti kunnia tuntuu jotenkin vanhanaikaiselta. Ahneudessaan Lokapojat Oy toimi kunniattomasti ja laski keräämänsä lietteet sadevesiviemäreihin. Moni muu toimii oikein, mutta tärkein draiveri ei aina ole kunnia vaan kärähtämisen pelko.

Oikeudentunto on sekin häviävää perinnettä. Tosin oikeuden mukaisuudesta puhumme, ja lakimme tähtäävät kansalaisten tasapuoliseen kohteluun. Oikeuden tunto toimii silloinkin, kun ei ole mahdollista vilkaista lakikirjaa tai jos lain tiukka tulkinta aiheuttaisi kohtuuttoman vääryyden.

Platonille oikeudentunto oli yksi kolmesta huippuhyveestä. Oikeudentuntoista johtajaa arvostetaan, mutta rekrytesteissä en ole huomannut sen kuuluvan tärkeimpiin valintakriteereihin.

Mitä yritän sanoa? Ensiksikin, että arvojen ja hyveiden hierarkia muuttuu pikkuhiljaa huomaamattamme. Toiseksi: vallitsevat arvot vaikuttavat oikeasti elämäämme. 

Hiukan harmittelen kielemme ja tunteidemme köyhtymistä. Muodissa ovat omaa etua korostavat hyötyarvot. Maailma olisi erilainen, jos meitä ohjaisivat sankaruus, jalomielisyys, kunnia ja oikeudentunto. 

Entä jos äityisin ritarilliseksi?

 

Ps. Arvo on merkitys, jota pidämme tärkeänä ja tavoittelemisen arvoisena. Hyve on eettisesti painottunut arvo, joka on osa persoonaamme ja näkyy käyttäytymisessämme.

Ps.2. Sankaruudesta olen kirjoittanut blogin Kuka on sankari? Vai ollaanko me kaikki?

#sankaruus #jalomielisyys #kunnia #oikeudentunto #oikeudenmukainen #ritarillisuus #arvot #hyveet #organisaatio #johtajuus 

 

31. elo, 2018

Tämä on vakavamielinen ajatuskoe. Heti kättelyssä poistan yhden väärinkäsityksen. Alkuperäisessä merkityksessään profeetta ei varsinaisesti tarkoita ennustajaa. Ainakaan jos ennustamisella tarkoitetaan horoskooppien laatimista ja kahvinporojen lukemista. 

Profeetallisia hahmoja tapaamme erityisesti Vanhan testamentin ja Koraanin lehdiltä. Profeetta näki moraalisen epäkohdan ja taisteli sen korjaamiseksi kaikki peliin -hengessä. Monet hurrasivat hänelle, mutta virallinen valta koki hänet kiusalliseksi häiriköksi.

Profeetta Jesaja toimi aikana, jolloin Juudean valtakunnassa elettiin hallinnon rappion aikaa. Muhammed oli köyhien profeetta ja yhteiskunnallinen vaikuttaja. Johannes Kastaja ryöpytti ylimielisiä vallanpitäjiä.

Heitä on ollut meidänkin aikanamme, kuten Martin Luther King Jr., joka näki mustien kohtelun raakuuden. Nelson Mandelassa ja Mahatma Gandhissa oli vastaavaa profeetallista karismaa. He joutuivat kärsimään, mutta eivät antaneet periksi.

Profeetan vaativan tittelin voivat vain harvat ja valitut printata käyntikorttiinsa. Ekosissi Pentti Linkola saattaisi olla siihen oikeutettu. Jotkut ehkä näkevät Steve Jobsissa profeettaa siinä, että hän ajatteli uusiksi kokonaisen toimialan. Tosin hänen taistelustaan epäoikeudenmukaisuutta vastaan ei taida olla näyttöjä. 

Profeetallisuus on hieno sana, mutta melko vaativa. Jos sanoisin saman asian rimaa hitusen alentaen, niin voisin puhua taistelevasta näkijyydestä.

Näkijyys jo sinänsä on vaativaa. Se edellyttää katsomista pintaa syvemmälle sekä kykyä kuvata tulevaisuuden vaihtoehtoja. Yhdenlaista ennustajuutta siis. Näkemyksellinen johtaja tunnistaa, mitä kussakin tilanteessa on pelissä. 

Näkijyyden vastakohta on pakonomainen panostus firman kaavamaiseen pyörittämiseen, tiukka kiinnostus hallinnollisia rutiineja ja nippeleitä kohtaan, tarkastelukulman kapeus ja ideoiden niukkuus.

Taisteleva näkijyys on halua panna kaikki peliin sen puolesta, minkä näkee oikeaksi. Siinä on mukana ripaus anarkismia, kulahtanaiden tapojen kyseenalaistamista ja muumioiden kampeamista hautakammioiden pimentoon. Irtiotto virallisten uskomusten peesaamisesta. 

Mielessäni vilahtelee joitakin näkemyksellisiä vaikuttajia, joilla on tahto ja kyky ajatella uusiksi. Jos nyt palkittaisiin vuoden bisnesprofeetta, niin Elon Musk voisi olla yksi ehdokas. Poliittisen profeetan palkinto ehkä menisi Emmanuel Macronille. Vai onko hänkin jo liiaksi sotkeutunut valtakuvioihin?

Profeetta ja näkijä kiipeää vuoren huipulle ja katsoo, missä mennään ja mitä tarvitaan. Muut kärhämöivät pusikossa vuoren juurella, näkemysvaikuttajalle avautuu 360 asteen perspektiivi.

Mitä lähempänä ravintoketjun huippua johtaja on, sitä upeampi hyve on näkijyys. Tasavallan presidentille se on superhyve. Hänen tulee nähdä kokonaisuus, ministerit käykööt kahakoitaan. Yrityksessä hallituksen puheenjohtajalta voi edellyttää keskittymistä laajaan perspektiiviin ja ainakin suurissa yrityksissä myös toimitusjohtajalta.

Viime vuosina on puhuttu bisnesenkeleistä ja korporaatioiden evankelistoista. Missä piileksivät yritysprofeetat? 

#profeetta #profeetallisuus #näkijä #näkemyksellisyys #kyseenalaistaminen #hyve

25. elo, 2018

Olisin nykyistäkin urautuneempi ja ehkä myös tylsempi, ellen työurani aikaisessa vaiheessa olisi hoksannut yhtä oppimiseen liittyvää timanttista idea: Poikkea usein sivupoluille. 

Liiku marginaaleissa. Ole välillä tekemisissä epätodennäköisten mahdollisuuksien kanssa. Seurustele myös toisinajattelijoiden kanssa.

Enkä tarkoita nyt, että rupeaisit hörhöksi ja hylkäisit kaiken, mihin olet uskonut. 

Olen työurani varrella ollut poikkeilija. Se voi johtua semiharhailevasta luonteestani, ylikorostuneesta uteliaisuudestani, kyllästymisestäni lukemaan vain tekstejä, joiden kanssa on helppo olla samaa mieltä, tai ahdistuksestani olla pitkään samoin ajattelevien joukossa. 

Sosiaaliset, aatteelliset ja tekniset innovaatiot syntyvät marginaaleissa. Valtavirta veivaa posetiiviaan ja julkaisee pravdaansa. Muualla muhivat ideat, jotka ovat myöhemmän vaiheen valtavirtaa.

Johtamisen kehittäjänä olen tutustunut joukkoon johtamisen klassikoita sekä niihin, joista juuri sillä hetkellä kaikki kohisevat. Teologina olen lukenut Lutherini (riittävästi) ja kasan perusteoksia. Valtavirta on tärkeä tuntea. Mutta se tarvitsee haastajakseen anarkisteja.

Seminaareissa ja konferensseissa kuunnellaan luennoitsijoita, jotka juuri sillä hetkellä ovat muodissa. Harvoin niissä kuullaan asioista, jotka ovat kaukana siisteistä neukkareista ja joista sanotaan, että tuskin niistä mitään tulee. 

Kaikki heikot signaalit eivät tietenkään muutu vahvoiksi. Ne ovat pieniä ja ehkä niiksi jäävätkin. Mutta kaikki eivät jää. Mistä voi tietää, mikä noista hipuista lähtee nousuun? Ei mistään. On vain haisteltava.

Megatrendien taustalla on useimmiten jotain, jota jotkut ovat ajatelleet ja tehneet kauan, kaukana parrasvaloista. 

Coaching rantautui Suomeen 2000-luvun alussa oltuaan maailmalla pitkään johtamisen kehittämisen valtavirtaa. Joissakin kristillisissä jenkkiiikkeissä se oli ollut oppimisen arkea kymmeniä vuosia, lähes nykymallisena, hieman eri nimillä kutsuttuna. Tiedän sen, koska olin korviani myöten uppoutunut niihin kuvioihin.

Vastaavan ilmiön voi jäljittää strategiamalleihin, ekoajatteluun, kommunikaation kumoukseen, hyvinvointipuheeseen ja joukkoistamisen taikavoimaan, puhumattakaan taiteiden ilmiöistä.

Esa Saarista pidettiin kummallisena, koska hän pukeutui värikkäisiin kenkiin ja leopardikuvioon ja puhui tunteista. Jotkut kuuntelivat häntä, toiset vähättelivät. Nyt on täysin uskottavaa johtamisen yhteydessä puhua tunteista tai jopa rakkaudesta ja muista Esan teemoista.

Olen vuosien ajan seurannut Richard A. Bowellin Human Evolutionary Change-ajattelua, joka on vastakohta viralliselle puheelle siitä, miten maailman ongelmat ratkaistaan. Richardille on avautunut ovia YK:hon. Vielä hänen ajatuksensa ovat marginaalissa, mutta ehkä jossain vaiheessa laajat joukot uskovat, että pelkät sopimukset ja laihat kompromissit eivät pelasta maailmaa.

Seuraan joitain blogeja, jotka ovat siinä määrin kummallisia, etten kehtaa mainostaa niitä. Niissä on kuitenkin jotain, joka kiihottaa mielikuvitustani. 

Oppiminen on enemmän kuin taitojen ja mallien opettelua. Se on itseni altistamista ajatuksille, joissa jäljitän jotain itua, vaikken oikein ymmärrä niitä. Tai joiden kanssa olen eri mieltä.

#oppiminen #ajattelu #sivuraiteet #valtavirta #marginaalit #innovaatiot #urautuminen #posetiivi

17. elo, 2018

Viikko sitten pohdin blogissani työelämässä tapahtuvaa valehtelemista. Aika monet kirjoittivat omista kokemuksistaan. Monessa paikassa totuus ei ole kovin korkeassa arvossa.

Syitä valehteluun voi olla monia: oman nahan pelastaminen, halumme välttää moitteita, parisuhteen pelastaminen tai työpaikan säilyttäminen. Totuus voi myös olla raaka.

Missä tilanteessa valehtelu olisi puolusteltavissa?

Jotkut ovat patologisia valehtelijoita eli mytomaaneja. He eivät edes tunnista kysymystä totuudesta ja valheesta. He valehtelevat silloinkin, kun toden kertominen olisi heidän omalta kannaltaan edullisempaa.

Minulla oli kauan sitten ystävä, jonka puheisiin ei oikeastaan kukaan uskonut. Hän oli huumorintajuinen veikko, jolle sattui asioita ja joka rakasti niiden suurentelua ja uskoi itsekin tarinoihinsa. Hän kertoi totena asioita, joiden hän toivoi olevan totta. Hän teki sen useimmiten vilpittömästi ja hyvää tarkoittaen. Mutta luottaa häneen ei voinut.

Hänen puheensa motiivi oli vaikutuksen tekeminen, ei faktojen tiedottaminen. 

Hänen kaltaisiaan persoonia on paljon. Jotain siitä on meissä useimmissa. Muistamme asiat eri tavalla kuin miten ne tapahtuivat. Väritämme kertomuksiamme. Annamme ymmärtää, vihjaamme, jätämme jotain sanomatta. Uskomme tarinoihimme. Puhumme niin, että muutkin uskovat.

Ernest Hemingway sanoi, että elämä on tarinoita: ”Hyvä tarina on kaikki. Jos tarina ei ole hyvä, väritä se. Jos tarinaa ei ole, keksi se.”

Olisi kieltämättä tylsää, jos puheemme olisi suunnilleen samaa kuin kirjanpitäjän laatima talousraportti tai tuomioistuimen päätöksen perustelut. Värittäminen on osa inhimillistä vuorovaikutusta. Sitä paitsi täysin timanttista totuutta on vaikea löytää, ainakaan ulkopuolella matematiikan. Fakta ja fiktio ovat aina jollain lailla kietoutuneet toisiinsa. 

Mutta missä kulkevat hyväksyttävyyden rajat?

Kirkkoisä Augustinus sanoi, että meidän on aina puhuttava totta. Poikkeus on mahdollista vain muutamassa tilanteessa, esimerkiksi jos totuuden kertominen aiheuttaa muille hengenvaaran.

Filosofi Immanuel Kant oli vielä tiukempi: meidän tulee kaikissa tilanteissa puhua totta, ilman poikkeuksia.

Augustinus oli näistä kahdesta realistisempi. Ääritilanteissa totuutta voi joutua kiertämään. Siis ääritilanteissa, ei normaalissa vuorovaikutuksessa. Esimerkiksi lakiin perustuva vaitiolovelvollisuus on tällainen poikkeustilanne, jossa totuutta ei voi kertoa. Se on kaikkien osapuolten tiedossa oleva pelisääntö. Valkoinen valhekin voi jossain tilanteessa olla perusteltu, jos sitä käyttää harvoin ja jos sen motiivi on epäitsekäs. 

Puhu siis totta. Opettele puhumaan. Muista samalla, että totuuden kertominen ei tarkoita tylyä rappaamista. Kovankin totuuden voi kertoa myötätuntoisesti.

Jos totuudella ei ole väliä ja jos valehteleminen on normi, niin elämä menee sotkuiseksi. Ihmisten välinen luottamus rapisee. Siksi kaikissa tilanteissa tulee ylistää totuudellisuutta. 

On parempi elää tilanteessa, jossa totuus dominoi, ei valhe.

 

Ps. Tässä yksi teemaan liittyvä lyhyt artikkeli: Valehdellaanko sinulle töissä päin naamaa? Eri kulttuureissa valehdellaan hieman eri tavoin. Esimerkiksi joissakin Aasian maissa kohteliaisuus on arvojen hierarkiassa korkeammalla kuin toden puhuminen. Kulttuuriset koodit on hyvä tuntea.

Päivitys 19.8.: Joonas Turusen lauantaiessee Hesarissa 18.8.  Ihminen on lajina taipuvainen uskomaan valheisiin – miksei siis valeuutisiinkin.

#totuus #valehtelu #tarinat #faktajafiktio #omanahka #excuses #arvot